Arvio: WWF In Your House: D-Generation X

Sijainti: Springfield, Massachusetts (Springfield Civic Center)

Päivämäärä: 7.12.1997

Yleisömäärä: 6 358

Katso tapahtuma WWE Networkista!

WWF:n edellinen maksulähetys Survivor Series oli siis päättynyt varsin traagisiin meininkeihin, joista onkin luontevaa hypätä D-Generation X:n mukaan nimetyn In Your House -tapahtuman pariin. Tässä välissähän siis Bret Hartin lisäksi myös British Bulldog, Jim Neidhart, Rick Rude ja pari muutakin pienempää kaveria olivat firmasta päättäneet Montreal Screwjobin takia lähteä (myös jopa Mick Foley lähti hetkeksi, mutta palasi kyllä sittemmin takaisin), mutta WWF päätti jatkaa porskuttamistaan sillä, mitä heillä oli. Vahvimpana hahmonaan tietenkin DX:n johtaja Shawn Michaels, mutta WWF:n onneksi Hartin menetys ei ollut niin lopullinen juttu kuin mitä olisi se muutama kuukausi aikaisemmin ollut: nyt heillä oli lisäksi kovaa vauhtia kuntoutuva Austin, alinomaa nouseva Rocky Maivia, The Undertaker, uusi tulokas Kane, DX:n toinen jäsen Hunter Hearst Helmsley, WWF:ään pakon edessä jäänyt Owen Hart, omissa kuvioissaan pyörivä Mick Foley ja väkipakolla kovaa nostetta saanut Ken Shamrock. Ei tuokaan nyt vielä kovin laaja porukka ollut, mutta parempaan päin silti. Tämän tapahtuman kortissa Hartin lähdön jättämät ongelmat kyllä näkyvät karusti.

WWF Light Heavyweight Championship

Brian Christopher vs. Taka Michinoku

Kyllä, show’n avasi WWF Light Heavyweight Championship -ottelu. WWF oli siis vähitellen loppukesästä ja syksyn edetessä entistä vahvemmin alkanut kehitellä omaa light heavyweight -divisioonaansa vastineena WCW:n cruiserweight-divisioonalle. Marraskuussa WWF:ssä sitten starttasi mestaruusturnaus, jonka voittaja kruunattaisiin ensimmäiseksi Light Heavyweight -mestariksi. Aikaisemmilla kierroksilla Taka Michinoku oli päihittänyt Devon Stormin ja Águilan, kun taas ”Jerryn poika” Cristopher puolestaan Flash Flanaganin ja muuan Scott Taylorin, josta kuulisimme myöhemmin lisää.

Tämä ottelu olikin oikeastaan illan paras. Ehkä tämän laadusta voi olla useampaakin mieltä, mutta minä tykkäsin kovasti. Tässä oli hienosti buukattu rakenne, yllättävän hyvää pyskologiaa, muutamia loistavia liikkeitä ja tosi hyvä tunnelma. Lisäksi Cristopher veti roolinsa kadehdittavan hyvin – senkin jälkeen, kun miehen huuli aukesi tosi pahan näköisesti. Kokonaisuudessa ottelusta jäi hienon, kovan kamppailun fiilis. Ottelu, jossa molemmat antoivat kaikkensa ja väläyttivät huippuosaamistaan, ja lopulta toinen selvisi parempana. Harmi, ettei WWF:n light heavyweight -divisioonan historiaa voi myöhemmin paljoakaan ylistää. Toki Cristopherin hallintaosuudet eivät painillisesti mitään nyt huippulaatua olleet, ja muutenkin tämä jäi WCW:n cruiserweight-divisioonan varjoon, mutta viihdyttävä kamppailu silti.

Arvosana: * * * ½ 

6-Man Tag Team Match

Los Boricuas vs. The Disciples of Apocalypse

Tarvitseeko kenellekään enää kertoa tämän ottelun taustoja? Toivon todella että ei, koska itseäni ei enää voisi vähempää kiinnostaa kirjoittaa tästä ikuisesta feudista. Ja silti WWF työntää näitä otteluita maksutelevisioon! Tällä kertaa uutena väläyksenä oli se, että ottelu olikin vain kuuden miehen joukkuematsi, koska Kane oli tuhonnut Crushin jossain Raw’ssa (oikeasti Crush oli lähtenyt WWF:stä osittain Montreal Screwjobin takia). Boricuasin puolelta Savio Vega ei paininut, mutta heilui kehän laidalla.

