Arvio: WWE One Night Stand 2007
Päivämäärä: 3.6.2007
Sijainti: Jacksonville, Florida (Jacksonville Veterans Memorial Arena)
Yleisömäärä: 7 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Kesällä 2007 WWE oli siirtynyt aikakauteen, jossa käytännössä ECW:llä ei ollut enää paljon mitään tekemistä alkuperäisen, vuonna 2001 konkurssiin menneen ECW:n kanssa. Vuodessa oli tapahtunut valtaisa muutos – ja kahdessa vuodessa vielä valtaisampi.
Ensimmäinen One Night Stand järjestettiin siis vuonna 2005, ja tuolloin kyseessä oli täysin juonikuvioista irrallinen alkuperäisen ECW:n nostalgiashow, jossa painivat vain alkuperäiset ECW-painijat ja jonka otteluilla ei ollut mitään vaikutusta WWE:n muihin tapahtumiin. Monet painifanit pitävät edelleen tuota One Night Standia yhtenä WWE:n historian parhaana ppv:nä – toisaalta tuota One Night Standia voi yhtä hyvin pitää edelleen 2020-luvulla jatkuvan loputtoman ECW-nostalgian alkupisteenä. Kun sitten tuosta ensimmäisestä ONS:stä siirrytään vuosi eteenpäin, tilanne oli jo hyvin toisenlainen. WWE oli päättänyt ”tuoda ECW:n takaisin”, koska se uskoi, että ECW:n nimellä pystyttäisiin tekemään niin paljon rahaa, että se kannattaisi tuoda Raw’n ja Smackdownin rinnalle. Niinpä WWE ilmoitti, että vuoden 2006 toimisi ”ECW:n paluuiltana”, uuden ECW:n ensimmäisenä tapahtuma. Show’ssa nähtiin yhä paljon alkuperäisiä ECW:n painijoita, joista nyt merkittävä osa oli palkattu vakituisiksi painijoiksi WWE:n palkkalistoille osaksi ECW:n rosteria. Mukana show’ssa oli kuitenkin muutamia WWE:n painijoiden ja ECW:n painijoiden välisiä otteluita, tärkeimpänä Main Event, jossa Rob Van Dam haastoi John Cenan WWE:n mestaruudesta. RVD voitti Cenan raivokkaan Hammerstein Ballroom -yleisön, alkuperäisten ECW-fanien, edessä ja nousi sekä WWE- että ECW World Heavyweight-mestariksi. RVD, Paul Heyman ja kymmenet muut alkuperäiset ECW-nimet juhlivat show’n päätteeksi tuhansien ECW-fanien edessä.
Vielä vuosi sitten saattoi tuntua siltä, että WWE olisi kuin olisikin tuomassa aidon ECW:n takaisin. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että siitä ei olisi kyse. Heti ensimmäisillä viikoilla ECW:n uudessa ECW on Sy-Fy -ohjelmassa esiin marssitettiin paljon uusia painijoita, joilla ei ollut mitään tekemistä aidon ECW:n kanssa. Vanhat ECW-fanit eivät olleet suurimmasta osasta näistä uusista tulokkaista ollenkaan innoissaan. Samalla vanhoista ECW-painijoista moni alkoi jäädä pienempään rooliin. Kun vieläpä RVD jäi kiinni huumeista, hyllytettiin ja hävisi mestaruutensa Big Show’lle, alkoi olla selvää, ettei vanhaan ECW:hen ollut paluuta. WWE järjesti vielä yhden ECW:n tapahtuman ECW:n perinteikkäässä tapahtumapaikassa Hammerstein Ballroomissa kesällä 2006, mutta sen jälkeen paluuta sinne ei enää ollut. Vuoden 2006 lopussa järjestettiin surullisenkuuluisa December to Dismember -tapahtuma, joka jäi viimeiseksi ECW-brändin omaksi tapahtumaksi. Samalla Paul Heyman jätti ECW:n. Nyt kun siis oli edessä vuoden 2007 One Night Stand, vanha ECW oli enää muisto vain, eikä tällä tapahtuman ”One Night Stand” -nimellä ollut enää minkäänlaista viittausta ”ECW:n paluuseen”, josta tapahtuma oli alun perin saanut nimensä. Sen sijaan nyt ”One Night Stand” tarkoitti sitä, että tämä olisi yksi ilta vuodessa, kun säännöt unohdettaisiin koko ppv:n ajaksi. Käytännössä One Night Stand olikin vain esiaste tulevien vuosien Extreme Rules -ppv:stä.
