Arvio: WWE WrestleMania 23
Päivämäärä: 1.4.2007
Sijainti: Detroit, Michigan (Ford Field)
Yleisömäärä: 74,287
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vincent Kennedy McMahonin friikkisirkuksen PainiMähinä vuosimallia 2007 oli kaikkien aikojen 23. Suurin Painitapahtuma Koskaan. WWE oli tällä kertaa rantautunut Detroitiin, jossa järjestettiin WrestleMania edellisen kerran tasan 20 vuotta aiemmin. Tuolloin kyseessä oli WrestleMania III, jossa Hulk Hogan historiallisesti iski André The Giantille Body Slamin keskellä Pontiac Silverdomea, ja paikalla oli ainakin puoli miljoonaa katsojaa, jos Vince McMahonin muistelmia on uskominen. Oli miten oli, nyt WWE rantautui siis Detroitin jättiareenalle Ford Fieldiin ja järjesti suurtapahtumansa 75 000 ihmisen edessä. Koska tämä oli WWE:n eräänlainen paluu 20 vuoden takaiselle paikalle, show’ta hypetettiin paljon 20 vuoden takaisella materiaalilla ja Manian tagline oli All Grown Up. Videomateriaalissa nähtiin nykyisiä WWE-Supertähtiä muistuttavia lapsia, jotka sitten ”kasvoivat” nykyisiksi WWE-tähdiksi samalla kun painijat puhuivat videolla lapsuuden haaveistaan.
Show itsessään alkoi perinteisellä America The Beautifulilla, jota saapui laulamaan ei enempää eikä vähempää kuin soul-legenda Aretha Franklin, joka esitti samaisen kappaleen myös WrestleMania III:ssä.
Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun ”ECW” oli mukana WrestleManiassa, jippii! Selostajina Raw’sta JR ja King, Smackdownista Cole ja JBL ja ECW:stä Tazz ja Joey Styles. Backstage-haastattelijana Todd Grisham.
Money In The Bank Ladder Match
Jeff Hardy vs. King Booker vs. Finlay vs. CM Punk vs. Mr. Kennedy vs. Matt Hardy vs. Randy Orton vs. Edge
Kyllä vain, historian 23. WrestleMania alkoi historian 3. Money In The Bank -ottelulla. Kahdesta edellisestä Maniasta tuttu MITB-ottelu teki jälleen paluunsa WrestleMania-kaudella, ja viime vuoden tapaan tälläkään kertaa ottelun ympärille ei ollut rakennettu mitään varsinaista storylineä. Sen sijaan ottelun osanottajamäärä oli päätetty kasvattaa kahden edellisen vuoden kuudesta painijasta nyt peräti kahdeksaan. Itse ottelun osanottajat päätettiin ratkaista sentään karsintaotteluilla, mikä on kunnollista verrattuna nykyaikaan, kun paikkoja MITB-otteluihin vain jaellaan ilman mitään perusteita. Ensimmäisessä karsintaottelussa ensimmäisen MITB-ottelun voittanut Edge päihitti toisen MITB-ottelun voittaneen Rob Van Damin ja ansaitsi paikan ottelussa. Seuraavissa karsintaotteluissa CM Punk voitti Johnny Nitron, King Booker voitti Kanen, Jeff Hardy voitti Shelton Benjaminin, Mr. Kennedy voitti Sabun ja Matt Hardy voitti Joey Mercuryn. Toiseksi viimeisen paikan ottelusta sai Finlay voittamalla samassa ottelussa sekä Chris Benoit’n että MVP:n. Viimeisestä paikasta järjestettiin ensin ottelu Carliton ja Ric Flairin välillä, mutta paikkaa MITB-ottelussa kuumeisesti janonnut Randy Orton sekaantui otteluun ja keskeytti sen. Seuraavalla viikolla Orton päihitti sekä Carliton että Flairin ja ansaitsi viimeisen paikan ottelusta. Tällä WM-kaudella oli myös nähty tuhoa kylväneen Rated RKO:n, eli Edgen ja Ortonin, välien lopullinen tuhoutuminen, kun miesten egot kävivät liian suuriksi ja he eivät enää pystyneet toimimaan yhdessä. Orton ja Edge kääntyivät siis WM:ää edeltävillä viikoilla toisiaan vastaan ja yrittivät tehdä kaikkensa pilatakseen toistensa mahdollisuudet tässä ottelussa. Muuten näillä ottelun osanottajilla ei ollut suurempia kuvioita keskenään: Hardyn veljekset olivat nyt poikkeuksellisesti samassa ottelussa toisiaan vastaan. CM Punk oli ainut ECW:n edustaja tässä ottelussa. Mr. Kennedy haki tästä uutta nostetta, kun oli epäonnistunut kahdessa edellisessä ppv:ssä pyrkimyksessään nousta mestariksi.
