Arvio: World Wrestling Legends 6:05 – The Reunion
Päivämäärä: 29.4.2006 (nauhoitettu 5.3.2006)
Sijainti: Orlando, Florida (Hard Rock Cafe)
Yleisömäärä: 500
Ai että! Pitkästä aikaa pääsen näissä arvosteluissa taas todellisen kummallisuuden äärelle. Kuten olen koko tämän projektin aikana julistanut, ideanani on arvostella KAIKKI Amerikoissa järjestettävät tai lähetettävät tai merkittävien amerikkalaisten promootioiden muualla järjestämät ppv:t. Tässä vaiheessa on nyt kuitenkin hyvä tunnustaa, että olen jo osittain epäonnistunut tavoitteessani. Vuosina 2002-2008 toiminnassa oli Women’s Extreme Wrestling -niminen amerikkalainen naispainiin keskittynyt (ja varsin kyseenalaista mainetta eroottisella materiaalillaan kerännyt) promootio, joka järjesti myös useita ppv:eitä. WEW:n show’ita on kuitenkin ollut näin jälkikäteen sula mahdottomuus löytää, joten päätin hylätä tavoitteen niiden arvosteluista. Olen pahoillani, jos joku on kyseisestä promootiosta tiennyt ja kaivannut arvosteluita näistä tapahtumista. Niitä ei ole tulossa.
Sen sijaan tarjoilen teille nyt todellisen herkkupalan: kyseessä on 5.3.2006 nauhoitettu ja puolitoista kuukautta myöhemmin 29.4.2006 ppv:nä lähetetty 6:05 The Reunion -niminen pay per view, jonka järjesti World Wrestling Legends -niminen ”promootio”. Oikeastaan WWL ei ollut edes mikään promootio, koska se oli perustettu aivan puhtaasti tätä tapahtumaa varten ja koska tämä tapahtuma jäi sen ainoaksi show’ksi ikinä. Muistatteko vuoden 1999 arvosteluistani surullisenkuuluisan Heroes of Wrestlingin, joka yritti tehdä rahaa kokoamalla yhteen ”vanhoja legendoja” mutta sen sijaan onnistui järjestämään yhden painihistorian kamalimmista tapahtumista ja traumatisoimaan meidät ikuisesti humalaisen Jake Robertsin penis-käärme-leikeillä? Toivottavasti muistatte, koska HOW on yksi painihistorian merkittävimmistä tapahtumista.
No, WWL oli aika pitkälti sama kuin HOW. Eivätkä nämä kaksi olleet suinkaan ainoat promootiot (tai sen tapaiset), joita vuosien aikana perustettiin sillä idealla, että vanhoja ja raihnaisia ”legendoja” yhteen kokoavien tapahtumien toivottiin olevan jonkinlainen menestysliikeidea, jolla tehtäisiin vitusti rahaa. Spoiler: ne eivät ikinä olleet sitä, mutta yritystä silti riitti. World Wrestling Legends oli siis vuoden 2006 viritelmä, mutta se (tai mikään muukaan) ei ole noussut niin legendaariseksi kuin Heroes of Wrestling ehkä ennen kaikkea siksi, että mikään niista ei onnistunut olemaan yhtä sysipaska ja kamala kuin HOW. Ei tässä WWL:ssäkään silti liikaa ole kehuttavaa, kuten tulette huomaamaan. Tapahtuma järjestettiin Orlandossa, Floridassa Hard Rock Cafessa.
Yhden asian WWL oli hoitanut paljon paremmin kuin HOW: tuotannossa oli selvästi enemmän rahaa, joten paikka näytti jopa melkein oikealta areenalta. Myös pyroja oli alussa, ja paikalle oli j******ta raahattu jopa WCW:n aikaiset Nitro Girlsit, joita tosin nyt kutsuttiin TNT Girlseiksi. Myös kameramiehet olivat jotenkuten tehtäviensä tasalla, mutta ikävä kyllä valaistukseen ei sitten ollut enää ilmeisesti riittänyt rahaa, koska koko show näytti todella suttuiselta ja pimeältä huonon valaistuksen vuoksi. Sen sijaan oikeisiin selostajiin WWL oli satsanut: suurimman osan ajasta tapahtumaa selostivat Lance Russell (legendaarinen 1960-1980-lukujen selostaja), Jim Cornette ja Ron Niemi. Loppuosiossa Cornetten korvasi Corey Maclin. Kehäkuuluttaja oli legendaarinen David Penzer, ja tuomareina toimi Hebnerin suku.
