Arvio: WWE Armageddon 2004
Päivämäärä: 12.12.2004
Sijainti: Duluth, Georgia (Gwinnett Center)
Yleisömäärä: 5 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Armageddonilla oli tänäkin vuonna kunnia olla WWE:n vuoden viimeinen ja samalla koko vuoden 2004 viimeinen ppv. Viime vuonna Armageddonin järjesteri Raw, mutta tänä vuonna tuo kunnia siirrettiin Armageddonille. Muistan, kuinka tuosta vaihdoksesta syntyi kauhea kohu, mikä tuntuu näin 10 vuotta myöhemmin täysin idioottimaiselta. Tietenkin Armageddon oli tänä vuonna Smackdownin ppv. Ei ole yhtään loogista perustetta sille, että Raw olisi järjestänyt tänäkin vuonna Armageddonin. Syyt tähän ovat seuraavat: 1) Raw oli tähän mennessä järjestänyt vuoden 2004 aikana yhden brand exclusive -ppv:n enemmän kuin Smackdown, 2) Smackdown järjesti vuonna 2004 Vengeancen, mutta se siirrettiin tänä vuonna Raw’le, joten joku Raw’n ppv pitäisi siirtää SD:lle ja 3) Raw oli järjestänyt Survivor Seriesiä edeltävän ppv:n, joten myös aikataulullisesti olisi nyt Smackdownin vuoro. Noniin, siispä tätä ppv:tä selostivat Michael Cole ja Tazz.
WWE Tag Team Championship
Rob Van Dam & Rey Mysterio (c) vs. René Duprée & Kenzo Suzuki
Smackdownin ykkösfacejoukkue RVD & Mysterio oli jatkanut Dupréen ja Suzukin kanssa feudaamista koko loppuvuoden ajan. Erityisesti Survivor Seriesin jälkeen hyppypapukaksikko oli alkanut päästä niskan päälle, vaikka tuolloin mestaruusvyöt olivat vielä Suzukin ja Dupréen vyötäisillä. Ensin RVD & Mysterio nappasivat voiton Suzukista ja Dupreesta non title -ottelussa, ja seuraavalla viikolla he päihittivät heelit singles-otteluissa. Samaan aikaan storylineen oli sekoitettu Torrie Wilson, johon Suzuki oli ilmeisesti iskenyt silmänsä. Tämä ei tietenkään sopinut Suzukin vaimolle ja managerille Hirokolle. Niinpä Hiroko ilmoitti, että hänellä on parempi vartalo kuin Torriella, ja vaati Bra & Panties Matchia Torrieta vastaan. Tuo ottelu buukattiin ppv:tä edeltävään Smackdowniin, mutta se päättyi nopeasti siihen, kun ensin Suzuki ja Duprée sekaantuivat otteluun ja sitten RVD sekä Mysterio saapuivat Torrien avuksi. Tuolloin GM Teddy Long teki ylläriratkaisun ja ilmoitti, että Mysterio ja RVD saavatkin mestaruusottelumahdollisuuden jo Smackdownissa, vaikka alun perin heidän piti haastaa mestarit vasta Armageddonnissa. Tuo impromptu-mestaruusottelu yllätti Suzukin ja Dupréen niin pahasti, että he hävisivät vyönsä SD:ssä. Mestaruusottelu pidettiin silti Armageddonin kortissa, koska nyt ex-mestareilla oli mahdollisuus voittaa vyönsä takaisin.
