Arvio: WWF Breakdown – In Your House 24
Päivämäärä: 27.9.1998
Sijainti: Hamilton, Ontario (Copps Coliseum)
Yleisömäärä: 17 405
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
SummerSlam oli ja meni, ja WWF:nkin oli jälleen aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäinen syksyn ppv oli kaikkien aikojen 24. In Your House, joka kantoi nimeä Breakdown. Breakdown olikin sitten edellisen vuoden joulukuun DeGeneration X IYH:n jälkeen ensimmäinen IYH-titteli, jota ei tultaisi enää myöhemmin näkemään WWF:n/E:n välippv:n nimenä. Selostajina olivat edelleen JR ja King, ja Michael Bufferin tavoin myös Howard Finkel teki paluunsa kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Hyvä. Syksyn kunniaksi WWF palasi myös ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Kanadaan edellisen vuoden lopuilla tapahtuneen Montreal-vierailun jälkeen.
Singles Match
Edge vs. Owen Hart
Kun kerran ppv järjestettiin Kanadassa, oli heti openeriin hyvä saada kanadalaisverta. Tällä kertaa sitä oli tarjolla oikein kaksin kappalein, koska show’n avasi paikalliskamppailu calgarylaisen Owen Hartin ja torontolaisen Edgen välillä, vaikka mitään sen kummempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Owen Hart oli jumittunut selvästi aika pahasti paikoilleen Shamrock-feudin päättymisen jälkeen, ja Edge eli puolestaan edelleen alku-uransa mystistä vaihetta. Viime aikoina hänet oli nähty keskustelevan toisen oudon tulokkaan Gangrelin kanssa, mutta mitään haastattelua tai vastaavaa ei tältä katsomosta paikalle ilmestyvältä nuorukaiselta edelleenkään ollut saatu.
Kuten jo ottelun osanottajistakin saattoi päätellä, tämä oli oikein viihdyttävä kamppailu. Edge oli vielä nuori ja samalla myös vihreä, mutta sitä paikkasi Owen pitkällä kokemuksellaan. Ongelmana ottelussa oli lähinnä vain se, että se olisi saanut kestää pidempään, jotta Owen ja Edge olisivat päässeet kunnolla rakentamaan ottelua ja luomaan siitä todellisen kamppailun. Silti kyllä tämä tämmöisenä vajaan 10 minuutin vauhdikkaana aloituksenakin toimi todella hyvin. Se sekä viihdytti että sai yleisön kunnolla mukaan – vaikka harvoinpa kanadalaisia tarvitsee herätellä. Ottelun lopetus oli myös mielenkiintoinen, sillä siihen liittyi katsomosta ringsidelle pompannut pitkätukkainen ja hyvin paljon Edgeltä näyttävä nuori mies.
* * *
Tag Team Match
Too Much vs. Al Snow & Scorpio
Edellisen kerran Al Snow oli näkynyt ppv-tasolla King of the Ringin huumoriottelussa, jossa Snow ja Head ottelivat Too Muchia vastaan Jerry Lawlerin tuomaroimassa ottelussa. Koska Snow ja Head hävisivät ottelun (pienellä Lawlerin avustuksella), eivät he päässeet Mr. McMahonin juttusille, vaan heidän täytyi lähteä WWF:stä. Snow’ta ei nähtykään pariin kuukauteen ollenkaan, kunnes SummerSlamin jälkeen Snow teki jälleen yllätyspaluun ja vaati itselleen WWF-sopimusta. Tämän ansiosta Snow ajautui tappeluun Vince McMahonin ”sätkynukkejen” (Stooges) Gerald Briscon, Pat Pattersonin ja Comissioner Slaughterin kanssa. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Snow voitti Slaughterin tämän omassa Boot Camp Matchissa ja ansaitsi voitollaan itselleen WWF-sopimuksen. Voittoa seurasi kuitenkin beatdown, josta Snow’n pelasti hänen ECW-aikainen ystävänsä Scorpio.
Tämä ottelu oli vähän harmillinen pettymys. Kehässä oli nimittäin neljä miestä, joista yhdenkään painitaidoissa ei ollut mitään valittamista, ja varsinkin Snow oli muutenkin todella mielenkiintoinen hahmo. Silti jotenkin tästä jäi päällimmäisenä fiiliksenä lähinnä sekavuus. Parin ensimmäisen minuutin jälkeen tuomari ei yrittänytkään pitää ottelua missään järjestyksessä, ja vaikka joskus se ”kaikki neljä mättävät toisiaan” toimiikin hyvin, tässä se loi vain lähinnä ärsyttävän sekavan olon koko ottelusta, ja kaikki hyvät painiotteet jäi sen takia vähän taka-alalle. Lopetuskin oli vähän vaisu. Oli tämä silti ok ottelu, koska kaikki neljä saivat myös esittää taitojaan ottelun aikana. Syytänkin enemmän buukkausta kuin painijoita.