Singles Match
Nikolai Volkoff vs. Jim Duggan
Lienee hyvä todeta heti tässä openerin kohdalla, että mitään storylinejä tai vastaavia ei näissä WWL:n otteluissa (tietenkään) ollut taustalla – paitsi ne 20-10 vuoden takaiset, joita promootio sujuvasti jatkoi kuin vettä vain. Heti ppv:n aloitus oli todella tiukka, kun 1980-luvun kuuma taistelupari Jim Duggan ja Nikolai Volkoff pääsisivät kohtaamaan toisensa vielä kerran kauan odotetussa Rubber Matchissa – eikö vain? Dugganhan oli tämän vuoden alussa pyörinyt WWE:ssä kuviossa Edgen kanssa, mutta ilmeisesti se oli nyt ohi, koska hän oli taas siirtynyt indy-puolelle. Volkoffilla puolestaan oli mukana Iron Sheik, joka ei enää vuonna 2006 ollut edes paperilla painikuntoinen. Ei se silti olisi estänyt Sheikkiä tekemästä Duggania nöyräksi, jos Sheik niin olisi tahtonut.
Minun on ihan pakko heti tässä openerin kohdassa hämmästellä suunnattomasti tämän ppv:n konseptia. Kenen edes hitusen järjissään olevan ihmisen mielestä saattoi vielä vuonna 2006 olla millään tavalla hyvä idea järjestää aivan uuden painipromootion tapahtuma, joka nojaa käytännössä puhtaasti 1980- ja 1990-luvun jarrujen keskinäisiin, kömpelöihin otteluihin – vieläpä täsmälleen samoilla taistelupareilla, jotka olivat loppuunkaluttuja esimerkiksi tässä tapauksessa jo 1980-luvulla? Kuka oli se idiootti, joka uskoi, että tällaisten otteluiden järjestäminen olisi niin kannattavaa liiketoimintaa, että sillä saataisiin ppv-tason wrestling-toiminta kannattavaksi? Ehkä 100 hengen jumppasalibisneksenä vielä juuri ja juuri, mutta ihan oikeana painitapahtumana… Ei h****tti. Eikö jo Heroes of Wrestling toiminut tarpeeksi varoittavana esimerkkinä? No, tämä otteluhan oli täysin harmiton, koska se kesti Luojan kiitos vain minuutin. Siinä ajassa Volkoff ja Duggan eivät ehtineet aiheuttaa verkkokalvoilleni peruuttamattomia vahinkoja, mutta eivät he mitään painiksi kehuttavakaan kehässä tehneet. Annan puolikkaan ihan siitä ilosta, että ringsidella ollutta Iron Sheikiä oli mahtava nähdä.
½
Singles Match
Mr. Jones vs. Rick Steiner
Mr. Jones oli Virgil (tai vain WCW:tä seuranneille Vincent), jota ei kuitenkaan saanut kutsua virallisissa papereissa kummallakaan nimellä. Siitä huolimatta selostajat ja kehäkuuluttaja kutsuivat häntä kyllä koko ajan Virgiliksi. No, mitäpä näillä nyt on tällaisissa puuhastelutapahtumissa edes väliä. Vastaansa Virgil… Mr. Jones sai Steiner-veljesten epäonnistuneen puoliskon.
Haha, mitäpä tähän nyt edellisen jatkeeksi sanoisi? Ottelu kesti lähes tarkalleen yhtä kauan kuin ensimmäinen, eikä tässä nähty painia käytännössä yhtään sen enempää. Steiner kyllä yritti jonkinlaista Exploder Suplexia, mutta se meni aika vituiksi, koska Virg… anteeksi, Mr. Jones ei sitten osannut myydä sitä millään tavalla. Onneksi sentään Death Valley Driverin Mr. Jones pystyi myymään oikein, koska se oli oikeasti aika murhaavan näköinen. Annan puolikkaan ihan tuosta näyttävästä DVD:stä. Muuten tässä ei ollut yhtään mitään.
