2007ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Unforgiven 2007

Päivämäärä: 16.9.2007

Sijainti: Memphis, Tennessee (FedExForum)

Yleisömäärä: 12 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kuten on tullut todettua, vuosi 2007 ei ollut kovin onnekas WWE:lle. Vuoden aikana firman Main Event -tähdistä (tai sellaisiksi juuri nousemaisillaan olleista) olivat loukkaantuneet Triple H, Shawn Michaels, The Undertaker, Mr. Kennedy, King Booker, Edge ja Bobby Lashley. Lisäksi Rey Mysterio oli loukkaantunut edellisen vuoden lopulla, ja listaan voidaan lisätä myös Jeff Hardyn nimi, koska heinäkuisen The Great American Bashin jälkeen Hardy oli yllättäen kadonnut ruudusta pariksi kuukaudeksi parantelemaan vanhoja vammojaan. Niin ja kaiken kukkuraksi Chris Benoit oli tappanut itsensä (ja vaimonsa ja lapsensa) kesällä. Osa loukkaantuneista oli toki syksyn alussa jo palannut (ja yksi palaisi lisää tässä tapahtumassa), mutta selvää oli silti se, että WWE:n rosterissa ei ollut mitenkään liikaa leveyttä tällä hetkellä. Niinpä oli onni, että elo-syyskuun vaihteessa WWE:tä ei ravistellut sen historian isoin steroidiskandaali sitten Welness-ohjelman aloittamisen jälkeen.

…Ei vaan, juuri niinhän WWE:lle tietenkin kävi.

Juuri kun moni ajatteli, ettei firmalla enää voisi paskemmin mennä, painimaailmaa ravisutteli valtaisa steroidiskandaali, niin kutsuttu ”Signature Pharmacy Scandal”. Kaikki oli oikeastaan alkanut alkuvuodesta, kun Sports Illustrated oli julkaissut paljastusjutun urheilumaailman steroidikäytöstä, ja myös Kurt Anglen nimi nousi jutussa esille. Se jäi tuolloin sivuhuomioksi, mutta paria kuukautta myöhemmin jutun kirjoittaneet toimittajat tekivät uuden jutun, jossa paljastettiin showpainimaailman steroidikäyttöä. WWE kielsi kaikki syytteet ja vetosi Welness-ohjelmaansa. Kesän aikana urheilumaailman tapaus paisui, Chris Benoit kuoli ja vähitellen alkoi käydä ilmi, että Floridassa toimi Signature Pharmacy -niminen klinikka, josta todennäköisesti merkittävä määrä WWE:n työntekijöitä oli hankkinut laittomasti lääkkeitä ja steroideja. Kongressiedustajat määräsivät asiasta tutkinnan. Ja lopulta elokuun 2007 lopussa WWE:n pelkäämä pahin tapahtui. WWE joutui tunnustamaan, että sen Welness-ohjelma oli ollut käytännössä pelkkää potaskaa ja että ainakin kymmenen sen painijaa oli hyllytetty laittomien lääkkeiden ja steroidien hankkimisesta parin viime vuoden aikana. Sports Illustrated julkaisi samana päivänä listan, jossa se kertoi syyllisten joukossa olevan ainakin Charlie Haas, Chavo Guerrero, Edge, Funaki, Gregory Helms, John Morrison, Mr. Kennedy, Randy Orton, Umaga ja William Regal. Eikä tässäkään vielä kaikki: myöhemmin kävi ilmi, että myös King Booker ja todennäköisesti myös Chris Masters ja Simon Dean olivat syyllistyneet laittomiin hankintoihin.

