Arvio: WWF Fully Loaded 1999

Päivämäärä: 25.7.1999

Sijainti: Buffalo, New York (Marine Midland Arena)

Yleisömäärä: 16 605

Fully Loaded järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna ’98, jolloin se nähtiin heinäkuun In Your House -ppv:nä. Nyt kun In Your Houset olivat historiaa, ja WWF:kin oli alkanut siirtyä vuodesta toiseen toistuviin väli-ppv:eiden nimiin, järjestettiin Fully Loaded vuonna ’99:kin heinäkuussa KOTRin ja SummerSlamin väli-ppv:nä. Fully Loadedista ei tosin mitään kovin pitkäaikaista ppv:tä WWF:n historiaan tullut koskaan, sillä tämän kerran jälkeen FL palasi enää vain kerran ppv-kalenteriin. Selostajinamme jälleen JR ja King.

WWF Intercontinental Championship

Edge (c) vs. Jeff Jarrett

Intercontinental-mestaruudesta oli viimeeksi oteltu ppv-tasolla WM:ää seuranneessa Backlashissa. Over The Edgessä toki piti olla se IC-mestaruusottelu Godfatherin ja Blue Blazerin välillä, mutta sattuneesta syystä sitä ei ikinä nähty. Pian tuon murheellisen illan jälkeen Godfather hävisikin mestaruutensa Owenin läheiselle ystävälle Jeff Jarrettille, joka omisti mestaruuskautensa Hartin muistolle. Jarrett kantoi vyötä aina tätä ppv:tä edeltävään Torontossa järjestettyyn house show’hun asti, jossa Jarrettin oli alun perin tarkoitus puolustaa vyötään jotain toista vastustajaa vastaan. Tämä ei kuitenkaan päässyt paikalle, ja niinpä Toronton oma poika Edge ilmoitti haastavansa Jarrettin IC-mestaruusotteluun. Kaikkien yllätykseksi Edge voittikin vyön Jarrettilta kotiyleisönsä edessä, ja nyt hän joutui puolustamaan mestaruutta vihaista entistä mestaria vastaan. Samalla Edgellä oli takaraivossaan myös muita ongelmia, sillä Gangrel oli potkinut Edgen pihalle Broodista ja koitti estää nyt tämän menestyksen.

Tämä oli ihan mukava aloitus ppv-illalle, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Ottelu kesti openeriksi jopa yllättävänkin pitkään, eikä se ollut välttämättä pelkästään hyvä asia. Vajaan vuoden WWF:ssä ollut Edge oli vielä aika vihreä, ja Jarrett ei ollut koskaan ollut mikään huippukantaja, joten lyhyempi ja intenssiivisempi ottelu olisi voinut toimia paremminkin. Nyt paikoitellen ottelussa oli pieniä tylsiä hetkiä. Eipä silti, kyllä tämä ihan hyvin illan avaamisen hoiti ja sai yleisönkin kivasti mukaan. Erityisesti ottelun loppuvaiheet olivat oikein hyviä.

* * ½

WWF Tag Team Championship
No DQ 3 on 2 Handicap Match

Hardy Boyz (c) & Michael Hayes vs. Acolytes

Hardy Boyzit olivat ottaneet selvän harppauksen urallaan, sillä päästyään ensimmäistä kertaa joukkuemestaruusotteluun he käyttivät tilaisuuden hyödykseen ja voittivat mestaruusvyöt Acolytes-kaksikolta. Tämän jälkeen Michael Hayesin manageroima kaksikko olikin saanut pitää kynsin ja hampain kiinni vöistään, koska WWF:n joukkuedivarissa oli päällä aikamoinen kilpailutilanne. Yksi kilpailunhaluisimmista joukkueista oli tietenkin entinen mestarikaksikko Bradshaw ja Faarooq, joka tietenkin tahtoi vyönsä takaisin. Ihan perinteistä mestaruusottelua he eivät kuitenkaan saaneet Fully Loadediin, sillä Mattin ja Jeffin lisäksi heitä vastaan No DQ Matchissa asettui myös Hardyjen manageri ja entinen pitkänlinjan joukkuemestari Michael ”Freebird” Hayes.

