1992ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW The Great American Bash 1992

Päivämäärä: 12.7.1992

Sijainti: Albany, Georgia (Albany Civic Center)

Yleisömäärä: 8 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tervetuloa jälleen WCW:n pariin! Kovin paljon ei ollut ehtinyt tapahtua, mikä ei ole ihme, koska edellisestä ppv:stä Beach Blastista ei ollut kuukauttakaan aikaa. Kuten Beach Blastin arviossa totesin, WCW oli tosiaan K. Allen Freyn johdolla lisännyt useita tapahtumia ppv-kalenteriinsa, minkä seurauksena promootiolla oli kolmen kuukauden sisällä kolme ppv:tä (kun WWF:llä ei puolestaan samalla aikavälillä ollut yhtään ppv:tä). WCW:n uusi toimitusjohtaja Bill Watts oli kuitenkin tuonut tähän jo muutoksen ja alkanut kaventaa ppv-kalenteria uudestaan. WCW:n toiseksi pitkäikäisintä ppv:tä The Great American Bashia ei kuitenkaan karsittu – vielä tänä vuonna. Seuraavaan kahteen vuoteen WCW ei nimittäin sitten järjestänyt TGAB-nimistä tapahtumaa, mutta palataan siihen tulevien vuosien arvioissa.

Bill Watts oli siis pistänyt tuulemaan heti WCW:n johtoon saavuttuaan, mutta kovin menestyksekkäästi ei Wattsin kausi WCW:n johdossa ollut alkanut. Beach Blast oli ollut buyrateltaan aivan katastrofi, ja Blastia seurannut Clash of the Champions oli saanut CotC-historian huonoimmat katsojaluvut. Eikä tässä vielä kaikki, sillä tämä The Great American Bash onnistuisi keräämään vielä huonomman buyraten kuin Beach Blast. WCW oli tuskin toivonut tätä, kun oli pistänyt K. Allen Freyn pihalle ja palkannut ”wrestling-konkari” Bill Wattsin. Yksi suurimmista Wattsin ongelmista oli se, ettei hänellä ollut tosiaan minkäänlaista hajua 1990-luvun kansallisen (tai jopa kansainvälisen) promootion pyörittämisestä. Painijoille annetuista älyttömistä säännöistä kirjoitin jo viime arvostelussa, mutta sen lisäksi Watts yritti pyörittää WCW:tä yhä kuin territory-aikakauden alueellista promootiota. Watts ei esimerkiksi tuntunut tajuavan ollenkaan ppv:eiden merkitystä ja sitä, kuinka helvetisti rahaa hyvin myyvällä ppv:llä oikein tehtäisiin (verrattuna yksittäisiin onnistuneisiin house show -tapahtumiin). Tästä täydellinen esimerkki on se, että vain viikkoa ennen tätä The Great American Bashia WCW järjesti ”kotiareenaallaan” Atlantan The Omnissa jumalattomasti hehkutetun live show’n, joka – kyllä – myi hyvin pääsylippuja muttei tietenkään tuonut mitään muuta tuloja. Tuossa tapahtumassa nähtiin muun muassa kaksi mestaruusvaihdosta. Sen sijaan tätä TGABia, perinteisesti KESÄN SUURINTA WCW-TAPAHTUMAA, ei ollut promottu käytännössä mitenkään, ja koko tapahtuman kortti lähes pelkästään merkityksettömän joukkueturnauksen otteluista. Ei siis ihme, että kukaan ppv-katsoja ei ollut kiinnostunut ostamaan The Great American Bashia, koska se ei vaikuttanut millään tavalla kiinnostavalta. Kirsikkana kakun päällä Wattsin tiukka autoritäärinen kuri yhdistettynä talousongelmiin olivat johtaneet jo siihen, että ilmapiiri ja motivaatio WCW:n takahuoneessa oli raporttien mukaan huonompi kuin koskaan aiemmin.

