Arvio: WWE Survivor Series 2007

Päivämäärä: 18.11.2007

Sijainti: Miami, Florida (American Airlines Center)

Yleisömäärä: 12 500

WWE:n loppuvuoden suurin tapahtuma oli tietenkin jo 21. kerran järjestettävä Survivor Series. Vuosi 2007 oli ollut raskas ja kohuntäyteinen WWE:lle, mutta nyt vuoden lopussa enää mitään isompia uusia kohuja ei ollut, ja vähitellen suurin osa vuoden aikana loukkaantuneista painijoista oli palaamassa kehään takaisin. Tämän ppv:n posterissa oli enteellisesti moottorisahan kanssa Edge, jota oli viimeksi nähty WWE:n kehässä heinäkuussa. Selostajina jälleen Raw’sta JR ja King, SD:stä JBL ja Cole sekä ECW:stä Tazz ja Styles. Haastattelijoina Todd Grisham ja Anastasia Rose.

ECW Championship

CM Punk (c) vs. The Miz vs. John Morrison

CM Punk ja John Morrison olivat kamppailleet ECW:n mestaruudesta suurimman osan vuoden 2007 jälkimmäisestä puoliskosta, ja vaikka Morrison ei ollut ppv:ssä paininutkaan SummerSlamin jälkeen, oli hän hamunnut koko syksyn ajan takaisin mestaruutta, jonka hän oli hävinnyt Punkille elo-syyskuun vaihteessa. Marraskuun alussa Morrison nousi jo mestaruuden ykköshaastajaksi, mutta kun hän sai mestaruusottelunsa ECW:n viikottaisessa lähetyksessä, The Miz yllättäen sekaantui otteluun ja aiheutti Morrisonille tappion. Ylimielinen rääväsuu Miz oli saanut entisestään lisää itseluottamusta päästyään haastamaan Punkin ECW:n mestaruudesta Cyber Sundayssa ja pärjättyään tuossa ottelussa kohtuullisen hyvin, ja nyt hän oli varma, että hänen kuuluisi olla seuraava ECW:n mestari. GM Armando Estrada ratkaisi tilanteen buukkaamalla Survivor Seriesiin Triple Threat -mestaruusottelun. Yllättävin käänne nähtiin kuitenkin vielä ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, kun Miz ja Morrison pakotettiin painimaan yhdessä Matt Hardya ja MVP:tä vastaan joukkuemestaruusottelussa, ja toisiaan inhoava ECW-kaksikko onnistui kaikkien hämmästykseksi voittamaan ottelun. Miz ja Morrison olivat nyt uudet joukkuemestarit, vaikkeivät voineet sietää toisiaan, ja nyt toisella heistä oli mahdollisuus nousta myös ECW:n mestariksi.

Olikohan tämä vuoden paras ECW-mestaruusottelu ppv:ssä? Todennäköisesti, mutta ikävä kyllä se ei vielä tarkoita sitä, että tämä olisi ollut erinomainen mestariteos. Ongelma on se, että vuoden aikana on nähty kankeaa brawlausta (Test vs. Lashley), liikaa McMahoneita ja sitten useampia pettymyksiä (Punk vs. Morrison). Nyt oli vihdoin ottelu, jossa ei ollut mitään näistä ongelmista. Sen sijaan tämän ottelun suurin ongelma oli se, että tätä olisi katsonut paljon pidempäänkin. Matsi kesti noin kahdeksan minuuttia, ja juuri vähäisen keston takia tämä ei nouse hyvää ottelua paremmaksi. CM Punk oli tässä matsissa ehdottomasti liekeissä, mutta yhtä lailla myös Morrison esitti upeita high flying -liikkeitä, ja Miz on parissa viime matsissa osoittanut huimaa kehitystä. Tässäkin ottelussa hän oli aivan toisella tasolla kuin vielä esimerkiksi vuosi sitten. Yksi ottelun huippuhetkistä oli hieno kordinoitu spotti, jossa Punk teki Morrisonille Hurracanranan yläköydeltä ja Miz jatkoi siitä tekemällä Morrisonille ilmasta Powerbombin. Juuri tällaista hienoa kolmen painijan kikkailua tässä nähtiin muutenkin, ja lisäksi ottelu oli rakennettu tosi viihdyttävästi. Tämä oli siis oikein mainio opener, ja jos aikaa vain olisi ollut enemmän, olisi tällä ollut mahdollisuuksia enempäänkin.

