Arvio: WWE Judgment Day 2007
Päivämäärä: 20.5.2007
Sijainti: St. Louis, Missouri (Scottrade Center)
Yleisömäärä: 10 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Viime vuosina Judgment Daylla oli ollut kunnia olla Smackdownin ensimmäinen ppv WrestleManian jälkeen. Nyt kun WWE oli luopunut brand split -ppv:eistä, oli tämä yhtä lailla Raw’n ja ECW:n kuin Smackdowninkin tapahtuma. Kaikkiaan tämä oli jo historian yhdeksäs Judgment Day -niminen ppv, jonka WWE järjesti. Ennen tätä PPV:tä erityisesti Smackdownin mestaruuskuvioissa oli nähty isoja käänteitä, mutta palataan niihin myöhemmin tässä arvostelussa. Selostajina Raw’n JR ja King, Smackdownin Cole ja JBL sekä ECW:n Joey Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham ja Kristal Marshall, joka oli debytoinut WWE:ssä Diva Searchin jälkeen vuonna 2006 muttei ollut päätynyt tekemään kovin merkittävää uraa painijana.
Singles Match
Ric Flair vs. Carlito
Kaksi huijailevaa velmua Ric Flair ja Carlito olivat löytäneet toisensa alkuvuodesta ja alkaneet painia joukkueena. Veteraani-Flair oli ottanut Carliton ikään kuin mentoroitavakseen, ja joukkue olikin nauttinut kohtuullista menestystä. Esimerkiksi WrestleMania 23:n pre show’ssa Flair ja Carlito voittivat Gregory Helmsin ja Chavo Guerreron. Vähitellen kevään mittaan Flairin ja Carliton yhteistyöhön alkoi kuitenkin muodostua säröjä. Flairin mielestä Carlito oli liian laiska eikä tehnyt tarpeeksi töitä kehittyäkseen. Carlitoa puolestaan alkoi tympiä Flairin kommentit, koska hänen mielestään Flairilla ei ollut oikeutta komennella häntä. Lopulta tilanne eteni siihen, että Carlito raivostui Flairille ja samalla myös tyttöystävälleen/managerilleen Torrie Wilsonille ja ilmoitti hylkäävänsä heidät. Seuraavalla viikolla Carlito kuitenkin ilmoitti katuvansa raivostumistaan, mutta kun Carlito ja Flair painivat seuraavan kerran joukkueena, Carlito kääntyi häntä vastaan kesken ottelun. Jälleen ylimieliseksi muuttunut Carlito ilmoitti, että Flair oli estänyt Carlitoa nousemasta tähteyteen – ja samoin oli hänen mielestään tehnyt Torrie Wilson. Niinpä hän ei tarvinnut nyt ketään, vaan aikoi nousta huipulle yksin. Flair tietenkin oli kärmeissään entisen mentoroitavansa mulkkumaisesta käytöksestä, ja niinpä miesten välille buukattiin ottelu ppv:hen.
Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tätä Flairin ja Carliton ottelua kohtaan. Flair vastaan nuori kolli -formaatti oli viime aikoina toistettu ppv:ssä viime aikoina niin monta kertaa, etten uskonut tämän ottelun tuovan enää mitään uutta tai kiinnostavaa. Kun tähän vielä yhdistettiin se, että Carliton momentum oli pahasti pakkasella ja että yksi uusi pakotettu heel-turni ei ollut parantanut tilannetta millään tavalla, eivät ottelun lähtökohdat olleet hyvät. Niinpä on nostettava hattua Carlitolle ja Flairille että he onnistuivat kumoamaan ennakko-oletukseni täysin ja tarjoamaan oikeastaan hämmäntävän viihdyttävän matsin, joka oli yli 15 minuuttia pitkä ja tarjosi hyvin ehjän ja toimivan tarinan. Ei tässä matsissa toki showpainia millään tavalla luotu uudelleen, mutta siihen ei ollutkaan tarvetta, koska Flair ja Carlito onnistuivat oikeasti vetämään kiinnostavan ottelun, joka piti otteessaan alusta loppuun. Carlito näytti hyvältä, teloi Flairin kättä tehokkaasti ja Flair oli puolestaan oma karismaattinen itsensä. Kokonaisuutena tämä oli oikein maukas avausottelu, jonka tietynlaisena verrokkina voi pitää vaikkapa Sacrificessa nähtyä Robert Roode vs. Jeff Jarrett -ottelua. Molemmat yhtä lailla hyviä ja yllättävän toimivia kokonaisuuksia.
