Arvio: WWE Unforgiven 2006

Päivämäärä: 17.9.2006

Sijainti: Toronto, Kanada (Air Canada Centre)

Yleisömäärä: 16 105

Syksyn ensimmäinen WWE-ppv oli tuttuun tapaan Unforgiven. Raw’n oma ppv järjestettiin tänä vuonna Torontossa, Kanadassa. Selostajina JR ja King. Backstage-haastattelijana Todd Grisham.

WWE Intercontinental Championship

Johnny Nitro (c) vs. Jeff Hardy

Kyllä vain! Jeff Hardy oli palannut kotiin. Edellisen kerran mies oli paininut WWE:n ppv:ssä kolme ja puoli vuotta sitten, mutta nyt oli vihdoin iloisen paluun hetki. Paluuta oli hypetetty loppukesästä lähtien videopaketeilla, ja lopulta Hardy saapui Raw’hon SummerSlamin jälkeisessä show’ssa. Hardyn TNA-ura oli päättynyt varsin epäseremoniallisesti (tämä on tahallinen anglismi). Viimeisen kerranhan Hardy nähtiin TNA-ppv:ssä viime vuoden marraskuussa, jolloin hän hävisi Monty Brownille ykköshaastajuusottelussa. Pian tuon jälkeen Hardy tiputettiin rajusti alemmas kortissa, ilmeisesti koska Hardylla oli ollut ongelmia johtoportaan kanssa. Epäluotettava Hardy jatkoi ongelmien aiheuttamista jättämällä saapumatta seuraavan kuukauden ppv:n, jossa hänen oli tarkoitus painia pre show’ssa. Sen jälkeen Hardy hyllytettiin toisen kerran TNA-urallaan. Keväällä Hardy esiintyi viel joissain TNA:n live-tapahtumissa, mutta tv:ssä tai ppv:ssä häntä ei enää koskaan nähty, ennen kuin sopimus päättyi alkukesästä. Nyt Hardy oli kuitenkin WWE:ssä, ja motivaatio töiden hoitamiseen oli varmasti kohdillaan, kun heti debyyttinsä jälkeen hänet oli nostettu IC-mestaruuskuvioihin. Johnny Nitro ja Melina olivat pian SummerSlamin jälkeen pettäneet ystävänsä Mick Foleyn ja heittäneet hänet pihalle WWE:stä. Hardy oli ensimmäinen, joka ehti nousta Nitroa vastaan, ja ensimmäisen kerran miehet painivat mestaruudesta syyskuun alussa. Tuolloin Nitro säilytti vyön diskauksella, kun Melina sekaantui. Nyt oli revanssin paikka.

No nyt oli! Hieno aloitus illalle, vaikka aluksi olin hieman epäileväinen tätä ottelua kohtaan. Homma nimittäin lähti käyntiin yllättävän rauhallisesti, ja keskikohdassa keskityttiin yllättävän paljon Hardyn jalan telomiseen. Olin etukäteen odottanut (ja muistanut), että tämä olisi alusta lähtien täyttä tykitystä, mutta Hardy ja Nitro yllättivätkin positiivisesti. Hurjan spottailun ja bumppien ottamisen sijaan miehet tarjosivat todella fyysisen ja väkivaltaisen taistelun IC-mestaruudesta, jota oli toki sitten höystetty muutamalla upealla spotilla, kuten Hardyn loikalla turvakaiteen päältä, Hardyn rajulla romahduksella yläköysien päältä kehään ja Nitron näyttävällä Corkscrew Moonsaultilla. Lisäksi ottelussa kerrottiin todella hyvä tarina, kun Nitro teloi Hardyn jalkoja monipuolisesti ja Hardy puolestaan myi vammoja suorastaan innovatiivisesti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jalan telomista oli ehkä vähän turhan paljon ja monessa osassa. Lisäksi olin hieman pettynyt siihen, kuinka tämä ottelu päätettiin sen jälkeen, kun ottelussa oli jo ehditty nähdä monta jännittävää läheltä piti -tilannetta. Vähän halpa lopetus ehkä ottelulle. Siksi tämä ei pituudestaan huolimatta nouse ihan huipputasolle, mutta todella kova opener tämä oli silti!