* * *

Ten Woman Tag Team Match

Beth Phoenix & Layla & Jillian Hall & Victoria & Melina vs. Torrie Wilson & Michelle McCool & Kelly Kelly & Maria & Mickie James

WWE:n naisten divisioonassa ei ollut loppuvuoden aikana tapahtunut mitään yllättävää. Beth Phoenix oli yhä WWE Women’s-mestari, ja ilmeisesti feudi Candice Michellen kanssa oli jopa siinä määrin ohi, ettei Michelle kelvannut tähän kymmenen naisen joukkueotteluun. Aikamoinen pudotus Candicelle lyhyen tuhkimotarinan päätteeksi. Sen sijaan Phoenix oli ilmeisesti viime aikoina ottanut yhteen erityisesti Mickie Jamesin kanssa, koska James oli onnistunut saamaan uralleen jälleen uutta nostetta. Ottelun muista osanottajista pitää sanoa sen verran, että ECW:ssä katsojia viihdyttänyt (…”viihdyttänyt”) Extreme Expose -tanssijaryhmä oli hajonnut lopullisesti, ja Layla oli kääntynyt ystäväänsä Kelly Kellyä vastaan. Nyt Survivor Seriesin kunniaksi WWE oli päättänyt buukata kymmenen naisen joukkueottelun, jollainen oli edellisen kerran nähty Survivor Seriesissä vuonna 1987. Tosin nyt kyse ei ollut eliminointisäännöillä käydystä ottelusta, vaan tässä ensimmäinen ratkaisusuoritus päättäisi matsin.

Blah, olipas pettymys. Etukäteen odotin, että tällaisella kokoonpanolla voisi saada hyvinkin toimivan ja kiinnostavan naisten ottelun. Mukana oli Mickie Jamesin, Victorian, Melinan ja Beth Phoenixin kaltaisia nimiä, jotka pystyivät kehässä hyviin otteisiin – ja pari muutakin ihan kehityskelpoista naista. Lisäksi kymmenen henkilön painiottelussa olisi helppoa piilottaa näiden selvästi heikompien painijoiden osaamattomuus, kun he voisivat käydä kehässä näyttämässä vain pari liikettään ja poistua sitten paikalta. Ikävä kyllä WWE toteutti juuri tätä ”pari liikettä ja pois paikalta” -strategiaa jokaisen painijan kohdalla, ja varsinainen painiminen jäi tässä todella vähäiseksi. Se ei ole ihme, koska tämä koko ottelu kesti ALLE VIISI MINUUTTIA. Kymmenen painijan ottelu ohi alle viidessä minuutissa, eipä siinä paljoa jää aikaa näyttää osaamistaan. Mickie James ja Beth Phoenix olivat ottelun tähtiä siinä määrin, kun se oli mahdollista, mutta vaisuksi kokemukseksi tämä jäi, koska mitään ei oikein järkevästi ehtinyt tapahtua. Se on sääli, koska uskon, että tällä olisi oikeasti ollut edellytyksiä parempaankin.

* ½

World Tag Team Championship

Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. Cody Rhodes & Hardcore Holly