Yleensä kun kritisoin otteluiden aikaa, kritiikki liittyy siihen, että aikaa on ollut liian vähän. Toisinaan tulee kuitenkin tapauksia, joissa aikaa on annettu väkisin turhan paljon, ja tämä opener oli erinomainen esimerkki siitä. Erityisen harmillisen tapauksen tästä tekee se, että kolme neljästä ottelun osanottajasta oli oikeasti taidokkaita kavereita (eikä Suzukikaan ihan sysipaska ole), mutta tällaisella väkinäisellä ottelun venyttämisellä kenenkään parhaat puolet eivät tule esiin. Ottelu lähti vielä käyntiin todella vauhdikkaasti, ja ensimmäiset 7-8 minuuttia olivat tosi hyvää menoa, jossa erityisesti RVD ja Mysterio loistivat high flying -liikkeillään, ja Dupree sekä Suzuki saivat dominoida juuri sopivan verran näyttävillä teknisillä otteillaan ja heitoillaan. Tuon jälkeen olisi ollut juuri sopiva hetki pistää kasaan vielä intenssiivinen lopputaistelu ja päättää kamppailu hyvänä ja toimivana joukkuemestaruusotteluna. Sen sijaan tälle kamppailulle piti lähteä hakea väkisin jotain ”eeppisyyttä” sillä, että 7-8 minuutin jälkeen otteluun tungettiin se väkinäinen heelien hallintaosuus, joka tuntui aivan turhan pitkältä – erityisesti kun sen aikana ei nähty oikeastaan mitään kiinnostavaa. Juuri tuo hallintaosuus tappoi tosi paljon ottelun meiningistä, ja yleisökin tuntui kuolevan sen aikana. Onneksi lopputaistelu pelasti hieman, ja lopputuloksena oli ihan mukava joukkueottelu. Paremmalla buukkauksella lopputulos olisi kuitenkin ollut parempi.
* * ½
Singles Match
Kurt Angle vs. Santa Claus
Kurt Anglella oli edelleen menossa feud Big Show’n kanssa, mutta sen lisäksi hän oli viime viikkojen aikana alkanut pitää Smackdownissa Angle Invitational -otteluita, joissa hän haastoi kenet tahansa paikallisen painijan ottelemaan häntä vastaan ottelussa, jonka panoksena oli Anglen aito vuoden 1996 olympialaisissa voitettu kultamitali. Sinänsä nuo Invitationalit olivat olleet ihan hyvää viihdettä, mutta jostain käsittämättömästä syystä tuo ohjelmanumero piti nyt tuoda mukaan myös ppv:hen, vaikka Anglella olisi myöhemmin illalla ihan oikea ottelu. Tällä kertaa Angle ei kuitenkaan jättänyt avointa haastetta paikalliselle painijalle, vaan sen sijaan hän käski kehään itse Joulupukin, koska Anglen mukaan hänen tyttärensä fanitti Joulupukkia paljon enemmän kuin Anglea. Kateellinen Angle päätti kostaa tämän Joulupukille ja osoittaa samalla tyttärellensä olevansa paljon kovempi jätkä kuin Pukki. Panoksena tässä Invitational-ottelussa oli tosiaan Anglen kultamitali… Jep.
Tätä kohtaamista nyt on aika turha arvioida minkäänlaisena otteluna, koska tässä ei ollut millään tavalla kyse oikeasta painiottelusta, ja sen varmasti jokainen tiesi heti kehäkellon soidessa. Ensisijaisesti tämä oli siis angle, johon kuitenkin sisältyi ihan ”virallinen” ottelu, joten arvioin tässä tapauksessa tätä kohtaamista hyödyllisen ajankäytön kannalta, ja tuolla mittarilla tämä kokonaisuus saa aivan kiistattoman hylätyn. Voin vielä jotenkin ymmärtää sen, että Smackdowneissa Kurtin heel-statusta ja ehkä jotain uskottavuuttakin yritettiin parantaa pistämällä hänet pieksemään kummallisia vastustajia olympiakultamitalihaasteessa, mutta ppv:hen tällaisella kuralla ei pitäisi olla mitään asiaa. Koko roska vei aikaa lähemmäs 10 minuuttia, ja siinäkin ajassa olisi voitu järjestää vaikkapa joku ihan oikea painiottelu. Sitä paitsi Kurtilla on jo ottelu tässä ppv:ssä. Tarvitsiko hän oikeasti tällaisenkin esiintymisen vielä tähän ppv:hen? Huoh, täyttä kuraa.