½
Singles Match
Disco Inferno vs. Koko B. Ware
Ensimmäinen ottelu oli suora kopio 1980-luvun WWF:stä ja toinen ottelu puolestaan WCW:n surkeimmilta ajoilta. Tämä sen sijaan oli täysin käsittämätön paritus, sillä vastakkain olivat 1990- ja 2000-lukujen WCW:n midcarderi ja 1980-luvun WWF:n midcarder. Itse asiassa ”Birdman” Koko B. Ware oli tämän show’n ensimmäinen painija, jota en ollut kertaakaan nähnyt tämän vuodesta 1995 alkaneen projektin aikana ennen tätä. Wikipedia osaa kertoa, että Koko oli eläköitynyt nimenomaan vuonna 1995 lähdettyään WWF:stä ja tehnyt paluun painibisnekseen oikeastaan vasta 2003, jolloin hän alkoi painia aktiivisesti Memphis Wrestling -promootiossa. Nyt Koko sitten teki ppv-comebackinsa Disco Infernoa vastaan.
Illan ensimmäinen ns. oikea ottelu kesti vajaat viisi minuuttia, eikä tässäkään päästy minkäänlaisen painin riemuvoittoon. Jo tässä vaiheessa on myönnettävä itselleni, että onhan tämä näiden ”legendojen tähdittämien ppv:eiden” katsominen tietynlaista masokismia, mutta jotain kummallista nautintoa minä kieltämättä saan näistä. Miksi muuten Disco Inferno sai pitää tässä Disco Inferno -nimensä, vaikka se oli taatusti ihan samalla tavalla WWE:n omistuksessa kuin Virgil? No, se on ehkä pienin huoli tässä tapahtumassa. Ottelusta voitaneen sanoa lähinnä se, että se oli puhtaasti huono. Inferno kyllä yritti ihan oikeasti, väläytti pari näyttävää likettä ja möi myös Waren liikkeet hyvin. Harmi vain, että Ware oli aivan rapakunnossa ja että Inferno ei ole ikinä pystynyt ketään kantamaan, joten lopputulos oli mitä oli.
*
Singles Match
Greg Valentine vs. Jimmy Snuka
Tässä ottelussa WWL pyrki sitten taas hyödyntämään 1980-luvun WWF:ää, jolloin Valentine ja Snuka olivat kyllä olleet molemmat osa rosteria, mutta ei näiden kahden keskenäisestä historiasta mitään kovin kummoisia välienselvittelyitä varsinaisesti löydy. Valentinen ringsidelle oli revitty Jimmy Hart, joka oli 2000-luvun puolivälissä aika pitkälti tuuliajolla. Nämä kaikki kolme olivat muuten WWE:n Hall of Famereita (nyt tosin enää kai vain kaksi on, kun Snuka on sieltä poistettu).
Klassikko-otteluiden kimara sen kuin vain jatkuu. Tämä rikkoi edellisen ottelun keston ollessaan pituudeltaan kuutisen minuuttia, mutta tässäkään tapauksessa pituus ei tuonut kovin suurta parannus tasoon. Varsinkin kun nyt kehässä ei ollut edes yhtään Disco Infernon ikäistä painijaa, eli suunnilleen vielä sellaista tapausta, jota ei tarvitsisi heti heittää ikämiessarjaan. Valentine ja Snuka olivat kaksi esimerkillisen geneeristä 1980-luvun painijaa, joilla ei pitäisi olla enää mitään annettavaa tälle bisnekselle 2000-luvulla. Eikä heillä sitä rehellisyyden nimissä ollutkaan. Erityisesti Valentine oli koko ottelun ajan aivan täysi turhake. Snuka sentään väläytti pari näyttävää Choppia ja teki jopa eräänlaisen Headbutt-viritelmän kakkosköydeltä. Olisin ehkä juuri ja juuri antanut tälle yhden tähden, mutta sitten lopetus pistettiin täydeksi pelleilyksi, kun Jimmy Hart nousi kehään, ja koko ottelu päättyi täysin käsittämättömästi kesken. Surkeaa, surkeaa. Lopputappelun aikana kehään muuten ryntäsi ilmeisesti Hartin manageroima jättiläismäinen korsto DNA, jota ei kuitenkaan nähty enää loppushow’ssa ja jonka henkilöllisyydestä minulla ei ole mitään hajua.