* *
Singles Match
Marc Mero vs. Darren Drozdov
Mero kuului siihen osastoon Attitude Eran midcard-painijoista, jotka olivat aloittaneet firmassa jo pari vuotta aikaisemmin ja jotka väistyivät firmasta Eran alkupuolella. Toisin sanoen Meron ura WWF:ssä alkoi olla jo tässä vaiheessa lopuillaan. Sen sijaan hänen vastustajansa Droz oli debytoinut vasta tänä vuonna. Aluksi hän oli hengaillut Puke-lempinimellä LOD 2000:n kanssa ja paininutkin heidän kanssaan muutamia otteluita. Vähitellen Drozdov alkoi luoda omaa singles-uraa, mutta se ei saanut koskaan tuulta siipiensä alla – varsinkaan, kun suurin piirtein vuoden päästä tästä Droz koki uran päättävän loukkaantumisen Smackdownissa nähdyssä ottelussa. Mitään kummempaa feudia ei minun tietojeni mukaan veteraanin ja nuorukaisen välillä ollut. Täytyy muuten mainita, että Meron manageri Jacqueline oli voittanut ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Sablen ottelussa, jossa kruunattiin ensimmäinen WWF:n Women’s-mestari sitten vuoden ’95.
Tämä oli aika vaisu ottelu, josta huokui tosi vahvasti tv-showfiilis. Tavallaan tykkään tosi paljon näistä tämän ajan välippv:istä, koska näissä todella pääsevät painimaan ne alemmankin kortin ja ainakin midcardin nimet kuukaudesta toiseen. Nyky-WWE:ssä ppv:t on lähinnä Main Eventereitä varten, ja midcardilaisiakin näkee ainakin keskinäisissä otteluissaan todella harvoin. Toisaalta taas tämmöiset ottelut voisi silti näistäkin karsia pois, koska esimerkiksi tässäkään ei ollut mitään taustaa, eikä kehäotteetkaan kovin säväyttäviä olleet. Mero veti rutiininomaisesti peruspäivän kehässä, ja Droz osoitti ettei mikään ihan taidoton kaveri ole. Kyllä tämän siis ihan hyvin katsoi, eikä tämä ollut huono. Ongelma on vain se, ettei tämmöiset silti kuulu ppv:hen.
* *
No Holds Barred Match
Vader vs. Bradshaw
Samoin kuin edellisessä ottelussa, oli tässäkin selvä veteraani vs. tulevaisuuden nimi -asetelma. Vaderin kohdalla olen jo useasti todennut, kuinka tässä vaiheessa hän alkoi olla enää varjo parhaista vuosistaan, ja lienee ihan hyvä asia, että tämä lopulta jäi hänen viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä. Harmittaa pirusti, ettei Vaderille annettu silloin SummerSlamissa ’96 WWF-mestaruutta, koska hän olisi todellakin sen ansainnut. Tässäkin tapauksessa backstagepolitiikka osoitti julmuutensa, ja varsinkaan tästä Vaderin vuoden ’98 face-runista ei jää paljoa kerrottavaksi kenellekään. Bradshaw oli jo kääntynyt heeliksi siinä edellisen IYH:n joukkueottelussa, jossa hän ottelun jälkeen pieksi sekä vastustajansa että oman joukkueparinsa Terry Funkin. Tämän jälkeen hän ja Vader yrittivät vielä otella joukkueena, mutta siitä ei tullut Bradshaw’n uuden asenteen takia mitään, ja niinpä nämä kaksi isoa körilästä päätyivät selvittämään välinsä kaiken sallivassa ottelussa.
Minua voi tämän ottelun osalta sanoa vähintäänkin lievästi mielenvikaiseksi, sillä minä tykkäsin tästä ottelusta. En nyt tietenkään yhtä paljon kuin hullu puurosta tai edes mannavellistä. Se on vain jollain tavalla hyvin vaikuttava näky, kun kaksi isokokoista äijää mätkii toisiaan, ja ottelu on myös painillisesti ihan kiva. Täytyy siis myöntää, että ymmärrän tavallaan Vinceä kaiken maailman Mark Henry & Great Khali -buukkauksissa, mutta niissä ongelmana on se, ettei paskaa ole osattu erottaa siitä toimivasta osuudesta. Tämä oli nimen omaan sitä toimivaa, yksinkertaista, karua ja silti viihdyttävää brawlausta. Kahta puolta enempää ei voi silti antaa, koska olihan tämä painillisesti hyvin vajaavaista, ja Vader oli harmillisen hidas. Bradshaw vakuutti minut taas.
