Arvio: WWE Judgment Day 2003
Päivämäärä: 18.5.2003
Sijainti: Charlotte, Pohjois-Carolina (Charlotte Coliseum)
Yleisömäärä: 13 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Ensimmäinen Judgment Day järjestettiin vuonna 1998, ja vuodesta 2000 lähtien JD oli kuulunut WWE:n vuosittaiseen ppv-kalenteriin. Tämä kaikkien aikojen viides Judgment Day oli omalla tavallaan historiallinen, sillä tämä jäi viimeiseksi brändien yhteiseksi väli-ppv:ksi, ennen kuin taas WrestleMania 23:n jälkeen WWE palasi aikaan, jolloin vähitellen asteittain koko brand split tuhottiin. Olen koko ajan varmempi, että juuri tuo muutos oli yksi ratkaisevimmista seikoista siihen, että oma kiinnostukseni WWE:n tarjontaa alkoi vähentyä. Mutta siis tosiaan, WWE oli kokenut reilu vuosi sitten WrestleMania X8:n jälkeen suuren muutoksen, kun koko roster oli jaettu Raw’n ja Smackdownin painijoihin ja työntekijöihin. Nyt tuo jako syventyisi entisestään, sillä kesäkuusta lähtien kaikki ppv:t Royal Rumblea, WrestleManiaa, SummerSlamia ja Survivor Seriesiä lukuun ottamatta olisivat tarkoitettu pelkästään toisen brändin painijoille. Tähän mennessä kaikki Jenkeissä järjestetyt ppv:t olivat olleet brändien yhteisiä, mutta WWE oli jo kokeillut näitä eksklusiivia ppv:eitä järjestämällä Brittein saarilla yhden pelkästään Raw’n painijoille tarkoitetun ppv:n (Insurrextion 2002) ja yhden pelkästään Smackdownin painijoille järjestetyn ppv:n (Rebellion 2002). Britti-ppv:eistä kuitenkin lisää seuraavan WWE-arvostelun yhteydessä, sillä silloin on vuorossa kaikkien aikojen viimeinen WWE:n järjestämä britti-ppv.
Ennen kuin Judgment Day käynnistettiin painin osalta, saapui Raw’n uusi co-General Manager Steve Austin pitämään lyhyen promon. Eric Bischoff oli siis hallinnut Raw’ta pitkän aikaa rautaisella ottellaan, ja lopulta Linda McMahon oli saanut tilanteesta tarpeekseen. Niinpä huhtikuun lopussa hän ilmoitti palkanneensa Raw’lle toisen General Managerin, joka johtaisi tästä lähtien Raw’ta tasavertaisesti Bischoffin kanssa. Uudeksi GM:ksi paljastui Austin, joka oli ollut ruudussa poissa WM:n jälkeisestä Raw’sta lähtien. Tuossa show’ssa Bischoff oli paljastanut, ettei Austin ollut WM:n aikaan enää millään tavalla painikuntoinen ja ettei hän koskaan kykenisi enää painimaan. Niinpä Bischoff antoi Austinille kenkää, mutta joutui nyt maksamaan temppunsa moninkertaisesti takaisin. Austin nimittäin alkoi viikko kerrallaan oikaista monia Bischoffin tyrannimaisia päätöksiä. Austinin ansiota oli muun muassa se, että JR sai paikkansa takaisin Raw’n selostajana sen jälkeen, kun Jerry Lawler oli voittanut Chief Morleyn painiottelussa. Samasta syystä Bischoff antoi kenkää Morleylle. Tämän ppv:n alussa Austin piti varsin mitäänsanomattoman promon, jossa hän vain hehkutti tulevaa ppv:tä ja haukkui hieman Bischoffia. Sen jälkeen hän siirtyi katsomaan show’ta omaan vip-huoneeseensa katsomon ylätiloissa. Myöhemmin ppv:n aikana Bischoff tunkeutui Austinin seuraksi samaiseen huoneeseen, mutta pitkin iltaa Austin onnistui nöyryyttämään Ericiä, ja lopulta hän pisti Bischoffin oksentamaan juotettuaan tälle liikaa kaljaa. En ollut kovin vakuuttunut näistä angleista, vaikka Bischoffin ja Austinin feud tuokin tarvittavaa jännitettä Raw’n kuvioihin.