Viimeksi kun nämä ryhmät kohtasivat (olisiko ollut Badd Bloodissa), annoin jopa ihan positiivista palautetta ottelulle. Se oli rakennettu minusta ihan kohtuullisesti niin, että Disciples of Apocalypsen heikkouksia peiteltiin mahdollisimman hyvin, ja Boricuas sai taas näyttää osaamistaan. Annoin ottelulle arvosanaksi kai kaksi tähteä. Nyt kuitenkin feudin tylsyys oli vallannut jo ottelunkin; tarjolla ei ollut mitään, mitä ei oltaisi nähty jo kymmeniä kertoja. Tarjolla oli siis todella laimea kamppailu, jonka kiinnostavuutta piti yllä vain Boricuasin jonkinlainen yritys (ja yleisön ”Shave your back!” -huuto Miguel Pérezille). Lopetuskin oli taas turhaa kikkailua.

Arvosana: *

”Toughman Match”

Marc Mero vs. Butterbean

Ja edellisen jälkeen siirrytään entistä laadukkaampiin kuvioihin. Butterbean ei siis suinkaan ollut painija, vaan tunnettu nyrkkeilijä ja vapaaottelija, jonka WWF oli sitten raahannut kehäänsä jostain käsittämättömästä syystä. Lisäksi paluunsa jälkeen egomaaniseksi ja mustasukkaiseksi naisvihaajaksi muuttunut Marc Mero halusi ilmeisesti osoittaa, kuinka vakuuttava nyrkkeilijä hän yhä on menneisyytensä ansiosta, ja niinpä hän oli haastanut Butterbeanin jossain Raw’ssa tähän PPV:hen ”Toughman Match” -nimiseen koitokseen eli koreografioituun nyrkkeilyotteluun. Upeaa.

Itse en ole koskaan oikeastaan perustanut nyrkkeilystä, mutta ennemmin minä olisin aitoa nyrkkeilyä katsonut kuin jotain surkeaa käsikirjoitettua toisen tönimistä neljän erän (joista yksi kesti aina kolme minuuttia) verran. Ei tästä nyt hirveästi ole sanottavaa, kaikki jotka ovat nähneet edes yhden ”nyrkkeilyottelun” jossain painipromootiossa (käsikirjoitetun semmoisen siis), tietävät, ettei näissä paljon kehuttavaa ole. Puolikas tähti täytyy antaa Sablelle ja sille yhdelle upealle lataukselle, jolla Butterbean tykitti Meron nätisti ulos kehästä. Ennemmin vaikka kääpiöpainia kuin tätä… ja tämän sanottuani muistin, mitä Royal Rumblessa oli luvassa.

Arvosana: ½

Tähän väliin sitten kerrassaan upea kohtaus, jossa ilmeisesti järkensä lopullisesti menettänyt The Artist Formerly Known As Goldust saapui uuden managerinsa Luna Vachonin kanssa sisääntulorampille. Lunan talutuspannassa ollut Goldust lausui yleisölle maailman omituisimman runon, jonka oli ”kirjoittanut lapsuudessaan”. Huumoriarvoltaan loistavuutta, rakastin tätä Goldustia. Kokonaan toinen asia on, kuuluuko tämä mitenkään maksutelevisioon.

WWF Tag Team Championship

The Legion of Doom vs. The New Age Outlaws (c)

Road Doggin ja Billy Gunnin ja Legion of Doomin feudihan oli alkanut jo ennen Survivor Seriesiä, jolloin kahden uuden ylimielisen nuorehkon painijan muodostama joukkue oli käynyt ryppyilemään tuolloisille WWF:n joukkuemestareille, koska heidän mielestään LOD:n paikka oli jo vanhainkodissa. Ennen Survivor Seriesiä Dogg ja Gunn olivat varastaneet Road Warriorsin hienot piikkiolkakoristeet, ja Survivor Seriesissä he aiheuttivat LOD:n eliminoinnin ottelussa. Vaikka Hawk ja Animal sittemmin saivat olkakoristeensa takaisin, Road Dogg ja Billy Gunn onnistuivat tätä PPV:tä edeltäneessä Raw’ssa ryöstämään puolivahingossa voiton mestaruusottelussa LOD:ta vastaan. Niinpä Dogg ja Gunn olivat uudet joukkuemestarit, ja nyt he joutuivat kauheaan paikkaan, eli puolustamaan vöitään vihaisia vanhoja mestareita vastaan.

Itse tykkäsin tästä ottelusta ihan jonkin verran (varsinkin verrattuna kahteen edelliseen), vaikka ei tämä nyt painillisesti mikään kummoinen ottelu ollutkaan. Tykkäsin kuitenkin ihan kokonaisuudessaan tästä New Age Outlawsin ja Legion of Doomin feudista, ja tämäkin ottelu oli buukattu oikein hyvin. Kaikki saivat näyttää juuri sitä vahvinta osaamistaan, eikä kummankaan puolen paini ehtinyt käydä tylsäksi, vaikkei kukaan neljästä kehässä mikään taituri ollutkaan. Kokonaisuudessaan muuten ottelu oli ihan viihdyttävää ja kivaa vaikkeikään sen kummempaa joukkuepainia. Eniten ärsyttivät aikamoisen typerä lopetus ja se, että Godwinnseja piti tässäkin maksulähetyksessä näyttää. Parempaan suuntaan oli silti WWF:n joukkuedivisioona selvästi menossa.