* * ½
Singles Match
D-Lo Brown vs. Gangrel
Vain Attitude Eran WWF:ssä saattoi vampyyri olla mainstream-painin tasolla face. Kuten olen jo useamman kerran todennut, alkoivat vuoden ’98 loppupuolella tosiaan monet Attitude Eralta muistetut painijat tehdä ppv-debyyttejään. Nyt oli Gangrelin vuoro. Jos openerissa paininut Edge oli jo hieman erikoinen kaveri, niin tämä punaista nestettyä juova valkopaitainen herrasmies sitä vasta olikin. D-Lo Brown oli hävinnyt ppv:tä edeltävässä Raw’ssa European-mestaruutensa X-Pacille ja haki nyt tästä ottelusta sitten ilmeisesti uutta nousua. Mitään kummempaa tarinaa ei tälle(kään) alakortin midcard-painijoiden ottelulle ollut.
Vaikka kummoisempaa taustaa ei tälle kohtaamiselle ollut, oli tämä laadullisesti ihan hyvä. Ei nyt vieläkään päästy openerin tasolle, mutta kuitenkin aika mukava alakortin ottelu. Gangrel osoitti tässä ottelussa, että kykeni kyllä painimaan ihan hyviä otteluita. D-Lo nyt sen oli näyttänyt jo aikaisemmin. Ei tässäkään tosiaan mitään kovin erityistä tapahtunut, mutta hoiti oman osuutensa juuri kuten piti. Gangrelista ei voi olla tykkäämättä. Pelkästään jo sisääntulomusiikki on kultaa.
* * ½
WWF Championship Title Shot
Triple Threat Steel Cage Match
Ken Shamrock vs. Mankind vs. The Rock
Ppv:n kuudennen ottelun kohdalla päästiin vihdoin isompiin otteluihin, kun vastakkain oli käytännössä kolme WWF:n overeinta nimeä, jotka eivät olleet kiinni missään muussa kuviossa. Shamrockin feudi Owenia ja Rockin feudi Triple H:ta vastaan olivat päättyneet SummerSlamiin, ja Mankind oli ajelehtinut ympäriinsä jo vähän pidempäänkin ollen periaatteessa heel pyörien Mr. McMahonin kanssa ja suostuen tämän käskyihin, vaikka yleisö oli ollut jo pitkään sympaattisen Foleyn puolella. Niinpä edellisessä Raw’ssa nämä kolme ottelivat toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa, mutta se päättyi, kun McMahonin ykkösmiehet Kane ja Undertaker sekaantuivat otteluun ja pieksivät kaikki kolme tajuttomiksi. Niinpä uusintaottelu buukattiin ppv:hen, ja ppv:tä edeltäneessä Heatissa siitä tehtiin vielä Steel Cage Match. Kyllä, Steel Cage Match buukattiin tuosta vain ppv:n pre-show’ssa. Tervetuloa Attitude Eralle.
Sen lisäksi, että yleisö oli ollut pitkään Mankindin puolella, osoitti kanadalainen yleisö tässä ottelussa taas voimansa buuaamalla Shamrockille ja tarjoamalla melkeinpä illan kovimmat popit Rockille. Itse ottelu oli puolestaan ehdottomasti illan paras. Aluksi se tuntui lähtevän liikkelle vielä aika hitaasti, mutta loppujen lopuksi se olikin juuri hyvä asia. Tämä oli nimittäin sen verran pitkä ottelu, että alusta alkaen hurja tykitys olisi käynyt vielä kalliiksi loppupuolella. Nyt alussa hommaa rakenneltiin kunnolla, ja pidemmälle edetessä mukaan tuli sitten karut bumpit ja huikea häkin katolta hyppäämisspotti. Tämä oli lähes niin hyvä kuin häkin sisällä käytävä kolminottelu voi ollakin. Kyllä nämä kolme osaavat. Ainoastaan olisin jäänyt kaipaamaan vähän enemmän sitä häkin käyttöä, koska nyt se jäi aika sivuosaan tässä.