* * *
ECW World Championship
3 on 1 Handicap Match
Mr. McMahon (c) & Shane McMahon & Umaga vs. Bobby Lashley
Backlashissa nähtiin (WWE:n näkökulmasta) ECW:n historian kannalta historiallinen käänne, kun Vincent Kennedy McMahon nousi ECW:n päämestariksi. Kyllä, totta se on. Vince, Shane ja Umaga päihittivät Backlashissa siis Bobby Lashleyn Handicap-ottelusa, jonka päätteeksi Vince selätti Lashleyn, kun Umaga oli ensin telonut Lashleyn tajuttomaksi. Nyt Vince sitten ylpeili sillä, miten hän oli noussut vihaamansa firman päämestariksi ja miten hän oli vienyt vihaamaltaan painijalta mestaruuden. Vincen kannalta tilanne näytti siis hyvältä, mutta Lashley tietenkin janosi kostoa. Backlashin jälkeisinä viikkoina Lashley olikin parhaansa mukaan yrittänyt päästä Vincen kimppuun, mutta Vince oli väistellyt Lashleyn hyökkäyksiä ja pannut Umagan asialle taistelemaan Lashleytä vastaan. Nyt Judgment Dayhin oli sitten buukattu ottelu, jossa Lashleyn oli mahdollista sekä päästä painimaan Vinceä vastaan että nappaamaan mestaruus takaisin itselleen. Samalla hän joutui kuitenkin kohtaamaan jälleen myös Vincen pojan ja Umagan.
Tämä oli lähinnä squash, mutta sellaisena toki ihan viihdyttävä. Lashley on kyllä viihdyttävän oloinen silloin kun pystyy pelkästään rymistelemään, paiskomaan vastustajiaan ja näyttämään vahvalta. Harmi vain, että tämänkään squashin jälkeen tämä feud ei ollut vielä ohi, vaan homma jatkuu edelleen, koska ride never stops ja never stop the madness. Vincen ja Lashleyn feud ei ole missään vaiheessa ollut erityisen kiinnostava, ja ylivenytys ei tee siitä yhtään parempaa. Ei varsinkaan, kun venyttäminen tapahtui( idioottimaisella tavalla, jossa koko tämän ottelun merkitys tuhottiin täysin.
*
Singles Match
CM Punk vs. Elijah Burke
Tämä ottelu on historiallinen paristakin syystä. Ensinnä: tämä on CM Punkin ensimmäinen singles-ppv-ottelu WWE:ssä. Toiseksi: tämä on ensimmäinen brändien yhteisessä ppv:ssä nähty ECW:n singles-ottelu, jota ei käydä ECW:n mestaruudesta. Erityisen hienoa, että se on vielä tämä kahden nuoren nousevan tähden ottelu, joka sai paikan Judgment Dayn kortissa. Punkin ja Burken kohtaamista olikin buildattu pitkään, koska matsin rakentelu alkoi oikeastaan jo vuoden alussa, jolloin Elijah Burke nousi johtamaan ECW:ssä New Breed -nimistä stablea. Burken porukka koostui uusista ECW-painijoista, jotka eivät olleet siis painineet alkuperäisen ECW:n aikaan ja jotka olivat nyt sitä mieltä, että huomio kuuluisi heille eikä vanhoille ECW-pieruille. New Breedin ja ECW Originalsien feud oli saanut eräänlaisen huipennuksensa WrestleManiassa, minkä jälkeen rivit New Breedin kesken alkoivat rakoilla. Elijah Burke oli nimittäin pitkään yrittänyt rekrytoida lupaavaa CM Punkia porukkaansa, mutta Punk ei ollut aluksi tästä kovin kiinnostunut. Lopulta Punk päätti liittyä porukkaan, mutta nopeasti kävi ilmi, että Punk ei pitänyt yhtään Burkesta, vaan ennemminkin hän yritti kammeta Burkea pois New Breedin johdosta ja johtaa New Breediä uuteen suuntaan. Tästä Burke ei tietenkään pitänyt, joten hän erotti Punkin stablesta ja aloitti voimallisen taistelun Punkia vastaan. Ennen JD:hen buukattua ottelua Punk joutui kohtaamaan singles-otteluissa sekä Kevin Thornin että Marcus Cor Vonin. Thornin Punk onnistui voittamaan, minkä jälkeen Thorn erotettiin New Breedistä. Cor Von puolestaan voitti Punkin sen jälkeen, kun Burke sekaantui otteluun ja teloi Punkin kylkiluut pahasti.