Selostajina ECW:stä Joey Styles ja Tazz, Raw’sta JR ja King sekä SD:stä Michael Cole ja JBL. Haastattelijoina Todd Grisham ja Maria Kanellis.
Stretcher Match
Randy Orton vs. Rob Van Dam
Judgment Dayssa oli nähty yksi Randy Ortonin uran merkittävistä käänteistä, kun hän teloi uudella liikkeellään Punt Kickillä ja RKO:lla Shawn Michaelsin niin pahaan kuntoon, että Michaels jouduttiin kuljettamaan paareilla pois paikalta ja että Michaelsia ei ollut nähty WWE:ssä tuon jälkeen. Todellisuudessa Michaels oli sairaslomalla parantamassa polveaan, mutta tästä brutaalista hyökkäyksestä saatiin selitys Michaelsin poissaololle ja muutos Ortonin hahmolle. Ortonista tuli Michaelsin telomisen ansiosta sadistinen, kylmänviileä ja vain omasta itsestään välittävä tappelija, ja tuolla hahmolla hän tulevina vuosina tulisi saavuttamaan WWE-urallaan entistä enemmän. Niinpä kun JD:n jälkeen ECW Originaalien johtohahmo Rob Van Dam nousi yllättäen puolustamaan lapsuutensa idolin Shawn Michaelsin kunniaa, Ortonille ei tehnyt tiukkaakaan potkaista myös RVD:tä Punt Kickillä ja lähettää häntä niin ikään paareilla pois. Orton ei kuitenkaan ollut vielä saanut tarpeekseen ECW-sankarin nöyryttämisestä, vaan hän haastoi RVD:n uusintaotteluun One Night Standissa, jos Van Dam vain pystyisi vielä painimaan häntä vastaan. Ja tällä kertaa ottelu käytäisiin Stretcher Matchina, eli ottelun voittaisi se, kuka kuljettaisi vastustajansa paareilla sisääntulorampin yläpäähän saakka. Van Dam hyväksyi haasteen pelastamalla Tommy Dreamerin Ortonin beatdownilta
Tämä ottelu jäisi myös pariksi vuodeksi Rob Van Damin viimeiseksi WWE-ppv-esiintymiseksi. RVD:n ura WWE:ssä oli ollut viimeisen vajaan vuoden ajan jyrkästi laskusuhdanteinen: ECW:n uudelleensyntymisen päivänä Van Dam oli WWE-uransa suosionsa huipulla. Mies, joka oli päihittänyt John Cenan ja noussut sekä ECW:n että WWE:n päämestariksi. Sitten RVD päätti juuri tuolla riskeerata kaiken ja jäädä Sabun kanssa kiinni huumeiden käytöstä. RVD hyllytettiin, ja kun hyllytys päättyi, ei WWE:llä ollut tietenkään enää mitään kiinnostusta satsata epäluotettavaksi osoittautuneeseen painijaan. Van Dam tippui nopeasti ECW:ssä varsin pieneen rooliin, jossa tärkein tehtävä oli nostaa muita nimiä esille. Niinpä RVD:lle ei ollut taatusti vaikea päätös antaa sopimuksensa vanheta loppuun ja jäädä kotiin perheensä kanssa, kun hieman ennen tätä ppv:tä hän sai tietää vaimonsa sairastuneen syöpään. Minulle henkilökohtaisesti RVD:n lähtö WWE:stä vuonna 2007 oli yksi suurimmista syistä WWE-kiinnostukseni hiipumiseen, koska olin ollut valtaisa RVD-fanipoika ja RVD oli ollut ehdottomasti suurin suosikkini WWE:ssä. Tuntui siis todella pahalta, kun RVD ei enää tämän show’n jälkeen WWE:ssä esiintynyt – vaikka syyt olivat toki varsin ymmärrettävät. Sittemmin RVD on toki tehnyt useamman comebackin niin WWE:hen kuin TNA:hankin, eronnut vaimostaan ja löytänyt uuden vaimon, mutta ne ovat kokonaan toisia tarinoita, ja ehkä pääsen niihinkin aikanaan.