* * * ½

Singles Match

Umaga vs. Kane

Umagan ensimmäinen iso (myös kirjaimellisesti) feud alkoi heti SummerSlamin jälkeen, kun Umaga hyökkäsi Kanen kimppuun, kun tällä oli menossa ottelu Johnny Nitroa vastaan. Mitään varsinaista syytä tällä Armando Alejandro Estradan luotsaamalla monsterilla ei ollut hyökkäykseen: Umaga selvästi vain halusi lisää mainetta ja haastetta, ja sitä hän uskoi saavansa Kanen kanssa. Umaga myös onnistui telomaan Kanen pahasti iskemällä tälle Samoan Spiken kakkosköydeltä. Sen seurauksena Kane jäi kehään yskien verta, eikä häntä nähty kahteen viikkoon. Kun Kane teki paluunsa, oli hän vihaisempi kuin koskaan (kuten aina). Ensimmäisellä viikolla Umaga vielä pakeni Kanen luota, mutta seuraavalla viikolla he kävivät toisiaan vastaan, ja Kane selvisi tuosta taistelusta ykkösenä sen jälkeen, kun hän oli iskenyt Umagaa useita kertoja päähän terästuolilla ja lopulta teräsportailla. Nyt oli ensimmäisen varsinaisen ottelun aika, ja teräksiset apuvälineet oli kielletty.

Tämähän oli kivaa ja varsin viihdyttävää rymistelyä. Harmi vain, että ottelu piti sitten päättää laiskalla buukkausratkaisulla, joka ei yleensä ikinä tuo mihinkään otteluun mitään lisää. Näin oli myös tässä tapauksessa. Toisenlaisella lopetuksella tämä olisi saanut heti puolikkaan lisää, ja jos ottelu olisi jatkunut vielä pari minuuttia lisää, olisi puhuttu jo hyvästä ottelusta. Mahdollisuuksia tällä brawler-kaksikolla olisi siis yllättävänkin paljoon, kun otetaan huomioon, että Kane ei tässä(kään) vaiheessa uraansa ollut enää missään erityisessä tikissä. Umaga sen sijaan oli tosi fressin oloinen, ja nyt kunnollisen vastustajan kanssa hänen potentiaalinsa alkoi tulla tosissaan esille. No, ehkä tämän kaiken pohjustuksen jälkeen on hyvä todeta, että ainakin odotettavaa jää rematchille, koska sitä tämä kohtaaminen selvästi rakenteli. Ottelun ehdoton kohokohta oli Kanen eräänlainen Belly to Belly Umagalle ulos kehästä. Muutenkaan äijät eivät säästelleet toisiaan, joten tv-otteluarvosanasta ja ottelun niin sanotusta keskeneräisyydestä huolimatta tästä jäi ihan kiva fiilis.

* *

World Tag Team Championship

Spirit Squad vs. The Highlanders

Jeff Hardyn comebackin lisäksi Raw’ssa oli nähty loppukesän aikana myös muita tuoreita kasvoja. Joukkuedivisioonan puolella merkittävimmät uudet nimet olivat Rory ja Robbie McAllister, jotka olivat tehneet WWE-debyyttinsä heinäkuussa. Kaksikko muodosti siis Highlanders-joukkueen, joka koostui skottilaisesta veljeskaksikosta. Ennen heidän debyyttiään Raw’ssa oli nähty useita videopätkiä, joissa Rory ja Robbie saapuivat Atlantin yli Skotlannista suureen maailmaan ja joutuivat hieman kummallisiin ja noloihin tilanteisiin. Perinteitä vaalivat skottimiehet olivat kuitenkin debyytistään lähtien menestyneet kehässä varsin hyvin, ja lopulta syyskuun alussa he voittivat Lance Caden ja Trevor Murdochin ykköshaastajuusottelussa. Seuraavalla viikolla nähtiin sitten Highlandersien uran merkittävin hetki, kun Roddy Piper teki yllätysesiintymisen ja liittoutui Highlandersien kanssa painiakseen kolmea ärsyttävää Spirit Squadin jäsentä vastaan. Skotit voittivat tuon ottelun, mutta nyt Highlandersilla ei olisi Piperia apunaan, ja joukkuevyöt olivat pelissä.