Six Man Tag Team Match
John Cena & FBI vs. Rhyno & Chris Benoit & Spanky
Pitkien alkuselitysten jälkeen viimein itse asiaan. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen tapaus monien debyyttien vuoksi. Heelien puolelta ppv-debyyttinsä tässä teki FBI, jonka jäsenistä Chuck Palumbo oli tosin ehtinyt painia WWE-ppv:eissä jo hyvän aikaa. Helmikuussa hän oli kuitenkin liittynyt uuteen FBI-stableen, jonka oli pistänyt aluille alkuperäisen FBI:n perustajajäsen Nunzio, joka oli siis kaikille ECW-faneille tuttu Little Guidona. Nunzio oli tehnyt WWE-debyyttinsä vuoden 2002 lopulla, ja kunnolla hän pääsi vauhtiin FBI:n uudelleensyntymisen jälkeen. Stablen kolmas jäsen oli Johnny Stamboli, joka on taas paremmin tuttu WCW:stä Johnny The Bullina, joka oli The Mamalukes-joukkueen toinen jäsen. Stamboli oli ollut WWE:n kirjoilla WCW:n kaatumisesta lähtien, mutta vasta nyt hän sai mahdollisuutensa loistaa.
FBI olikin ensimmäisten kuukausien aikana kylvänyt mittavaa tuhoa WWE:ssä ja feudannut erityisesti Undertakerin kanssa. FBI:n vuoksi Undertaker oli hävinnyt WM:n jälkeisen ykköshaastajuusturnauksen välierissä John Cenalle. Tuon jälkeen FBI ja Cena olivatkin tehneet jonkin verran yhteistyötä, mikä oli yksi syy tämän ottelun syntymiselle. Myöhemmin FBI oli telonut Undertakerin niin pahasti, että häntä ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan, mutta FBI ei suinkaan jäänyt ilman uusia vihollisia. Italilaiskolmikko oli nimittäin onnistunut suututtamaan Chris Benoit’n ja Rhynon joukkueen voittamalla heidät huijauksella. Benoit’lla ja Rhynolla oli myös omat ongelmansa Cenan kanssa, ja FBI auttoi Cenaa erässä SD:ssä Rhynon pieksemisessä. Face-joukkueen kolmas jäsen oli myös ppv-debyyttinsä tekevä Spanky, joka tullaan myöhemmin tuntemaan oikealla nimellään Brian Kendrick. Spanky oli lupaava cruiserweight-painija, jonka kanssa WWE oli tehnyt sopimuksen vuodenvaihteen aikoihin ja joka oli kevään aikana päässyt pääshow’hun kuviossa, jossa hän teki kaikkensa ansaitakseen Smackdown-sopimuksen. Lopulta hän sai sen Stephanie McMahonilta, ja varsinaisessa SD-debyytissään Spanky meni raivostuttamaan John Cenan haastamalla hänet rap battleen ja voittamalla hänet siinä. Viimeisessä SD:ssä ennen JD:tä Spanky liittoutui Benoit’n ja Rhynon kanssa, sillä he olivat jäämässä alakynteen Cenaa ja FBI:tä vastaan.
Hmh, olipahan harmillisella tavalla buukattu ottelu. Innostuin jo etukäteen tästä paljon, koska markitin sekä FBI:tä että Spankyä paljon, joten oli hienoa nähdä heidän WWE-debyyttinsä samassa ottelussa kolmen muun kiinnostavan WWE-painijan kanssa. Etukäteen ajattelin, että tästä voi hyvinkin kuoriutua oikein viihdyttävä ja vähintään hyvälle tasolle yltävä kuuden miehen mäiskintä. Ikävä kyllä niin ei käynyt, vaikka painilliset edellytykset siihen olisi ollutkin, ja siitä voi syyttää täysin ottelun buukkausta. Miksi ihmeessä tälle annettiin aikaa vain 4 minuuttia? Eikö kortissa tosiaankaan ollut mitään, josta olisi voinut nipistää edes 5 minuuttia lisää tätä ottelua varten? Miten olisi vaikkapa tuo äskeinen turha Austinin promo? Openerin tärkein tehtävä on tempaista yleisö mukaan, ja siinä tämä kyllä onnistui. Olisi vain onnistunut vielä paremmin tuplasti pidempänä. Silloin olisi puhuttu hyvästä ottelusta, mutta nyt ei ole mitään mahdolisuutta kahden tähden ylittämiseen.