Yksityiskohdat tapauksesta ovat edelleenkin hieman hähmäisiä, koska jostain syystä eri painijoiden saamat sanktiot poikkesivat toisistaan. Edge ja Gregory Helms olivat kohun aikaan loukkaantuneina, joten heidän rangaistuksensa eivät näkyneet katsojille. Räikein tapaus oli Randy Orton, joka oli Sports Illustratedin mukaan syyllistynyt muun muassa somatropiinihormonin hankintaan, mutta hän ei joutunut ollenkaan pois tv:stä. Ilmeisesti tämä johtui siitä, että Ortonia pidettiin niin kriittisenä nimenä WWE:n Main Event -kuvioissa, ettei häntä ollut yksinkertaisesti varaa hyllyttää. No, säännöt eivät ole toki koskaan koskeneet Ortonia. ESPN väitti syyskuun alussa myös Batistan olleen kuuluisalla ”Signature Pharmacy” -listalla, mutta Batista kiisti julkisesti kaikki nämä väitteet ja ilmoitti harkitsevansa oikeustoimia ESPN:ää kohtaan valheellisista syytöksistä. Sitten oli esimerkiksi Chris Masters, joka joutui syyskuun alussa pois ruudusta ilmeisesti Welness-säännöstön rikkomisesta, loukkaantui samaan aikaan – ja kärähti lopulta loppuvuodesta uudestaan Welness-ohjelman rikkomisesta, minkä jälkeen hän sai potkut WWE:stä. Mastersia ei hänen ensimmäisellä WWE-runillaan siis enää ppv:ssä nähty. Samoin Simon Dean sai potkut WWE:stä juuri syyskuun alussa, jonka oletettiin liittyvän tähän skandaaliin. Sitten oli King Booker, jonka nimi ei ollut alkuperäisellä Sports Illustratedin listalla, mutta Booker kuitenkin hyllytettiin 30 päiväksi, minkä aikana hän vaati sopimuksensa purkamista – ja WWE myös suostui tuohon vaatimukseen. Booker lähti WWE:stä lokakuun alussa vaimonsa Sharmellin kanssa.

Ja sitten olivat Charlie Haas, Chavo Guerrero, Funaki, John Morrison, Mr. Kennedy, Umaga ja William Regal, jotka hyllytettiin ruudusta. Morrison ja Umaga menettivät mestaruutensa. Muut käsikirjoitettiin pois eri tavoin, ja heidän poissaolonsa kesto vaihteli hieman tapauksesta riippuen. Kaikkein suurin kärsijä tapauksessa oli tietenkin Mr. Kennedy, joka oli voittanut WrestleManiassa MITB-salkun, loukkaantunut kriittisellä hetkellä, joutunut jobbaamaan salkkunsa pois, parantunut odotettua nopeammin ja tehnyt paluunsa kehiin juuri ennen SummerSlamia. Huhujen mukaan oli varmaa, että WWE suunnitteli syksyn alkuun suurta paljastus: loppukesästä Mr. McMahon oli kertonut, että hänellä olisi avioliiton ulkopuolinen poika, jonka olemassaolosta hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään. WWE:n suunnitelma oli, että Kennedy paljastuisi Vincen pojaksi ja saisi valtavan pushin. Steroidiskandaali tuli kuitenkin juuri kriittisellä hetkellä – ja se näytti kaikkein rumimmalta juuri Kennedyn kannalta, koska Kennedy oli hieman aiemmin julistanut julkisuudessa, kuinka ”WWE pelasti hänet steroidien käytöltä”. Niinpä WWE kirjoitti Kennedyn ruudusta ulos tosi nöyryyttävästi, ja tämä käytännössä tiesi loppua Kennedyn Main Event -haaveille WWE:ssä. Niin ja Mr. McMahonin aviottomaksi pojaksi paljastettiin sitten Kennedyn sijaan… Hornswoggle. Kyllä vain.

Näistä lähtökohdista WWE:n piti siis räimiä sitten kasaan syksyn ensimmäinen ppv, johon ei voinut käyttää loukkaantuneita tai hyllytettyjä painijoita. Tiukkaa alkoi tehdä. Selostajina Raw’sta JR ja King, SD:stä Cole ja JBL sekä ECW:stä Styles ja Tazz. Haastattelijoina Todd Grisham ja Maria.