Tätä ennen historiassa oli nähty kaksi Money In The Bank -ottelua, ja ikävä kyllä heti alkuun on todettava, että tämä ottelu ei yltänyt varsinkaan ensimmäisen tasolle. Muistan edelleen, kun näin tämän MITBin ensimmäisen kerran ja jotain ottelumuodon taiasta rikkoutui tässä ottelussa. Kahdeksan miehen mähinä muistutti vain siitä, että loppujen lopuksi tämäkin on vain perustikapuuottelu eikä mitään sen kummoisempaa. Asiaa ei myöskään auttanut, että ottelussa ei ollut jotenkin ollenkaan samaa jännitettä ja ainutlaatuisutta ilmassa kuin kahdella edellisellä kerralla. Jos nämä asiat pystyy kuitenkin antamaan anteeksi, on totta myös se, että tämä oli oikein viihdyttävä mättö ja hieno opener illalle. Erityisesti ottelusta muistetaan tietenkin legendaarinen tikapuuspotti, jossa Jeff Hardy loikkasi kehästä kehän ulkopuolelle tikkaiden päällä lojuneen Edgen päälle ja tikkaat menivät spotissa kahtia. Käsittääkseni tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWE:ssä käytettiin tätä ”tikkaiden rikkomisspottia”, josta on sittemmin tullut arkipäivää, mutta tuolloin vuonna 2007 tuo spotti tuntui tajuttoman hurjalta ja ehdottomasti teki tästä ottelusta merkittävästi paremmin. Erityisesti siksi, että tuo spotti myytiin tuolloin oikeasti kunnolla: Edge ei palannut otteluun enää sen jälkeen. Muuten tässä matsissa oli vähän liikaa suvantovaiheita ja semmoisia hetkiä, että kukaan ei oikein tehnyt mitään. Vastapainona oli toki monia muitakin hienoja spotteja ja onnistunut lopetus, joten kyllä tämä vahva avaus illalle oli, vaikkei parhaiden MITBien veroinen.
* * * ½
Singles Match
The Great Khali vs. Kane
Öh, en yritä edes ymmärtää, miksi tämä ottelu oli buukattu. Itse asiassa dirt sheetit osaavat kertoa, että Vince McMahonin alkuperäinen suuri suunnitelma oli tuoda Hulk Hogan takaisin WWE:hen tämän WrestleManian alla ja panna Hogan kohtaamaan Great Khali. Näin Hogan voisi tehdä Khalille Body Slamin ja uusia legendaarisen hetken 20 vuoden takaa. Mikä upea suunnitelma! Harmi vain, että Hogan ja Vince eivät päässeet yksimielisyyteen sopimuksestä, ja Hogania ei tässä Maniassa nähty ollenkaan. Niinpä saimme Hogan vs. Khalin sijaan… Kane vs. Khalin. Näiden kahden hirviön välinen feud alkoi siitä, kun Raw’n rosteriin kuuluva Khali ilmestyi Smackdownin lähetykseen ja aiheutti Kanelle tappion MITB-karsintaottelussa King Bookeria vastaan. ”Miksi”, saatatte nyt kysyä. Ikävä kyllä en tiedä vastausta. Koska Khali oli punjabilainen monsteri ja halusi vain kiusata Kanea? En tiedä. Joka tapauksessa tuo tappio Bookerille tietenkin raivostutti Kanen, joka alkoi janota kostoa Khalista. Kane muun muassa pieksi Khalin entisen managerin Daivarin Raw’ssa – eikä suinkaan millä tahansa tavalla, vaan teräsketjulla, jonka päässä roikkui jättimäinen koukku. Työ jättikoukku oli tuttu viime vuonna ensi-iltaan tulleesta See No Evil -elokuvasta, jossa Glenn Jacobs oli näytellyt pääroolia. Nyt Kane oli alkanut kannella tuota elokuvasta tuttua hurjaa asetta mukanaan myös WWE:ssä, ja hän tuli se kädessään myös tähän otteluun, jossa oli tarkoituksena nyt selvittää hirviöiden väliset välit brändien keskenäisessä kamppailussa.
Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että olin odottanut tältä ottelulta pahempaa kuin mitä tämä lopulta oli. Etukäteen ajatukseni oli, että Great Khalin matsi on takuuvarmaa DUD-kamaa, mutta niin vain Kane pystyi repimään Khalista WrestleManiassa varmaan irti aika lailla sen, mitä näillä korteille oli irti revittävänä. Se ei toki ollut kovin paljon… Ei se ollut oikeastaan lähes mitään. Mutta jotain se kuitenkin oli: sen verran, että tätä ottelua ei voi kutsua täydeksi katastrofiksi vaan pelkästään huonoksi otteluksi. Matsin ehdoton kohokohta oli Kanen Bodyslam Khalille, sillä se näytti oikeasti hurjalta. Toki hurjalta näytti myös Khalin Chokeslam Kanelle, mutta Bodyslam Khalille oli jotain ennennäkemätöntä. Kokonaisuutena tämä siis teki niin vähän vahinkoa tapahtumalle kuin mahdollista, mutta mielummin tämän olisi jättänyt vain kokonaan kortista pois.
*
En yleensä huomioi perus takahuonesegmenttejä, mutta tämä on pakko mainita, koska tässä välissä nähtiin legendaarinen WrestleMania-nostalgiapärinähassuttelu. Segmentti alkoi sillä, että Cryme Tyme yritti piristää murheellista Eugenea tarjoamalla tälle Extreme Expose -ryhmän sensuellin tanssin backstagella. Sensuelli tanssi keskeytyi kuitenkin, kun Extreme Expose -tyylisiin paljastaviin asuihin pukeutuneet Mae Young ja Fabulous Moolah saapuivat paikalle ja alkoivat tanssia myös. Eugene tietenkin tykkäsi tästä, ja myös Cryme Tyme innostui, kunnes legendaarinen 1980-luvun manageri Slick (eli ”Dr. of Style”) keskeytti tanssin ja sanoi, että hän tulee näyttämään heille, miten tanssi oikeasti hoidetaan. Tätä jatkui hetken, kunnes puolestaan Dusty Rhodes keskeytti tanssimisen ja sanoi, että hän osaa näyttää parhaat moovit. Ja lopulta koko käytävä oli täynnä tanssivia legendoja, kuten Jimmy Hart ja IRS… Kunnes koko meininki huipentui siihen, että karate-tyyliseen asuun pukeutunut Ricky Steamboat pomppasi paikalle, katsoi ensin hetken kaikkia ihmeissään ja liittyi sitten bileisiin. Lopulta tietenkin koko sekoilun huipensi tämän aikakauden perinteinen lopetus, eli Ron Simmons, joka saapui paikalle sanomaan ”Damn!” Tämä oli kyllä kokonaisuudessaan todella hauskaa katsottavaa, täydellinen Mania-henkinen välisegmentti.
WWE United States Championship
Chris Benoit (c) vs. MVP
Chris Benoit ja MVP olivat olleet toistensa kimpussa jo pidemmän aikaa, ja kaiken keskiössä oli tietenkin se, että MVP halusi nousta uudeksi US-mestariksi. Toistaiseksi MVP ei ollut kuitenkaan saanut mahdollisuutta haastaa Benoit’ta mestaruudesta, mutta No Way Outin jälkeen MVP oli alkanut kovasanaisesti vaatia GM Teddy Longilta mestaruusottelua Benoit’ta vastaan. Osoittaakseen olevansa ainut oikea haastaja US-mestaruudesta MVP alkoi kutsua Smackdowniin ”muiden maiden mestareita”. Niinpä Smackdownissa nähtiin seuraavina viikkoina MVP:n ottelut ”Hondurasin mestaria El Grande Lattea”, ”Luxemburgin mestaria Cedric Von Haussena” ja ”Etiopian mestaria Vito Batomangoa” vastaan. MVP lupasi jatkaa muiden maiden mestareiden päihittämistä niin kauan, kunnes saisi itselleen US-mestaruuden. Long suostui myöntämään mestaruusottelun lopulta MVP:lle, ja tässä sitä nyt oltiin.
Muistelin etukäteen, että tämä ottelu olisi ollut vielä enemmänkin hypetetty, mutta varmaan ne olivat itse asiassa Benoit’n ja MVP:n myöhemmät ppv-ottelut. On jotenkin surullista katsoa tätäkin ottelua, kun tietää, että tämä jäi viimeiseksi kunnolliseksi feudiksi, joka Chris Benoit’lla ehti elämänsä aikana olla. Mutta niin. Itse ottelu. Tämä oli ehdottomasti hyvä, intensiivinen ja kaikin puolin toimiva ottelu. Benoit ja MVP saivat paljon aikaan alle 10 minuutissa, ja tämmöisenä kortin väliotteluna tämä hoiti paikkansa oikein mallikkaasti. Silti tässä ottelussa ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt tästä yli kolmen tähden veroisen ottelun, mitä olisi ollut vähän sopivaa odottaa, kun kyseessä oli kuitenkin WrestleMania-ottelu. Nyt tämä oli ennemminkin minkä tahansa muun ppv:n ottelu, mutta WrestleManiaan olisi toivonut vielä jotain spesiaalia. Se säästettiin nyt kuitenkin tuleville kerroille, mutta tämmöisenääkin matsi oli kyllä ihan pätevä.