o No nyt oli kova keskikortin ottelu! Aika lähellä oli, että olisin harkinnut tälle jopa neljän tähden antamista, mutta nyt jäätiin siitä vielä kuitenkin hitusen hetkellisen hapuilun vuoksi. Kokonaisuutena tämä oli silti pirun viihdyttävää menoa, ja juuri sellaista, mitä WWE:n keskikortin pitäisi tarjota. ECW-aikainen Punk oli toki parhaimmillaan aivan mahtava (vaikka Punkin parhaat WWE-vuodet olisivat vasta tulossa myöhemmin), mutta sen lisäksi Burke oli pirun lupaava, karismaattinen ja taitava painija. On sääli, että lopulta hän ei urallaan (loukkaantumisten vuoksi) yltänyt koskaan niin korkealle tasolle kuin olisi voinut. All in all: pirun kova ja intensiivinen taistelu, jossa oli myös erittäin hyvä lopetus. Ilahduttava kokonaisuus.
* * * ½
Singles Match
Randy Orton vs. Shawn Michaels
Randy Ortonin ja Shawn Michaelsin vihanpito oli ollut käynnissä käytännössä Rated RKO:n ja D-Generation X:n välisestä feudista alkaen, eikä se ollut saanut lopullista päätöstä koskaan. Niinpä ei ollut ihme, että kun Michaels ja Orton molemmat tippuivat pois Raw’n päämestaruuskuvioista, Orton kohdisti katseensa jälleen Michaelsiin. Käytännössä tämä tapahtui Judgmen Dayta edeltävässä Raw’ssa Michaelsin ja Edgen välisen ottelun jälkeen. Kun Michaelsin ja Edgen ottelu oli ohi, Orton säntäsi yllättäen paikalle ja hyökkäsi Michaelsin kimppuun brutaalisti. Ortonin hyökkäys päättyi siihen, kun hän potkaisi uudella Punt-potkullaan Michaelsia suoraan päähän, mikä aiheutti Michaelsille aivotärähdyksen (kayfabessa). Michaels ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan halusi päästä painimaan Ortonia vastaan Judgment Dayssa. Ennen miesten ottelua Orton hyökkäsi backstagella uudestaan Michaelsin kimppuun ja pahensi Michaelsin kuntoa entisestään. WWE:n lääkäri yritti estää Michaelsia osallistumasta tähän otteluun, mutta Ortonin yllätykseksi tajunnan rajamailla ollut Michaels raahautui sittenkin kehään ja ilmoitti olevansa valmis painimaan Ortonia vastaan.