ECW Championship

CM Punk (c) vs. Elijah Burke

CM Punkin ja John Morrisonin koko kesän ajan kestänyt kamppailu ECW:n mestaruudesta oli päättynyt vihdoin Punkin voittoon ja ensimmäiseen WWE-mestaruusvoittoon, kun syyskuun ensimmäisessä ECW-jaksossa pitkän kamppailun päätteeksi Punk onnistui villitsemään yleisön voittamalla mestaruuden Morrisonilta. Syyt mestaruusvaihdokseen kävivätkin selväksi tuossa esipuheessani. Olipa Punkin ensimmäisen mestaruusvoiton syynä steroidikohu tai ei, niin CM Punk oli nyt ECW:n mestari, ja se oli monen smarkin päiväuni. On tosin todettava, että vuosi 2007 ei ollut Punkille tähän mennessä erityisen onnistunut: vielä vuosi sitten Survivor Seriesissä ”CM Punk” -chantit päihittivät jopa DX:n suosion, mutta nyt yleisöstä hädin tuskin lähti hurrausta, kun ECW-mestari saapui paikalle. Ilkeästi voisi sanoa, että WWE oli onnistunut siinä, mitä oli tavoitellut: tehnyt Punkista sellaisen, ettei häntä fanitettaisi enää ”väärällä tavalla”. No, toki Punk oli edelleen suosittu, mutta alkuaikojen Punk-huuma oli kyllä ohi. Nyt Punk pääsi sitten puolustamaan mestaruuttaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä, kun ECW:n uusi General Manager Armando Estrada oli määrännyt Elijah Burken Punkin haastajaksi.

Onpa sääli, että ilmeisestikin se selvästi paras CM Punkin ja John Morrisonin välinen ottelu käytiin tv:ssä, kun ppv:ssä oli nähty liian lyhyitä ja heikosti buukattuja otteluita. No, nyt Punkilla oli vastassa toinen arkkivihollisensa Elijah Burke, ja jostain syystä tälle ottelulle oli sitten ppv:ssäkin suotu heti paljon enemmän aikaa ja paljon parempaa buukkausta kuin Punkin ja Morrisonin väliselle ottelulle. En yritä ymmärtää WWE:tä. Kokonaisuutena tämä Burken ja Punkin ottelu oli oikein mainio avaus ilalle ja hyvä ottelu, mutta mikään erityisen hieno matsi tämä ei kuitenkaan ollut, mikä johtui ennen kaikkea siitä, että paikoitellen varsinkin Burken meno näytti jotenkin epävarmalta. Burken liikkeissä oli yllättävän paljon hapuilua, pieniä botcheja ja yleistä sekoilua, mikä söi jossain määrin ottelun viihdyttävyyttä. Tästä huolimatta Burke ja erityisesti Punk tekivät kyllä hyvää työtä, Punkin iskut olivat todella stiffejä ja ottelun lopetus toimi erinomaisesti. Hyvä opener, mutta ei silti sen enempää.

* * *

WWE Tag Team Championship

Matt Hardy & MVP (c) vs. Deuce ’n’ Domino

Alun loukkaantumislistauksessani unohdinkin mainita, että kesällä US-mestari MVP:llä oli todettu sydänvaiva, jonka takia hän ei pystynyt painimaan normaalisti. Niinpä MVP:n ja Hardyn feudiin oli pakko keksiä jotain muuta kuin otteluita, ja yhtäkkiä juonikuviosta tulikin monien mielestä parasta viihdettä, mitä WWE onnistui tarjoamaan. Viikkojen aikana MVP ja Hardy ottivat toisistaan mittaan erilaisissa taisteluissa, kuten koripallossa, kädenväännössä ja oluenjuonnissa. Juuri ennen SummerSlamia MVP kuitenkin uhosi Teddy Longille, että hän voisi voittaa kenen painijan tahansa kanssa myös joukkuemestaruudet, ja kun samalla hetkellä Longin toimistoon saapui Matt Hardy, Long ilmoitti heidän painivan joukkuemestaruuksista yhdessä seuraavalla viikolla Deuce ’n’ Dominoa vastaan. Tuossa ottelussa Hardy teki käytännössä kaiken työn Deucea ja Dominoa vastaan, mutta juuri kun Hardy oli onnistunut saamaan vastustajansa maahan kolmeenlaskua varten, MVP vaihtoi itsensä kehään ja selätti mestarin. Näin MVP:stä ja Hardysta tuli WWE:n joukkuemestarit, vaikkeivät voineet sietää toisiaan. Nyt he joutuivat puolustamaan vöitään vihaisia ex-mestareita vastaan.