* * *
Tässä välissä muisteltiin edellisenä iltana järjestettyä Hall of Fame -seremoniaa ja tuotiin sisääntulorampille kunnianosoituksia varten kaikki tämän vuoden HOF-jäsenet. Tämän vuoden niin sanottu päätähti oli Dusty Rhodes, mutta sen lisäksi kunnian saivat Jim Ross, Curt Hennig, Jerry Lawler, Nick Bockwinkel, Mr. Fuji, Wild Samoans ja The Original Sheik. Nimetyistä Hennig ja Sheik olivat jo kuolleet, ja heitä edustivat tietenkin heidän läheisensä
World Heavyweight Championship
Batista (c) vs. The Undertaker
The Undertaker oli voittanut tammikuussa Royal Rumble -ottelun ja ansainnut mahdollisuuden haastaa minkä tahansa brändin päämestarin WrestleManiassa. Dead Man teki selväksi heti Rumblen jälkeisessä Raw’ssa, että hänen valintansa on Batista, ja hän teki sen selväksi iskemällä Batistalle Chokeslamin keskelle kehää. Batista kantoi tästä tempusta kaunaa Takerille, ja lopulta No Way Outissa hän pääsi antamaan samalla mitalla takaisin, kun NWO:n Main Eventissä Batista kääntyi Takeria vastaan kesken ottelun, jossa hän ja Undertaker painivat Shawn Michaelsia ja John Cenaa vastaan. Batista iski Undertakerille Spinebusterin ja antoi Raw’n kaksikon voittaa ottelun. Undertaker ei tietenkään pitänyt tästä tempusta, ja seuraavina viikkoina näiden järkälemäisten yleisönsuosikeiden välit kiristyivät entisestään. Batista muun muassa ilmoitti aikaisemmin kunnioittaneensa Undertakeria, mutta Takerin tekojen vuoksi hän ei enää pysty kunnioittamaan tätä eikä siksi kadu omiakaan tekojaan. Mitään heel-turnia kumpikaan ei siis tässä kuvion aikana ollut tehnyt: molemmat olivat edelleen yleisönsuosikkeja, ja molemmat olivat myös auttaneet toisiaan Smackdownin heel-painijoita vastaan, mutta World Heavyweight -mestaruudesta kamppailu oli vain ajanut heidät siihen tilanteeseen, että kumpikaan ei voinut juuri nyt sietää toista.
Hmm, muistikuvissani tämäkin ottelu oli parempi kuin mitä se lopulta oli. Ilmeisesti sitten Undertakerin ja Batistankin kohdalla kävi niin, että matsisarjan parhaat ottelut käytiin vasta WrestleManian jälkeen, sääli. Jotenkin muistelin, että Batista ja Taker olisivat jo WrestleManiassa repäisseet tajunnanräjäyttävä huippuluokan ottelun, mutta sinne asti tämä ei yltänyt. Ehdottomasti tämä oli hieno ottelu, intensiivinen brawl muutamalla näyttävällä spotilla varusteltuna. Ottelu kulki hienosti alusta loppuun saakka, Undertaker ja Batista molemmat hoitivat tonttinsa erittäin kunniakkaasti. Kokonaisuutta voi siis pitää hyvin vahvana, mutta silti kun matsi päättyi 15 minuutin kohdalla, tästä jäi vähän sellainen olo, että ”Tässäkö se kaikki oli”. Olin odottanut vielä jotain suurempaa vaihdetta, jotain ihan älytöntä. Sellaista ei nähty, ja siksi tämä ei nyt noussut huippuluokan otteluiden joukkoon.