Tämä otteluhan oli positiivinen yllätys! Olin etukäteen varautunut siihen, että tämä olisi vain parin minuutin squash, jossa Orton tuhoaisi etukäteen loukkaantuneen Van Damin ja keräisi näin lisää uskottavuutta itselleen. Sen sijaan RVD ja Orton pistivätkin pystyyn yli 15-minuuttisen rajun väännön, jossa nähtiin hurjia spotteja ja viihdyttävää painia. RVD:lle pitää antaa pisteet siitä, miten hyvin hän erityisesti ottelun alkupuolella myi Ortonin rajuja potkuja ja sai ottelun vaikuttamaan todella intensiiviseltä. Muutenkin ottelu oli alusta loppuun kunnon all out -actionia, vaikka hieman häiritsikin se, miten pariin kertaan RVD sai Ortonin paarien päälle eikä sen jälkeen edes yrittänyt lähteä raahaamaan Ortonia maaliviivan yli, vaan alkoi viritellä seuraavaa spottia. No, pieniä kauneusvirheitä, mutta ottelu oli kova. Erityisesti RVD:n volttiloikka täydellä vauhdilla yläköysien yli ulos kehästä oli todella hurjannäköinen, kun paareilla maannut Orton väisti loikan viime hetkellä ja RVD rojahti käytännössä suoraan lattialle. Ai saatana. Myös ottelun jälkeiset pieksäjäiset toimivat hienosti. Hieno alku illalle.
* * * ½
Tables Match
The Sandman & Tommy Dreamer & CM Punk vs. New Breed
Tässä ECW:n keskikorttia kuukausien ajan hallinneessa feudissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää käännettä Judgment Dayn jälkeen. CM Punk teki nyt yhteistyötä ECW-originaaleja edustavien Tommy Dreamerin ja Sandmanin kanssa tehdäkseen selvää vihaamastaan New Breedistä ja erityisesti porukan johtajasta Elijah Burkesta. Tällä kertaa näiden kahden porukan välejä yritettiin selvitellä lopullisesti Tables Matchissa, joka päättyisi siihen, kun jommasta kummasta joukkueesta ensimmäinen jäsen pantaisiin pöydästä läpi. Tämä muuten jäi viimeiseksi ppv-esiintymiseksi myös Marcus Cor Vonille, joka oli WWE:n lahjakkaimpia isoja miehiä ja paha menetys koko painimaailmalla. Cor Von jäi aluksi pois WWE:stä vain pariksi kuukaudeksi epämääräisten ”perhesyiden vuoksi”, mutta Cor Von ei koskaan palannut tuolta tauoltaan, antoi WWE-sopimuksensa vanheta ja eläköityi kokonaan painikehistä. Tähänkään päivään mennessä hän ei ole tehnyt paluuta painijaksi. Sääli, suuri sääli.
En tiedä, annanko tälle nyt liian myönteisen arvosanan, koska kukaan muu arvostelija ei ole tuntunut suhtautuvan tähän yhtään näin suopeasti, mutta minä pidin tästä ottelusta! Hitto, tämä oli juuri sellaista viihdyttävää rymistelyä kuin kuuden miehen Tables-ottelulta saattoi vain toivoa. Erityisen ilahduttavaa oli se, että jokainen ottelun osanottaja näytti tässä aidosti hyvältä. Dreamer ja Sandman hoitivat konkariosuutensa, ottivat pari kovaa bumppia ja antoivat muuten nuorten tähtien loistaa. CM Punk oli jälleen ottelun tähti, joka kantoi ottelun vähintäänkin puoli tähteä parempaan arvosanaan kuin se muuten olisi ollut, mutta myös Elijah Burke, Marcus Cor Von ja myös Matt Striker näyttivät tässä pirun hyvältä. Ottelu oli täynnä kovaa spottailua ja vauhdikasta menoa, kuten tällaisen ottelun kuuluu ollakin, ja matsi eteni alusta loppuun ilman minkäänlaisia botcheja tai ongelmia. Niin hyvä suoritus kuin tältä ottelulta vain saattoi toivoa.