Matt Hardyn ja MVP:n juonikuvio on edelleen erinomainen ja etenee kiinnostavasti, mutta tämä joukkuemestaruusottelu ei ollut varsinaisesti ikimuistoinen. Tässä vaiheessa alkoi olla jo aika selvää, että Deuce ja Domino eivät ole joukkueena kovin onnistunut. Kaksikolla ei vain jotenkin ollut kykyä painia erityisen kiinnostavia otteluita hyvienkään vastustajien kanssa, mistä yksi osoitus oli jo No Way Outissa nähty London & Kendrick vs. Deuce ’n’ Domino, mikä oli Londonin ja Kendrickin mestaruuskauden heikoin ottelu. Tässä matsissa ei nyt ollut kyse ihan normaalista painiottelusta, koska suurin osa matsista käytettiin MVP:n ja Hardyn välisen jännitteen rakentamiseen, mutta olisi tässä voinut olla silti olla mahdollisuus painia myös hyvä joukkuemestaruusottelu. Nyt tämä matsi muistutti enemminkin tv-ottelua, jossa pääosassa oli nimenomaan juonikuvion jatkaminen. Painillinen anti jäi vahvasti sivuosaan. Ei tämä huono ottelu ollut, mutta ei mitään ”ihan ok:ta” kummempaa.

* *

Singles Match

Triple H vs. Carlito

Hämmentävää kyllä, Triple H ei ollut comebackinsa jälkeen suinkaan ampaissut suoraan Main Event -kuvioihin, vaan nyt hän paini ppv:n keskikortissa. Feudi Carliton kanssa oli alkanut varsin erikoisesti SummerSlamin jälkeisessä Raw’ssa, kun Mr. McMahon oli vieraana Carliton talk show -segmentissä Carlito’s Cabanassa puhumassa aviottomasta lapsestaan. Triple H keskeytti tuon segmentin saapumalla paikalle aukomaan päätään Vincelle, mutta lopulta tilanne johtikin Carliton ja HHH:n väliseen tappeluun, kun Carlito sylkäisi omenat Hunterin kasvoille. Seuraavalla viikolla Triple H pieksi Carliton brutaalisti heidän käymänsä ottelun jälkeen. Myöhemmin Triple H:n ja Carliton välille ilmoitettiin ottelu Unforgiveniin, mutta korvaavan General Managerin Jonathan Coachmanin määräyksestä ottelua ei käytäisikään normaaleilla säännöillä, vaan diskaukset ja uloslaskut eivät koskisi tässä ottelussa Carlitoa. Carlito saisi tehdä siis ottelussa, mitä haluaa, kun taas Triple H joutui painimaan normaaleilla säännöillä. Niin ja mikä tärkeintä: Carlito oli leikkauttanut itselleen uuden hiustyylin!