* * * ½
Eight Man Tag Team Match
ECW Originals vs. New Breed
Sitten oli vuorossa illan ainut puhdas ECW:n ottelu. Alkuvuoden aikana ECW:n pääkuvioksi oli nimittäin noussut alkuperäisten ECW-konkareiden ja ECW:n ”uuden sukupolven” painijoiden välinen intensiivinen taistelu. Alkunsa kuvio oli saanut siitä, kun tammikuun lopussa itse Vince McMahon saapui vierailemaan ECW:hen ilmoittaakseen, kuinka paljon hän inhosi vanhan ajan ECW-painijoita, heidän hardcore-meininkiään ja heidän tyyliään. Samalla Vince ylisti ”uuden ajan” ECW-painijoita, jotka olivat kaikkea sitä, mitä painissa oikeasti tarvitaan. Tällaisiksi uusiksi tähdiksi Vince nosti Elijah Burken – ylimielisen nuorukaisen, joka halveksi kaikkia ECW:n alkuperäisiä painijoita. Alkuperäiset ECW-painijat eivät tätä Vincen ja Burken touhua katsoneet hyvällä, vaan marssivat paikalle ja pieksivät Burken porukalla. Seuraavalla viikolla Vince saapui taas ECW:hen ja julisti sodan vanhoja ECW-painijoita kohtaan. Tuota sotaa nousi johtamaan uuden New Breed -nimisen stablen päällikkö Elijah Burke, joka kokosi ympärilleen Matt Strikerin, Kevin Thornin ja ECW:n uusimman tulokkaan Marcus Cor Vonin. Tarkkaavaisimmat tunnistavatkin oletettavasti kuvasta, että Cor Von oli tietenkin TNA:sta tuttu ja erittäin suosittu Monty Brown, joka oli vuonna 2006 loikannut TNA:sta WWE:hen ja teki debyyttinsä päärosterissa alkuvuodesta 2007 varsin samalla gimmickillä kuin TNA:ssa mutta eri nimellä. Tämä New Breed -niminen porukka alkoi siis yrittää kaikin tavoin savustaa ECW:n alkuperäisiä painijoita ulos ECW:stä, ja lopulta taistelu meni niin rajuksi, että Tommy Dreamer haastoi New Breedin otteluun WrestleManiassa. PPV:tä edeltävinä viikkoina kuviossa nähtiin vielä kiinnostava lisäjuonne, kun sekä Originaalit että New Breed yrittivät houkutella CM Punkia joukkoihinsa. Toistaiseksi Punk ei ollut kääntynyt kummankaan puolelle.
Parin pettymyksen jälkeen tämä ottelu oli puolestaan myönteinen yllätys. Muistan aikoinaan WrestleMania 23:a katsoneena pettyneeni tähän otteluun todella pahasti. Ilmeisesti minulla oli tälle suuret odotukset ja toivoin ECW:n räjäyttävän potin tai jotain muuta yhtä typerää. Tietenkään ECW ei räjäyttänyt pottia WrestleManiassa, ja kyllähän tästä ottelusta haisi sellaisen WM-väliottelun tuoksu kilometrien päähän. Näihin realistisiin ennakko-odotuksiin nähden tämä ottelu olikin mielestäni varsin pätevä ja viihdyttävä joukkomäiskintä. Erityisesti RVD, Marcus Corvon ja Elijah Burke loistivat ottelussa, eivätkä muutkaan olleet huonoja. Kehässä tapahtui koko ajan asioita, kukaan (katson sinua Sabu) ei ehtinyt botchailla, ja muutenkin ottelu pidettiin alusta loppuun total nonstop action -tyylisenä. Ei tällä toki mitään tekemistä HC-painin kanssa ollut, mutta kaipa se tässä vaiheessa oli jo aivan selvää, ettei WWE:n ECW:llä muutenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ihan hyvä väliottelu. Tämä jäi muuten viimeiseksi WWE-ppv-esiintymiseksi niin Sabulle kuin Kevin Thornillekin. Sabu lähti WWE:stä jo keväällä 2007, Thorn alkuvuodesta 2008.