½
Singles Match
Eddie Colon vs. Vampiro
Näyttääkö Eddie Colon tutulta? Se johtuu tietenkin siitä, että hänestä (toisin kuin kenestäkään muusta tämän show’n painijasta) on tullut WWE-tähti tämän show’n jälkeen. Eddie on siis legendaarisen Carlos Colonin poika ja parhaiten Carlitona tunnetun Carly Colonin veli. WWE:ssä Eddie Colon paini ensin Primona ja nykyään kaikkien rakastaman Los Matadoresin toisena osapuolena – minulla ei ole pienintäkään hajua kumpana heistä. Tämän show’n aikaan Eddie oli vasta uransa alkupuolella, ja tähän tapahtumaan hän pääsi vain ja ainoastaan legendaarisen isänsä siivellä. Luultavasti WWL olisi halunnut pistää Carlos-papan painimaan, mutta tämä ei enää siihen pystynyt. Niinpä Carlosin poika otti tämän paikan ottelussa Vampiroa vastaan. Vampiro puolestaan muistetaan parhaiten WCW:stä, mutta ilmeisesti Vampirolla oli ollut Puerto Ricon puolella ongelmia koko Colon-perheen kanssa. Tässä siirryttiin siis 1980-luvun WWF:n ja 1990-luvun WCW:n kopioinnin jälkeen oikeastaan nykypäivän puertoricolaispainin kopiointiin.
Jo on aikoihin eletty, kun Vampiron ottelu on kirkkaasti (tähän mennessä) tapahtuman paras ottelu ja ensimmäinen kohtaaminen, joka herätti hetkittäin innostusta. Toki suurin osa tästä positiivisuudesta menee täysin puhtaasti Eddie Colonin piikkiin, koska tämä vasta uraansa aloitteleva 24-vuotias Carliton pikkuveli oli todella piristävä tapaus tässä kehäraakien kokoontumisajoissa. Eddie väläytti oikeasti näyttäviä high flying -liikkeitä ja otti myös kunnolla bumppia vastaan. Ikävä kyllä kehnon vastustajan vuoksi tämä ei yllä ”ihan ok”:ta paremmaksi. Vaikka olen edelleen tietynlainen Vampiro-mark, on minun silti myönnettävä tosiasiat siitä, että Vampiro oli usein kehässä aivan auttamattoman kömpelö ja botch-herkkä. Samoihin heikkouksiin kaatui myös tällä kertaa tämän ottelun suurempi potentiaali, vaikka pari kertaa Vampiro tarjoili kyllä näyttäviä liikkeitä. Silti Vampiron heikkouksista ja botcheista huolimatta tällaisena ”ihan ok:na” ottelunakin tämä oli parempi kuin kaikki tähän mennessä nähty yhteensä.
* *
Singles Match
Kamala vs. Jake Roberts
Jake Robertsilla pitäisi olla vuoden 1999 tapahtumien vuoksi ikuinen porttikielto näihin legendojen kokoontumisajotapahtumiin. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan Roberts saapui painimaan legendaarista Ugandan jättiläistä Kamalaa vastaan. Ja vaikka Roberts näyttikin aivan kamalalta (kuten kuvasta voi jo todeta), ei hän ilmeisesti ollut kuitenkaan humalassa vaan joten kuten kunnossa. Se ei ikävä kyllä ole vielä kovin hyvä suoritus, jos hänen pitäisi pystyä painimaan ylipainoista Kamalaa vastaan. Kamalan ringsidellä oli tämän ”alkuperäinen” manageri Friday. Tällä ottelulla WWL palasi taas 1980-luvun kopioimiseen.