* * * *
Singles Match
Dustin Runnels vs. Val Venis
Luovuttuaan TAFKA Goldust -gimmickistä oli Dustin Runnelsista tullut uudelleensyntynyt kristitty, ja nyt hän soti kaikkea sitä moraalittomuutta ja väkivaltaa vastaan, mikä oli lisääntynyt radikaalisti Attitude Eran WWF:ssä. Runnelsin muodonmuutoksen aikoihin Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ssä, ja niinpä tästä aikuisviihdetähdestä tulikin Runnelsin silmätikku. Runnels yritti häiritä Venistä parhaansa mukaan, mutta tämä ei häirinnästä pahemmin välittänyt, vaan käänsi lopulta koko homman Runnelsia vastaan. Runnels oli nimittäin hetkeksi lyöttäytynyt yhteen takaisin edellisen vuoden lopuilla hylkäämän vaimonsa Terri Runnelsin, eli Marlenan, kanssa. Terri oli kuitenkin kadonnut joksikin aikaa, kunnes Val Venis paljasti eräässä Raw’ssa, että Terri onkin nyt hänen kanssaan. Tämän jälkeen sai Runnels nauttia kahdessa Raw’ssa titantronilta näytetyistä aikuisviihdevideoista, jotka Venis oli tehnyt Terrin kanssa. Ei liene vaikeaa uskoa, että Runnels oli täysin murtunut mies. Ja silti Venis oli face. Tervetul.. Olkoon.
Tätä midcardottelua ei voi tosiaankaan moittia siitä, että siltä olisi puuttunut taustaa. Vaikka otteluun johtanut feud olikin aika uskomaton, ikävä kyllä ottelu ei sellainen ollut. Jostain syystä en osannut edes odottaa tältä kauheasti, vaikka Goldust on ihan hyviin otteisiin pystynyt, ja Val on uransa alkuvaiheissa ollut oikein vakuuttava. Ehkä se sitten oli se, että pelkäsin jo etukäteen, että ottelussakin paini jää vain feudin alle. Oli tämä siis ihan kiva ottelu, mutta taas semmoinen tv-tasoinen. Ei mitään, mitä ei olisi Valilta ja Dustilta nähty muissakin otteluissa. Pitää kuitenkin muistaa, että ennemmin näiden rutiiniottelua katsoo kuin vähintään puolta WCW:n ppv:n kortista.
* *
Six Man Tag Team Match
Jeff Jarrett & Southern Justice vs. X-Pac (c) & New Age Outlaws (c)
Jeff Jarrett oli siis hävinnyt SummerSlamissa X-Pacille, mikä tiesi miehelle hiustyylin muutosta. Samalla muuttui myös asenne, kun Jarrett luopui Double J -nimestään ja countrylaulaja-gimmickistään, mikä oli huomattava kehitysaskel miehen uralla. Tennessee Lee oli lähtenyt WWF:stä jo pari kuukautta aiemmin, mutta vielä tässä vaiheessa Jarrettin apuna olivat Mark Canterbury ja Dennis Knight, eli aikaisemmin Godwinsseinä tunnetut maalaisjuntit nyt bad ass henkivartijan gimmickillä. Vaikka SS:n jälkeen Jarrett olikin siis muuttunut entistä inhottavammaksi tapaukseksi, ei hän ollut muuten vielä jatkanut eteenpäin vaan kantoi syvää kaunaa X-Pacia kohtaan. Niinpä hän ja Southern Justice hakivatkin sitä nyt tässä ottelussa tuoreelta European-mestarilta ja New Age Outlawsilta.
Tämä ei ollut ensimmäinen tämän vuoden aikana nähty usean miehen joukkueottelu, jossa on mukana D-Generation X. Yksikään niistä otteluista ei ole ollut huono, mutta esimerkiksi tätä ja sitä keväällä Nationia vastaan käytyä ottelua on vaivannut se, etteivät ne ole mitenkään hirveän erityisiksikään yltäneet. NAO, X-Pac ja Jarrett esittivät kyllä ottelussa ihan hyviä otteita, ja Southern Justicekin vaikutti normaalia paremmalta tällä uudella gimmickillään, mutta ei tämä silti mainittavan hieno koitos ollut. Ihan kivaa rymistelyä ennen Main Eventiä, mutta jotain vähän uudempaa olisi voinut toivoa. Tämäkin oli jo ennen nähty, mutta onneksi kyseessä oli sentää kiva uusinta.