* *
Tag Team Match
La Résistance vs. Scott Steiner & Test
Lisää debyyttejä. La Résistancen toinen jäsen Sylvain Grenier oli tosin esiintynyt jo kahdessa tämän vuoden ppv:ssä (No Way Out ja WrestleMania) toimimalla McMahonin huijarituomarina, joka muun muassa aiheutti Hoganin tappion Rockille NWO:ssa. Nyt hän kuitenkin otti toivomansa painijan roolin ja muodosti joukkueen toisen lupaavan kanadanranskalaisen painijan Rene Dupréen kanssa. Storylinen mukaan molemmat miehistä olivat puhtaasti ranskalaisia ja edustivat ylväästi kotimaatansa. Debyyttinsä he tekivät viikkojen hypevideoiden jälkeen huhtikuun lopussa hyökkäämällä Scott Steinerin kimppuun, koska Steiner oli pari viikkoa aikaisemmin mollannut Ranskaa, koska se ei ollut lähtenyt USA:n kanssa yhteistyöhön maaliskuussa alkaneessa Irakin sodassa. Steinerin mukaan Ranska oli maanpäällinen helvetti, ja La Résistance ei näistä kommenteista innostunut. Mielenkiintoinen lisä tässä feudissa oli se, että Steiner ei todellakaan tullut toimeen egoistisen joukkueparinsa Testin kanssa. Steinerin ja Testin erimielisyydet olivat alkaneet Backlashissa, jossa Test oli suudellut tyttöystävänsä Stacyn ystävää Torrieta. Myöhemmin naiset olivat ottaneet yhteen tämän takia, ja Steiner oli pelastanut Stacyn tilanteesta. Test ei tykännyt siitä, että Steiner oli Stacyn läheisyydessä, vaikka itse petti tätä. Keiblerillä ei ollut edelleenkään hajua poikaystävänsä kaksinaamaisuudesta, ja niinpä hän yritti ratkaista tilanteen pistämällä Testin ja Steinerin tekemään yhteistyötä joukkueena. Toistaiseksi se ei ollut sujunut kovin hyvin.
Ihan kiva joukkueottelu muttei kuitenkaan mitään niin erityistä, että tätä välttämättä tarvitsisi ppv:hen buukata. Toisaalta en hirveästi valitakaan, koska ppv-tasolla on aina kiva nähdä uusia kasvoja, ja sekä Duprée että Grenier onnistuivat ppv-debyytissään oikein mallikkaasti. Tykkään muutenkin La Résistancesta joukkueena. Samoin on kehuttava Testiä ja jopa hieman Steineriä (joka oli tosin ehdottomasti kankein ja heikoin tästä nelikosta), sillä hekin näyttivät tässä lyhyehkössä ja intenssiivisessä ottelussa aika hyvältä. Toisin kuin opener, tämä kohtaaminen ei missään tapauksessa tarvinnut yhtään lisää aikaa. Tämä toimi täydellisesti roolissaan juuri tällaisena vauhdikkaana ja sopivan tiiviinä mäiskintänä, jossa ei tarvinnut lähteä rakentamaan suurempaa tarinaa. Loppua kohti tempo rupesi laskemaan, ja Steinerin kankeus tuli liikaa esille. Niinpä tämäkään ei ylitä ok:n rajaa.
* *
Tässä välissä nähtiin mahtava backstage-angle toimittaja Gregory Helmsin ja vastikään debytoineen painijan Mr. American välillä. Näitä lisää.