Näistä lähtökohdista tullaan siis The Great American Bashiin, joka oli tosiaan tänä vuonna rakenteeltaan varsin erilainen ppv kuin aikaisempina vuosina. Yhtä ottelua lukuun ottamatta kaikki illan matsit olivat osa NWA Tag Team -mestaruusturnausta. Eli mitä, saatatte kysyä. Niin kysyi muuten myös Bill Watts, koska koko turnaus ei ollut hänen ideansa. Ei, NWA Tag Team -mestaruusturnaus oli yksi viimeisistä asioista, jonka K. Allen Frey sai aikaan ennen lähtöään WCW:stä. Toki Freytä ei voi yksin kiittää koko asiasta, sillä taustalla on paljon pidempi tarina. Kuten olen näissä arvioissa menneinä vuosina selittänyt, perinteinen NWA oli 1990-luvun alussa ajautunut käytännössä tyhjän päälle. Kaikki merkittävät promootiot (viimeisimpänä WCW) olivat eronneet NWA:sta, ja loput alueelliset NWA-promootiot olivat kuolleet viimeistään 1990-luvun alussa. Kaikki tietenkin huipentui siihen, kun Ric Flair lähti WCW:stä ja vei NWA World Heavyweight -mestaruusvyön mukanaan WWF:ään. Flair oli kuitenkin suostunut lopulta myymään tuon vyön takaisin, ja nyt se oli jälleen NWA:n omistuksessa. Harmi vain, että koko NWA oli enää olemassa vain nimellisesti, eikä se siksi pystynyt edes kruunaamaan uutta mestaria.

Tässä vaiheessa hätiin tuli kuitenkin New Japan Pro Wrestling, joka oli eronnut NWA:sta 1980-luvun puolivälissä mutta palasi nyt nimellisesti osaksi tuota liittoumaa tuodakseen takaisin NWA:n nimen bisnekseen. Samalla myös NJPW:n yhteistyökumppani WCW aloitti jälleen tiivimmän yhteistyön NWA:n kanssa. NWA:n uudeksi presidentiksi nimettiin NJPW:n Seiji Sakaguchi. NJPW päätti järjestää yli vuoden ajan vakanttina olleesta NWA World Heavyweight -mestaruudesta turnauksen elokuussa Japanissa, ja WCW osallistui siihen niin, että puolet turnauksen osallistujista olisi japanilaisia ja puolet amerikkalaisia. Samalla WCW ja NJPW kehittelivät kuitenkin myös toisen turnauksen: NWA Tag Team -mestaruusturnauksen. Virallisesti NWA Tag Team -mestaruuksista oli tullut WCW Tag Team -mestaruudet vuonna 1991, kun WCW erosi NWA:sta. Tämä johtui siitä, että (samoin kuin esimerkiksi NWA US Heavyweight -mestaruus), JCP:ssä/WCW:ssä puolustetut NWA Tag Team -mestaruudet eivät oikeastaan olleet NWA:n omaisuutta, vaan JCP:n/WCW:n luomat vyöt, joissa oli vain NWA:n etuliite sen takia, että promootio oli osa NWA:ta. Niinpä NWA:ssa luotiin vuonna 1992 kokonaan uudet mestaruudet: NWA:n viralliset omat joukkuemestaruudet, joista päätettiin järjestää suuri 16 joukkueen turnaus. Tuon turnauksen ensimmäinen kierros käytiin kesäkuussa WCW:n Clash of the Championsissa, ja siihen osallistui joukkueita Yhdysvalloista, Japanista, Meksikosta, Kanadasta, Australiasta, Euroopasta ja Karibialta. Ensimmäisen kierroksen otteluissa nähtiin muun muassa sellaiset nuorukaiset kuin Dean Malenko ja Chris Benoit. Turnauksen huipentuma oli buukattu jo keväällä The Great American Bashiin, joten tässä sitä nyt oltiin: joukkuemestaruusturnauksen puolivälierät, välierät ja finaali käytäisiin tässä ppv:ssä. Bill Watts ei välittänyt koko turnauksesta paskaakaan, muttei voinut enää peruakaan sitä.

Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura, juontajina Tony Schiavone ja Magnum T.A. Backstage-haastattelijana Eric Bischoff. Ja pitää vielä backstage-rooleista sanoa sen verran, että kun olen keskittynyt nyt vuoden 1992 raporteissa lähinnä toimitusjohtajavaihdoksista raportoimaan, on hyvä todeta, että Dusty Rhodes toimi edelleen WCW:n pääbuukkaajana. Rhodesin valtaa oli kuitenkin vähennetty (luultavasti siksi, että vuoden 1991 näytöt eivät olleet kovin mairittelevia), ja WCW oli ottanut takaisin käyttöön buukkauskomitean, jossa oli Rhodesin lisäksi mukana muun muassa Jim Ross. Rhodes oli kuitenkin niin sanottu pääbuukkaaja edelleen.

NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match

Flyin’ Brian & Jushin Thunder Liger vs. Nikita Koloff & Ricky Steamboat

Illan ensimmäisessä ottelussa toisensa kohtasivat Flyin’ Brian & Jushin Thunder Liger ja Nikita Koloff & Ricky Steamboat. Vaikka tämä oli illan ensimmäinen ottelu, tämä ei oikeastaan ollut NWA Tag Team -mestaruusturnauksen ensimmäinen puolivälieräottelu, koska jostain syystä Clash of the Championsissa oli käyty kahdeksan neljännesvälieräottelun lisäksi myös jo yksi puolivälieräottelu. Mistään en ole koskaan lukenut selitystä sille, miksi ihmeessä yksi puolivälieristä käytiin jo pari viikkoa aiemmin, koska se tietenkin tarkoitti suoraan sitä, että tuon puolivälieräottelun voittajalla oli tässä TGABissa paljon helpompi urakka edessä. No, palataan tuohon vielä myöhemmin. Steamboat ja Koloff olivat voittaneet neljännesvälieräottelussa ”unkarilaiset” veljekset Dean ja Joe Malenkon. Dean Malenkon suurin osa painifaneista varmasti tunteekin, Joe Malenko oli hänen isoveljensä, jonka painiura ei ollut lopulta yhtä merkittävä. Flyin’ Brian ja Jushin Liger olivat puolestaan voittaneet ensimmäisellä kierroksella Kanadaa edustaneet Biff Wellingtonin ja muuan Chris Benoit’n.

Brian Pillman, Jushin Liger ja Ricky Steamboat samassa ottelussa. Kuulostaa 1990-luvuen smarkkien täydelliseltä märältä unelta, aikaa ottelulla noin 20 minuuttia… Mutta ei. Ei. Tämä ei ollut se viiden tähden ottelu, jota Steamboatin, Pillmanin ja Ligerin keskenäiseltä 20-minuuttiselta ottelulta olisi odottanut. Suuri osa tästä voidaan pistää tietenkin Nikita Koloffin syyksi. Koloff oli aivan ehdottomasti tässä ottelussa se palanen, joka ei millään tavalla sopinut palapeliin. Koloff oli hidas ja kömpelö, ei pysynyt ollenkaan ottelun tahdissa mukana ja aiheutti ärsyttäviä botcheja. Lisäksi Koloff oli kehässä aivan liikaa ja hallitsi aivan liian paljon ottelusta, mikä johti siihen, että aina kun ottelu oli vihdoin pääsemässä toivottuun vauhtiin, Koloff tuli taas hidastamaan sitä. Raivostuttavaa. Ihan kaikesta ei voi silti syyttää Koloffia, koska erityisesti Steamboatin ja Pillmanin keskinäisessä pelissä oli myös ongelmia, ja kaksikko botchaili pariinkin otteeseen ikävällä tavalla, mikä söi myös osan ottelun meiningistä. Sen sijaan Ligerin ja Steamboatin välinen työskentely oli ihan täyttä timanttia, ja näiden kahden ollessa kehässä matsi oli juuri niin täydellinen kuin mitä märissä unissa oli saattanut kuvitella. Ligerin high flying -liikkeet olivat upeita, ja Steamboat myi kaiken mahtavasti. Toki ottelussa oli muutenkin suurin osa ajasta loistavaa painia, ja siksi tämä pitkä ottelu oli aivan ehdottomasti hieno kamppailu, erittäin hyvä opener illalle. Silti tämä jätti vähän pettymyksen maun suuhun. Vähän liikaa kömpelyyttä, hitautta ja botcheja. Niinpä tämä ei nouse edes huippuotteluiden joukkoon vaan jää niukasti hienojen matsien puolelle. Se on toki loistosuoritus, mutta Steambotilta/Pillmanilta/Ligeriltä silti pettymys.