Tämä oli sitten aivan totaalista paskaa. En tiedä, mikä oli Jake Robertsin tila tässä vaiheessa ”henkilökohtaisten demoniensa” kanssa, mutta rehellisesti sanottuna äijä näytti aivan järkyttävän kamalalta. Ymmärtääkseni tässä vaiheessa Jaken olisi pitänyt olla jo parempaan päin vaikeuksiensa kanssa, mutta eihän alkoholisti nyt hetkessä toivu, joten oli kyllä surullista katsoa, miten hirvittävässä jamassa Roberts oli. Eteenpäin on toki sentään tultu vuoden 1999 Heroes of Wrestling -ajoista: nyt Roberts oli selvinpäin ja muutenkin kykeneväinen järkevään toimintaan. Harmi vain, että sen enempää Roberts kuin Kamalakaan eivät olleet kykeneviä painimaan. Ottelu alkoi sillä, että Kamala pakoili Robertsia ja tämän käärmesäkkiä pari minuuttia. Sitten Roberts talloi Kamalan varpaille jonkun aikaa. Sitten Kamala nappasi Robertsin todella surkealta näyttävään Chokeholdiin, jossa hän piti Robertsia pari minuuttia. Sitten olikin huikean lopetuksen aika: Kamala teki Robertsille Big Splashin, muttei selättänyt tätä. Sen sijaan Friday nousi kehään, Roberts iski tälle DDT:n ja otti sitten käärmeen säkistä. Samalla Kamala ja tuomari karkasivat paikalta, ja ottelu oli ohi. Tämä ei ollut enää painia millään tavalla. Tämä oli pelkkää paskaa.
DUD
Tag Team Match
Dory Funk Jr. & Mike Graham vs. David Flair & Tully Blanchard
Vaihteen vuoksi kopioidaan 1980-luvun NWA:tä. Ennen tätä ottelua nähtiin varsin vaivaannuttava in ring angle, jossa Bruno Sammartino, Dory Funk Jr. ja Mike Graham saapuivat peräkkäin kehään rinkirunkkaamaan… eli siis kehumaan toisiaan ja taputtelemaan toisiaan selkään. Kenellekään ei ollut mitään järkevää sanottavaa, ja lopulta Four Horsemanin managerina tunnettu J.J. Dillion keskeytti heidät. Dillionilla oli mukanaan alkuperäisistä hevosmiehistä Blanchard ja Flair! Ei vaan, ei se ollutkaan Ric Flair vaan hänen ihastuttava poikansa David Flair. No mutta eikös se ole melkein sama asia? WWL tuntui ainakin ajattelevan niin. Tämä surkea Four Horseman rip off -porukka haastoi sitten facet otteluun. Sammartino ei kuitenkaan pystynyt painimaan, joten hän tyytyi Funkin (joka oli tässä vaiheessa 65-vuotias mutta näytti noin 130-vuotiaalta) ja Grahamin manageriksi.
Vampiron ottelu oli illan ensimmäinen positiivinen yllätys ja toinen iloinen yllätys nähdään David Flairin ottelussa. Tämä tapahtuma on todellakin… ainutlaatuinen. Flairin otteita ei tosin tässä sen kummemmin tarvitse kehua, vaikka on kieltämättä myönnettävä, ettei Flair ollut tässä niin tumpelon oloinen kuin esimerkiksi kamalalla TNA-runillaan. Ehkä se sitten johtuu siitä, että kaikkien kehäraakien ohessa yksi heikosti painiva normaalin ikäinen painija tuntuu ihan puhtaasti mukavalta vaihtelulta. Silti todelliset kehut tässä ottelussa on annettava Dory Funk Jr:lle ja Tully Blanchardille, jotka osoittivat sen, että he pystyvät edelleen ihan kohtuullisiin kehäotteisiin, vaikka ovat ohittaneet eläkeiän ajat sitten. Niin se vain menee, että kaikkein taidokkaimmat painijat pysyvät siedettävinä painijoina myös papparaisiällä. Eikä Mike Grahamkaan ollut mitenkään kamala tapaus. Kokonaisuutena tämä nelikko sai siis aikaan ihan siedettävän ottelun, joka oli kuitenkin kaiken rehellisyyden nimissä suurimman osan ajasta kömpelö, hitaasti etenevä ja varsin tylsä. Aika lailla puhtaasti huonon arvosanan puolelle tämäkin jää, mutta parin näyttävän tekniikkakkikkailun ja kunnollisen lopetuksen ansiosta tämä oli sentään katseltava kokemus.