WWE Tag Team Championship
Ladder Match
Team Angle (c) vs. Eddie Guerrero & Tajiri
Team Anglen ja Guerrero-kaksikon välinen feud oli jatkunut hyvin intenssiivisenä myös Backlashin jälkeen, sillä hävittyään mestaruusottelunsa Backlashissa Eddie ja Chavo olivat varastaneet joukkuemestaruusvyöt itselleen ja poistuneet areenalta. PPV:n jälkeisessä SD:ssä Team Angle vaati vöitä takaisin itselleen ja saikin ne, mutta samalla kertää Guerrerot varastivat Team Anglen hallussa pitämät Kurt Anglen olympiamitalit. Team Angle yritti moneen kertaan saada mitaleja takaisin, mutta ei onnistunut pyrkimyksissään. Lopulta ppv:hen buukattiin Team Anglen ja Los Guerrerosten välinen Ladder Match, jossa joukkueiden väliset erimielisyydet ratkaistaisiin lopullisesti. Ikävä kyllä Chavo Guerrero loukkaantui juuri ennen ppv:tä järjestetyllä Brittien kiertueella, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta painia tässä ottelussa. Niinpä ennen ppv:tä nähdyssä Heatissa Team Angle ilmoitti, että Eddie voisi joko luovuttaa ottelun tai painia yksin. Sen sijaan Eddie valitsi kolmannen mahdollisen vaihtoehdon ja värväsi Tajirin korvaavaamaan Eddien loukkaantunutta veljenpoikaa.
Eihän näistä lähtökohdista voinut odottaa mitään muuta kuin huippuluokan ottelua, ja sellainen meille myös tarjottiin. Olen silti ehkä aivan hitusen pettynyt, koska olisin toivonut vielä viittä minuuttia lisää ja vielä paria näyttävää bumppia enemmän. Silloin olisi voitu jo puhua yhdestä WWE:n historian hienoimmasta joukkuemestaruusottelusta, kuten jotkut ovat tätä kutsuneet. Oli tämä toki tälläisenäänkin klassikkotason 2 vs. 2 -ottelu, muttei sentään yksi kaikkien aikojen parhaista. Ladder Match taisi olla kaikille muille kuin Eddielle entuudestaan vieras ottelumuoto, ja siihen nähden tässä 15-minuuttisessa nähtiin hieno määrä huikeita bumppeja. Kaikki pistivät kroppansa täysillä likoon. Perinteisten Sunset Flip Powerbombien lisäksi nähtiin myös aivan tuoreita bumppeja (mm. Team Anglen Double Team -liike tikkaille), ja alkupuolella nähtiin myös erittäin viihdyttävää perinteistä painia. Pari pientä botchia nähtiin, mutta eivätpä ne ottelua pilanneet. Lopetuskin oli oikein toimiva. Todella kova kokonaisuus.
* * * *
WWE Intercontinental Championship
9 Man Battle Royal
Participants: Val Venis, Chris Jericho, Goldust, Lance Storm, Rob Van Dam, Christian, Test, Kane, Booker T
Yksi Steve Austinin ensimmäisistä päätöksistä co-GM:nä oli tuoda takaisin legendaarinen Intercontinental-mestaruus, jonka Eric Bischoff oli hyllyttänyt edellisen vuoden lokakuussa. Austinin mukaan IC-vyön hyllyttäminen oli yksi Bischoffin typerimmistä päätöksistä ikinä, ja nyt hän päätti korjata tilanteen järjestämällä Judgment Dayssa Battle Royalin, joka oli avoin kaikille entisille Intercontinental-mestareille. Kahdeksan entisen IC-mestarin lisäksi otteluun osallistui Booker T, jolle Austin antoi paikan ottelussa, koska tämä oli ollut useamman kerran erittäin lähellä nousta World Heavyweight -mestariksi, mutta vyö oli viety häneltä viime hetkellä rankalla kusetuksella. Muista ottelun osanottajista ei tarvitse mainita mitään erityisempää, mutta huomionarvoista on se, että Val Venis teki tässä ottelussa comebackinsa vanhalla gimmickillä. Bischoffin apurina toiminut Chief Morley oli siis saanut kenkää Bischoffilta jokunen viikko sitten, koska hän oli viime aikoina epäonnistunut tehtävissään niin pahasti. Niinpä tässä ppv:ssä kuultiin vanha kunnon ”Hello Ladies” -huudahduksen saattelema sisääntulomusiikki, kun kaksinkertainen IC-mestari Venis teki paluunsa.