* * ½
Battle of the Billionaires
Hair vs. Hair Match
Special Referee: Steve Austin
Umaga vs. Bobby Lashley
Sitten! Koko illan OIKEASTI isoin ottelu! Ainakin jos Vince McMahonilta tai valtavirtamedialta kysytään: tämä ottelu oli nimittäin oikeasti saanut myös poikkeuksellisen paljon etukäteisjulkisuutta painimedioiden ulkopuolella, mikä ei tähän aikaan ollut showpainille enää kovin tyypillistä. Siitä saadaan tietenkin kiittää Vince McMahonia, joka oli onnistunut järjestämään WrestleManiaan MILJARDÖÖRIEN TAISTELUN: DONALD TRUMP(in valitsema painija) VASTAAN VINCE MCMAHON(in valitsema painija). Voi pojat. Ennen itse juonikuvion selittämistä pitää muistuttaa, että vuonna 2007 kukaan ei vielä saattanut hämärimmissä kuvitelmissakaan ajatella, että Donald Trumpista tulisi joskus Yhdysvaltain presidentti. Sen sijaan Trump oli tähän aikaan yksi USA:n isoimmista julkkiksista, joka juonsi huippusuosittua Diili-ohjelmaa ja jonka julkisessa imagossa oli paljon samaa kuin Vince McMahonissa. Kaiken lisäksi Trump oli iso painifani: Trump oli esiintynyt WWF:n tapahtumissa jo 1980-luvulla, jolloin WrestleManiat IV ja V järjestettiin Trumpin omistamassa Trump Plazassa. 80-luvun jälkeen Trumpia ei ollut kuitenkaan nähty eikä häneen ollut millään tavalla viitattu WWE:ssä, kunnes…
8. tammikuuta 2007 Vince McMahon ilmoitti Raw’hon todella poikkeuksellisen ottelun. McMahonin mukaan tuossa Raw’ssa Donald Trump kohtaisi koomikko Rosie O’Donnellin. O’Donnell oli tunnettu amerikkalainen koomikko, joka oli näihin aikoihin pilkannut Trumpia rajusti, minkä seurauksena O’Donnell ja Trump olivat ajautuneet valtavasti julkisuutta keränneeseen sanasotaan. Vince päätti kerätä tästä huomiosta kermat päältä buukkaamalla ottelun, jonka ”koko Amerikka haluaisi nähdä”: O’Donnell vs. Trump. Oli vain yksi ongelma: sen enempää Trump kuin O’Donnell ei tietenkään tullut oikeasti painimaan Raw’hon. Sen sijaan Raw’ssa nähtiin Trump-imitaattorin ja O’Donnell-imitaattorin välinen ”ottelu”, joka 1) kesti aivan liian pitkään, 2) oli aivan kamalaa kuraa ja 3) sai yleisöltä semmoisen määrän paskachanttausta niskaansa, että moni olisi päättänyt kerrasta lopettaa kaikki Trump-viittaukset show’ssaan. Vince McMahon ei kuitenkaan ollut kuin moni muu, ja niinpä seuraavina viikkoina hän jatkoi Trumpin pilkkaamista Raw’ssa parhaansa mukaan. Tätä jatkui siihen asti, kunnes tammikuun lopussa tapahtui jotain täysin odottamatonta. Kesken McMahonin Trumpia pilkkaavan puheen OIKEA DONALD TRUMP ilmestyi titantronille, keskeytti McMahonin promon ja ilmoitti antavansa WWE:n faneille, jotain, mitä he oikeasti halusivat. Tämän jälkeen katosta alkoi sataa valtava määrä aitoa rahaa, mikä sai Vincen raivon partaalle. Pari viikkoa myöhemmin Donald Trump sitten saapui Raw’hon lihassa ja veressä – ja kyllä, haastoi Vince McMahonin otteluun WrestleManiassa. McMahon ei kuitenkaan suostunut, koska hän oli sanojensa mukaan yhä loukkaantunut viime syksyn Hell In A Cell -ottelusta. Sen sijaan McMahon ehdotti Trumpille, että WrestleManiassa Vincen valitsema painija kohtaisi Trumpin valitseman painijan. Trump suostui tähän ehdotukseen yhdellä ehdolla: tuon ottelun stipulaatio olisi Hair vs. Hair.
Tästä sopimuksesta alkoi sitten valtaisa hehkutus ympäri amerikkalaista mediaa, ja suurimmalta osalta hehkutus keskittyi tietenkin siihen, menettäisikö Trump maailman kuuluisimman hiuspehkonsa. Samalla kuitenkin WWE:n viikottaisissa tapahtui. Vince jatkoi Trumpin pilkkaamista esittelemällä photoshopattuja kuvia ”kaljusta” Trumpista. Seuraavaksi Vince valitsi oman painijansa WrestleManiaan. Vincen valinta oli Umaga, jonka Vince heti valitsemisensa jälkeen auttoi voittoon Intercontinental-mestaruusottelussa Jeff Hardya vastaan. McMahonin painijana oli nyt siis pysäyttämätön samoalainen puskutraktori, jolla oli vieläpä harteillaan mestaruusvyö. Miten Trump pystyisi pistämään paremmaksi? No tietenkin valitsemalla pysäyttämättömän voimakoneen, ECW-mestarin Bobby Lashleyn. Seuraavina viikkoina nähtiin sitten rajuja yhteenottoja Lashleyn ja Umagan, McMahonin ja Lashleyn sekä tietenkin myös Trumpin ja McMahonin välillä. McMahon yritti jopa ostaa Lashleyn puolelleen, mutta lahjomaton Lashley ei suostunut. Viimein WWE:n ”Board of Directors” päätti lisätä otteluun vielä yhden erikoisstipulaation: ottelun tuomariksi määrättäisiin hallituksen valitsema erikoistuomari… Ja tuoksi tuomariksi paljastui (Vincen kauhuksi) ”Stone Cold” Steve Austin. Ja tämän kaiken jälkeen tässä sitä nyt oltiin.