* * * ½ 

NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match

Hiroshi Hase & Shinya Hashimoto vs. Fabulous Freebirds

Tähän turnauksen seuraavaan puolivälieräotteluun liittyy parikin erikoishuomiota. Ensinnäkin Hiroshi Hasen alkuperäinen pari tässä turnauksessa oli Akira Nogami (tuttu Japan Supershow’ista), mutta Nogamin silmä vammautui pian Clash of the Championsin jälkeen, eikä hän voinut osallistua enää turnaukseen. Niinpä kokenut japanilainen joukkuepainija Hiroshi Hase sai uudeksi joukkueparikseen isokokoisen Shinya Hashimoton, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja juuri näihin aikoihin oli nousemassa NJPW:ssä yläkorttiin. Omat tietoni Hashimotosta ovat hyvin vajaavaiset, mutta käsittääkseni hän oli 1990-luvulla todella iso nimi japanilaisessa painissa, ja ainakin Cagematchin mukaan äärimmäisen arvostettu painija. Hashimoto kuoli traagisesti vuonna 2005 vain 40-vuotiaana. Isokokoinen ja hyvin epätyypillisen painijan näköinen Hashimoto poikkesi kaikilla tavoin monista muista japanilaisista painijoista. Nyt hän teki siis debyyttinsä WCW-tapahtumassa. Ensimmäisellä kierroksella Hase oli yhdessä Nogamin kanssa kohdannut ”Headhunters”-nimisen joukkueen. Tai siis. USA:ssa oli 1980-luvun lopusta lähtien paininut Headhunters-joukkue, jonka muodostivat Manuel ja Victor Santiago. Maskipäisten Headhuntersien väitettiin olevan Dominikaanisesta tasavallasta. Oikea Headhunters-joukkue ei kuitenkaan koskaan saapunut Clash of the Championsiin, joten WCW pisti kaksi amerikkalaista jobberia Bob Cookin ja Joe Cruzin painimaan Headhunters-maskien kanssa ja väitti heitä oikeiksi Headhunterseiksi. Hase ja Nogami voittivat siis heidät.

Fabulous Freebirdsit puolestaan voittivat ensimmäisellä kierroksella meksikolaisen Silver Kings -kaksikon. Tähänkin liittyy hauska tarina: alkuperäisen suunnitelman mukaan Silver Kingsien piti voittaa tuo ottelu, mutta WCW oli onnistunut tyrimään ja JULKAISEMAAN TURNAUKSEN ENSIMMÄISEN KIERROKSEN TULOKSET omassa lehdessään, joka ilmestyi muutamaa päivää ennen Clash of the Championsia. Vaikka WCW-lehteä tuskin luki kukaan, WCW päätti silti muuttaa osan tuloksista, jotta kayfabe säilyisi. Silver Kings vs. Freebirds oli yksi muutetuista otteluista. Freebirdsit olivat muuten hävinneet myös WCW US Tag Team -mestaruudet juuri ennen tätä ppv:tä The Barbarianin ja Dick Slaterin muodostamalle mahtijoukkueelle. Barbarian ja Slater jäisivät myös historiaan viimeisimpinä US Tag Team -mestareina, koska WCW:llä alkoi olla tämän turnauksen ansiosta niin perkeleesti joukkuemestaruuksia, etteivät he tarvinneet enää yhtään lisää. Niinpä mestaruudet lakkautettiin heinäkuun 1992 lopussa, eivätkä WCW US Tag Team -mestaruudet palanneet käyttöön enää koskaan. Tämä jäi myös toistaiseksi viimeiseksi ppv:ksi, jossa Jimmy Garvin esiintyi, koska Garvin sai kenkää WCW:stä syksyllä 1992. Freebirdsien tarina oli siis vihdoin tulossa päätökseensä WCW:ssä.

Voi Freebirds sentään. Aina toisinaan pääsen näissä arvioissani puolustelemaan Freebirdsejä, kun Hayes ja Garvin ovat mielestäni suoriutuneet kehässä paljon paremmin kuin valmiiksi Freebirdsejä vihaavat smarkit ovat jo mielessään päättäneet. Sitten taas toisinaan Freebirds-kaksikko osoittaa näissä otteluissa sen, miksi niin moni painifani vihasi tätä 1990-luvun alun Freebirds-kaksikkoa. Kuten Dave Meltzer kirjoitti: Freebirdseillä ei ollut mitään kykyä painia ”jonkun toisen tyylistä” ottelua, kun he hädin tuskin pystyivät painimaan oman tyylisen ottelunsa. Niinpä kun Freebirdsit pistettiin tässä turnauksessa ensin meksikolaisia luchadoreja vastaan ja nyt sitten ppv:ssä kahta japanilaista strong style -painijaa vastaan, ei lopputulos kummallakaan kertaa ollut erityisen nätti. Tässä matsissa Hase ja Hashimoto tekivät kyllä parhaansa, ja he saivatkin kannettua Freebirdsit sellaiseen siedettävään ”ihan ok” -tasoiseen otteluun, mutta toki jonkun toisen vastustajan kanssa Hase ja Hashimoto olisivat saaneet aikaan huomattavasti enemmän. Siksi tuntui aikamoiselta haaskaukselta katsoa heitä painimassa Michael Hayesia ja Jimmy Garvinia vastaan.