Kyllä vain, sitten oli vuorossa näin vuonna 2020 hyvin merkittävältä tuntuva hetki: Cody Rhodesin ppv-debyyttiottelu! Dusty Rhodesin nuorin poika Cody oli siis päätynyt samalle alalle kuin isänsä ja veljensä ja debytoinut painimaailmalla vuonna 2006 tehtyään sopimuksen WWE:n farmiliigan OVW:n kanssa. Nopeasti kävi selväksi, että Cody ei olisi mikään David Flair -henkinen tapaus, joka olisi mukana bisneksessä vain nimensä vuoksi, vaan hän osoitti selvää lahjakkuutta OVW:ssä tulokasvuotensa aikana. Niinpä kesällä 2007 WWE päätti nostaa Codyn päärosteriin. Katsojilla Cody Rhodes esiteltiin luontevasti Randy Ortonin ja Dusty Rhodesin feudin osapuolena. Randy Orton oli kesällä 2007 alkanut aukoa päätään legenda-Dustylle, jolloin Cody ilmestyi paikalle isänsä tueksi. Kun Orton oli piessyt Dustyn The Great American Bashissa, Cody haastoi Ortonin otteluun, mutta nuorukaisesta ei ollut vielä Ortonin päihittäjäksi. Cody jäi kuitenkin osaksi Raw’n rosteria, ja syksyllä hän alkoi kamppailla konkarimaisen Hardcore Hollyn kanssa. Vaikka Rhodes hävisi kaikki ottelunsa Hollylle, tämä vakuuttui kuitenkin Rhodesin sinnikkyydestä ja taidoista ja ehdotti, että he muodostaisivat joukkueen, jotta Holly voisi koulia Rhodesista kunnon painijan. Tämä sopi Rhodesille, ja vähitellen hänen ja kokeneen Hollyn joukkue alkoikin menestyä. Loppusyksystä kaksikko onnistui päihittämään Brian Kendrickin ja Paul Londonin ja voittamaan joukkuemestaruuden ykköshaastajuuden, ja nyt heillä oli siis elämänsä paikka nousta World Tag Team -mestareiksi. Holly suhtautui edelleen Rhodesiin hyvin ankarasti, ja heti jos Rhodes teki ottelussa jonkinlaisen virheen, Holly antoi hänen kuulla siitä.

Yllättävää, että tämä ottelu mahtui mukaan Survivor Seriesin korttiin, mutta jollain kierolla tavalla olen varsin ilahtunut siitä, että niin oli. Eihän tämä matsi missään nimessä ollut mikään historiallinen kohtaaminen, jota jäädään muistelemaan Survivor Seriesin historiassa tai vuoden 2007 koosteviestissä, mutta tämä oli mukava alakortin ottelu joukkuemestaruuksista. Juuri tällaisia pienempiä otteluita kaipaa ppv:n korttiin. Vaikka aina välillä valitankin, että joku ottelu ei tunnu tarpeeksi ppv-matsilta, mutta se on enemmänkin ollut kritiikkiä silloin, jos joku matsi on ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Tämä oli varsin oikeassa paikassa Survivor Seriesin lämmittelyotteluna, ja molemmat joukkueet tekivät tässä todellakin parhaansa. Cody Rhodes näytti ottelussa paljon paremmalta kuin olisin uskaltanut toivoa, ja sekä Cade että Murdoch olivat jälleen uskottavia roolissaan. Ja vaikka en Hardcore Hollysta pidäkään oikeastaan yhtään, tässä roolissaan nuoren tulokkaan kouluttana hän toimi kiitettävän hyvin. Kokonaisuutena tämä nelikko paini siis kaikin puolin toimivan joukkueottelun, joka hoiti paikkansa kortissa mallikkaasti.

* * ½

5 on 4 Handicap Survivor Series Elimination Match

Mr. Kennedy & Finlay & Big Daddy V & MVP & Umaga vs. Kane & Rey Mysterio & Jeff Hardy & Triple H