Tämä ottelu on oikein oppikirjaesimerkki entertainment brawlista. Puhtaasti painillisista ansioistaan tämä saisi ainakin puolikkaan ellei jopa kokonaisen tähden verran heikomman arvosanan, koska Lashleyn ja Umagan varsinainen painiottelu ei millään mittareilla ollut tajuttoman erikoinen tai hyvä. Tässä ottelussa oli kuitenkin niin paljon hyvää paskaa ja viihdearvoa, että eihän tästä voi olla nauttimatta. Steve Austin tuomaroimassa ottelua, Vince McMahon riehumassa ringsidellä ja uhoamassa Donald Trumpille, DONALD VITUN TRUMP ringsidellä uhoamassa McMahonille, DONALD VITUN TRUMP tekemässä CLOTHESLINEN Vince McMahonille, Shane McMahon saapumassa paikalle ja tekemässä Coast to Coastin Bobby Lashleylle, Umaga iskemässä Samoan Spiken Steve Austinille… Olihan tämä nyt aikamoista tykittelyä alusta loppuun, ja juuri siksi tätä oli hauskaa ja viihdyttävää katsoa. Ei millään tavalla klassikko-ottelu, mutta viihdyttävää rymistelyä ja täydellinen osa WrestleManiaa.
* * *
WWE Women’s Championship
Lumberjill Match
Melina (c) vs. Ashley
Naisten divisioonassa oli alkuvuodesta tapahtunut erikoisia käänteitä. Vielä vuoden alussa Women’s-mestaruutta piti hallussaan Raw’n Mickie James, mutta No Way Outin jälkeisessä Raw’ssa Melina haastoi Mickie Jamesin mestaruudesta ja onnistui voittamaan tuon ottelun. Pian mestaruusvoittonsa jälkeen Melina ilmoitti olevansa katkera siitä, että kaikki naispainijoihin kohdistettu huomio on viime aikoina keskittynyt Smackdownin Ashleyhyn, koska Ashley poseeraa rinnat paljaana tuoreessa Playboyssa. Melinan mukaan oli selvää, että Women’s-mestarina hänen pitäisi olla huomion keskipisteenä, ja niinpä hän ilmoitti tekevänsä selvää Ashleystä. Seuraavina viikkoina Melinan ja Ashleyn välillä nähtiinkin kovia brändien välisiä yhteenottoja, ja lopulta WrestleManiaan buukattiin poikkeuksellisesti Raw’n painijan ja Smackdownin painijan välinen ottelu Women’s-mestaruudesta. Lisäksi ottelun stipulaatioksi määrättiin Lumberjill Match, eli kaikki Raw’n, Smackdownin ja ECW:n naispainijat olivat kehän laidalla.
Tämä oli ehdottomasti illan turhin ottelu, ja on aika surullista näin vuonna 2019 Women’s Revolution -aikakaudella katsoa, kun WWE oikeasti tarjoilee vuoden suurimman tapahtuman naisten mestaruusotteluna tällaista lähinnä Playboy Cover Girl -promoon keskittyvää ”painia”. Ashleyn kyvyt kehässä olivat kauniisti sanottuna surkeat, eikä Melinakaan koskaan ollut mikään suoranainen kehävelho. Melina yritti silti pitää ottelun kutakuinkin kasassa ja onnistui siinä ainakin sen verran, että tämä ei ollut ihan vuoden huonoin ottelu. Silti tämä oli ehdottomasti yksi huonoimmista naisten otteluista WWE:ssä ppv:ssä, ja on kyllä sääli, että tällä naisten divisioonalla WWE ei mukamas WrestleManiassa pystynyt parempaan. No, on erilaisia aikakausia, ja tämä oli sitten tämän aikakautensa kuva.