Tämä Battle Royal ei yltänyt todellakaan sille tasolle, mitä olin odottanut. Nipin napin annan tälle kaksi tähteä, vaikka harkitsin pitkää vielä puolikkaan miinustamista, koska ottelun lopetus oli niin pahasti epäonnistunut. Tykkäsin kyllä ideasta, että tuomari oli ratkaisevan eliminoinnin aikana tajuttomana eikä ottelu näin ollen päättynyt. Homman ongelma oli vain se, että jostain syystä silti tuon ”epäeliminoinnin” jälkeen toisen painijan musiikki alkoi soimaan, ja ottelu tuntui olevan päättynyt, vaikka kehäkelloa ei soitettukaan. Niinpä tuntui todella typerältä ja jopa jollain tavalla yleisön huijaamiselta, kun yhtäkkiä ottelu jatkoikin. En siis hauku lopetuksen ideaa vaan kehnoa toteutusta. Miinusta tämä Battle Royal saa myös alusta, jossa suurin osa ottelijoista eliminoitiin ihan liian nopeasti ja todella tylsästi. Sen sijaan keskivaiheistaan ottelu saa jonkun verran plussaa (ja niiden ansiosta nousee edes kahteen tähteen), sillä sen aikana nähtiin oikeasti painia ja vieläpä hyvää sellaista.
* *
Sable oli siis tehnyt WWE-comebackinsa WrestleManian jälkimainingeissa lähes neljän vuoden poissaolon jälkeen. Kuten taisin jo BL-arvostelussa todeta, Sable oli alkanut saman tien laittaa kapuloita Torrie Wilsonin rattaisiin, sillä hän oli katkera Playboy cover girl Torrien saamasta huomiosta. Sable muun muassa aiheutti Backlashissa Torrien ja Stacyn välirikon, ja sen jälkeen hän oli jatkanut Torrien nöyryyttämistä. Lopulta Sable haastoi Torrien Bikini Contestiin, jotta he voisivat selvittää, kumman ulkonäkö oli virallisesti enemmän yleisön mieleen. Sable ei ollut urallaan hävinnyt yhtään Bikini Contestia. Ikävä kyllä kovasta yrityksestä huolimatta en kykene tätä huikeaa kohtaamista arvostelemaan objektiivisesti, joten tyydyn antamaan puheenvuoron Mr.Off Topicille tämän parin vuoden takaisesta joulukalenterista:
”Seksiä tihkuva bikini contest, jota on tituleerattu WWE:n historian kuumimmaksi, seksikkäimmäksi, herkullisemmaksi otteluksi ja sitä se on! Ite runkkasin viimeksi, kun katsoin tämän, siihen tämä on kuin tehty. Uuh, Torrie, uuh.
Laatu: Uuh, so sexy”
Singles Match
Roddy Piper vs. Mr. America
Sablen ja Torrien välisestä Bikini Contestista hyppäämme suoraan viisikymppisten ukkojen painiotteluun. Aah, rakastan pro wrestlingiä. Kuten rakastan myös tätä Mr. America -kuviota, joka jäi Hoganin viimeiseksi storylineksi WWE:ssä ennen vuotta 2005, jolloin hän teki paluunsa. Hogan lähti siis pian tämän ottelun jälkeen WWE:stä sopimuskiistojen vuoksi. Itse asiassa tämä jäi joksikin aikaa myös Piperin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWE:ssä, sillä pian tämän ottelun jälkeen Piper esiintyi HBO: Real Sports -dokumentissa, jossa hän kritisoi muun muassa WWE:n toimintaa kovin sanakääntein. Vince ei tätä arvostanut, ja hän antoi Piperille kenkää. Samalla kertaa tämä käänne päätti myös Sean O’Hairen hyvin alkaneen pushin, eikä O’Hairesta koskaan tullut mitään WWE:ssä. Olen syvästi katkera. Ainut tästä ottelusta lähiaikojen ppv:eihin selviytynyt painija oli siis ppv-debyyttinsä tässä tehnyt yksijalkainen Zach Gowen, joka oli ilmestynyt ppv:tä edeltävässä SD:ssä ringsidellä Mr. American fanina. Piper ja O’Haire olivat ottaneet Gowenin silmätikukseen ja alkaneet piestä tätä kehässä, kunnes Piper vahingossa kiskaisi Gowenin amputoidun jalan irti. Klassikkohetki. Nyt Mr. America toi Gowenin ringsidelle tuekseen.