Tämän vuoden ainut perinteinen Survivor Series -ottelu oli tämä yhdeksän miehen mähinä, jossa oli mukana osanottajia kaikista brändeistä. Eräänlainen kokoava feudi tämän ottelun taustalla oli kaiketi Triple H:n ja Umagan koko syksyn ajan jatkunut vihanpito, koska ainakin nimellisesti Hunter ja Umaga olivat joukkueidensa kapteenit. Tämän lisäksi otteluun oli sitten sekoitettu mahdollisimman monta feudia: Jeff Hardy ja Mr. Kennedy olivat kamppailleet Intercontinental-mestaruudesta syksyn ajan, Finlaylla ja Rey Mysteriolla oli ollut väkivaltainen vihanpito ja Smackdownin Kane oli puolestaan viime aikoina ottanut rajusti yhteen ECW:n Big Daddy V:n kanssa. Lisäksi Triple H:n joukkueessa piti olla mukana myös Matt Hardy, mutta hänen kilpakumppaninsa/vihamiehensä/joukkueparinsa MVP oli puukottanut Hardya selkään juuri ppv:tä edeltävässä Smackdownissa sen jälkeen kun Hardy ja MVP olivat vihdoin hävinneet pitkään hallussaan pitämät joukkuemestaruudet. MVP oli mestaruustappion jälkeen esittänyt ensin Hardyn ystävää ja lähtenyt auttamaan tätä pois paikalta, mutta sitten hän olikin hyökännyt Hardyn kimppuun ja piessyt hänet niin pahasti, ettei Hardy pystynyt osallistumaan tähän otteluu. Niinpä face-joukkue lähti jo ottelun alkaessa tähän eliminointiotteluun altavastaajana, koska heillä oli yksi osanottaja vähemmän joukkueessaan. Ennen tätä ottelua backstagella nähtiin muuten face-joukkueen haastattelu, jossa koko nelikko muisteli keskinäisiä erimielisyyksiään, ja Kane muun muassa nosti esille hänen ja Triple H:n vihanpidon, mihin liittyy muuan Katie Vick -kuvio. Mahtava, hauska backstagepromo.

Hyvä ratkaisu WWE:ltä järjestää tänä vuonna vain yksi Survivor Series -eliminaatio-ottelu, koska rosteri oli sen verran kapea, että useampaa viihdyttävää ottelua ei millään tavalla olisi saanut rakennettua. Sen sijaan tällainen yksi ”all stars” -henkinen ottelu toimi pirun hyvin ja olikin todella viihdyttävä kokonaisuus. Silti täytyy todeta, että jotain tästä jäi vielä puuttumaan, jotta tämä olisi noussut huipputasolle. En oikein osaa edes sanoa, mitä tarkalleen tuo ”jokin” oli, koska pidän Survivor Series -otteluista ja uskon, että oikein rakenneltuna, nämä ovat samperin toimivia kokonaisuuksia. Tässäkin ottelu oli buukattu alusta loppuun hyvin, eliminaatiot tapahtuivat sopivalla tahdilla ja kaikki pääsivät näyttämään parasta osaamistaan. Ehkä ongelma oli juuri se, että tämä ei päässyt oikein yllättämään millään tavalla, vaan tämä oli juuri selalista menoa kuin tältä kokonaisuudelta sopi odottaakin. Siksi se viimeinen säväys jäi puuttumaan. Olisi ehkä ollut kiinnostavampaa, jos Triple H ei olisi lopulta tarvinnut niin isoa osaa valokeilasta ottelun lopussa. En osaa sanoa. Joka tapauksessa tällaisenaankin tämä oli hieno ottelu, ja nautin tämän katsomisesta paljon.

* * * ½

Singles Match

Hornswoggle McMahon vs. The Great Khali

Jos vielä oli jäänyt epäselväksi, alkusyksystä oli paljastunut, että Hornswoggle oli Mr. McMahonin avioton lapsi. Alun perin aviottoman lapsen rooliin oli kaavailtu Mr. Kennedya, mutta koska asioita tapahtui, WWE päätti sen sijaan lyödä koko juonikuvion läskiksi ja tehnä irlantilaisesta kääpiöstä Vincen pojan. Viime viikkojen aikana Vince oli päättänyt testata, olisiko hänen pojastaan pärjäämään kovien haasteiden edessä, koska aito McMahon selviäisi mistä tahansa. Toistaiseksi Hornswoggle oli selvinnyt vaikeista otteluista sekaantumisten turvin, mutta nyt Survivor Seriesiin Vince oli suunnitellut pojalleen kaikkein vaikeimman haasteen. Hornswoggle joutuisi kohtaamaan koko WWE:n suurimman painijan, eli The Great Khalin, ja Vince lupasi pitää huolta siitä, että tällä kertaa Hornswogglen pitäisi pärjätä yksin. Jos tämä kuulostaa siltä, että tässä ei ole mitään järkeä, niin ei mikään ihme. Tässä ei todellakaan ole järkeä. Kaiketi WWE toivoi, että ihmisten mielestä olisi hauskaa, kun kääpiöpainija kohtaisi jättiläispainijan ja… Jotain. Tätä ottelua oli hehkutettu koko illan ajan historiallisena kohtaamisena, joten tässä sitä nyt oltiin.