DUD
Dixie Dogfight Match
Mike Mizanin vs. Daniel Puder
No niin, sitten tällaista. Diva Searchin lisäksi loppuvuoden aikana WWE oli pyörittänyt myös toista tosi-tv-kilpailua, jossa etsittiin uusia tähtiä WWE:hen. Tough Enough -formaatti oli toki tuttu jo edellisiltä vuosilta, ja sen ansiosta WWE:hen oli saatu muutamia uusia tähtiä, mutta aikaisemmin tuo painija-aloittelijoiden kilpailu oli järjestetty omana ohjelmanaan MTV:llä. Tällä kertaa Tough Enough tuotiin Smackdowniin, ja kuluneen syksyn aikana joka viikko Smackdownissa nähtiin, kuin Nick Mitchell, Ryan Reeves, Chris Nawrocki, Justice Smith, Daniel Rodimer, Daniel Puder ja Mike Mizanin kilpailivat 1 000 000 dollarin sopimuksesta WWE:n kanssa. Armageddoniin tultaessa jäljellä olivat enää kaksi viimeistä yleisön suosikkia: Puder ja Mizanin. Puder oli entinen MMA-taistelija ja erityisen tunnettu marraskuun alussa nähdystä segmentistä, jossa hän oli oikeasti murtaa Anglen käden MMA-ajoiltaan tunnetulla Key Lockilla. Mizanin oli puolestaan aikaisemmin työskennellyt MTV:llä, mutta vuoden 2003 aikana hän oli päättänyt toteuttaa unelmansa ja ryhtyä painijaksi. Nyt toinen heistä voittaisi koko kilpailun ja samalla miljoonan dollarin sopimuksen (joka tosin myöhemmin paljastui kusetukseksi). Tuo voittaja ei kuitenkaan ratkeaisi tässä Dixie Dog Fightissa, joka oli käytännössä nyrkkeilyottelu. Sen sijaan tämä oli vain miesten viimeinen showdown ennen ensi viikon yleisöäänestysten tulosten julkaisua. Kuten monet ehkä muistavat, kilpailun voitti Puder, mutta lienee sanomattakin selvää, kummasta näistä lopulta tuli suurempi tähti. Ottelua oli selostamassa Tough Enough -valmentaja Al Snow.
Tätäkin ottelua on vaikea arvioida millään perinteisillä painiottelun kriteereillä, koska showpainin sijaan nämä kaksi äijää mäiskivät toisiaan epätoivoisesti pehmustetuilla hanskoilla ympäri kehää, vaikka kummallakaan ei ole mitään hajua oikeasta nyrkkeilystä tai siihen liittyvästä tekniikasta. Niinpä ottelu oli enimmäkseen lähinnä surkuhupaisaa katsottavaa, mutta tuolla todella omituisella tavalla tätä oli jopa hauska katsoa. Oman lisäsäväyksensä antoi ehdottomasti yleisö, joka ilmoitti mielipiteensä koko ottelusta buuaamalla jokaisen erän päätteeksi. Juuri näin, hyvä WWE-yleisö! Ilmoittakaa rehdisti silloin, kun WWE buukkaa jotain täyttä kuraa. Tämänkin Tough Enough -finaalitappelun olisi voinut varmasti hoitaa jotenkin viihdyttävämmin tai asiaan sopivammin kuin jollain nyrkkeilyottelulla. Mitä nyrkkeilyllä on edes tekmistä sen kanssa, että nämä miehet yrittävät päästä showpainijoiksi? Surkuhupaisan viihdyttävyytensä ansiosta tämä saa säälipuolikkaan, vaikka täyttä huttua tämäkin oli.