* * *
World Tag Team Championship
Ladder Match
The Hardys (c) vs. World’s Greatest Tag Team
Kovassa nosteessa olevat Hardyn veljekset jatkoivat edelleen joukkuemestaruuksien puolustusputkeaan ppv:ssä samalla kun Smackdownin joukkuemestaruuksia ei ole nähty ppv:ssä moneen kuukauteen. Hardyjen näkemisessä ei toki sinänsä ole mitään vikaa, koska Matt ja Jeff Hardy pystyivät näihin aikoihin tarjoamaan varsin tasaisesti kovia joukkueotteluita, vaikka juonikuviot mestaruuskuvioissa eivät erityisen omaperäisiä olleetkaan. Nytkin Charlie Haas ja Shelton Benjamin vain hyökkäsivät Hardyjen kimppuun ja vaativat mestaruusottelua, minkä he myös sitten saivat – tosin silä ehdolla, että tämä ottelu käytäisiin Hardyjen nimikko-ottelumuodossa eli tikasmatsina. Haasin ja Benjaminin World’s Greatest Tag Team ei siis ollut nauttinut mitään erityistä huomiota sen jälkeen, kun Haas ja Benjamin olivat viime vuoden lopulla löytäneet jälleen yhteisen sävelen ja palanneet joukkueeksi, mutta nyt heillä oli tuhannen taalan paikka kavuta takaisin joukkuedivisioonan huipulle.
Tämä joukkuetikasottelu oli parempi kuin olin odottanut. Mitään järisyttävän ainutlaatuisia spotteja tässä ei nähty, ja lopussa oli jopa pientä botchailua, mikä lopulta esti tätä nousemasta neljän tähden otteluksi, vaikka harkitsin sitäkin vaihtoehtoa tosissani. Silti tämä oli kokonaisuutena niin pirun fyysinen ottelu, että tätä oli hienoa katsoa. Kaikki neljä antoivat kaikkensa, erityisesti Benjamin ja Matt Hardy ottivat tosi kovaa bumppia. Kokonaisuutena matsi eteni hienosti alusta loppuun asti ja kertoi myös kunnon tarinan, mihin Ladder-ottelut eivät kovin usein pysty. Loistavaa työtä molemmilta joukkueilta, hienoa joukkuemestaruusottelu. Vielä kun ottelussa olisi nähty jotain uniikimpaa, vältetty harmilliset spotit ja onnistuttu jotenkin saamaan suurempia tunteita irti, olisi tämä ollut neljän tähden koitos. Nyt tämä tuntui sen verran irralliselta näytösottelulta, etten lämmenyt tälle aivan tarpeeksi.
* * * ½
Lumberjack Match
Mark Henry vs. Kane
Voi veljet, Mark Henryn paluu ppv:hen! Edellisestä Henryn ppv-ottelusta olikin ehtinyt kulua jo yli vuosi. Henry oli viime vuoden heinäkuussa onnistunut hajottamaan polvilumpionsa kahtia, minkä takia hän oli joutunut lähes vuoden sairaslomalle. Sairaslomalle joutuminen oli myös johtanut siihen, että pitkään rakenneltua Henryn ja Batistan välistä ottelua ei nähty The Great American Bashissa, kuten oli alun perin suunniteltu. Niinpä oli vähintäänkin hieman yllättävää, että useita viikkoja kestäneen hypetyksen jälkeen Henry tekikin paluunsa hyökkäämällä Batistan vastustajan The Undertakerin kimppuun. Henry ei siis osoittanut enää mitään kiinnostusta entiseen vihamieheensä Batistaan, vaan teloi Undertakerin näiden kahden mestaruusottelun jälkeen ja aiheutti Undertakerille World Heavyweight -mestaruustappion. Varsinainen syy oli tähän tietenkin se, että Undertaker piti kirjoittaa ulos kuvioista, ja Henryllä oli ollut ennen loukkaantumistaan ”Path of Destruction” -gimmick, eli siitä, että hänen jäljilltään vastustajat joutuivat sairastuvalle. Mitään logiikkaa Henryn hyökkäyksen takana ei toki ollut, mutta ei ilmeisesti tarvinnutkaan. Samoin ei ollut mitään erityisempää loogista syytä myöskään sille, että seuraavaksi Henry ajautui tappelemaan toisen körilään Kanen kanssa tai että näiden kahden välinen ottelu käytäisiin ppv:ssä Lumberjack-otteluna. Tässä sitä kuitenkin oltiin, joten olkaa hyvä. Tukkijätkinä ottelussa toimivat Balls Mahoney, Carlito, Chavo Guerrero, Chris Masters, Johnny Nitro, Kenny Dykstra, Kevin Thorn, The Miz, Santino Marella, Stevie Richards, Val Venis – ja elämänsä viimeisen ppv-esiintymisen tekevä Chris Benoit.