Olen oikeastaan hieman yllättynyt, että tällaista stipulaatiokikkailua ei ole useamminkin käytetty WWE:ssä, TNA:ssa – tai varsinkin WCW:ssä. En missään nimessä kaipaisi tällaisia poikkeusstipulaatioita säännölliseksi osaksi tapahtumien kortteja, mutta harvinaisena poikkeuksena tämä oli varsin viihdyttävää. Oli kiinnostavaa katsoa, miten selvästi ylilyöntiasemassa oleva Main Event -tähti joutui yrittämään pärjäämään Midcard-tason painijaa vastaan, kun midcardilainen saikin käyttää kaikkia mahdollisia apuvälineitä voittaakseen. Kokonaisuutta toki paransi vielä se, että Carlito osasi hoitaa huijaavan heelin roolin erittäin hyvin. Tässä mielessä ottelu oli siis viihdyttävä ja hauskaakin katsottavaa, mutta painilliselta anniltaan tämä ei lopulta ollut kuitenkaan kovin erityinen ottelu. Nyt kahden Triple H:n paluun jälkeisen nähdyn ottelun jälkeen voisi sanoa, että face-HHH:n ottelut uhkaavat toistaa tuttua kaavaa, mikä ei ole erityisen kiinnostava. Nähtäväksi jää, saadaanko siihen milloin muutosta. Tämä oli siis stipulaationsa ja erityisesti Carliton kovan yrityksen ansiosta ihan hyvä ottelu, mutta enempään olisi vaadittu suurempia painisuorituksia.

* * ½

WWE Women’s Championship

Candice Michelle (c) vs. Beth Phoenix

Beth Phoenix ansaitsi tämän mestaruusottelun voittamalla SummerSlamin Battle Royalin, ja sen jälkeen ”Glamazon” oli ollut pysäyttämätön. PPV:tä edeltävinä viikkoina Phoenix oli piessyt Marian pariin otteeseen rajusti, ja viimeisessä Raw’ssa ennen ppv:tä Phoenix oli onnistunut pieksemään myös mestari Candice Michellen. Selvää oli siis se, että pienikokoinen Michelle oli mestaruudestaan huolimatta altavastaaja, kun hän kohtasi pysäyttämättömältä vaikuttavan hurjan Beth Phoenixin.

En tiedä, arvostelenko näitä Candicen aikakauden naisten otteluita ehkä vähän turhankin myönteisesti, koska suurin osa muista arvostelijoista on suhtautunut näihin huomattavasti penseämmin. Sinänsä kyllä ymmärrän sen, koska tässäkin matsissa Candicella oli jälleen aika paljon hapuillua, vaikka vastapainona oli paljon myös kovaa yrittämistä. Candicen suurin ongelma onkin epätasaisuus. Kokemattomuutensa takia Candice ei edelleenkään pääse sellaisiin oikeasti säännölisiin hyviin suorituksiin kuin naisten mestareilta kuuluisi toivoa. Toisaalta Candice on tällä mestaruuskaudellaan ollut sympaattinen hahmo, jonka menestystä oikeasti toivoo, koska hän tekee kaikkensa kehässä ja koska Candicen ottelut on buukattu hyvin. Muunlaisen vastustajan kanssa tämä matsi oli ehdottomasti ollut vielä heikompi kuin se oli nyt, mutta Beth Phoenixin kanssa tämän ottelun tarina toimi varsin mainiosti. Phoenix oli nimittäin jo tässä uransa alkuvaiheessa todella uskottava painija – ja ilahduttavasti todella merkittävä poikkeus kaikkeen muuhun WWE:n naispainiin tähän aikaan. Oli omalla tavallaan mahtavaa katsoa, kun Phoenix retuutti Candicea tässä tosi brutaalisti ja tarjoili muun muassa pirun näyttävän Military Press Slamin. Candice myös myi liikkeet oikein hyvin. Lisäksi ottelun yllättävä lopetus toimi yllättävän hyvin tarinan kannalta. Hyvien puolien ansiosta tämä oli siis ihan hyvä kokonaisuus, vaikka painillinen anti osittain kömpelöä olikin.