Kaikenlaista paskaa WWE on aina vuosien aikana buukannut ppv:hen, mutta kyllä tämä varsin korkealle tuolla listalla nousee. En oikeastaan keksi yhtään hyvää syytä, miksi tällaiseen sekoiluun olisi pitänyt tuhlata kokonaisuudessaan noin 15 minuuttia ppv-ajasta, kun tällä ei edes ollut minkäänlaista merkitystä yhtään minkään järkevän juonikuvion kanssa. Tuntui siltä, että WWE:lläkään ei ollut minkäänlaista hajua, mitä he haluaisivat tehdä Hornswogglen kanssa nyt, kun hänestä oli hetken mielijohteesta tehty Mr. McMahonin avioton poika. Lopputulos on sitten se, että saamme nauttia tällaisesta kahden lähes painitaidottoman miehen ”ottelusta”, jolla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä painin, painiviihteen tai edes viihteen kanssa. Voin sydämeni pohjasta sanoa, että kaduttaa suuresti, että käytin tämän katsomiseen 15 minuuttia kauniista kesäpäivästä. Asiaa ei todellakaan auttanut se, että ottelun lopetus oli vielä täysin idioottimainen ja jätti auki sen, mitä WWE tällä kaikella oikein tavoitteli. Huoh.

DUD

WWE Championship

Randy Orton (c) vs. Shawn Michaels

Randy Orton oli yrittänyt keväällä päättää Shawn Michaelsin uran Punt-potkullaan, mutta niin vain muutaman kuukauden poissaolon jälkeen Shawn Michaels oli tehnyt paluunsa ja päässyt kohtaamaan Ortonin Cyber Sundayssa WWE:n mestaruudesta. Tuo ottelu päättyi kuitenkin halpamaisesti, kun Orton hankkiutui varta vasten diskatuksi lyömällä Michaelsia low blow’lla. Michaels oli tietenkin tästä raivoissaan, ja hän vaati kuumeisesti uusintaottelua Ortonia vastaan Survivor Seriesiin. Lopulta Mr. McMahon suostui Michaelsin vaatimukseen, mutta koska McMahon hyvin tunnetusti inhosi Michaelsia sydämensä kyllyydestä, hän ei aikonut päästää Hear Break Kidiä ihan niin helpolla. McMahon lupasi, että Michaels saisi mestaruusottelunsa Survivor Seriesissä sillä ehdolla, että Michaels ei saisi käyttää ottelussa ollenkaan tuhoisinta liikettään Sweet Chin Musicia. Jos Michaels käyttäisi potkuaan, hänet diskattaisiin ja hän ei saisi enää yhtään mestaruusottelua Ortonin mestaruuskauden aikana. Pitkin hampain Michaels suostui ehtoon, mutta vastavuoroisesti otteluun lisättiin myös stipulaatio, että Orton häviäisi mestaruutensa, jos hänet diskattaisiin. Oli aika selvittää lopullisesti näiden kahden välit.