½
WWE Championship
John Cena (c) vs. Shawn Michaels
Hauskaa kyllä, WWE oli päättänyt tänä vuonna buukata käytännössä täsmälleen samanlaiset juonikuviot molemmista päämestaruuksista. Tämä John Cenan ja Shawn Michaelsin välinen ottelu oli kuitenkin lopulta näistä kahdesta kuviosta se, joka sai kunnian päättää WrestleManian. Tämä ottelu sai siis alkunsa siitä, kun Shawn Michaels onnistui nousemaan päämestaruuden ykköshaastajaksi päihittämällä Edgen ja Randy Ortonin. Vaikka Cena ja Michaels olivat molemmat suuria yleisönsuosikkeja (tai no, Cena ei kyllä ollut kirjaimellisesti yleisönsuosikki, koska näihin aikoihin elettiin kovinta voimistuvaa Cena-vihakautta) ja vaikka heillä ei ollut mitään toisiaan vastaan, WWE-mestaruudesta kamppaileminen ajoi heidät nopeasti toisiaan vastaan. Viikkojen ajan kiusoiteltiin sillä, milloin Cena ja Michaels päätyvät lopulta toistensa kimppuun. Siksi olikin hieman yllättävää, että toistensa pieksemisen sijaan Cena ja Michaels onnistuivat voittamaan World Tag Team -mestaruudet Rated RKO:lta, ja itse asiassa he pitivät noita mestaruuksia yhä hallussaan tämän WrestleManian aikaan. Minkäänlaisista joukkuekavereista ei kuitenkaan Cenan ja Michaelsin kohdalla ollut enää WrestleManiaan tultaessa kyse. Maniaa edeltävässä Raw’ssa Cena ja Michaels olivat kohdanneet Batistan ja Undertakerin NWO:n uusintaottelussa, ja tällä kertaa Michaels oli kääntynyt Cenaa vastaan ja iskenyt tälle Sweet Chin Musicin. Michaelsin mukaan Cena ei ollut enää WWE-mestaruuden arvoinen, ja samoin ajatteli myös moni fani yleisössä.
Huh, kyllä vain. Nämä miehet antoivat kaikkensa tälle ottelulle. ASAI Moonsault suoraan selostuspöydän päälle. Spike Piledriver suoraan teräsportaiden päälle. Siinä tämän ottelun kaksi hulluinta bumppia, mutta sen lisäksi Shawn Michaels ja John Cena pistivät heti ensimmäisiltä minuuteilta aivan loppuun asti itsensä täysillä likoon ja kertoivat samalla erinomaisen tarinan. Kaikkein hienointa oli se, että ottelu ei ollut liikaa minkään yhden ruumiinosan telomista, vaikka Michaels alkupuolen ottelua työstikin hienosti Cenan jalkaa ja Cena myi tuota työstämistä loistavasti. Puolivälin jälkeen tuosta perinteisestä mallista kuitenkin luovuttiin, ja ottelu alkoi vain muistuttaa todella fyysistä, väkivaltaista ja jopa epätoivoista taistelua, jossa molemmat olivat valmiita tekemään kaikkensa, jotta voittaisivat tämän ottelun. Tässä bleidattiin, tässä bumpattiin kovaa ja tässä kerrottiin hurja tarina. Loppuun nähtiin vielä perhanan jännittävä lopputaistelu, jota muistan vielä näin 12 vuotta myöhemminkin jännittäneeni aikoinaan tuolin reunalla aivan kuset housuissa. Kyllä, tämä oli ehdottomasti MOTYC ja hyvin lähellä täydellistä ottelua. Hattu pois päästä Michaelsille, mutta myös John Cena teki tässä mielettömän työn.
Kokonaisuutena tämä oli varsin vahva show, vaikka mielikuvissani tämä oli vielä asteen parempi. Loppujen lopuksi aivan mahtavia otteluita ei ollut muita kuin Main Event, mutta myös MITB ja UT vs. Batista olivat kyllä loistavaa viihdettä. Samoin nautin Lashley vs. Umagasta ja Benoit vs. MVP:stä – vaikkakin aivan eri syistä. ECW Originals vs. New Breed oli kiva väliottelu (vaikkeikään samanlainen OIKEASTI hyvä ottelu kuin pari viikkoa myöhemmin ECW:ssä käyty Extreme Rules -ottelu samojen joukkueiden välillä), ja no… Sitten ne kaksi muuta ottelua olivat. Kokonaisuudesta tästä show’sta onnistui kuitenkin välittymään tarvittava Suuren WrestleManian tuntu, ja vaikka tämä ei kaikkien aikojen parhaiden WrestleManioiden vertailussa ihan kärkisijoille ylläkään, oli tämä ehdottomasti Hyvä ppv.
No Comment