½
Tag Team Match
Basham Brothers vs. Charlie Haas & Hardcore Holly
Koska meno oli tähän mennessä ollut turhan vauhdikasta ja viihdyttävä, WWE päätti hieman rauhoitella meininkiä ja buukata väliin yhden fillerin. Tällä ottelulla ei ollut siis yhtään minkäänlaista taustatarinaa, ja itse asiassa toinen joukkue (Haas & Holly) oli repäisty käytännössä tyhjästä sen jälkeen, kun Haasin aikaisempi joukkuepari Rico oli saanut kenkää WWE:stä. Lähinnä tämän ottelun ideana oli kai pitää esillä Bashameita, jotka olivat nyt uudessa nosteessa. Kaljut veljekset olivat olleet suurimman osan vuodesta poissa merkittävistä kuvioista, mutta pian Survivor Seriesin jälkeen he olivat nousseet uudestaan esille, kun Doug ja Danny Basham auttoivat JBL:ää ja Orlando Jordania voittamaan Eddie Guerreron ja Booker T:n. Seuraavalla viikolla JBL ilmoitti, että hän oli palkannut Bashamin veljekset uusiksi puolustustiimin johtajikseen. JBL:llä oli jo ennestään apunaan Chief of Staff Jordan, ja vielä viikkoa myöhemmin joukkoon liitettiin Diva Searchista tuttu Image consultant Amy Weber. Tätä tehoviisikkoa alettiin kutsua tiivistettynä The Cabinetiksi.
Vaikka kuinka paljon tykkäänkin Charlie Haasista, en voi väittää tykänneeni mainittavammin tästä ottelusta. Yksi Charlie Haas ei nimittäin tee vielä kesää, jos hänen kanssaan kehässä on Smackdownin värittömin joukkue Bashmam Brothers ja supertylsä Hardcore Holly. Painiteknisesti erityisesti ottelun alkupuoli oli ihan kivaa perusmenoa, ja erityisesti Haasin ollessa kehässä ottelun tempo oli yllättävänkin nopea. Tuolle meiningille olisi juuri ja juuri voinut antaa vielä kaksi tähteä, koska esimerkiksi Smackdownissa tuollainen ottelu olisi toiminut ihan peruskivana kohtaamisena. Ottelun kiinnostavuus vedettiin kuitenkin lopullisesti pöntöstä alas siinä vaiheessa, kun ottelun lopetukseen sekoitettiin Haasin naiset Miss Jackie sekä Dawn Marie ja kun sen jälkeen Hardcore Holly sekä Bashamit kikkailivat vielä todella kömpelön lopetuksen kehässä. Tässä oli oikeastaan hieno mallisuoritus siitä, millaisia impromptu-otteluita ei ppv:hen todellakaan kannata buukata. Tylsä, mitäänsanomaton ja huonolla lopetuksella kuorrutettu joukkueottelu ilman mitään storylineä. Ei näin.
* ½
WWE United States Championship
Street Fight Match
John Cena (c) vs. Jesus
WWE:n US-mestaruuskuviot eivät olleet loppuvuoden aikana menneet ihan suunnitellulla tavalla. Cena hävisi siis mestaruutensa No Mercyn jälkeisessä Smackdownissa Carlito Caribbean Coolille, joka teki samassa show’ssa debyyttinsä. Tuon jakson jälkeen Cena jäi pois ruudusta, koska hänen piti lähteä filmaamaan Marinea. Kayfabe-selitys Cenan poistumiselle oli se, että Cenaa oli puukotettu baarissa munuaisiin. Myöhemmin selvisi, että tuon katalan teon oli tehnyt Carliton henkivartija Jesus. Alun perin oli tarkoitus, että Cena olisi ollut ruudusta poissa parin kuukauden ajan, kunnes Marine olisi kuvattu kokonaan, mutta tilanteeseen saatiin uusi käänne, kun Carlito loukkaantui ottelussa Hardcore Hollya vastaan. Uusia tulokkaita mielellään kouliva Holly oli päättänyt antaa vähän isän kädestä CCC:lle, ja niinpä Carlito olisi nyt muutaman kuukauden poissa. Niinpä Cenan piti tulla Survivor Seriesin jälkeiseen Smackdowniin ottelemaan US-mestaruudesta Carlitoa vastaan. Cena voitti lyhyen ottelun ja jäi sen jälkeen taas tauolle, kun Jesus iski häntä teräsketjulla suoraan munuaisiin. Seuraavina viikkoina Jesus promosi olevansa paljon kovempi jätkä kuin Cena, ja lopulta näiden kahden välille buukattiin Street Fight -ottelu US-mestaruudesta. Harmi vain, että myös Jesus ehti loukkaantua house show’ssa juuri ennen tätä ottelua. Loukkaantuminen oli kuitenkin sen verran lievä, että Jesus pystyi vetämään vielä tämän ottelun läpi. Tämä oli siis Cenan ensimmäinen esiintyminen mestaruusvoiton jälkeen, ja tässä ppv:ssä nähtiin ensimmäistä kertaa historiassa Cenan modifioima Spinner Belt, josta tulisi myöhemmin vähintäänkin kiistanalainen esine – tosin vasta, kun Cena pääsisi muokkaamaan itse firman päämestaruuta.