* ½
Singles Match
Kanyon vs. Diamond Dallas Page
Täytyy kyllä kehua, kuinka WWL oli poiminut eri promootioista ja eri aikakausilta painijoita ja kuinka luontevasti otteluiden välillä siirryttiin eri aikakaudelta ja eri promootioista toiseen. Nyt suoritettiin nopea pyrähdys 1980-luvun NWA:sta 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun WCW:hen. DDP ja Kanyon olivat sekä joukkuekavereita että pitkäaikaisia feud-kumppaneita. Tähän aikaan Kanyonilla oli muuten menossa todella kummallinen internet-huomion kerääminen, joka tietyllä tavalla huipentui ottelun jälkeen nähtyyn todella kiusalliseen angleen, jossa DDP pakotti Kanyonin myöntämään, että tämä oli homo. Kanyon julistautui ensimmäiseksi avoimesti homoksi showpainijaksi, mutta perui myöhemmin julistuksena ja ilmoitti sen olleen vain julkisuustempaus – vain voidakseen myöhemmin ilmoittaa, että puhui sittenkin alun perin totta. Kanyonhan menehtyi vuonna 2010, joten hänen seksuaalinen suuntautumisensa (jos se jotakuta kiinnostaa) jäi kaiken pallottelun jälkeen pieneksi mysteeriksi.
Tällä olisi ollut mahdollisuuksia nousta jopa ihan oikeaksi otteluksi, koska Kanyon oli edelleen parhaimmillaan kehässä oikein viihdyttävä ja DDP:kin kykeni edelleen yllättävän toimiviin otteisiin, vaikka ikää alkoi olla aika reippaasti. Lisäksi tämä aloitettiin sopivan räväkästi rymistelyllä ympäri katsomoa, joten ajattelin, että tässä voi hyvinkin olla illan selvä MOTN. Lopulta kuitenkin ottelun edetessä meno hieman kuihtui, ja vaikka loppupuolella nähtiinkin näyttävä (vaikkakin puoliksi botchattu) pöytäspotti ja muuta ihan näppärää kikkailua, eivät DDP ja Kanyon kuitenkaan pystyneet luomaan keskenään ”ihan ok:ta” parempaa ottelua. Sekin on toki tämän tapahtuman mittareilla jo suorastaan erinomainen veto ja ainakin hyvin lähellä illan parhaan ottelun titteliä. Vähän vain harmittaa, että paremmalla buukkauksella, enemmällä HC-rymistelyllä ja botchien välttelyllä tämä olisi voinut olla jopa hyvä ottelu. Ehkä.
* *
Six Man Tag Team Match
Midnight Express vs. The Armstrongs
Sitten taas paluu 1980-luvun NWA:han. Tämä oli historiallinen hetki, kun legendaarisen Midnight Express -porukan kolme pitkäaikaisinta nimeä Dennis Condrey, Bobby Eaton ja Stan Lane painivat yhdessä, vaikka joukkueen aktiiviaikana joukkueena toimivat ensin Condrey ja Eaton sekä myöhemmin Eaton ja Lane. Vastaansa kolmikko sai Armstrong-perheen, joka oli aikanaan Midnight Expressin yksi monista arkkivihollisista. Armstrongeja edusti myös TNA:n puolella tässä vaiheessa aktiivinen iki-ihana ja ikivanha isäpappa ”Bullet” Bob Armrstrong sekä tämän pojista kaksi vähiten mainetta kerännyttä Scott Armstrong ja Brad Armstrong. Kehänlaidalla nähtiin kaksi klassikkomanageria: Bobby Heenan ja suurimman osan show’sta selostajana toiminut Jim Cornette.