* *

World Heavyweight Championship

The Great Khali (c) vs. Batista vs. Rey Mysterio

Hetken aikaa näytti siltä, että Unforgivenissä olisi nähty ensimmäinen World Heavyweight -mestaruusottelu luoja ties kuinka pitkään aikaan ilman Batistaa. Rey Mysterio oli nimittäin voittanut neljän painijan miniturnauksessa ykköshaastajuuden Great Khalin hallussapitämään mestaruuteen, mutta kun Khali hyökkäsi Smackdownissa häikäilemättömästi itseään puolet pienemmän ykköshaastajansa kimppuun ja lukitsi hänet tappavaan Vice Gripiin niin pitkäksi aikaa, että Mysterion päästä alkoi vuotaa verta, GM Teddy Long tuli toisiin aatoksiin. Long ilmoitti Khalille, että rangaistukseksi tämän epäurheilijamaisesta käytöksestä Khali joutui nyt puolustamaan mestaruuttaan Triple Threat -ottelussa sekä Mysteriota että Batistaa vastaan. Khali kuitenkin teki selväksi, että häntä tällaiset muutokset eivät haitanneet, kun ppv:tä edeltävässä Smackdownissa hän lukitsi myös Batistan Vice Gripiin ja tainutti hänet tajuttomaksi.

On pakko nostaa hattua WWE:lle siitä, että nämä Great Khalin mestaruuskauden Triple Threat -tyyliset ottelut olivat yllättävän viihdyttäviä ja kaikin puolin toimivia. Samoin kuin The Great American Bashissa nähty Khalin, Kanen ja Batistan mestaruusottelu, myös tämä toimi mainiosti juuri buukkauksensa ansiosta. Khali ei joutunut painimaan tai varsinkaan hallitsemaan ottelua liian pitkään putkeen, mikä johti siihen, että myöskään mitään uuvuttavia restholdeja ei ottelussa nähty. Lisäksi hattua pitää nostaa erityisesti Mysteriolle, joka myi Khalin lukot niin uskottavan näköisesti, että ensimmäistä kertaa ne oikeasti näyttivät kivuliailta eivätkä vain puuduttavilta. Muutenkin Mysterio oli ehdottomasti ottelun suurin tähti: oli ilahduttavaa nähdä taas Mysteriota liikkumassa kehässä vauhdikkaasti ja tuomassa maailmanmestaruusotteluihin ihan uutta tatsia verrattuna monen edellisen kuukauden meininkiin. Myös Batista oli varsin virkeän oloinen tässä ottelussa, ja matsin loppumäiskinnät näyttivät hyvältä. Tämä oli taas aika lailla niin hyvä ottelu kuin vain Khalin mestaruusottelu voi olla.

* * ½

World Tag Team Championship

Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. Paul London & Brian Kendrick

Smackdownissa lähes vuoden ajan joukkuemestaruuksia hallussaan pitäneet Paul London ja Brian Kendrick oli siis draftattu kesällä Smackdownista Raw’hon, jossa he olivat jatkaneet luontevasti kamppailua joukkuedivisioonassa. Vastaavanlaista buustia Londrick ei kuitenkaan ollut enää saanut taakseen, mutta nyt he olivat nousseet mestaruuksien ykköshaastajiksi, kun he päihittivät Raw’ssa World’s Greatest Tag Teamin. Lisäksi London & Kendrick olivat painineet mestarijoukkue Cade & Murdochia vastaan mestaruusotteluissa lyhyellä Etelä-Afrikan-kiertueella, ja tuolla kiertueella he olivat myös voittaneet mestaruudet hetkellisesti, kunnes he hävisivät ne takaisin ennen tätä ppv:tä.

Ai että, Kendrickiä ja Londonia on joka kerta ilo katsoa kehässä. Sääli vain, että Londrickin suuruuden päivät alkoivat tässä vaiheessa olla jo takanapäin. Viime vuonna London ja Kendrick pitivät käytännössä yksin WWE:n joukkuedivisioonaa pystyssä, mutta tänä vuonna heille ei enää haluttu antaa vastaavaa mahdollisuutta. Tämä ottelu oli osoitus siitä, että ratkaisu oli kaikin puolin typerä, koska Londrick oli edelleen erinomainen joukkue, joka pystyi juuri Caden ja Murdochin kaltaisten taitavien nimien kanssa erittäin hyvään painiotteluun. Tässäkin London ja Kendrick yhdessä Caden ja Murdochin kanssa painivat suorastaan oppikirjamaisen esimerkin hyvästä joukkueottelusta, joka ei toki millään tavalla ollut tajunnanräjäyttävä tai ainutlaatuinen mutta hyvää painia hyvällä rakenteella. Pidin paljon.