* * ½
WWF Championship
Triple Threat Match
Steve Austin (c) vs. Kane vs. The Undertaker
Vielä SummerSlamissa nähtiin ME:nä kahden firman suurimman facen rehti kohtaaminen, mutta kuukaudessa oli ehtinyt tapahtua paljon. Undertaker ja Kane olivat yhdistäneet voimansa jo ennen SS:ää, ja ppv:n jälkeen he vihdoin myivät itsensä saatanalle ja sopivat yhteistyöstä Vince McMahonin kanssa. Undertaker oli siis valmis tekemään mitä tahansa saadakseen WWF-mestaruuden itselleen, ja McMahonin palava halu saada päämestaruus pois Austinilta oli vain kasvanut päivä päivältä. Niinpä McMahon kehitti ”Master Planin” ja buukkasi tähän ppv:hen Triple Threatin näiden välillä. Lisäksi hän loi otteluun vielä lisästipulaation: Undertaker ei voisi ottelussa selättää Kanea ja Kane ei voisi selättää Undertakeria. En edelleenkään ihan ymmärrä, mitä järkeä tuossa kayfaben näkökulmasta ajatellen oli. Ok, McMahon ehkä ajatteli, että Kane ja ’Taker eivät ajaudu tappelemaan keskenään, kun eivät voi selättää toisiaan, jolloin Austin ei voi ehkä heitä samalla tavalla yllättää. Toisaalta taas otteluun olisi avautunut useampi tapa Austinille menettää vyönsä, minkä luulisi olevan Vincen ykköstavoite. Lisäksi (kuten ottelussa saattoi havaita) stipulaatio itse asiassa vain lisäsi veljesten välistä nyrkkienvaihtoa, koska heidän oli kuitenkin selvitettävä, kumpi saa selättää Austinin. Typerää buukkausta.
Täytyy muuten sanoa täysin asiaan liittymättömästi, että Undertaker oli tässä vaiheessa lookiltaan, sisääntulomusiikiltaan jne. jo hyvin lähinnä Ministry of Darkness -aikaa, vaikka se ei vielä ihan ollut alkanut. Mutta siis itse otteluun. Kun jo ottelun stipulaatiossa on näin epäloogista buukkausta, ei voi olettaa muuta kuin, että tietenkin se vaikuttaa myös ottelun laatuun. Juuri buukkauksen takiahan tästä hyvin pitkälle muodostui käytännössä Handicap Match, ja vaikka nämä kolme viihdyttävän entertainment brawlin osasivatkin (vaikka kukaan ei uransa parhaassa kunnossa ollutkaan), niin vähän vaisuksi tämä jäi. Paikoitellen meno oli kyllä oikein hyvää, ja yleisö oli hienosti mukana, mutta loppujen lopuksi tämä oli kyllä turhan pitkä ottelu siihen nähden, miten vähän tässä kuitenkin tapahtui. En myöskään tykännyt lopetuksesta. Otteluna tämä oli siis ihan hyvä ihan jo tunnelman ja mukana olleiden hyvien hetkien ansiosta, mutta ME:nä harvinaisen heikko esitys WWF:ltä. WCW:ltä tämä kai olisi jo hyvä suoritus.
* * ½
Kuten tähdistäkin näkee, oli tämän ppv:n ehdoton huippukohta tuo Main Event, jossa natsasi tosi moni asia, ja yleisö sai nauttia hienosta Steel Cage -ottelusta. Tämän lisäksi erityiskiitosta täytyy antaa hyvälle openerille, mutta muuten tapahtuma oli kyllä rehellisesti sanottuna aika vaisu. Yli puolet kortista oli satunnaisia midcard-otteluita, joista kaikki eivät olisi millään kuuluneet ppv:hen. Kuten jo sanoin, tykkään nähdä midcard-kasvoja ppv:ssä, mutta vastapainona pitää olla myös isoja nimiä. Nyt esim. IC-mestaruutta ei nähty koko ppv:ssä (joo, johtuu mestarin loukkaantumisesta mutta silti) ja muutenkin starpower keskittyi käytännössä kahteen otteluun. Tykkään edelleen päämestaruuden ympärillä pyörivästä Austin-kuviosta, vaikka tämä olikin nyt heikoin siihen liittyvä ppv-ottelu. Hyvänä puolena ppv:stä täytyy sanoa, että yhtään huonoa hetkeä tässä ei ollut. Vaisuja kyllä, mutta kaikki ottelut viihdyttivät ainakin jollain asteella. Silti kokonaisfiilis jäi aika heikoksi, joten ehdottomasti tämä menee Kehnojen kategoriaan.
Wikipedia: WWF Breakdown
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.3.2011
No Comment