Tässä oli samoja piirteitä kuin Tully Blanchardin, Dory Funk Jr:n ja kumppaneiden ottelussa: vaikka suurin osa kehässä olleista olikin tolkuttoman vanhoja pieruja, olivat he aikanaan olleet sen verran kovia painijoita, että vielä tässä eläkevaiheessakin heiltä onnistui ihan siedettävän ottelun painiminen. Ei tätä silti voi liikaa kehua tai ylistää, mutta Midnight Expressin Eaton ja Lane hoitivat oman osuutensa ihan hyvin, ja Bob Armstrongin pojat olivat kaikesta värittömyydestään ja tylsyydestään huolimatta ihan siedettäviä kehässä. Bullet Bob oli sitten itse aivan täysi turhuus, ja aika lailla samaa voi sanoa myös Dennis Condreysta. No, lopputuloksena oli joten kutsen katseltava ja siedettävä ottelu. Ei mitään erityisen hyviä hetkiä tai mieleenpainuvia juttuja, mutta silti parempaa kuin suurin osa tapahtuman otteluista. Ikävä kyllä tällä kertaa se ei tarkoita vielä paljon mitään.
* ½
Singles Match
Scott Steiner vs. Buff Bagwell
Ja sitten vielä paluu 1990- ja 2000-lukujen taitteen WCW:hen. Samalla tämä oli illan Main Event. Scott Steiner ja Buff Bagwell eivät varmaan sen kummempia esittelyjä tarvitse. Bagwell oli viime vuosien aikana käynyt kääntyilemässä TNA:ssa, mutta viime aikoina häntä ei sielläkään ollut enää nähty. Steiner oli sen sijaan elänyt aikamoisessa hiljaisuudessa lähdettyään WWE:stä vuoden 2004 alussa, mutta pian tämän tapahtuman nauhoittamisen jälkeenhän hän debytoi TNA:ssa, ja loppu olisi historiaa. Sitä ennen hän ehti kuitenkin kerätä palkkasekin tästä WWL-höpsöilystä.
Huh huh, olipa Main Event. Jo vuonna 1999 WCW:ssä Steinerin ja Bagwellin ottelut olivat aikamoista tuskaa katseltavaksi, eikä meno ollut todellakaan muuttunut paremmaksi. On vaikea arvioida, olivatko Steiner ja Bagwell tässä vaiheessa kuinka paljon huonommassa kunnossa kuin WCW:n loppuaikoina, mutta kovin suurta muutosta ei oman arvioni puolelta ole kummallakaan miehellä puoleen tai toiseen. Ikävä kyllä kummankin olisi pitänyt kehittyä aika tajuttomasti, jotta tässä ottelussa olisi ollut yhtään mitään mielenkiintoista. Tuollaista kehitystä olisi kuitenkin ollut aivan turha odottaa Bagwellilta ja Steinerilta kaikkien näiden vuosien jälkeen, joten lopputuloksena oli puhtaasti huono ottelu. Ei ihan sentään worst match of the year -tasoa, koska molemmat sentään tiesivät suunnilleen mitä tehdä kehässä, mutta hankala tästä on muuten mitään järkevää sanoa. Kaksi kömpelöä korstoa mäiskimässä toisiaan. Jee.
*
Jos jostain WWL:le pitää antaa kunniaa, niin siitä, että he olivat oikeasti keränneet kehään varsin kovia painijoita sekä muita nimiä. Scott Steinerin, Diamond Dallas Pagen, Bobby Heenanin, Jim Cornetten ja Bruno Sammartinon kaltaiset tyypit eivät oikeasti tulleet tällaiseen surkeuteen varmasti ihan halvalla. Sen voin sanoa jo sen perusteella, että useimmat kyseisistä nimistä olivat liian kalliita jopa TNA:lle ja että Sammartino ei vain ylipäänsä halunnut esiintyä paljon missään nykypainin show’ssa. Siksi olikin niin surullista katsoa, kuinka järkyttävästä tuhlailusta ja massiivisesta yrittämisestä huolimatta koko show’ssa ei saatu aikaan lähes mitään järkevää, vaan melkein kaikki oli täyttä kuraa. Omanlaisenaan viihteenään tätä oli yksittäisenä tapahtumana kyllä kieltämättä hauska katsoa, koska tällainen wrestlecrap-kura on aivan ainutlaatuista painihistoriaa. Vakavasti mietittynä tämä oli kuitenkin aivan kamala tapahtuma ja puhtaasti Surkea.
Wikipedia: World Wrestling Legends
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.10.2015
No Comment