Tätä on vaikea – ellei jopa mahdoton – arvostella mitenkään järkevästi, koska kyseessä oli ottelun sijaan enemmänkin angle. Varsinaista painia tässä nähtiin lähinnä nimellisesti, mutta sen sijaan tässä kerrottiin upea tarina. Pelkästään se, kun Ortonin vaatimukset voittajaksi julistautumisesta keskeytyivät Michaelsin musiikkiin ja Michaels harhaili paikalle täysin poissaolevan näköisenä, oli upea hetki. Michaels myi vakavaa päävammaansa koko segmentin ajan upeasti: näytti siltä, että Michaels oli oikeasti aivan muissa maailmoissa. Todella harva painija pystyy samaan ja kantamaan parilla yksittäisellä liikkeellä tarinan kehässä näin täydellisesti kuin Michaels teki. Esimerkiksi Michaelsin Elbow Drop ja sen jälkeinen Sweet Chin Music -yritys oli puhdasta neroutta. Annan tälle siis kaksi tähteä hienosta tarinasta ja upeasta myymisestä, mutta otteluna tästä ei toki jää oikeastaan mitään muisteltavaa. Michaels oli siis oikeasti myös loukkaantunut tämän ottelun jälkeen: hän oli loukannut polvensa ottelussa Edgeä vastaan, ja tämä aivotärähdysangle oli tapa kirjoittaa Michaels pois ruudusta, jotta hän pääsi parantamaan vammansa. Michaels palaisi kehään vasta loppuvuodesta.
* *
World Tag Team Championship
The Hardys (c) vs. Lance Cade & Trevor Murdoch
WWE tiesi selvästi, missä piili rahaa, ja Hardyn veljeksissähän sitä oli saatavilla. Niinpä Hardyt pysyivät tällä hetkellä paljon enemmän esillä kuin WWE:n toiset joukkuemestarit Deuce & Domino. Sinänsä Hardyjen feudissa Lance Caden ja Trevor Murdochin kanssa ei ollut tapahtunut mitään kummoista sitten Backlashin, mutta Cade ja Murdoch olivat ansainneet uuden mahdollisuuden mestaruuksien voittamiseen, kun he olivat alkaneet painia Raw’ssa aikaisempaa rehdimmin ja olivat napanneet tällä uudella rehdillä tyylillään voittoja toisista joukkueista. Lisäksi Cade ja Murdoch olivat rehdisti onnitelleet Hardyja heidän voitokkaiden otteluidensa jälkeen, ja koko nelikko oli kätellyt toisiaan kehässä. Nyt Cadella ja Murdochilla oli mahdollisuus osoittaa, että he voisivat voittaa rehdillä pelillä myös joukkuemestaruudet.
Hyvin yllättävää, että WWE oikeasti buukkasi näiden kahden joukkueen mestaruusottelun kahteen ppv:hen peräkkäin. Meinasin jo sanoa, että nykyään ei ikinä kävisi näin, mutta sitten tajusn, että tiedän nykypäivän WWE:stä niin vähän, että en osaa ottaa siihen kantaa. Itse asiassa nyky-WWE:tä kai kritisoidaan loputtomasta otteluiden toistamisesta, joten itse asiassa on kai mahdollista, että siellä nimenomaan tämä ottelu toistuisi. Vuoden 2007 WWE:ssä tämä tuntui kuitenkin oudolta. Mutta jos sivuutetaan tämä outo tuntemus, niin voin oikeastaan aika lailla toistaa samat sanat, jotka sanoin Backlashissa tämän ottelun osalta. Hardyt on hyvä ja energinen joukkue. Cade ja Murdoch on hyvä ja intensiivinen joukkue. Lisäksi näiden joukkueiden yhteispeli sujuu varsin mutkattomasti ja viihdyttävästi, joten lopputuloksena oli jo toisen kerran peräkkäin hyvä joukkuemestaruusottelu ppv:ssä näiltä neljältä mieheltä. Ei kuitenkaan sen enempää, joten siirrytään eteenpäin.