* * 

Tässä välissä nähtiin lyhyt, mutta historiallisesti hyvin merkittävä angle, kun Bill Watts ja NJPW:n johtaja Hiro Matsuda saapuivat paikalle NWA World Heavyweight -mestaruusvyön kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1991 SuperBrawlin, kun aito NWA World Heavyweight -mestaruusvyö nähtiin WCW:n lähetyksessä. Watts ja Matsuda ilmoittivat, että elokuussa tuosta vyöstä käytäisiin turnaus ja että tuon vyön voittaja kohtaisi sen jälkeen WCW World Heavyweight -mestarin. Se oli Wattsin mukaan kohtuullista senkin takia, että nykyinen WCW World Heavyweight -mestari oli voittanut toistaiseksi viimeisimmän NWA World Heavyweight -mestarin Ric Flairin. Kyllä, Watts mainitsi Flairin nimen suorassa lähetyksessä ja irrotti sen jälkeen NWA World Heavyweight -mestaruusvyöstä Flairin nimen. Aikamoista.

NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match

Rick Rude & Steve Austin vs. Dustin Rhodes & Barry Windham

Dangerous Alliancen edustajat WCW US Heavyweight -mestari Rick Rude ja WCW Television -mestari Steve Austin saapuivat tällä kertaa paikalle ilman Paul E. Dangerouslya, jota ei nähty koko ppv:ssä. Kayfabessa tätä ei selitetty mitenkään, mutta aikakauden dirt sheetien mukaan Dangerously oli joutunut jälleen ongelmiin WCW:n johdon kanssa ja oli tämän ppv:n aikaan ”koirankopissa”, miksi häntä ei päästetty myöskään ruutuun (käytännössä Bill Watts vihasi Dangerouslya ja halusi saada hänet kokonaan pois WCW:stä). Rude ja Austin olivat voittaneet turnauksen ensimmäisellä kierroksella Marcus Alexander Bagwellin ja Z-Manin. Rhodes ja Windham olivat puolestaan voittaneet Arn Andersonin ja Bobby Eatonin.

Hyvä ottelu, mutta ei millään tavalla ikimuistoinen. Se on oikeastaa päällimmäisin ajatus, mikä tästä jäi mieleen. Itse asiassa toiseksi päällimmäinen ajatus on se, että Dustin Rhodes näytti tässä matsissa suorastaan hämmästyttävän hyvältä. Siihen toki vaikutti paljon ottelun buukkaus: Rhodes sai levätä pitkään, kun Windham otti turpaan lähes kymmenen minuuttia, ja kun Rhodes lopulta pääsi kehään, hän oli oikeasti virkeämpi kuin kukaan muu ja oli siksi niin hämmästyttävän vauhdikkaan oloinen. Muuten tämän ottelun ongelma oli se, että kehä oli kyllä täynnä taitavia painijoita, joista Windham ja Rude olivat pitkän linjan tekijöitä, mutta koko ottelussa ei vain tapahtunut mitään erikoista. Koko ottelu vain… Oli. Ja juuri niin tämä oli ilmeisesti tarkoitettukin buukkauksellisesti. Tämä jos mikä edusti sellaista Bill Wattsin rakastamaa 1980-lukulaista painia, ja semmoisenaan tämä oli pirun pätevä suoritus, mutta nyt ollaan 1990-luvulla, ja vähitellen kaipaisi jotain uutta meininkiä. Niinpä tämä Ruden, Windhamin, Austinin ja Rhodesin ottelu oli kyllä hyvä ja siinä suhteessa pätevä suoritus, mutta toivon silti, että kovin montaa vastaavaa ottelua ei heti tarvitse nähdä. Hyvä ottelu, mutta joku vain puuttui. Yksi syy vajavaiseen fiilikseen oli varmasti se, että yleisö oli koko matsin ajan varsin hiljaa, ja siksi myös tunnelma oli aika vaisu. Ottelu tuntui monin paikoin liian pitkältä, liian hitaalta ja liian vähäeleiseltä. Tämmöistä painia ei vain oikeasti enää kaivattu kovin paljon tähän aikaan, mutta Bill Watts halusi tuoda sen takaisin WCW:hen – mikä oli toki ainakin tehokas tapa erottautua WWF:stä, jossa ei ollut tähän aikaan tietoakaan tällaisesta ”rasslin'”-meiningistä.