No niin, nyt päästiin sitten kolmen hyvän avausottelun jälkeen siihen meininkiin, mistä vuoden 2007 WWE parhaiten muistetaan: kankeaan brawlaukseen. Vuosi 2007 ei ole todellakaan ollut Kanelle kovin hyvä. Tuntuu, että WWE:llä ei ole oikeastaan pitkään aikaan ollut mitään ideoita Kanelle, mistä lopputuloksena on se, että Kane joutuu kuukaudesta toiseen painimaan turhia otteluita kankeita vastustajia vastaan. WrestleManiassa vuorossa oli The Great Khali, nyt paluunsa tehnyt Mark Henry. Kun siis ottaa huomioon sen, että minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia tätä kohtaan, tämä oli loppujen lopuksi ihan siedettävä ottelu, mistä voikin pitkälti kiittää Kanea. Kane todellakin yritti parhaansa tässä ottelussa ja teki esimerkiksi pirun näyttävän Flying Clotheslinen yläköydeltä ulos kehästä. Muutenkin Kane tuntui yrittävän parhaansa, ja se riitti juuri ja juuri siedettävään otteluun. Henry sen sijaan oli tässä todella kankea, ja ottelun lopetus oli jopa omalla tavallaan hupaisa.
* ½
ECW World Championship
Street Fight Match
Mr. McMahon (c) vs. Bobby Lashley
Vuosi sitten ECW:n päämestaruus teki paluunsa WWE:hen, kun RVD voitti John Cenan pääottelussa ja sai kaikki ECW-fanit sekaisin. Nyt vuodessa oltiin päästy siihen tilanteeseen, että parin viime kuukauden ajan ECW-mestari oli ollut Mr. McMahon ja että mestarina hän kävi loputonta sotaa entisen mestarin Bobby Lashleyn kanssa. Judgmnet Dayssa Lashley oli jo onnistunut päihittämään Vincen, Shanen ja Umagan Handicap-ottelussa, mutta koska Lashley oli selättänyt ottelussa Shanen eikä Vinceä itseään, ei hän ollut voittanut mestaruutta. Nyt oli sitten vihdoin sen hetken aika, kun Vince ja Lashley kohtaisivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Kuluneiden viikkojen aikana Vince oli marssittanut Lashleyn eteen muun muassa Visceran, The Great Khalin ja Mark Henryn tekemään selvää Lashleysta, mutta mikään ei estänyt sitä, että nyt Vincent Kennedy McMahon joutuisi todellakin puolustamaan mestaruuttaan Street Fight -ottelussa Bobby Lashleyta vastaan. Street Fight -stipulaatio toki takaisi sen, että Vincen kanssa kehänlaidalle saapunet Shane McMahon ja Umaga saisivat vapaasti puuttua otteluun.
Ensimmäisen parin minuutin ajan tuntui, että tästä ottelusta ei tule yksinkertaisesti mitään: kaikki on annettu, ja Vince McMahonin Street Fight -kamppailu Bobby Lashleyta vastaan ei ole vain mitenkään samalla tavalla kiinnostava kuin esimerkiksi McMahonin ja Shawn Michaelsin välinen kamppailu WrestleMania 22:ssa. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, ja tuo jotain oli tietenkin Shane McMahon. Koska Vincestä itsestään ei ollut käymään järkevän oloista kamppailua Bobby Lashleyta vastaan, Shane ja Umaga hyppäsivät sotkuun mukaan ja erityisesti Shane alkoi panna kroppaansa kunnolla likoon. Lopputuloksena oli sitten kunnon entertainment brawl -tyyppistä rymistelyä, jota oli taas yhtä lailla viihdyttävä katsoa kuin Backlashissakin. Shane veti komean loikan kehätolpan päältä selostuspöydän läpi, ja Lashley oli tietenkin oma vakuuttava itsensä vetäessään näyttäviä power-liikkeitä Shanelle. Myös Shanen DDT Lashleylle terästuolin päälle oli näyttävä spotti. Kokonaisuutena tämä oli siis varmaan aika lailla niin hyvä kuin tältä otteluparilta pystyi odottamaan, mutta kyllä nyt viimeistään tuli sellainen olo, että tästä on aivan kaikki nähty. Ei lisää, kiitos.