* * *
World Heavyweight Championship
Edge (c) vs. Batista
Voi pojat, World Heavyweight -mestaruuden ympärillä oli Backlashin jälkeen käynytkin sitten todella isoja käänteitä, joihin liittyy kaksi dramaattista loukkaantumista. Ensimmäiseksi tuli tietoon, että WrestleManiassa MITB-salkun voittanut ja valtaisassa nosteessa oleva Mr. Kennedy oli loukannut hauiksensa pahasti ja että Kennedy joutuisi olemaan todennäköisesti ruudusta poissa hyvin pitkään. WWE ei halunnut kuitenkaan MITB-salkkua pois juonikuvioista, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin, että Kennedy lunastaisi salkkunsa vasta seuraavassa WrestleManiassa. Niinpä alettiin ideoida, miten mestaruussalkku saataisiin pois Kennedyltä. MITB-voittajan loukkaantuminen ei ollut kuitenkaan ainut huoli, koska samoihin aikoihin tuli tietoon, että myös World Heavyweight -mestari The Undertaker oli telonut hauiksensa ja että myös hän joutuisi olemaan poissa kehästä kuukausia. Smackdown oli hätää kärsimässä.
Ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin keksittiin lopulta Edge. Toukokuun alussa Raw’ssa Edge haastoi Mr. Kennedyn otteluun MITB-salkusta, ja ylimielinen Kennedy suostui Edgen haasteeseen. Edge oli kuitenkin Kennedyä ovelampi, teloi hänet pahasti ennen ottelua ja voitti sitten lähes painikyvyttömältä Kennedyltä salkun itselleen. Eikä tässä kaikki: Edge pieksi Kennedyn salkun avulla niin pahasti, että Kennedy joutui kokonaan sairastuvalle. Raw’ta seuranneessa Smackdownissa Edge sitten jatkoi tuhoaaltoaan. SD:n Main Eventinä nähtiin Undertakerin ja Batistan välinen Steel Cage -ottelu päämestaruudesta. Tuo matsi päättyi ratkaisemattomaan, kun miehet onnistuivat pakenemaan häkistä samaan aikaan. Silloin kuitenkin MARK HENRY teki paluunsa WWE:hen oltuaan poissa lähes vuoden ajan, ja hän hyökkäsi suoraan vanhan vihamiehensä Undertakerin kimppuun. Kun Henry oli jättänyt Undertakerin maahan liikkumattomana, luikerteli paikalle tietenkin Edge, joka ilmoitti saman tien käyttävänsä MITB-salkkunsa, eikä Undertaker voinut asialle mitään. Edge selätti Takerin, nousi WHW-mestariksi ja teloi salkullaan matsin jälkeen myös Undertakerin niin, että hänkin joutui kokonaan sivuun WWE:n kehistä. Kohtalon ivaa tässä kaikessa on se, että pian näiden käänteiden jälkeen selvisi, että Mr. Kennedyn loukkaantuminen ei ollutkaan niin paha kuin oli luultu ja että Kennedy olisi voinut todennäköisesti pitää MITB-salkun itsellään koko lyhyen poissaolonsa ajan. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä, ja Kennedyn WWE-ura ei enää koskaan toennut tästä menetetystä mahdollisuudesta, mikä on tavallaan todella sääli. Vuoden 2007 alkupuolella Kennedy oli yksi kuumimmista asioista, mitä WWE:llä oli.
No, kaikkien näiden dramaattisten vaiheiden jälkeen WWE:n toki piti saada myös Judgment Dayhin World Heavyweight -mestaruusottelu, ja siinä apuun ryntästi tietenkin Batista. Edge oli nyt virallisesti siirtynyt Raw’sta Smackdownin painijaksi, ja Smackdownissa häntä vastassa oli tietenkin entinen WHW-mestari Batista, jonka mielestä Edge varasti mestaruuden hänen nenänsä edestä Undertakerilta. Batista oli yhä sitä mieltä, että mestaruusvyö oli hänen ja että hän ottaisi sen takaisin itselleen heti kun saisi siihen mahdollisuuden. Nyt se mahdollisuus oli tarjolla tässä JD:n ottelussa.