Niin ja tosiaan tästä Mr. America -kuviosta itsestään pitää kertoa se, että (SPOILER!!!) Mr. America -maskin alla oli oikeasti Hulk Hogan. Kaikki oli lähtenyt siitä, kun WM:n jälkeen Mr. McMahon oli ilmoittanut maksaneensa vihamiehelleen Hulk Hoganille, jos tämä istuisi loppusopimuksensa ajan kotonaan eikä enää ilmestyisi WWE:n lähetyksiin. Pian tämän jälkeen SD:ssä alkoi pyöriä hypevideo debytoivasta supertähdestä Mr. Americasta, joka teki debyyttinsä toukokuun alussa Piper’s Pitissä. Kaikille oli selvää, että America oli oikeasti Hulk Hogan, mutta raivostunut Mr. McMahon ei onnistunut todistamaan tätä mitenkään. Hän uhkasi antaa potkut Americalle, mutta se ei ollut mahdollista, koska Stephanie McMahon oli solminut American kanssa pysyvän sopimuksen. Vince McMahon kuitenkin julisti, että hän pystyisi erottamaan American heti, kun saisi todistettua tämän olevan Hogan, sillä Hogan oli suostunut pysymään poissa WWE:stä. McMahon pestasi Piperin ja O’Hairen hoitamaan tehtävänsä American identiteetin paljastana, mutta tähän mennessä he eivät olleet onnistuneet hommassa. Nyt Piperilla oli siihen erinomainen mahdollisuus, kun hän kohtaisi American 1 on 1 -ottelussa.
Tässä ottelussa ei turhan paljon kehuttavaa ole, joten aloitetaan niistä harvoista hyvistä puolista. Oli hauskaa kuunnella, kuinka koko ottelun ajan Cole ja Tazz sekoittivat Mr. American ja Mr. McMahonin niin, että puhuessaan Americasta he sanoivat vahingossa McMahonin nimen ja toisinpäin. Samoin oman hauskan lisänsä tähän otteluun kieltämättä toi täysin typerä mutta juuri siksi sairaalla tavalla viihdyttävä Mr. America -kuvio ja se, että kaikille oli täysin päivänselvää, kuka maskin alla oikein oli. Myös Zach Gowen ja Sean O’Haire hoitivat roolinsa ringsidellä hyvin. Siihen ne hyvät puolet ikävä kyllä sitten jäivätkin. Itse ottelu oli laadultaan vielä pahempaa kuraa kuin Hoganin ja Piperin ottelut WCW:ssä. Tunnelman he ehkä osasivat jollain tavalla luoda, mutta sekään ei tässä ottelussa erityisesti häikäissyt. Painilliset ansiot olivat koko ottelun ajan aivan hirvittävää paskaa. Kokonaisuutena tämä kohtaaminen jäi kuitenkin harmittomammaksi ja ei niin paljoa ärsyttäväksi kuin WCW:n ottelu, koska tämä ei saanut yhtä isoa roolia eikä kestänyt kauaa. Hupaisan Mr. America -kuvion ansiosta tämä oli enemmänkin huumorinumero, ja sen vuoksi tämä ansaitsee ylimääräisen puolikkaan. Silti vuoden huonoimpia ppv-otteluita WWE:ssä.
*
World Heavyweight Championship
Triple H (c) vs. Kevin Nash
Entisten ystävysten Kevin Nashin ja Triple H:n välit olivat muuttuneet raivoisan vihamielisiksi viimeistään Backlashissa, jossa HHH täräytti Nashia suoraan lekalla kalloon. Tämän jälkeen Nash teki kaikkensa päästäkseen Hunterin kimppuun. Hän muun muassa jahtasi Triple H:ta areenalla oman lekansa kanssa ja tuhosi tuolla lekalla limusiinin, johon HHH lopulta pääsi pakoon. Takaa-ajoa nähtiin myös toisessa Raw’ssa, jossa Hunter pääsi pakoon varastamalla kadulla vastaan ajaneen auton. Lopulta HHH:lla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua otteluun Nashia vastaan. Tuekseen hän sai Ric Flairin, ja vastapainoksi Nashin ringsidellä oli Kliq-kumppani Shawn Michaels.