* * * 

NWA Tag Team Championship Tournament Semi Final Match

Nikita Koloff & Ricky Steamboat vs. Steve Williams & Terry Gordy

Siirrymme välieriin, joissa eteen tulee vielä yksi uusi joukkue! Kuten arvostelun alussa totesin, jostain käsittämättömästä syystä yksi turnauksen puolivälieräotteluista käytiin jo Clash of the Championsissa. Siinä ei ole kayfaben kannalta mitään järkeä, koska nyt Steve Williamsin ja Terry Gordyn joukkue oli törkeässä etulyöntiasemassa muihin joukkueisiin verrattuna, koska heidän ei ollut tarvinnut painia aikaisemmin illalla puolivälieräottelussa. Williams ja Gordy olivat onnistuneet yllättämään kaikki voittamalla puolivälierissä Steiner Brothersit. Ensimmäisellä kierroksella he olivat voittaneet australialaiset O’Dayn veljekset (Steinerit puolestaan olivat edenneet suoraan puolivälieriin, koska turnaukseen ilmoitetut Miguel Perez Jr. ja Ricky Santana oli mukamas hakattu backstagella vaikka oikeasti heitä ei ollut koskaan edes buukattu tulemaan paikalle). Lisäksi Steve Williams ja Terry Gordy olivat shokeeraaneet yleisön voittamalla viikko ennen tätä ppv:tä The Omnissa käydyssä tapahtumassa Steiner Brotherseilta myös WCW Tag Team -mestaruudet. Gordylla ja Williamsilla oli nyt siis mahdollisuus nousta tänä iltana tuplamestareiksi.

Jos äskeisen ottelun kohdalla olin pettynyt ottelun tunnelmaan, oli se vielä pientä verrattuna siihen, kuinka hiljainen tunnelma tämän ottelun aikana oli. Tuntui siltä, että tässä vaiheessa tapahtumaa jo koko yleisö oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen: heidän toivomansa suosikit (kuten Steinerit) eivät painineet ollenkaan, ja sen sijaan kehään nousi Gordyn ja Williamsin kaltaisia nimiä, jotka eivät vain olleet ollenkaan niin suuria tähtiä kuin WCW oli toivonut. Kaiken lisäksi nämä joukkueet pistettiin vielä painimaan ihan hämmästyttävän pitkiä – ihan liian pitkiä – otteluita. Edellisenkin ottelun ongelma oli osittain juuri se, että se oli hyvää painia, mutta siinä ei vain tapahtunut mitään tajunnanräjäyttävää, ja se kesti SILTI lähes 20 minuuttia. Nyt tämä ottelu kesti reilusti yli 20 minuuttia, ja silti koko matsin aikana ei nähty sitä odotettua suurta käännettä, jolloin intensiteetti olisi kasvanut ja meno olisi muuttunut jotenkin hurjemmaksi. Tämä ottelu vain… Oli ja oli. Jatkui ja jatkui. Ihan hyvänä, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan sillä suurimmalla vaihteella. Erityisesti ottelun pitkä vaihe, jossa Koloff oli alakynnessä ja Williams & Gordy hallitsivat ottelua, oli rehellisesti sanottuna jopa puuduttavan tylsä. Jos Ricky Steamboat ei olisi ollut ottelussa mukana ja pelastanut tästä todella paljon nopealla liikkumisellaan, näyttävillä liikkeillään ja teknisellä painillaan, olisi tämä voinut kääntyä tällaisena turhan pitkänä versiona jopa heikoksi otteluksi. Nyt Steamboat pelasti paljon, ja hänen ansiostaan tämä oli sentään ihan hyvä. Silti ikävä pettymys, kuten koko turnaus tähän mennessä.