Spirit Squad oli pitänyt joukkuemestaruuksia huhtikuun alusta lähtien, ja nyt vihdoin joukkio puolusti mestaruuksiaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Eikä tässä suorituksessa mitään suurempaa vikaa ollut. Kenny ja Mikey hoitivat osuutensa oikein mallikkaasti, ja myös Highlandersien meininki oli hauskaa katsottavaa. Silti on ihan suoraan myönnettävä, että olihan tämä Raw’n joukkuemestaruusdivisioona syksyllä 2006 aika kaukana Smackdownin vastaavan divarin tasosta. Perusmukavaa ja -viihdyttävää painia, mutta ei tällä sitä korkeammalle päästä. En oikeastaan edes tiedä, mitä enempää sanoa tästä ottelusta. Katsoin kyllä tämän ihan mielelläni, mutta mitenkään hirveän paljon tästä ei jäänyt mieleen. Ihan mukava välipalaottelu.

* * ½

3 on 2 Handicap Hell In A Cell Match

Shane McMahon & Big Show & Mr. McMahon vs. D-Generation X

Vihdoin ja viimein oli aika saattaa päätös tälle ehkäpä koko vuoden 2006 henkilökohtaisimmalle feudille. SummerSlamin jälkeen DX oli vielä hetken aikaa ollut niskan päällä, kun ppv:n jälkeisessä Raw’ssa he olivat onnistuneet järjestämään poikkeuksellisen näyttäviä jekkuja spray-maalaamalla DX-logon ensin Vincen yksityiskoneeseen, sitten WWE:n toimistolle Connecticutissa ja lopulta myös Vincen autoon, josta irtosivat takarenkaat, kun Vince yritti ajaa pois paikalta. Seuraavalla viikolla nähtiin kuitenkin käännös. Ensin joukko McMahonien palkkaamia painijoita pieksi DX:n kehässä, minkä jälkeen Vince saapui paikalle teräsputken kanssa. Sillä hän pieksi Triple H:n verisesti ja jatkoi sitten hyökkäystään pieksemällä Michaelsin videokameralla ja kuristamalla tätä kameran johdolla. Beatdownin jälkeen Vince ilmoitti, että Unforgivenissä DX kohtaisi hänet, Shanen ja ECW-mestarin Big Show’n. Ottelu ei kuitenkaan olisi mikä tahansa, vaan Hell In A Cell Match. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa väkivaltaisuudet jatkuivat, kun Vince ja Triple H painivat toisiaan vastaan No Holds Barred Matchissa, joka päättyi Vincen voittoon lukuisien sekaantumisten jälkeen.