Vähän kömpelöjä nämä Hardyjen ensimmäiset ppv-ottelut olivat. Ei sillä, etteikö tämäkin ottelu olisi ollut ok-tasoa tai etteivätkö Hardyt olisi tässäkin ihan kivasti osuutensa hoitaneet, mutta ihan tulevien vuosien loistavuuteen ei näissä otteluissa vielä ylletty. KOTRissa suurin ongelma oli otteluajan lyhyys. Tässä suurin ongelma oli Michael Hayes, joka todella kömpelöllä ja hitaalla pyörimisellään teki myös koko ottelusta paljon kömpelömmän. Acolytesitkään eivät ihan parhaassa iskussaan olleet, mutta onneksi Matt ja Jeff väläyttivät muutamia oikein näyttäviä high flying -liikkeitä, joiden ansiosta ottelusta kuoriutui kuitenkin ihan katsottava. Hieman parempaa olisi tosin voinut toivoa.

* *

WWF European Championship

Mideon (c) vs. D’Lo Brown

European-mestaruus oli ollut poissa kuvioista aina WM:stä lähtien, jos ei lasketa mukaan sen yhden illan paluuta Briteissä järjestetyssä No Mercyssä. Shane McMahon oli siis voittanut halpamaisesti mestaruuden X-Pacilta ennen WM:ää, ja kun hän onnistui säilyttämään vyön ’Maniassa, ilmoitti hän eläköityvänsä kehätoiminnasta mestarina. Niinpa European-mestaruus poistui WWF:n kuvioista, kunnes eräässä kesäkuisessa Raw’ssa Corporate Ministryn Mideon löysi Shane McMahonin urheilukassista tämän hyllyllä olevan vyön ja julistautui European-mestariksi. Shanellakaan ei ollut mitään asiaa vastaan, joten homma oli sitä myöten virallista. Miten juhlallinen tapa voittaa mestaruus. Entinen European-mestari D’Lo Brown, joka nyt oli sitten oikeasti kääntynyt faceksi, ei pitänyt ollenkaan siitä, millaiseen alennustilaan hänen rakastamansa mestaruusvyö oli päätynyt, ja niinpä hän otti tehtäväkseen mestaruuden Mideonilta poisviemisen.

Kahdelta edelliseltä ottelulta sopi odottaakin jonkinlaista menoa, mutta tämän ottelun kohdalla odotukseni eivät olleet kovin kummoiset. Toki D’Lo oli ihan hyvä painija, mutta Mideon oli niin onneton tapaus, että pelkästään ihan hyvillä taidoilla ei häntä vastaan kummoista ottelua saataisi aikaan. Niinpä lopputuloksena olikin aika heikko koitos. Ei tosin mikään ihan kamala, sillä D’Lo näytti yrittävän parhaansa, mutta ei se Mideonia vastaan hirveän pitkälle riitä. Katsottava ottelu, mutta on näissä European-kuvioissa hieman parempiakin nähty.

* ½

WWF Hardcore Championship
Hardcore Match

Al Snow (c) vs. Big Bossman

Ah, ihanaa. Al Snow’n ja Big Bossmanin legendaarinen feud oli saanut alkunsa. Tästä tulisi tulevien kuukausien aikana vielä todellista kultaa. Tässä vaiheessa homma oli kuitenkin vasta alussa, ja koko juttu oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun joku oli iskenyt HC-mestari Snow’n pitkäaikaisen ystävän Headin läpi jättiläismäisen rautanaulan. Tuosta hetkestä lähtien ennenkin sekopäinen Snow oli muuttunut suorastaan hulluksi, sillä ilmeisesti kaikki Headin kipu ja tuska välittyi Snow’n kehoon niin, että hän pyöri backstagella tuskissaan tauotta. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Snow saapui kehään pyytämään Big Bossmania päästämään hänet tuskista lyömällä häntä mahdollisimman kovaa. Bossman teki työtä käskettyä, mutta Snow ei suinkaan ollut vielä tyytyväinen vaan tahtoi kohdata Bossmanin uudestaan ppv:ssä HC-mestaruusottelussa.