Illan teema sen kuin jatkuu, sillä tässäkään ottelussa ei ollut paljoa painia arvosteltavana, vaikka tämä kohtaaminen kesti sentään noin kahdeksan minuuttia. Tällä kertaa suurin ongelma oli yksinkertaisesti se, että oikean painiottelun sijaan tämä oli lähinnä venytetty squash höystettynä muutamalla HC-hetkellä. Olisin voinut tykätä enemmän, jos tästä squashista merkittävässä osassa olisi edes hyödynnetty jotenkin Street Fight -stipulaatiota, mutta sen sijaan tämä oli lähinnä nyrkkien heilutettulua ja ympäri areenaa pyörimistä. Mitään kunnollisia painiliikkeitä ei nähty kuin aivan lopussa Cenalta muutaman (kieltämättä näyttävän) liikkeen verran, ja Street Fight -meininkikin rajoittui yhteen kendokeppiin ja poriin roskapöntön kanteen. Harmittaa kyllä suuresti, että tämän ottelun potentiaalia ei pystytty hyödyntämään oikein ilmeisesti Jesuksen loukkaantumisen takia. Nyt ottelun pelasti täydeltä turhuudelta lähinnä se, että idioottimaisesta vyöstään huolimatta Cena veti varmaan ensimmäistä kertaa urallaan kunnon vakavaa, agressiivista ja raivostunutta roolia, jota häneltä nähtäisiin myöhempinä vuosina lisää. Tuo rooli on minusta aina sopinut paremmin Cenalle kuin se idioottimaisesti hymyilevä face-Cena. Samalla tuo rooli toi sen verran tunnelmaa tähän otteluun, että tämä oli vähäisestä painiannistaan huolimatta ihan siedettävä.
* ½
Special Referee: Charlie Haas
Dawn Marie vs. Miss Jackie
Dawn Marien ja Miss Jackien feud oli SD:n pakollinen painitaidottomien diivojen feud loppuvuodelle. Kuten jo No Mercyssä selitin, Dawn Marie oli alkanut levittää huhuja siitä, että hänellä oli suhde Charlie Haasin kanssa, vaikka Haas oli vasta pari viikkoa aikaisemmin mennyt kihloihin managerinsa Miss Jackien kanssa. Jackie tietenkin raivostui tästä ja kävi saman tien Dawn Marien kimppuun. Naisten välienselvittely oli jatkanut parin kuukauden ajan, ja Haas oli yrittänyt pysytellä siitä parhaansa mukaan sivussa. Haas oli toki kiistänyt kaikki Marien syytökset, ja koska Mariella ei ollut esittää mitään todisteita, Jackie uskoi sulhaseensa sataprosenttisesti. Nyt oli vihdoin aika päättää naisten feud ottelussa, jonka erikoistuomariksi Teddy Long oli määrännyt Charlie Haasin. Haas oli jo etukäteen ilmoittanut olevansa kihlattunsa Jackien puolella ottelussa.