Arvosana: * * ½

Boot Camp Match

Triple H vs. Sgt. Slaughter

Kontroversiaalinen D-Generation X oli alusta asti ollut tukkanuottasilla WWF:n henkilöstön ja erityisesti komissaari Slaughterin kanssa. DX pilkkasi mitä ja ketä tahansa ja oli ottanut kohteekseen mm. Slaughterille vinoilun, ja tästä ei vanha kersantti tykännyt alkuunsakaan. DX ei taas Slaughterin (tai kenenkään muunkaan) mielipiteistä välittänyt, vaan jatkoi vain kahta kauheammin. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että eläkkeelle vetäytynyt Slaughter päätti vielä kerran vetää painiasunsa pois naftaliinista ja käydä kamppailuun tässä vaiheessa jo Triple H:na tunnettua Hunteria vastaan. Ottelumuodoksi Slaughter valitsi oman erikoisuutensa Boot Camp -matsin, jossa hän oli 1980-luvulla piessyt mm. Iron Sheikin.

Hassua (tai ei kaikkien mielestä ehkä niin hassua), että tämä oli melko lailla yhtä pitkä ottelu kuin tapahtuman pääottelu, ja tässä ottelussa toinen osapuoli oli kuitenkin jo ihan pappakamaa. Siltikin minä itse asiassa tykkäsin tästä ottelusta. Tämä varmaan saattaa olla hyvinkin ”väärä” mielipide, mutta ei tämä ollenkaan kamalampi ottelu ollut. Ei toki mitenkään erityisen hyvä tai painillisesti laadukas, mutta ihan kiva silti. Jälleen ottelun buukkaamiselle oli jaksettu nähdä vaivaa, ja matsi oli rakenteeltaan hyvin selkeä. Lisäksi yleisö oli jälleen hienosti mukana, ja HHH hoiti hommansa niin hyvin, ettei kenelläkään voi olla mitään valitettavaa. Snobi-Helmsleystä oli kuoriutunut todellinen kovanaama, Triple H. Jonkin verran nähtiin myös yllättävän onnistunutta hardcorea (ottaen siis huomioon, että toinen osapuoli oli Slaughter). Olihan tämä toki sitten turhan pitkä ja paikoitellen aikamoisen hidas ja muuta kehnoutta, mutta kyllä tämä nyt aika lailla niin hyvin oli hoidettu kuin uskalsi tältä ottelulta toivoa.

Arvosana: * * ½

Singles Match

Jeff Jarrett vs. The Undertaker

Voi kyllä, Jeff Jarrett oli siis palannut WWF:ään melkein kahden vuoden poissaolon jälkeen. Syksyllä WCW:stä pois lähtenyt Jarrett oli siis vanhassa promootiossaan takaisin, ja mies oli valmis tekemään vaikuttavan paluun. Tämä olikin itse asiassa Jarrettin kehäpaluu, eikä tässä mitään kummempaa tarinaa ollut: Jarrett vain halusi aloittaa paluunsa suuren maailman tyyliin käymällä WWF:n yhden isoimmista nimistä kimppuun. Undertakerilla taas oli edelleen oma ongelmansa Kanen ja Paul Bearerin kanssa…

…jotka myös tässä ottelussa sitten näkyivät. Jos kaksi edellistä ottelua oli yllättävän onnistuneita, oli tämä sitten pettymys, vaikka eipä tältä kauheasti nyt voinut etukäteenkään odottaa. Jotenkin koko ottelu tuntui vain odottavan sitä hetkeä, kun Kane ja Paul Bearer liittyvät karkeloihin, eikä ehkä siksikään yleisöä tuntunut ottelu siihen asti kiinnostavan paljoakaan. Itse painihan nyt oli molempien miesten peruspainia, jonka kumpikin taitaisi unissaan: ei mitään erikoista, hyvin vaisua, vaikkei mitenkään kamalan huonoa. Itse Kanen sekaantuminenkaan ei tarjonnut mitään uutta, joten kokonaisuutena tästä jäi käteen vaisua, keskinkertaista painia laihalla lopulla. Harmi.

Arvosana: * ½

Mark Henry! Mark Henry! Tuo ihana musta paholainen palasi ruutuihimme näin vuoden 1997 lopussa pelastamaan supertähtiä vailla kärsivän WWF:n. Ihanaa. Henryhän oli siis jo lyhyen visiitin tehnyt WWF:ssä vuoden 1996 kesällä ja ehtinyt painia yhden ottelunkin PPV:ssä (jossa voitti Jerry Lawlerin). Sittemmin loukkaantumiset ja painimisen opiskelu olivat lykänneet Henryn jatkoa WWF:ssä, mutta nyt oli sen aika. Nallekarhu Henry hurrasi tässä vaiheessa vielä Steve Austinin puolesta Rocky Maiviaa vastaan, aika hassua.