* * *

WWE Championship

John Cena (c) vs. Randy Orton

Käsillä oli historiallinen hetki. Tämä oli ensimmäinen vuoden 2007 WWE:n ppv (jos Royal Rumblea ei lasketa), jossa John Cena ei ollut Main Eventissä. Aikamoinen putki. Putki oli muutenkin Cenalla päällä, koska hän oli voittanut WWE:n mestaruuden tasan vuosi sitten Unforgivenissä ja pitänyt nyt siis mestaruutta hallussaan yhtäjaksoisesti vuoden ajan. Vastaavaan temppuun ei mordenilla aikakaudella ollut WWE:ssä pystynyt kukaan sitten Dieselin. SummerSlamissa Cena oli voittanut mestaruusottelussa Randy Ortonin tiukan kamppailun päätteeksi, ja se tietenkin raivostutti Ortonia. Hän oli aivan varma siitä, että mestaruus kuuluisi hänelle, ja niinpä hän haastoi Cenan uusintaotteluun ppv:n jälkeisessä Raw’ssa. Cena ei kuitenkaan suostunut, koska hänen mukaansa muut ansaitsisivat mestaruusottelun Ortonia ennemmin. Tämä kommentti sai Ortonin pään lopullisesti sekaisin, ja niinpä ilta päättyi kammottavasti. Show’ta oli katsomassa paikan päällä myös John Cenan isä John Cena Sr., ja kesken Cenan ottelun Orton juoksi ringsidelle, repi Cena Sr:n katsomosta… Ja potkaisi häntä Punt-potkulla päähän! Tämä kammottava teko tietenkin järkytti Cenan – mutta mikä kamalampaa, seuraavalla viikolla General Manager William Regal päätti, että Cena puolustaisi sittenkin mestaruuttaan Ortonia vastaan uusintaottelussa. Tämä raivostutti Cenan täysin, ja hän kuristi Regalin niin pahasti STFU:lla, että Regal joutui sairauslomalle. PPV:tä edeltävässä Raw’ssa Cena hyökkäsi raivoisasti Ortonin kimppuun ja teki selväksi, että aikoo kostaa tälle isänsä puolesta. Lisäyllätys oli tarjossa vielä ennen ottelua, kun katsojille paljastettiin, että Cenan isä oli toipunut Ortonin potkusta ja istui nyt katsomossa seuraamassa ottelua.

Öyh, olipas tässä ottelussa todella typerryttävä ottelu. Miksi ihmeessä WWE halusi tällaisen anglea muistuttavan päämestaruusottelun ppv:hensä? No, ymmärrettäväähän se toki on, kun nyt jokaisessa väli-ppv:ssä pitää puolustaa molempia päämestaruuksia, niin WWE oli alkanut ajatella, että ehkä jokaisessa väli-ppv:ssä molempien mestaruusotteluiden ei tarvitse olla niin erikoisia. En tiedä, kuinka järkevä ajatusmalli tuo sitten on, mutta juuri tuolla päättelyketjulla päädyttään sitten tällaiseen otteluun. Ei siinä, Cena ja Orton tekivät tässä ottelussa hyvää työtä ja painivat sellaista hyvää perusvarmaa painia, mikä olisi toiminut loistavasti, jos tuon hyvän perusvarman painin jälkeen olisi nähty ainakin kymmenen minuuttia tasaisesti intensiivisemmäksi muuttuvaa hurjaa meininkiä. Nyt näin ei kuitenkaan käynyt, vaan juuri kun ottelun olisi pitänyt alkaa siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja vaihtaa isompaa vaihdetta silmään, niin se… loppui. Täysin puskista. Loppui niin, että saimme nähdä ikään kuin Main Event -tyylisen rakenteluvaiheen mutta emme ollenkaan sitä, mitä tässä rakenneltiin. Sen sijaan saimme vain tyhmän lopetuksen. Äh, ei tällaisen pitäisi olla ppv:n päämestaruusottelu.