* * ½
Pudding Match
Candice Michelle vs. Melina
Minulla ei ole mitään hajua, miksi tämä ottelu käytiin – eikä kiinnostusta selvittää myöskään vastausta tuohon kysymykseen. Candice Michelle oli viime aikoina tunnettu lähinnä Playboy-poseerauksistaan ja seksikkäistä GoDaddy-mainoksistaan, mutta jotenkin ihmeessä hän oli ilmeisesti onnistunut Raw’ssa voittamaan WWE Women’s -mestarin Melinan non title -ottelussa… Ja sen ansiosta hän pääsi nyt painimaan Melinaa vastaan UUDESSA NON TITLE -OTTELUSSA. Paitsi, että tämä ei suinkaan ollut mikä tahansa non title -ottelu, vaan… PUDDING MATCH. Kyllä. Vanukasottelu. Käytännössä se tarkoitti sitä, että sisääntulorampin viereen oli pystytetty valtava puhallettava uima-allas, joka oli täytetty ruskealla vanukkaalla ja kermavaahdolla. Ottelu käytäisiin tuolla vanukasaltaassa, ja ottelun voittaisi se, joka saisi vastustajansa selätettyä tai laitettua luovuttamaan vanukasaltaassa. Voi. Veljet.
Tämä ottelu oli lähes tulkoon kirjaimellisesti paskaa, koska otteluareenana toimineen altaan täyttänyt ruskea vanukas näytti… No, todella epämiellyttävältä. Kuvainnollisesti tämä olikin sitten todella täyttä paskaa, josta on täysin mahdoton nauttia millään tavalla. Vuonna 2007 WWE:n käsitys naisten painin arvostamisesta oli todellakin vielä se, että pannaan kaksi naista bikineissä rönyämään vanukkaassa ja repimään toisiaan hiuksista. En tiedä, mitä sanoa. Onneksi women’s revolution tuli ja pelasti meidät tältä kuralta. Tai vanukkaalta. Surullisintahan tässä on se, että tämä ei taatusti täyttänyt edes kenenkään pervon tarpeita seksikkäiden naisten näkemisestä, koska tässä ehti nähdä Candicen ja Melinan bikineissä noin viiden sekunnin ajan, minkä jälkeen molemmat olivat kokonaan vanukkaan peitossa, mikä ei näyttänyt millään tavalla kiihottavalta. Tämä oli todella piinallista katsottavaa, ja pitkästä aikaa painia katsoessa joka sekunti oli vain sellainen olo, että toivoin tämän jo päättyvän.
DUD
World Heavyweight Championship
Steel Cage Match
Edge (c) vs. Batista
Edge oli onnistunut pienoisella petkutuksella säilyttämään mestaruutensa Batistaa vastaan käydyssä ottelussa Judgment Dayssa, mutta se ei suinkaan jäänyt Animalin ainoaksi kerraksi painia WHW-mestaruudesta Edgeä vastaan. JD:n jälkeen Smackdownissa Batista onnistui nimittäin voittamaan Finlayn, Kanen ja Mark Henryn ykköshaastajuusottelussa, mikä takasi hänelle toisen mestaruusottelun One Night Standissa. Tällä kertaa ottelu ei kuitenkaan olisi perus Singles-ottelu – kuten ei yksikään ottelu illan aikana – vaan Batista pääsisi haastamaan Edgen samaisessa ottelumuodossa, jossa hän ja Undertaker painivat pari kuukautta aiemmin Smackdownissa tasapelin. Steel Cage -ottelu käytäisiin siis normaaleilla teräshäkkisäännöillä, ja Edge oli tietenkin ennen ottelua julistanut, että Batista ei nousisi WHW-mestariksi enää koskaan.