* * ½

NWA Tag Team Championship Tournament Semi Final Match

Hiroshi Hase & Shinya Hashimoto vs. Dustin Rhodes & Barry Windham

Tässä ottelussa oli sama ongelma kuin koko tässä turnauksessa alkoi olla tässä vaiheessa: liian paljon aikaa verrattuna siihen, miten paljon tässä tapahtui. Oikeastaan openerin jälkeen yhdessäkään tämän turnauksen ottelussa ei ollut sellaista tilannetta, että ottelu olisi oikeasti tarvinnut niin paljon aikaa kuin se sai. Vielä Austin/Rude vs. Rhodes/Windhamissa homma toimi kohtuullisen hyvin: vaikka aikaa oli paljon ja tapahtumia ei ollut älyttömästi, matsi ei silti alkanut toistaa kovin pahasti itseään, vaan kokonaisuus pelitti ihan mallikkaasti. Yksittäisenä otteluna tuollainen vähän rauhallisempi matsi toimiikin ihan hyvin, mutta kun ottelu toisensa perään on rauhallista mattopainia, tekniikkakikkailua ja rest hold -meininkiä ilman mitään payoffia räjähtävän liikkumisen, näyttävien liikkeiden tai muun muodossa, alkaa puuduttaa oikeasti aika pahasti. Tämäkin ottelu oli koko ajan ”ihan hyvä”, mutta ei missään vaiheessa enemmän, ja se on iso ongelma. Ei voi olla niin, että yli 15-minuuttinen ottelu on koko ajan vain ”ihan hyvä”. Pitää olla enemmän! Perhana että alkaa turhauttaa. Lisäksi tässä ärsytti se, että japanilaisjoukkueesta Shinya Hashimoto ei ainakaan näissä otteluissa tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Tiedän miehen maineen, mutta rehellisyyden nimissä näissä otteluissa hän oli täysi turhake. Onneksi loistava Hase sentään piti joukkueensa kiinnostavana.

* * ½ 

WCW World Heavyweight Championship

Sting (c) vs. Big Van Vader

SITTEN! Vihdoin jotain ihan muuta! Vuorossa oli siis illan AINUT ei NWA Tag Team -mestaruusturnausottelu! Ja samalla illan ainut jollain tavalla oikeasti rakenneltu ottelu. Monsterimainen Big Van Vader oli siis esiintynyt aina toisinaan parin viime vuoden aikana WCW:n tapahtumissa, mutta mihinkään kovin merkittäviin kuvioihin Vader ei ollut missään vaiheessa osallistunut, mikä johtui pitkälti siitä, että Vader paini ensisijaisesti Japanissa eikä WCW:llä ollut suurta kiinnostusta siksi pistää häntä merkittäviin kuvioihin. WCW kuitenkin tiedosti Vaderin potentiaalin, ja niinpä vihdoin keväällä/kesällä 1992 WCW ja Vader pääsivät sopimukseen vakituisesta esiintymisestä WCW:ssä. Heti sen jälkeen Big Van Vader iskettiinkin päämestaruuskuvioon Stingin kanssa. Loppuvuodesta 1991 Vader oli WCW:ssä esiintyessään vaikuttanut jopa vähän hölmöltä ja epäonniselta brawlerilta (ja hän paini tuolloin ilman maskiaan). Nyt hänet tuotiin takaisin Harley Racen manageroimana hurjana tuhokoneena, jota ei pysäyttänyt mikään. Vaderilla oli taas tavararmerkkimäinen maski kasvoillaan, ja hän näytti muutenkin pirun uskottavalta. Uskottavuuutta lisäsi vain entisestään se, että ensimmäisen kerran Stingin kanssa keväällä yhteen ottaessaan Vader tuhosi Stingin kylkiluut (myös ihan oikeasti: Sting joutui olemaan kuukauden sivussa lievän loukkaantumisen vuoksi). Tuon seurauksena Sting tietenkin janosi kostoa Vaderista, ja niinpä The Great American Bashiin buukattiin vihdoin mestaruusottelu yleisön rakastaman Stingin ja kaikkien pelkäämän monsterin Vaderin välille.