Vähän oli välimestaruusottelun makua tässä kohtaamisessa – ja samalla myös sellaista, että Edge ja Batista eivät panneet kaikkea peliin, vaan halusivat säästelä paukkuja johonkin tulevaan kohtaamiseensa. Edge ja Batista olivat tässä vaiheessa siis täysin tuore ottelupari, ja äärimmäisen kiinnostava sellainen. Yksi WWE:n kovimmista heeleistä vastaan yksi WWE:n kovimmista faceista. Ei kannattaisi pilata sitä panemalla kaikkea likoon heti siinä ottelussa, jota ei ollut käytännössä ehditty rakennella ollenkaan. Siinä mielessä ymmärrän siis tämän ratkaisun oikein hyvin, ja näistä lähtökohdista tämä matsi toimi oikein mainiosti. Siinä kävi myös selväksi, että Edgellä ja Batistalla on kykyä enempää, mutta samalla se oli silti viihdyttävä entertainment brawl -tyyppinen matsi. Edge oli elementissään ja sai myös Batistan näyttämään vahvalta. Lopetus oli hyvä. Kokonaisuudessaan siis hyvä ottelu, eli varmaan se, mitä Edge ja Batista hakivatkin.
* * *
WWE United States Championship
2 out of 3 Falls Match
Chris Benoit (c) vs. MVP
Nyt oli vihdoin aika saattaa päätökseen tämä käytännössä koko alkuvuoden ajan käynnissä ollut feud US-mestaruudesta. Oikeastaan tässä vaiheessa jo kaikki oleellinen tästä nuoren ja ylimielisen MVP:n sekä kokeneen Chris Benoit’n välisestä kuviosta oli sanottu, joten tyydyn toteamaan, että Benoit oli tähän mennessä osoittanut olevansa joka kerta MVP:tä parempi, mutta nyt MVP:llä oli vielä yksi mahdollisuus todistaa kehittyneensä näiden otteluiden aikana niin hyväksi, että hän voi sittenkin päihittää US-mestarin. Helpolla tuo voitto ei hänelle tulisi, jos hän sen haluaisi, koska nyt tässä matsissa MVP:n pitäisi pystyä saamaan kaksi ratkaisusuoritusta, jotta hän voittaisi ottelun. Tämä ottelu jäi muuten Chris Benoit’n elämän viimeiseksi ppv-otteluksi. Syyt me kaikki varmasti tiedämme, mutta palataan niihin vielä Vengeance: Night of Championsin arvostelussa.
Hmm, olen hieman pettynyt. Minulla on edelleen mielikuva siitä, että olisin nähnyt Chris Benoit’n ja MVP:n välillä ihan pirun kovatasoisen US-mestaruusottelun, joka olisi saattanut olla jopa neljän tähden koitos. Minun mielikuvissani se oli nimenomaan tämä Judgment Dayn ottelu. Mutta ehkä sitten muistan vain väärin. Ehkä mielikuvissani MVP:n ja Benoit’n otteluiden saama hypetys oli kovempaa kuin se oikeasti oli. En tiedä. Joka tapauksessa, ei tämäkään ottelu ollut missään tapauksessa lähellä neljää tähteä. Ennemminkin tämä oli suunnilleen samalla tasolla kuin Backlashin kohtaaminen, juuri ja juuri kolmen ja puolen tähden ottelu. Niin siis, tässä kohtaa nyt kaiken kritiikin jälkeen on hyvä taas todeta, että tämä oli ehdottomasti hieno koitos ja erittäin viihdyttävä US-mestaruusottelu. Loistavaa työtä MVP:ltä ja erityisesti tietenkin Chris Benoit’lta, jolle tämä ottelu oli todellinen taidonnäyte. Tämä matsi oli nimittäin käytännössä puhdasta tekniikkapainia, joka nojasi pitkälti tarinaan Chris Benoit’n vammautuneesta jalasta ja tuon jalan telomisesta. Tuon jalan ja tarinan varaan rakenneettiin monia tyylikkäitä tekniikkapainisiirtymiä, ja muutenkin matsi oli nimenomaan hienosti rakennettu kokonaisuus, jossa nähtiin aivan ensiluokkaisen kovaa tekniikkapainia. Ei siis spottailua, ei entertainment-brawlia, vaan painia. Ja sellaisena tämä oli kova ottelu, mutta ei silti niin kova kuin olin muistanut.