Randy Ortonista voi olla monta mieltä, mutta kyllä nämä hänen mestaruusottelunsa oikeiden vastustajien kanssa ovat vain lähtökohtaisesti ihan huippukamaa. Vajaan puolen vuoden aikana Orton on otellut huippuottelut WWE:n mestaruudesta John Cenaa, Triple H:ta ja Shawn Michaelsia vastaan, ja samalla juuri nämä WWE:n mestaruusottelut ovat olleet monin paikoin parasta antia, mitä WWE:llä on tarjottavanaan. Ei voi siis kuin iloita, että Ortonille ja Michaelsille annettiin tässä Survivor Seriesissä aikaa lähes 20 minuuttia painia juuri sellainen huippuottelu kuin heiltä sopi odottaakin. Erityisen ilahduttavaa oli tietenkin se, miten hienosti ottelun stipulaatiota hyödynnettiin ottelussa alusta loppuun saakka. Koska Michaels ei voinut käyttää Sweet Chin Musicia, hän haki ratkaisua heti alussa kurittamalla Ortonia minuuttien ajan Cravate-otteessa, joka ei ollut todellakaan mikään resthold vaan tuskallisen näköinen puristusote. Myöhemmin voittoa haettiin sitten niin Sharpshootterilla (gasp!), Crossfacella (tupla-gasp!) kuin Ankle Lockillakin. Ja tietenkin ottelun lopetukseen oli myös upeasti saatu yhdistettyä tämä Sweet Chin Music -kikkailu. Tämän kaiken päätteeksi pitää vielä todeta, että myös Orton teki työnsä upeasti tässä myymällä Michaelsin likkeet täydellisesti. Yksikään Michaelsin luovutusliikkeistä ei näyttänyt täydelliseltä, mutta ei niiden kuulunut näyttäkään, koska ne eivät kuulu tyypilliseen Michaelsin repertuaariin. Sen sijaan Ortonin myynti sai noista lukoista juuri niin tappavan näköisiä kuin kuuluikin. Ja toki Orton hoiti heel-roolinsa myös muuten täydellisesti ja oli muutenkin kovassa iskussa läpi matsin. Huippuottelu, josta puuttui kuitenkin semmoinen todella ainutlaatuinen säväyttävyys, että tämä olisi noussut MOTYC-tasolle.

* * * *

World Heavyweight Championship
Hell In A Cell Match

Batista (c) vs. The Undertaker

Illan Main Event oli suuri tahtojen taisto, jossa kaksi Smackdownin suurinta tähteä kohtaisivat toisensa vihdoin ottelussa, joka oli tarkoitettu vihoviimeiseksi ratkaisuksi, kun mikään muu ei enää auttaisi. Cyber Sundayssa Batista oli tehnyt siis mahdottomana pidetyn teon ja voittanut Undertakerin puhtaasti kahden Batista Bombin jälkeen. Undertaker janosi kuitenkin vielä yhtä mahdollisuutta nousta takaisin World Heavyweight -mestariksi, ja niinpä Survivor Seriesiin buukattiin Takerin toiveesta ja Batistan suostumuksesta Takerin oma suosikkiottelu: Hell In A Cell Match. Tämä olisi viides kerta, kun nämä kaksi kohtaisivat toisensa tämän vuoden aikana mestaruudesta. Tähän mennessä otteluista 1 oli päättynyt Undertakerin voittoon, 1 Batistan voittoon ja 2 tasapeliin.

Osalla arvostelijoista on varmaan hieman tympeämpi suhtautuminen Batistan ja Undertakerin feudiin, joka on ”feudi” lähinnä nimellisesti. Tai siis toki feudi, mutta ei sellainen perinteinen suuren juonikuvion feudi, koska tässä Batistan ja Undertakerin läpi vuoden kestäneessä juonikuviossahan ei missään vaiheessa ole oikeastaan ollut… juonta. Molemmat ovat vain halunneet olla parempia kuin toinen, ja siitä paremmuudesta on kamppailtu otteluissa, jotka ovat olleet äärimmäisen tiukkoja. Tämä todella simppeli kuvio on kuitenkin omasta mielestäni ollut ihan erinomaista kamaa ja nostanut World Heavyweight -mestaruuden kiinnostusta huomattavasti korkeammalle kuin missä se muuten olisi. Niinpä suhtauduin suurella intohimolla myös tähän feudin päätösotteluun, ja olihan tämä kovaa menoa. Joidenkin mielestä tämä toisti itseään jo liian pahasti eikä ollut enää siksi jännittävä, mutta minusta tämä oli erinomainen HIAC-rymistely. Verta, isoja bumppeja eikä mitään turhaa häkin ulkopuolella sekoilua. Meininki oli loistavaa, ison ottelun entertainment brawlia alusta loppuun, ja vaikka lopetus olikin hieman… Noh, antiklimaattinen, niin toisaalta siinä nähtiin suuri comeback, joten tavallaan pidin ratkaisusta. Kokonaisuutena huippufeudin huippupäätösottelu.