Vähän harmillista, että alkuvuodesta aika viihdyttäviä otteluita tarjonneet HC-mestaruuskuviotkin vajosivat selvästi alemmalle tasolle tässä vuoden ’99 loppupuoliskolla. Toivottavasti seuraavina vuosina luvassa olisi taas nousua. Tämäkään ottelu ei nimittäin minua kauheammin sytyttänyt, sillä backstagella ja ulkona nähdyssä tappelussa ei nähty hirveästi mitään uutta vaan enemmänkin vain kankeaa mäiskintää. Toki ottelussa oli myös omat hyvät hetkensä ja pari oikeasti näyttävää bumppia, mutta se ei vielä kovin korkealle tätä ottelua pelasta, kun Bossmanin työskentely jätti tästä vaisun fiiliksen. Minusta Bossman ei vain koskaan sopinut näihin HC-kuvioihin. Lopetuskin oli aika typerästi toteutettu.

* *

Special Referee: Hardcore Holly

Big Show vs. Kane

Kuten pääsinkin jo Big Show’n ja Kanen KOTR-kohtaamisen kohdalla toteamaan, näitä miesten välisiä kohtaamisia tulisia seuraavien vuosien aikana riittämään. Ottelun alkaessa molemmat kaksikosta tuntuivat vielä olevan faceja, ja ainut selvä heel oli ottelun tuomarina toiminut Hardcore Holly. Kaikki olikin alkanut HC Hollyn ja Big Show’n feudista, mikä oli kuitenkin KOTRissa tapahtuneiden sattumusten jälkeen muuttunut Show’n ja Kanen rajuksi välienselvittelyksi. Kane näytti tässä isojen miesten paremuudenratkaisemiskuviossa hetken aikaa jopa heelmäisiä piirteitä, kun hän taas kerran liittoutui hetkeksi yhteen veljensä Undertakerin kanssa piestäkseen Big Show’n. Tuo yhteistyö päättyi lyhyeen, kun Kanelle paljastui, että Undertaker oli piessyt Kanen joukkueparin X-Pacin pahanpäiväisesti. Niinpä ottelun alkaessa molemmat isoista möhkäleistä saivat yleisöltä isot popit.

Olen varmaan jollain tapaa hyvin kieroutunut ja sairas, mutta tykkäsin enemmän KOTRin ottelusta näiden kahden välillä, vaikka siinä nähtiinkin keskellä pitkä ja hyvin omituinen Choke hold -episodi. Jollain tapaa tuo kuristusoteosio oli kuitenkin minusta aika hassu, ja muuten tuossa ottelussa oli sitä ensimmäisen kerran fiilistä ja myös pari oikeasti ihan näyttävää liikettä. Tässä ei tuota samanlaista fiilistä ollut, ja HC Hollyn osuus tässä tuntui kaikin puolin täysin turhalta ja typerältä. Miksi Holly piti sotkea tähän otteluun, kun lisäksi kuvioihin sotkeutuivat myös X-Pac ja Undertaker? Oli tämäkin siedettävää brawlailua näiden kahden välillä, mutta vuosi ’99 ei tosiaan ollut näiden kahden parhaiden otteluiden aikaa. En oikeastaan tiedä, ovatko nämä kaksi koskaan otelleet kovin hienoa 1 vs. 1 -ottelua keskenään. Aikamoisen vaisu fiilis tästä jäi kokonaisuudessaan.