Olen tajunnut, että olen ilmeisesti kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa eri mieltä koko tästä Batistan ja Edgen feudista, enkä osaa selittää yhtään, miksi. Yleinen mielipide tuntuu siis olevan se, että koko Batistan ja Edgen feud oli tylsä ja epäonnistunut ja että matsit olivat täysin keskinkertaisia. Feudista minullakaan ei ole näkemäni perusteella mitään hyvää sanottavaa, mutta otteluista olen sitten aivan toista mitä. Minusta nimittäin tämä oli todella kova ottelu! Minä nautin suuresti. Edelleenkin Edge oli heittämällä näihin aikoihin yksi WWE:n parhaista painijoista (ehkä jopa paras), ja vaikka Batistan kanssa kemiat eivät olleetkaan täydellisiä, niin tällaisessa ison luokan ottelussa ne toimivat enemmän kuin tarpeeksi hyvin yhteen. Batista jyräsi Edgeä parhaansa mukaan brutaalisti pitkin kehää ja myös häkkiä päin. Edge puolestaan hoiti heel-roolinsa täydellisesti, yritti paeta, sai kieroiltua Batistan maahan tehokkaasti ja väläytti muutaman todella näyttävän liikkeen. Molemmat myivät myös tässä ottelussa mainiosti, matsi oli myös rakennettu suorastaan erinomaisesti ja ottelun lopetus oli loistava. Pidin tässä siis suurin piirtein kaikesta, ja vaikka tämä nyt mikään MOTYC ei sentään ollut, niin kyllä tämä suuruudessaan nousee huippuluokan otteluiden joukkoon. Te muut, olette väärässä.
* * * *
WWE Championship
Falls Count Anywhere Match
John Cena (c) vs. The Great Khali
Mitäpä olisi vuoden 2007 WWE:n ppv ilman John Cenaa Main Eventissä? Aivan. Judgment Dayssa John Cena oli tehnyt mahdottoman ja laittanut The Great Khalin luovuttamaan, mutta JD:n jälkeen Raw’ssa Khalin tulkki (ja manageri) Ranjin Singh ilmoitti, että tulos oli vilpillinen, koska Khalin jalat olivat olleet köysien alla, kun hän oli luovuttanut STFU:ssa. Niinpä Khali vaati uusintaottelua Cenaa vastaan One Night Standissa, ja sellaisen hän myös sai. Tällä kertaa ottelumuoto olisi hyvin yksinkertainen Falls Count Anywhere Match, mikä varmistaisi sen, että edellisen ottelun kaltaista skandaalia ei pääsisi tapahtumaan. PPV:tä edeltävinä viikkoina Khali oli vaikuttanut jälleen täysin pysäyttämättömältä, ja juuri ppv:tä edeltävänä päivänä käydyssä Saturday Night’s Main Eventissä hän oli selättänyt Cenan puhtaasti non title -ottelussa. Olisiko Cenalla mitään mahdollisuutta voittaa Khali uudestaan?
Taisin kirjoittaa Judgment Dayn kohdalla, että sen Main Eventinä nähty Cenan ja Khalin ottelu oli aika lailla niin hyvä kuin näiltä kahdelta voi nähdä. Nyt joudun kuitenkin perumaan sen verran sanojani, että tämä Cenan ja Khalin ottelu oli vielä astetta parempi. Se ei edelleenkään tarkoita, että tämä olisi ollut erityisen hyvä ottelu (se nyt ei yksinkertaisesti ole Khalin ottelulta mahdollista), mutta niin vain John vitun ”You can’t wrestle” Cena haistatti smarkeille pitkät ja kiskoi Khalista irti oikeasti varsin toimivan entertainment brawl -ottelun. Taaskaan Khalille ei voi pahemmin pisteitä tämän ottelun onnistumisesta antaa, koska hän oli suurimmaksi osaksi oma kankea itsensä, mutta Cena liikkui kovaa, myi täydellisesti Khalin liikkeitä ja väläytti pari kertaa omia hienoja liikkeitään. Cena teki todellakin parhaansa tässä, ja se riitti ihan hyvään otteluun. Lopetuksesta on silti annettava kehuja myös Khalille, koska en olisi uskonut, että Khali pystyy sellaiseen spottiin kuin mikä tässä nähtiin.
* * ½
Nyt aletaan olla jo hyvin lähellä niitä ppv:eitä, jotka saivat smarkeilta täyslyttäyksen ja antoivat vuodelle 2007 niin kamalan maineen kuin sillä on. Ja kieltämättä jos en olisi pitänyt Edge/Batistaa huippuotteluna ja ollut niin innoissaan alakortin Tables-ottelusta, olisi tämä kallistunut jo helposti Kehnon puolelle. Myös Vincen ja Lashleyn ottelua on tylytetty joissain arvioissa paljon enemmän kuin omassani. Minä olin kuitenkin ppv:n ilmeisistä huonoista puolista huolimatta tästä sen verran vielä positiivisesti yllättynyt, että tämä yltää juuri ja juuri Ok:n puolelle. Todellinen katastrofi odottaa edelleen tuloaan.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.3.2020
No Comment