Olen koittanut tähän asti olla nurisematta ppv:n otteluiden tason kokonaislaadusta, koska olen ajatellut, että vielähän tässä ehtii kurssi kääntyä, mutta nyt se alkaa olla virallisesti turhan myöhäistä. Siis mitä paskaa tämä ppv nyt oikein on? Openerina yksi **½-ottelu ja nyt sen jälkeen jo viisi alle kahden tähden ottelua (tai ”ottelua”) peräkanaa, eikä loppukaan lupaa turhan ruusuista meininkiä tälle ppv:lle. Siis mikä siellä Smackdownissa nyt on tarkalleen mennyt perseelleen, kun vielä No Mercyyn saatiin kasaan oikein toimiva välitapahtuma, ja nyt on tarjolla kortillinen täynnä paskaa? Jos roster on niin kapea, että neljän miehen ME:n takia loppukortti on tällaista huttua, niin jättäkää ne neljän miehen ME:t silloin buukkaamatta. Tämä Jackien ja Marien ”ottelu” oli juuri niin turhaa meininkiä ja naispainin irvikuvaa kuin vain saattoi etukäteen kuvitella. Painin kanssa tällä oli tekemistä vain nimellisesti, ja annan puolikkaan tälle puhtaasti siitä, että lopetus oli sopivan yllättävä. Niin ja olihan tämä sentään lyhyt, Luojan kiitos. Parasta ottelussa oli kuitenkin post match -meininki. Ottelun jälkeen Haas nimittäin ilmoitti, että hän on totaalisen kyllästynyt näiden kahden naisen kanssa pelleilyyn ja että hän aikoo tehdä nyt koko sotkusta lopun. Tämän jälkeen Haas kertoi, että hänellä on todella ollut suhde Marien kanssa ja että hän purkaa kihlauksensa Jackien kanssa. Heti perään Haas kuitenkin ilmoitti, ettei hän tahdo olla yhtään missään tekemisissä myöskään Marien kanssa, joten Haas haistatti pitkät molemmille neidoille ja poistui paikalta yleisön hurratessa. Huikea suoritus. Harmi, että WWE ei hyödyntänyt tätä(kään) Haasin momentumia yhtään mitenkään.
½
3 on 1 Handicap Match
Kurt Angle & Luther Reigns & Mark Jindrak vs. Big Show
Big Show oli dominoinut suurinta osaa tästä Anglen porukkaa vastaan käymästään feudista, mutta silti Angle, Jindrak ja Reigns yrittivät edelleen saada tuhottua jättiläisen keinolla millä hyvänsä. Koska homma ei ollut onnistunut No Mercyn 1 on 1 -ottelussa eikä Survivor Seriesin 4 on 4 -ottelussa, jäljellä oli vielä yksi keino: otella kolmella miehellä yksinäistä Show’ta vastaan. Teddy Long suostui tähän otteluun, koska itse asiassa Show vaati sitä. Hänkin halusi saada koko sodalle päätöksen, ja hän uskoi sen tapahtuvan parhaiten siten, että hän pieksisi Anglen ja Anglen apurit kaikki yhdellä kertaa. Lisäbuustia Big Show’lle antoi se, että hän oli hiljattain kehittänyt romanssin poikasta Diva Searchista tutun Joy Giovannin kanssa. Myös Reigns oli iskenyt silmänsä Giovanniin, mutta kaunis neitokainen oli huomattavasti enemmän kiinnostunut Show’sta.