* ½

Iron Circle Match

Steve Blackman vs. Ken Shamrock

Entinen MMA-taistelija Ken Shamrock ja ”Lethal Weapon” Steve Blackman olivat ajautuneet feudaamaan toisiaan vastaan, kun McMahonien jonkinlaisiin apujoukkoihin (vaikkeikaan virallisesti Corporate Ministryyn) kuulunut Steve Blackman saapui pieksemään Ken Shamrockin kendokepillä King of the Ringiä edeltäneessä Heatissa kesken Shamrockin ja Shane McMahonin ottelun. Blackmanin hyökkäyksen takia Shamrock kärsi tapahtumassa sisäisestä verenvuodosta, ja hänen KOTR-turnausottelunsa Mr. Assia vastaan keskeytyi, kun tuomari päätti ottelun Shamrockin alkaessa sylkeä verta Assin Powerbombin jälkeen. Tästä kaikesta Shamrock oli hyvin katkera Blackmanille ja janosi kostoa. Miehet ottivat useamman kerran yhteen, vaikka Shamrock oli yhä puolikuntoinen Blackmanin hyökkäyksen jäljiltä. Nyt Shamrock oli täydessä kunnossa, ja hän pääsi kohtaamaan Blackmanin omassa ottelumuodossaan. Tämä Iron Circle Match käytiin parkkihallissa, jossa miehet tappelivat katuvaatteissa autojen ympäröimän alueen sisällä. Alun perin voittajan piti kai olla se, joka pääsisi tuosta alueesta ensimmäisenä ulos, mutta eihän se taas ihan niin mennyt…

Tämä rymistely oli muutenkin kuin sekavan lopetuksensa takia enemmän angle kuin oikea ottelu, mutta siinä roolissa ihan toimiva. Hommassa tuotiin hyvin esille näiden kahden vaarallisen tappelijan feudin rajuus, vaikka painillisesti tämä ei erityinen ollutkaan. Paria ihan näyttävää bumppia lukuun ottamatta tässä ei kuitenkaan kauheasti ehtinyt tapahtua. Hauskana sivuhuomiona pitää mainita, että tässä ottelussa aluetta ympäröineiden autojen konepelleille istui muutamia alakortin WWF-nimiä tai muita firman palkkalistoilla olevia kavereita luomassa katutappelun tunnelmaa. Yksi näistä tyypeistä oli muuan Kurt Angle.

* ½

Tag Team Match

Mr. Ass & Chyna vs. Road Dogg & X-Pac

Tämä ottelu oli D-Generation X:n virallinen loppu. Vielä vuodenvaihteen aikaan yleisön rakastama kapinallisryhmä oli hajonnut palasiksi, kun ensin Chyna ja sitten Triple H kääntyivät heeleiksi ja liittyivät Corporationiin. Seuraavaksi oli vuorossa Billy Gunn, joka hyökkäsi ensin X-Pacin ja myöhemmin myös pitkäaikaisen joukkueparinsa ja ystävänsä Road Doggin kimppuun ja alkoi kutsua itseään Mr. Assiksi. Jäljelle jäivät vain Road Dogg ja X-Pac, jotka yrittivät jollain tapaa pitää DX:n muistoa yhä yllä. Samalla Chyna ja Triple H olivat löytäneet yhteisen sävelen Mr. Assin kanssa, ja tämä kolmikko oli vakaasti sitä mieltä, että kaikki oikeudet DX:n nimeen ja DX:n nimellä myytäviin fanituotteisiin kuuluvat heille. Road Dogg ja X-Pac eivät arvatenkaan olleet asiasta samaa mieltä, ja niinpä koko tämä DX-feud huipentui tähän otteluun, jossa voittajajoukkue saisi täydet oikeudet DX:n nimeen ja DX-tuotteisiin.

Tämän ppv:n Main Eventin teema oli ”End of an Era”, mutta tuo lause sopi hyvin myös tähän otteluun. Tämä oli tietyn DX-Eran päätös, vaikka kaikennäköisiä comebackeja olisikin vielä luvassa monien tulevien vuosien aikana. Tässäkään ottelussa ei tosin alkuperäisistä DX:n perustajista ollut mukana kuin Chyna, kun Triple H oli pitkälti noussut jo näitä kuvioita ylemmäs ja Shawn Michaels oli ripustanut painibuutsinsa naulaan. Yhtä kaikki, itse ottelu oli oikein hyvä. Olin itse asiassa jopa positiivisesti yllättynyt, kuinka hyvin viihdyin tätä katsoessa. Kukaan näistä neljästä ei nimittäin mikään superlahjakas painija kuitenkaan ole, mutta niin vain he repäisivät oikein toimivan joukkuetaiston. Toki osuutta viihtyvyyteen oli paljon yleisölläkin, joka oli upeasti mukana koko ottelun ajan. Ei siis mikään painitekninen riemujuhla, mutta hyvä ja juuri oikeanlainen päätös tälle kuviolle. Enemmän ei olisi sopinut toivoakaan. Lopetuskin oli aika yllättävä.