Ei voi mitään, kyllä tämä oli aika lailla niin täydellisesti buukattu ”pieni mies vastaan iso mies” -ottelu kuin voi vain olla. Ehkä osa tästä innostuksestani voi johtua myös siitä, että olin tässä vaiheessa iltaa jo aivan täynnä koko NWA Tag Team -mestaruusturnausta, mutta olipa vain ihanan virkistävää nähdä mahtavasti buukattu kahden taitavan painijan intensiivinen rymistely. Vader näytti nyt ensimmäistä kertaa WCW-urallaan siltä tappavalta tuhokoneelta, millaiseksi minä Vaderin miellän ja miksi Vaderista pidän niin paljon. Vaderin powerliikkeet olivat pirun näyttäviä ja hallintaosuudet uskottavia mutteivat yhtään tylsiä. Sting liikkui mainiosti, otti kovaa bumppia ja vuoti lopussa vertakin. Ottelulla oli myös täydellinen tarina ja lopetus. Kun vain aikaa olisi ollut vielä vähän enemmän, olisi puhuttu MOTYC:stä. Tällaisenaankin ehdoton huippuottelu. Ja kuten monet muutkin arvostelijat ovat todenneet, tämä ottelu teki Big Van Vaderista SEN Big Van Vaderin, joka oli pari seuraavaa vuotta yksi koko WCW:n ykkösnimistä.

* * * * 

NWA Tag Team Championship Tournament Final Match

Steve Williams & Terry Gordy vs. Barry Windham & Dustin Rhodes

Ja sitten palataan vielä NWA Tag Team -mestaruusturnaukseen. Vuorossa oli turnauksen finaali, eipä siinä sen kummempaa. Ennen ottelua Steiner Brothersit rynnistivät paikalle ja yrittivät käydä Williamsin ja Gordyn kimppuun, mutta heidät saateltiin pois paikalta. Steinerit olivat muuten voittaneet pari viikkoa ennen tätä ppv:tä NJPW:n tapahtumassa IWGP Tag Team -mestaruudet, joten joukkuevöitä WCW:n kuvioissa näihin aikoihin tosiaan riitti. Kaikki myös odottivat kuumeisesti sitä, että Steinerit kohtaisivat Williamsin ja Gordyn vielä kerran, mutta tuota ottelua ei nähty enää koskaan ppv:ssä. Steinerit eivät olleet tyytyväisiä nykyiseen WCW-sopimukseensa, joka olisi tulossa päätökseen vuoden 1992 joulukuussa. Loppusyksystä Rick loukkaantui ja Scott ajautui pahoihin ongelmiin WCW:n kanssa, ja niinpä molemmat jättivät WCW:n, joten tämä jäi heidän toistaiseksi viimeiseksi WCW-ppv-esiintymisekseen.

Mitäpä tähän enää hirveästi sanomaan? NWA Tag Team -mestaruusturnaus jatkoi sitten finaalissaankin samaa linjaa kuin käytännössä koko illan ajan: muodollisesti ihan pätevää, painiteknillisesti ok:ta painia, joka ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaisia tunteita sen enempää minussa kuin paikan päällä olleessa yleisössäkään. On suorastaan hämmästyttävää katsella, miten hiljaa koko yleisö oli taas tämän matsin aikana, kun juuri edellisessä ottelussa se piti kovaa ääntä. No, ottelu itsessään oli sentään buukattu vähän kiinnostavammin kuin esimerkiksi välieräottelut, mutta tämäkin kesti aivan liian kauan ja tässäkin oli aivan liikaa kohtia, joissa ei tapahtunut yhtään mitään.. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu muttei vaan mitään sellaista mistä jaksaisi erityisemmin innostua. Samoilla sanoilla voi kuvailla koko tätä turnausta.

* * ½


Olipas poikkeuksellisen yhdentekevä ppv. Tai no, se on oikeastaan väärin sanottu, koska tässä ppv:ssä nähtiin ehdottomasti kiinnostavin ja paras WCW World Heavyweight -mestaruusottelu sitten sen jälkeen, kun Ric Flair lähti WCW:stä. Tässä ppv:ssä WCW onnistui siis vihdoin palauttamaan kiinnostavuuden päämestaruuskuvioihinsa, mutta muuten kiinnostavuus laahasi kyllä aika nollissa. Kuten on jo moneen kertaan todettua, NWA Tag Team -mestaruusturnauksen ottelut olivat muodollisesti ihan päteviä mutteivat millään tavalla katsomiseen suositeltavia. Bill Wattsin tyyli oli vain jollain tavalla niin väärä, jos hän oikeasti kuvitteli, että useampi katsoja haluaisi katsoa tällaista hidasta ja pitkäveteistä painia WWF:n meiningin sijaan. No, kokonaisuutena tämä oli silti Ok, koska ei tässä mitään täyttä paskaa ollut, mutta vähän pelkään tulevaa.

Wikipedia: WCW The Great American Bash 1992

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.1.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Beach Blast 1992

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1992

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.