Brutaalit HC-ottelut ovat olleet selvästi WWE:ssä vuoden 2006 juttu. On niitä toki nähty joka vuosia, ja hienoja HC-mättöjä on nähtykin, mutta tänä vuonna niitä on ollut poikkeuksellisen paljon. Foley vs. Edge, Foley & Edge vs. Funk & Dreamer, Flair vs. Foley… Nyt sitten oli vuorossa sellainen väkivaltainen mättö, johon ei tarvittu edes Mick Foleyta. Tästä ottelusta voi toki olla montaa mieltä, mutta minun silmissäni tämä ei merkittävästi kalpene Foleyn tämän vuoden hurjimmille otteluille. Tämä oli nimittäin sellaista HC-painia, että aika harva pystyy vastaavaan. Se, että juuri tässä suorituksessa olivat mukana Vince McMahon ja Shane McMahon, tekee suorituksesta vielä hurjemman. Suurin hatunnosto pitää antaa Shanelle, joka otti ottelun aikana aivan älytöntä bumppia. Ensin upea Coast To Coast ja vain vähän myöhemmin vastaanottajana Elbow Dropille niin, että kaulan ympärille oli vedetty terästuoli. Ottelun jälkeen Shanen kasvoilla ollut lasittunut ilme ja veren syljeskely suusta tuntuivat aivan liian aidoilta. Ei Vincekään silti paljon huonommaksi jäänyt, ja ottelun lopullinen lopetus oli niin karu, että se nosti tätä muuten hetkittäin turhaan ”Kiss My Ass” -pelleilyyn sortuneen ottelun arvosanaa vielä puolikkaalla. Tärkeintä oli tietenkin se, että tämä ei ollut väkivaltaisuutta vain sen itsensä vuoksi, vaan ottelussa kerrottiin vihdoin se lopullinen päätöstarina tälle feudille. Ja hyvin tehtiikin. Huikea ottelu, MOTYC.

* * * * ½

WWE Women’s Championship

Lita (c) vs. Trish Stratus

Ensimmäisenä on hyvä muistuttaa, että tämä tapahtuma järjestettiin Trishin kotikaupungissa Torontossa. Toiseksi on hyvä kertoa, että tämä oli Trishin aktiiviuran viimeinen ottelu. Merkittävän WWE-uran tehnyt Stratus oli päättänyt vuoden 2006 aikana jättää painikehät, ja lopulta tuo päätös varmistui loppukesästä. Kaikki alkoi (storylinessä) siitä, kun Stratuksen ikuinen ykkösvihollinen Lita meni paljastamaan WWE.comin haastattelussa, että Trish eläköityy syyskuussa. Kun Trish sai kuulla tästä, hän tietenkin raivostui Litalle juorujen levittämisestä ja hänen ilmoituksensa pilaamisesta. Niinpä Trish esitti Litalle haasteen: he kohtaisivat toisensa vielä kerran, vihoviimeisessä ottelussa. Se käytäisiin Unforgivenissä, ja panoksena olisi WWE Women’s -mestaruusvyö, jonka Lita oli voittanut Mickie Jamesilta elokuussa. Lita tietenkin suostui otteluun, koska tässä oli hänen paikkansa osoittaa olevansa lopullisesti Trishiä parempi. Kuluneiden viikkojen aikana Stratus oli jättänyt Raw’ssa jäähyväisiä, ja nyt oli vihdoin viimeisten heippausten aika.

Tämä oli nyt se ottelu, jota Lita ja Trish eivät kertaakaan aikaisemmin olleet päässeet painimaan ppv:ssä. Kunnollinen, ehjä 10-minuuttinen tiukka kahden toisiaan vihaavan naisen taistelu, jossa nähdään (WWE-standardeilla) A-luokan naispainia. Tätä olin itse odottanut käytännössä siitä lähtien, kun aloin uudestaan vuonna 2004 katsoa painia parin vuoden tauon jälkeen. Tuolloin joulukuussa Trish ja Lita vetäisivät sen klassikkomaisen kohtaamisensa Raw’n Main Eventissä, mutta sen jälkeen he eivät päässeet kertaakaan uusimaan temppuaan, koska jompikumpi oli aina poissa painivahvuudesta – kunnes nyt vihdoin koitti sen aika. Surullista on toki se, että samalla koitti Stratuksen uran päättymisen aika, sillä tämä oli tosiaan Trishin eläköitymisottelu. Yhtä kaikki, ottelu oli rakennettu ja hoidettu niin tyylipuhtaasti ja kunniakkaasti kuin vain voi. Ei tämä nyt ehkä ihan mikään maailman paras naisten ottelu ollut, koska ihan sellainen todellinen erikoisuus ja huikeus tästä jäi puuttumaan. Sellainen, mitä on nähty aivan viime vuosien huikeimmissa naisten otteluissa myös WWE:ssä (lähinnä NXT:ssä). Tämä oli kuitenkin aivan kiistatta hyvä painiottelu, yksi WWE:n ppv-historian parhaista naisten otteluista ikinä ja ennen kaikkea upea päätös Trishin aktiiviuralle. Molemmat ottivat pari sellaista bumppia ottelussa, että taas sai pelätä, ettei vain kumpikaan loukkaantuisi. Enempää en olisi uskaltanut tältä ottelulta toivoa. Mahtavaa.