* * *

WWF Championship Title Shot
Fully Loaded Strap Match

Triple H vs. The Rock

Triple H:n ja The Rockin raju feud oli saanut alkunsa pian sen jälkeen, kun Rock oli potkittu pois Corporationista, ja Triple H oli noussut Rockin tilalle ryhmittymän uutena isona nimenä. Siitä lähtien nämä kaksi, joiden välit eivät olleet tulleet täysin selvitetyiksi edellisenä vuonnakaan Triple H:n loukkaantumisen takia, olivat olleet toistensa pahimmat viholliset. Katsojat olivat saaneet seurata, kuinka Triple H oli yrittänyt teloa Rockin mitä halpamaisimmilla keinoilla, ja hän oli välillä siinä onnistunutkin. Kevään lopuilla Rockin käsi oli useamman viikon ajan kipsissä. Over The Edgessä miesten ottelu päättyi diskaukseen, eikä se todellakaan tyydyttänyt kumpaakaan. Seuraavina kuukausina kaksikko otti yhteen useita kertoja todella rajusti, ja miehet kohtasivat toisensa mm. Steel Cage -ottelussa. Samalla Triple H:n sisällä oli alkanut kasvaa laajeneva katkeruus siitä, kuinka hän ei ollut vieläkään päässyt päämestaruusotteluihin, vaikka olisi mielestään ansainnut sen ajat sitten. Syy oli Triple H:n mielestä ensinnäkin Corporate Ministry -toveri Undertakerin, joka oli vienyt HHH:n valokeilan, mutta toiseksi tietenkin myös The Rockin, joka oli estänyt Triple H:n pari mahdollisuutta päästä ottelemaan päämestaruudesta. Lopulta näiden kahden välille buukattiin tämä ottelu, joka päättäisi koko feudin ja jonka voittaja ottelisi päämestaruudesta SummerSlamissa. Ottelumuoto oli Strap Match, mutta normaaleista Strap Matcheista poiketen tätä ei voitettu kehäkulmauksia koskettamalla vaan perinteisellä selätyksellä. Lisänä oli tietenkin No DQ ja Falls Count Anywhere -säännöt.

Tämäkin ottelu oli tietyllä tapaa yhden aikakauden päätös, koska tällä lopetettiin Rockin ja Triple H:n aina DX- ja Nation-ajoista lähtien kestänyt feud, tosin vain toistaiseksi, koska kyllähän se vielä seuraavanakin vuonna syttyisi uudestaan liekkeihin. Odotin tältä ottelulta aika paljon, ja kyllä tämä ehdottomasti oli oikein viihdyttävä entertainment-painotteinen hc-brawlaus, vaikka ei tämä millään miesten edellisen vuoden SummerSlamin ottelun tasolle yltänyt. Paikoitellen homma meni hieman tylsäksi toisen mäiskimiseksi, eikä tässä ollut ihan semmoista samanlaista ainutlaatuista tunnelmaa kuin SS:n Ladder Matchissa. Näistä pienistä heikkouksista huolimatta ottelu oli silti hieno ja ehdottomasti illan paras tähän mennessä. Monin paikoin todella toimivaa menoa, ja oli tämä hetkittäin ihan oikeasti jännittäväkin. Todella hyvä tapa päättää kahden tulevan suurtähden feud.