Voi Luoja. Tämä Nashin ja Triple H:n feud on kuin suora uusinta Triple H:n ja Steinerin feudista alkuvuodelta, ja tämä ottelu oli kuin suora uusinta HHH:n ja Steinerin Royal Rumblen ottelusta. Ainoat erot olivat se, että tämä ottelu kesti onneksi selvästi vähemmän aikaa kuin Rumblen HHH vs. Steiner ja että Nash ei ollut edes puoliakaan niin kiinnostava tyyppi kuin Scott Steiner. Hoganilta (anteeksi, Mr. Americalta) ja Piperiltä vielä ymmärtää kaiken kankeuden, koska äijät ovat jo käytännössä vanhainkoti-iässä, mutta HHH:lta ja Nashilta olisi pitänyt olla lupa odottaa jotain muuta kuin tosi vaivaalloista brawlia. Tämä ottelu lähti vielä käyntiin ihan toimivasti ja mukavan intenssiivisesti, mutta ilmeisesti aloitus oli liian raju, koska jo ennen viiden minuutin rajapyykkiä Nash oli aivan lopussa. Niinpä ottelun tempo hidastui olemattomiin, ja lopputuloksena oli tosi vaisu päämestaruusbrawlaus. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka suuren huomion HHH vs. Steiner on saanut huonoudellaan, sillä tämä oli vielä asteen noita otteluita huonompi. Lopetuskin oli täsmälleen yhtä typerä ja ppv-katsojien kasvoja päin sylkäisevä kuin Rumblen HHH vs. Steinerissä.
* ½
WWE Women’s Championship
Jazz (c) vs. Trish Stratus vs. Jacqueline vs. Victoria
Trish Stratus oli hävinnyt Women’s-mestaruutensa Theodore Longin manageroimalle Jazzille, mutta hän ei ollut suinkaan tiputtautunut kuvioista pois. Sen sijaan Trish hautoi kostoa ja tahtoi nousta takaisin Women’s-mestariksi. GM Eric Bischoff kuitenkin ilmoitti, että Trish joutuisi voittamaan Bischoffin painiottelussa ansaitakseen uuden mestaruusottelun. Bischoff voitti ottelun Victorian ja Jazzin sekaantumisten avulla, mutta seuraavalla viikolla co-GM Steve Austin muutti Bischoffin päätöksen ja antoi Trishille mestaruusottelun. Trish kuitenkin hävisi taas Victorian sekaantumisen vuoksi, ja seuraavalla viikolla Trish voitti Victorian Hardcore Matchissa. Näiden kolmen naisen feudiin sekoitettiin lopulta vielä neljäs entinen Women’s-mestari, ja niinpä naiset pääsivät ottelemaan toisiaan vastaan epäkiitolliseen curtain jerk -paikkaan laitetussa ottelussa.
Välillä taas positiviisiakin hetkiä tässä ppv:ssä, sillä tämä oli oikein viihdyttävä ja ennen kaikkea intenssiivinen naisten ottelu. Ei tämäkääm noussut parhaiden naisten otteluiden joukkoon, mutta joka tapauksessa roolinsa tämä hoiti oikein mallikkaasti. Erityinen kunnianosoitus pitää antaa Trishille, joka otti taas ottelussa kovaa bumppia. Kaikkein rajuin oli ottelun lopussa nähty hetki, kun Victoria heiti Trishin täydestä vauhdista yläköyden yli ringsidelle. Näytti todella pahalta. Myös muut naiset olivat omistautuneet otteluun ja näyttivät sen otteissaan. Ottelu lähti ehkä vähän hitaasti käyntiin, mutta ottelun edetessä taso nousi todella kovaa vauhtia. Jos vain aikaa olisi annettu vielä parisen minuuttia enemmän, olisi voitu puhua vielä merkittävästi paremmasta naisten mestaruusottelusta. Nyt jäätiin ihan kivaan, mutta ei sekään tässä ppv:ssä ole huono suoritus.