* * * ½
WWE Championship
John Cena (c) vs. The Great Khali
Ja sitten illan Main Event, jossa John Cena oli aivan uuden haasteen edessä. Oi kyllä vain. Backlashin jälkeen Raw’n Main Event -kuvioissa oli nähty dramaattinen käänne, kun niin Edge, Randy Orton kuin Shawn Michaelskin löytyivät areenan backstagelta tajuttomaksi piestynä. Joku oli siis selvästi päättänyt kohdistaa hyökkäyksensä WWE-mestaruuden haastajiin, ja John Cena halusi tietenkin tietää, kuka tuo joku oli. Niinpä Cena saapui show’n lopussa kehään ja vaati mysteerihyökkääjää saapumaan paikalle. Tuolloin Cenan kauhuksi paikalle ilmestyi The Great Khali, joka pieksi myös Cenan, nosti valtaisan saappaansa Cenan rinnalle ja osoitti olevansa ylivoimainen. Seuraavalla viikolla Khali päihitti Shawn Michaelsin ykköshaastajuusottelussa, ja vaikka Cena yritti käydä taisteluun Khalia vastaan, hän ei voinut mitään. Khali jatkoi Cenan pieksemistä myös seuraavalla viikolla, jolloin hän myös varasti WWE-mestaruusvyön itselleen ja esitteli samalla uuden tulkkinsa Ranjin Singhin. Toistaiseksi Cena ei ollut siis keksinyt yhtään keinoa Khalin pysäyttämiseksi, ja nyt hänen olisi voitettava Khali 1 on 1 -ottelussa estääkseen Khalia nousemasta seuraavaksi WWE:n mestariksi.
Ottaen huomioon, että Great Khalin ura WWE:ssä on tähän mennessä ollut aivan kammottavaa kuraa, tämä oli ihan siedettävä ottelu. Muistelinkin etukäteen, että nämä Cenan ja Khalin ottelut eivät lopulta olleet niin kamalia fiaskoja kuin oli etukäteen pelätty, mutta eihän näitä toki hyvällä tahdollakaan voi kutsua erityisen hyviksi otteluiksi. Cena yritti parhaansa, ja ottelu oli buukattu niin, että Khalin heikkoudet saataisiin peitettyä mahdollisimman tehokkaasti. Oleellisinta siinä oli tietenkin se, että matsi pidettiin mahdollisimman lyhyenä. Harvoin WWE:ssä ppv:n Main Event on kahdeksanminuuttinen, mutta nyt oli. Näillä aineksilla Cena sai kuin saikin revittyä Khalista irti ottelun, jota voi kutsua juuri ja juuri ihan hyväksi ja antaa sille kaksi tähteä. Lopetus oli kyllä vähän kökkö, koska se sai Khalin näyttämään yhtäkkiä tosi heikolta, mutta niin kai se oli tarkoitettukin.
* *
Alun perin tämän arvostelun julkaisun aikaan julistin tämän Ok:ksi ppv:ksi, mutta kun rupesin tarkemmin katsomaan arviointiasteikkoani, miettimään tämän ppv:n jättämää kokonaisfiilistä ja vertaamaan sitä edellisten vuosien tapahtumiin, tiputan tämän Kehnon puolelle. Totuus on se, että tässä ppv:ssä ei ollut kuitenkaan yhtään erityisen säväyttävää huippuhetkeä ja että show’n parhaatkaan ottelut eivät jää millään tavalla muistiin vuoden parhaita otteluita mietittäessä. Parhaimmillaan tämä oli ihan hyvä, mutta huonoimmillaan varsin heikko ja kokonaisuudessaan hyvin yhdentekevä ppv. Silti paljon pahempaakin paskaa WWE:ltä olisi tämän vuoden aikana luvassa, joten odotuksiin nähden tämä oli jopa pieni positiivinen yllätys.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.2.2020
No Comment