* * * ½

WWF Championship
First Blood Match

Steve Austin (c) vs. The Undertaker

Tämä oli se todellinen End of an Era Match. Kuten huomata voi, Steve Austin oli King of the Ringin jälkeen noussut Mr. McMahonin kauhuksi jälleen kerran WWF-mestariksi. McMahonit olivat onnistuneet riistämään Austinilta CEO:n paikan, mutta paljon suurempaa tuhoa WWF:lle ja McMahoneille Austin onnistuikin aiheuttamaan päämestarina. Tätä kauhun tasapainoa McMahonin ja Austinin välillä oli jatkunut aina maaliskuusta 1998 lähtien, ja nyt Mr. McMahon päätti, että oli aika lopettaa se kokonaan. Hommaan oli mahtunut vaikka mitä vaiheita, kuten Vincen parin kuukauden face-jaksokin, mutta nyt ne kaikki oli aika päättää. Vince määräsi Corporate Ministryn ykkösnimen ja entisen WWF-mestarin The Undertakerin Steve Austinia vastaan otteluun, jossa ei paljon suuremmat panokset voisi olla. Jos Undertaker voittaisi ottelun ja mestaruuden, ei Austin pääsisi enää koskaan urallaan ottelemaan päämestaruudesta. Jos taas Austin voittaisi ottelun ja säilyttäisi mestaruuden, joutuisi Mr. McMahon lähtemään WWF:stä pois. Vincen kannalta stipulaatio ei ollut kovinkaan kiva, koska hajoamaisillaan olevan Corporate Ministryn päänimi Undertaker ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta Vincen uran kannalta, vaan häntä kiinnosti ainoastaan mahdollisuus Austinin pieksemisestä. Ottelumuodoksi valittiin First Blood Match, joka ei taatusti jättäisi voittajasta epäselvyyttä.

Nämä kaksi herrasmiestä olivat otelleet viimeisen kuluneen vuoden aikana hyvin eritasoisia otteluita. Austinin ja Undertakerin ottelu oli ollut koko Attitude Eran alkupuolen (eli siis vuonna ’98) odotetuin ottelu, ja lopulta se toteutui SummerSlamissa, jossa miehet vetäisivätkin erinomaisen ****-ottelun. Sitten Undertaker alkoi kuitenkin syksyn aikana väsyä pahasti, eikä Austinkaan ollut totisesti parhaassa vedossaan, ja Rock Bottomissa miehet ottelivat rehellisesti sanottuna huonon Buried Alive Matchin. Sittemmin vuonna ’99 Over The Edgessä nähty näiden kahden ottelu oli jo ok-tasoa, vaikka lopetus olikin laimea. Niinpä en ollut ollenkaan varma siitä, mitä tältä ottelulta sopi odottaa. Lopputulos oli onneksi varsin kiva, sillä näiden kahden viimeinen ottelu hyvään toviin oli lyhyesti sanottuna hyvä. Ei taaskaan mitään huippumenoa, mutta kuitenkin ihan viihdyttävää brawlailua, jossa parasta oli taas erinomainen tunnelma. Homma ei missään vaiheessa muttunut mitenkään tylsäksi, ja tämä olisi voinut saada ehkä korkeammankin arvosanan, ellei ottelun lopetus olisi ollut aika vaisu. Joka tapauksessa onnistunut tapa päättää tämä yksi aikakausi ja siirtyä uudenlaisiin ME-kuvioihin.

* * *

– Tässä ppv:ssä debytoi Hardy Boyzien legendaariseksi kehkeytynyt entrance-theme. Tätä ennen vielä KOTRissa Hardyilla oli käytössä joku ihmeellinen random-rämpytys.

WWF onnistui tämän ppv:n osalta siinä, että kolme viimeistä ottelua olivat kaikki aika hyviä ja hoitivat oman osuutensa. Samalla tietty aikakausi WWF:ssä oli tosiaan saanut päätöksensä, ja uudehkot tuulet alkaisivat vallita WWF:ssä tämän ppv:n jälkeen. Toisaalta kuitenkin tästäkin jäi aika vaisu fiilis, sillä kortin kuudesta muusta ottelusta yksikään ei yltänyt edes kolmeen tähteen, ja tuohon DX-joukkueotteluun asti ppv tuntui aikamoisen epäonnistuneelta. Loppu tosiaan pelasti jonkun verran, mutta sekään ei ollut missään kohtaa erinomainen. Kahdesta ME-ottelustakin oli jo edellisenä vuotena nähty paremmat versiot, joten ei tämä Kehnoa paremmaksi yltänyt. Parempi tosin kuin pari muuta WWF:n ppv:tä tai suurin osa WCW:n ppv:istä.

Wikipedia: WWF Fully Loaded 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.8.2011

Lisää...

Arvio: WWF Fully Loaded 1999