Okei, nyt päästiin jo kahteen tähteen, mikä pitänee tässä vaiheessa iltaa laskea jonkinlaiseksi saavutukseksi. Sinänsä tämä ottelu ei tarjonnut mitään uutta, mitä ei olisi jo No Mercyn Angle vs. Show’ssa tai Survivor Seriesin eliminointiottelussa nähty, mutta tämmöisenä vanhan kertauksena tämä toimi ihan kohtuullisesti. Angle hoiti roolinsa heel-porukan vetäjänä erinomaisesti, ja itse asiassa Angle ei näyttänyt ottelussa edes ollenkaan huonolta. Sen sijaan Jindrak ja Reigns menettivät loputkin uskottavuudestaan tässä ottelussa, mutta eipä heidän WWE-urastaan ollutkaan paljon jäljellä tämän ottelun jälkeen. Show puolestaan oli oma itsensä: Show’n dominointiosuudet olivat ihan kivaa katsottavaa, ja kyllähän tämä möhkäle osasi myydä myös alakynteen jäämisen ihan moitteettomasti. Ottelun suurin ongelma oli juuri se, että (lopetusta lukuun ottamatta) kaikki oli jo nähty ja että tämä oli niin perusvarmaa suorittamista kuin vain saattoi olla. Tv-otteluksi sopisi ihan kivasti, mutta ppv:ssä pitäisi nähdä jotain vähän enemmän. Pitää kuitenkin nostaa peukut ylös ottelun lopetukselle, koska se oli kieltämättä yllättävä. Muistan, millaisen kohun se aikanaan aiheutti. Pelkkä lopetus ei tässä tapauksessa tee silti ottelusta parempaa.
* *
WWE Cruiserweight Championship
Spike Dudley (c) vs. Funaki
CW-kuviot olivat kokeneet todellisen yllätyksen ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, kun ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin voittajaksi selviytyi Smackdownin #1 Announcer Funaki. Viimeisten vuosien ajan Funaki oli hoitanut pelkästään haastattelijan ja satunnaisen jobberin roolia, mutta nyt hän osallistui Battle Royaliin ja täysin selittämättömästi voitti koko ottelun. Tähän asti ”The Boss” Spike Dudley oli ollut aina alakynnessä mestaruuspuolustuksissaan, mutta tällä kertaa hän saapui otteluun selvänä ennakkosuosikkina.
Ei tuonut Cruiserweight-mestaruusottelukaan tällä kertaa muutosta tapahtuman tasoon, eikä se näillä osanottajilla ollut mikään varsinainen yllätys. Olen tosiaan aikaisemmin puolustanut Spikeä, ja olen edelleen sitä mieltä, että hänellä on ehdottomasti paikkansa CW-divarissa ja että hänen mestaruuskautensa ei missään tapauksessa ole ollut huonoimmasta päästä. Pidän myös Funakista hahmona, ja onhan hän hyvin poikkeuksellinen tapaus CW-divarissa. Totuus on kuitenkin se, että sen enempää Funaki kuin Spikekään eivät ole missään tapauksessa taidoiltaan CW-divarin kärkikastia, joten minun ymmärrykseni ei ihan riitä siihen, miksi heidät oli laitettava ppv:hen 1 on 1 -otteluun. Miksei vaikka jotain monen miehen hässäkkää, jos Funaki oli saatava CW-kuvioihin? Tämmöisenään ottelu oli turhan hidastempoinen, ja siinä oli liikaa peruslukottelua ja matossa nyhjäämistä, mikä ei ole koskaan hyvä CW-otteluille. Onneksi vastapainona nähtiin muutama todella näyttävä liike, kuten Funakin Top Rope Double Foot Stomp Spikelle, joka roikkui Tree of Woessa. Kokonaisuutena ottelu oli siis toki ok, mutta ei sitä tasoa, mitä CW-divarilta sopisi odottaa.