* *

Singles Match

Mark Henry vs. The Undertaker

Ja sitten se VARSINAINEN Main Event. Kyllä vain: Undertakerin paluu! The Undertaker oli siis loukkaantunut toukokuun alussa, kun hän oli World Heavyweight -mestari, ja hänet oli kirjoitettu ulos tv:stä niin, että paluunsa samalla tehnyt Mark Henry hyökkäsi raakalaismaisesti hänen kimppuunsa rankan mestaruuspuolustuksen jälkeen ja pieksi hänet niin pahasti teräsportaita ja kehätolppaa päin, että MITB-salkkunsa hyödyntänyt Edge pystyi voittamaan häneltä mestaruuden. Undertaker katosi ruuduista kuukausiksi, ja ”World’s Strongest Slam” jatkoi Smackdownissa tuhon kylvämistä pieksemällä kaikki eteensä asettuneet vastustajat. Kesän lopppupuolella Henry teki selväksi, että Smackdownista ei löytynyt yhtäkään painijaa, joka voisi pysäyttää hänet – ja silloin screenillä alkoi pyöriä Undertakerin paluuta hypettävä mystinen video. Tulevina viikkoina mystiset videot palaavasta Takerista jatkuivat (videoilla nähtiin muun muassa Undertakerin symboli ja aavikolla arkuista ulos kiemurtelevia käärmeitä), mutta Henry ilmoitti, että Taker ei taatusti olisi takaisin. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa kesken Henryn promon areenalla alkoi kuitenkin kaikua Undertakerin ääni, joka lupasi, että hän palaisi Unforgivenissä ja kostaisi Henrylle. Ja tässä sitä nyt oltiin.

Pitää varmaan todeta, että tämä oli aika lailla sellainen ottelu kuin uskalsin odottaakin Henryn ja Undertakerin väliseltä ottelulta. En keksinyt etukäteen yhtään syytä, miksi olisin ollut kiinnostunut tämän otteluparin ottelusta, eivätkä Undertaker ja Henry antaneet otteillaan myöskään mitään syytä innostumiseen. Ottelusta mieleen jäivät Henryn Superplex Takerille, Takerin Chokeslam Henrylle ja Takerin Last Ride Henrylle. Ne olivat toki ihan näyttäviä liikkeitä, mutta eipä niissäkään mitään sen erityisempää ollut. Oikeastaan tässä ottelussa eniten ärsyttää se, että WWE toi tällä tavalla Undertakerin takaisin, koska Undertaker on tuotu takaisin tällä tavalla noin miljoona kertaa (lopputulokseltaan päivän selvä ottelu suurta mörssäriä vastaan). Siksi tässä ei ollut tarinallisesti yhtään mitään kiinnostavaa, ja Undertakerille tai Henrylläkään ei ollut selvästi yhtään mitään kiinnostusta yrittää keksiä tähän jotain uutta. Tämä oli vain ”pakollinen paha”, ennen kuin Undertaker pääsisi paluunsa jälkeen johonkin oikeasti oleellisiin otteluihin… Joten miksi helvetissä tämä ”pakollinen paha” oli ppv:n Main Event? Vaikea tajuta.

* ½


Jos sanakirjasta pitäisi löytyä selitys yhdentekevälle ja turhalle ppv:lle, se on tämä. Kaksi juuri ja juuri hyvää ottelua, pari ihan hyvää – ja kasa ihan ok:ita tai heikkoja matseja. Ei yhtään täyttä paskaa, mutta tässä tapahtumassa ei ollut minuutinkaan vertaa sellaista meininkiä, josta olisin oikeasti ollut innostunut. Illan parhaatkin ottelut saivat kolme tähteä todella rimaa hipoen. Ei voi mitään, tämä oli nyt jo puhtaasti Surkea tapahtuma. Toivottavasti suunta olisi vähitellen ylöspäin.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.5.2020

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA No Surrender 2007

Next post

Arvio: ROH Driven 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.