* * *

Singles Match

Randy Orton vs. Carlito

Tässä oli kortin rehellisin filleri. Oikea selitys ottelulle oli varmastikin se, että kummallakaan ei ollut mitään järkevää tekemistä, mutta Orton ja Carlito olivat sen verran merkittäviä nimiä, ettei heitä viitsitty jättää kortin ulkopuolelle. Orton oli ajelehtinut storyline-tyhjyydessä Hogan-feudin äkillisen päättymisen jälkeen, ja Carlitolle ei ollut keksitty mitään järkevää sen jälkeen, kun hän oli tippunut IC-mestaruuskuvioista. Näille kahdelle olisi voinut keksiä myös kunnollisen feudin, mutta sen sijaan WWE päätti painaa ohituskaistaa ja yksinkertaisesti päätti, että nämä kaksi eivät pidä toisistaan. Carlito oli ilmeisesti pelastanut Ric Flairin, kun Orton oli yrittänyt purkaa turhautumistaan pieksemällä legendan.

Pitää antaa WWE:lle kehua siitä, että tässä ppv:ssä fillerikin oli hyvä ottelu eikä esimerkiksi kaksi painitaidotonta mörköä tönimässä toisiaan viiden minuutin ajan. Ei, sen sijaan oli virkistävää nähdä Ortonia painimassa itseään nuoremman painijan kanssa. Tähän asti urallaan Orton oli ollut käytännössä aina se ”Blue Chipper”, ”Legend Killer”, nouseva nuorukainen. Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin tapahtua käänne, kun Orton pystyikin olemaan jo vakavasti otettava iso nimi, jonka päänahan Carliton kaltainen tuore painija halusi napata itselleen. Niinpä oli kivaa nähdä nämä kaksi painimassa ihan tosissaan toisiaan vastaan, ja lopputulos oli oikein mallikasta meininkiä. Carlito toki botchasi Lionsaultin sillein ikävästi, että Ortonin huuli aukesi siinä pahannäköisesti, mutta tähän otteluun Ortonin verinen naama toi vain lisäintensiteettiä. Carlitolle tuo botch tiesi varmaan suoraa koirankoppia. Siitä kaksikko ei tämän ottelun aikana kuitenkaan välittänyt, vaan tarjoili lennokkaita, vauhdikkaita ja yllättäviä liikkeitä. Ottelun lopetus on sittemmin nähty noin miljoona kertaa, mutta tässä se tuntui vielä tuoreelta ja oikeasti yllättävältä. Hyvä väliottelu!