* *
WWE Championship
JBL (c) vs. Booker T vs. Eddie Guerrero vs. The Undertaker
Vuoden viimeisessä ottelussaan WWE oli päättänyt kasata kaikki munat yhteen koriin buukkamalla JBL:n puolustamaan mestaruuttaan kolmea Smackdownin ME-facea vastaan. Nämä kolme facea (Eddie, Booker ja Undertaker) olivat tietenkin kaikki JBL:n entisiä haastajia tämän mestaruuskaudelta, ja JBL oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa jokaista heistä vastaan röyhkeällä huijauksella. SurSerin jälkeen JBL oli julistanut, että sen enempää Booker, Eddie kuin Undertakerkaan ei saisi enää mestaruusottelua häntä vastaan, ja GM Teddy Long oli kerrankin JBL:n kanssa samaa mieltä. Yksikään näistä miehistä ei ansaitsisi enää 1 on 1 -mestaruusottelua JBL:ää vastaan, mutta sen sijaan he kaikki saisivat vielä yhden mahdollisuuden Fatal 4 Way -ottelussa. Lisästipulaatioksi Long lisäsi vielä sen, että kukaan JBL:n Cabinetin jäsen ei saisi sekaantua otteluun. Nyt jos koskaan JBL olisi todella pahasti lirissä. Täytyy muuten vielä sanoa, että voisin jotenkin ymmärtää tällaisen ”kaikki panokset ME:hen” -buukkaamisen, jos tämä ME kuulostaisi paperilla joltain MOTYC-tasoiselta superottelulta, mutta kun tämän oletusarvo ei ollut yhtään parempi kuin yhdenkään JBL:n singles-mestaruuspuolustuksen, niin tällaista buukkausratkaisua on tosi vaikea ymmärtää.
Illan Main Event oli samalla illan paras ottelu, mutta tällä kertaa tuo kunniamaininta kertoo paljon enemmän illan kokonaistasosta kuin ME:n laadusta. Oli tämä toki hyvään arvosanaan juuri ja juuri yltävä päämestaruusottelu, mutta tämänkin vuoden aikana ja myös JBL:n mestaruuskauden aikana on nähty parempaan suoritukseen yltäviä mestaruusotteluita useamman kerran. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että ottelun laatu heilahteli turhan paljon. Ottelun alku oli yllättävänkin tylsää nyhväämistä, jossa oikein kukaan neljästä ei tehnyt mitään erikoista ja Fatal 4-Way -stipulaatiota ei osattu hyödyntää ollenkaan. Vähitellen tilanne kuitenkin parani, ja aste asteelta ottelusta tuli oikeasti viihdyttävämpi, kun erityisesti Eddie pääsi vauhtiin. Sitten otettiinkin mukaan ottelun viihdyttävyyttä hienosti parantaneet apuvälineet, kuten tikkaat ja selostuspöydät. Muun muassa Undertakerin tekemä Last Ride JBL:lle selostuspöydän läpi oli oikeasti pirun näyttävä bumppi. Keskivaiheilta aika pitkälle loppua kohti ottelu paransikin tasoaan koko ajan, ja kyseessä oli oikeasti intenssiivinen, jännittävä ja monia näyttäviä liikkeitä tarjoava mestaruustaisto, eli juuri sellainen ottelu, mitä näiltä neljältä voi parhaimmillaan toivoa. Ikävä kyllä ottelun lopetus oli sitten taas aikamoisen laimea, ja saatiinhan tähän se pakollinen ja hyvin kömpelösti toteutettu sekaantuminenkin. Lopetus jätti siis taas sitten laimeamman fiiliksen, vaikka olin jo välissä ehtinyt innostua ottelusta paljon. Joka tapauksessa kokonaisuutena juuri ja juuri hyvään arvosanaan yltävä ottelu.
* * *
Vuodesta 2004 puhuttaessa muistetaan aina, kuinka heikko ppv The Great American Bash oli, mutta todellisuudessa tämä Armageddon oli vielä paljon pahempaa paskaa. GABissa oli sentään loistava CW-mestaruusottelu Chavon ja Reyn välillä ja pari muutakin hyvää/hienoa kohtaamista. Tässä taas… Tässä ei ollut mitään. Paitsi ihan jees ME, joka ei kuitenkaan ollut mitään uutta verrattuna viime kuukausien ME:ihin. Tämä ppv oli aivan täyttä paskaa. Erityisesti verrattuna TNA:n vuodenpäätökseen tämä oli aivan häpeällisen huono suoritus. Surkea.
Wikipedia: WWE Armageddon 2004
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.11.2014
No Comment