* *
WWE Championship
Stretcher Match
Brock Lesnar (c) vs. Big Show
Big Show oli noussut Backlashin jälkeen Smackdownin pelottavimmaksi ykkösheeliksi, sillä hän oli tuhonnut säälimättömästi Rey Mysterion BL:n ottelussa ja erityisesti ottelun jälkeen pamauttamalla paareihin kiinnitetyn Mysterion suoraan päin kehätolppaan ja tiputtamalla hänet siitä suoraan maahan. Mysteriota ei SD:ssä nähty pariin viikoon, ja sen sijaan Mysterion kanssa ystävystynyt WWE-mestari Brock Lesnar nousi vanhaa tuttua vihamiestään Big Show’ta vastaan. Lesnar (jonka ääni kuulosti nyt paljon uskottavammalta kuin aikaisemmissa promoissa) käski Show’ta kiusaamaan ennemmin Lesnaria kuin cruiserweightejä. Myöhemmin hän haastoi Big Show’n päämestaruusotteluun Judgment Dayhyn. Ottelun erikoisstipulaatioksi hän halusi Mysterion loukkaantumisen vuoksi Stretcher Matchin, jollaista ei ollut nähty WWE:ssä vuoden 1981 jälkeen. Tuolloin toisensa kohtasivat André The Giant ja Killer Khan. Nykypäivänä Stretcher Match on hieman yleisempi, ja ottelun stipulaatiohan on se, että ottelun voi voittaa ainoastaan laittamalla vastustajansa paareille ja rullaamalla hänet sisääntulorampilla olevan viivan yli. Kaikki muu on sallittua. Vielä ennen ppv:tä Big Show hyökkäsi backstage-haastattelua varten paikalle saapuneen Mysterion kimppuun, mutta Lesnar pelasti hänet viime hetkellä beatdownilta.
Ehdottomasti illan positiivisin yllätys. Show’n ja Lesnarin aikaisempien kohtaamisten perusteella tiesin kyllä odottaa, että nämä kaksi saavat keskenään aikaan tiukkoja ja oikein viihdyttäviä brawleja, mutta tähän mennessä kohtaamiset olivat olleet tosi lyhyitä. Niinpä oli vaikeaa ennakoida, miten pidemmässä ME-kohtaamisessa kävisi. Lopputulos oli kuitenkin lopulta vielä parempi kuin uskalsin toivoa. Etukäteen ajattelin, että kolmen tähden hyvä ottelu voisi olla parhaimmillaan mahdollinen, mutta Show ja Lesnar vetäisivätkin kasaan suorastaan hienon entertainment-brawlin. Esimerkillisen kova suoritus. Ottelussa nähtiin sopivasti näyttäviä liikkeitä, tosi rajua bumpinottoa, Hardcore-mäiskintää ja vieläpä yllättäviä ja säväyttäviä hetkiä. Joidenkin mielestä Lesnarin saapuminen lopussa trukin kanssa saattoi olla typerä käänne, mutta minusta se (ja erityisesti Lesnarin Crossbody trukin päältä suoraan kehään) oli loistava lisä otteluun. Tämä ottelu pelasti paljon tästä ppv:stä, vaikka toki MOTN-titteli kuuluu Ladder Matchille.
* * * ½
Olen hieman hämmästynyt siitä, kuinka nostalgiapuheessa vuodet 2002 ja 2003 tunnutaan aina rinnastettavan toisiinsa viimeisimpinä hienoina WWE:n painivuosina. Tähän mennen nähdyn materiaalin perusteella on todettava, että ainakin ppv-tarjonnassaan vuosi 2003 jää täysin 2002:n jalkoihin. 2002 oli kieltämättä aivan huikea vuosi, mutta tähän mennessä on nähty vain aivan mahtava WrestleMania XIX ja muuten yllättävän heikoksi jääneitä ppv:eitä. Toki olen antanut yhdelle arvosanaksi Hyvän ja kahdelle Ok:n, joten huonomminkin voisi mennä, mutta eivät nuo ppv:t ole olleet mitään mainittavan erikoisia. Tämä jää vielä selvästi niitäkin alemmas, koska ppv:ssä nähtyä yhtä ****- ja yhtä ***½-ottelua lukuun ottamatta yksikään ottelu ei ylittänyt kahden tähden rajaa. Todella surkea suoritus WWE:ltä. Toki on huomioitava, että esimerkiksi openerilla olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin, mutta buukkaus esti sitä onnistumasta. Erityisen suuri miinus täytyy antaa sille, että Goldberg tuotiin WWE:hen suurella ryminällä WM:n jälkeen, ja nyt häntä ei buukattu ppv:hen ollenkaan. Mitä helkkaria? Ilman ME:tä tai Ladder Matchia tämä olisi tippunut Surkean puolelle. Nyt nuo kaksi pelastavat tämän ja antavat sentään arvosanaksi Kehnon. Toivon todella, että vuoden 2003 loppupuolisko on parempaa meininkiä.
Wikipedia: WWE Judgment Day 2003
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.8.2013
No Comment