* * *

WWE Championship
TLC Match

Edge (c) vs. John Cena

DX vs. McMahonsien lisäksi tässä ppv:ssä sai päätöksensä myös toinen vuoden merkittävimpiin feudeihin kuuluva vihanpito. SummerSlamissa Edge oli onnistunut säilyttämään WWE-mestaruuden nyrkkiraudan avulla, ja seuraavassa Raw’ssa hän jatkoi pahennuksen herättämistä, kun Edgen käskystä Lita heitti suorassa lähetyksessä Cenan luoman Spinner-mestaruusvyön mereen. Sen jälkeen Edge paljasti kehässä uuden mestaruusvyön, joka oli samanlainen spinneri mutta jossa oli WWE-logon sijaan Edgen ”Rated R” -logo. Tämä temppuilu tietenkin raivostutti John Cenan, joka kävi myöhemmin illalla Edgen kimppuun backstagella ja heitti tämän pitkän taistelun jälkeen samaan mereen, johon vyö oli aiemmin paiskattu. Seuraavalla viikolla Cenalla oli sitten tarjota Edgelle kova ehdotus. Cena halusi vielä yhden mestaruusottelun, mutta hän tiesi, että Edge ei haluaisi sitä antaa. Niinpä Cena kertoi, että hän jättäisi Raw’n ja siirtyisi Smackdowniin, jos hän häviäisi Edgelle tuon mestaruusottelun. Edge suostui ehdotukseen sillä ehdolla, että hän saisi päättää stipulaation. Kun Cena oli suostunut tähän, Edge julisti ottelumuodoksi TLC Matcin – ottelun, jota Edge ei ollut ikinä hävinnyt ja jollaisessa Cena ei ollut ikinä ollut. Parin viime viikon ajan Edge ja Cena olivat sitten ottaneet taas rajusti yhteen, ja Cena oli muun muassa onnistunut tekemään Edgelle FU:n tikkaiden päältä.

Todellinen jättipotti nähtiin sitten illan päätteeksi, kun Edge ja John Cena vetivät yhden vuoden 2006 parhaista otteluista. Jos joku ei ole vielä jostain syystä nähnyt tätä TLC Matchia, kannattaa katsoa se heti. Tähän on tiivistettynä jotenkin Cenan näiden tiukimpien nousuvuosien kaikki parhaat puolet. Vaikka yleisö vihasi Cenaa ja vaikka itsekin vuonna 2006 toivoin koko ottelun ajan sormet ristissä, että Cena ei missään tapauksessa voittaisi ottelua, Cena ei välittänyt vaan otti todella rajua bumppia, väläytti näyttäviä liikkeitä ja paini Edgen kanssa yksinkertaisesti aivan pirun kovan ottelun. Ei tästä voi kuin nostaa hattua Cenalle. Erityisen hurjalta näytti se, kun mies romahti korkeiden tikkaiden yläpäästä ulos kehästä suoraan yhden vaivaisen pöydän läpi. Olisi voinut käydä todella pahasti. Mutta ei onneksi käynyt. Botcheista pitää sanoa, että tällaisessa ottelussa niitä tulee aina, mutta harmillisesti tässä oli pari sellaista botchia, jotka hetkeksi tappoivat ottelun flow’n ikävästi, ja juuri niiden vuoksi tämä ei kuitenkaan nouse sille mystiselle viiden tähden tasolle. Lähellä sitä kuitenkin ollaan. Kovin paljon tätä paremmaksi ei entertainment brawlin, HC-mäiskinnän ja spottailun yhdistelmä enää voi paljon mennä.

* * * * ½

Ihanaa, WWE, ihanaa. Tämä oli juuri sitä, mitä oli viime kuukausien tasapaksuuden jälkeen tarvittu. Kaksi huikeaa MOTYC-ottelua, yksi historian parhaimpia naisten otteluita, hieno opener ja pari mukavaa väliottelua. Tämä oli hyvin lähellä täydellistä korttia. Ei tämä silti ihan Loistava ppv ole, mutta tämä on todella tasoissa One Night Standin kanssa ja menee lopulta hiuksenhienosti sen ohi ihan siksi, että tässä nähtiin mahtavien otteluiden lisäksi kahden ison feudin päätös. Upeasti rakennettu show. Hieno tapahtuma ja vuoden paras ppv tähän mennessä.

Wikipedia: WWE Unforgiven 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.1.2016

Lisää...

Arvio: WWE Unforgiven 2006