WWF Intercontinental Championship

The Rock vs. Stone Cold Steve Austin (c)

Ensimmäistä kertaa painihistoriassa WWF tarjoaa Steve Austinin ja The Rockin feudin! Tällä kertaa feudi kylläkin jää aika lyhyeksi, koska se on pääasiassa sammutettu jo vuoden vaihteen aikaan. Jatkoa kuitenkin seuraa sitten myöhemmin. Joka tapauksessa tämän ottelun pohjana oli se, että entisestä tulokkaasta Rocky Maiviasta oli tullut äärimmäisen ylimielinen liityttyään Nation of Dominationiin, ja nyt tämä ”The Rockiksi” itseään kutsumaan alkanut mies tahtoi itselleen takaisin Intercontinental-vyön, jota hän oli vuoden alussa jo pitänyt. Itse asiassa Rocky uskotteli itselleen olevansa jo Intercontinental-mestari, koska hän oli varastanut Austinilta PPV:iden välissä kyseisen vyön ja kantoi sitä nyt mestarin elkein, vaikka virallinen mestari oli yhä Austin.

Edelleenkään Austin ei ollut täysikuntoinen (tai näin voisin päätellä), joten eipä tämäkään kauhean pitkä ottelu ollut. Silti tykkäsin siitä, kuinka energisen ja viihdyttävän kamppailun Rocky ja Austin saivat vajaassa kuudessa minuutissa aikaan. Kuten edellisessä ECW-arvostelussa sanoin, saa seitsemässä minuutissa aikaan jo hyvän kamppailun, joten kyllä melkein yhtä tasokas onnistuu jo viidessä ja puolessa minuutissa. Varsinkin jos kemiat pelaavat yhtä hyvin kuin Austinilla ja Rockylla. Yleisökin oli taas upeasti mukana, joten kyllä tätä katsoessa viihtyi. Aika nyt oli kuitenkin niin rajallinen, ettei tälle tämän parempaa arvosanaa voi antaa. Korkeammat tarvitsevat jo vähän pidempää aikaa, että voisi enemmän rakennella kamppailua.

Arvosana: * * ½

WWF Championship

Ken Shamrock vs. Shawn Michaels (c)

Ei ollut WWF:n supertähtikalusto kyllä vahvimmillaan, kun Austinin jäädessä toviksi puolikuntoisena Intercontinental-kuvioihin ja Undertakerin ollessa jumissa Kane-kuviossa oli kovimmaksi Michaelsin haastajaksi kuoriutunut Ken Shamrock. Vaikka Shamrock välillä olikin saanut ihan hyviä reaktioita yleisöltä, eivät WWF:n fanit olleet silti mieltäneet entistä UFC-miestä main event -painijaksi eivätkä oikein koskaan tulleet mieltämäänkään. Keskikortissa Shamrock kyllä välillä oli oikein suosittukin, mutta ei nämä päämestaruuskuviot oikein olleet Shamrockia varten. Juonikuvio oli lyhykäisyydessään se, että Survivor Seriesin jälkeen varteenotettavaksi haastajaksi noussut ”World’s Most Dangerous Man” Shamrock tahtoi viedä mestaruuden Michaelsilta, ja Michaels taas uskoi, ettei Shamrockin tuhoisa nilkkalukko tepsisi häneen. Siinä kai se pääasiassa, aika köykäinen taustatarina päämestaruusottelulle.

Köykäisen taustatarinan lisäksi ei ottelukaan ollut varsinaisesti pääottelun tasoinen. Michaels ja Shamrock saivat aikaa lähes 20 minuuttia, ja tuossa ajassa lopputuloksena oli hyvä mutta show’n päättäväksi otteluksi aika valju koitos. WCW:n kohdalla kai pitäisi yhä olla ainakin tyytyväinen, jos pääottelu yltää kolmeen tähteen, mutta WWF:ltä on yleensä voinut odottaa enemmän. Nyt tarjolla oli kaikin puolin jotenkin hyvältä muttei sitten sen enemmältä vaikuttava ottelu. Kumpikin painijoista teki selvästi töitä ottelussa, muttei silti riskeeranut kaikkeaan. Yleisö oli hyvin mukana, muttei niin hyvin kuin muutamassa edellisessä. Erityisesti harmitti ottelun typerä lopetus. Joka tapauksessa en siis moiti tätä otteluna, jona tämä oli kyllä hyvä, mutta pääottelulta olisi odottanut jotenkin enemmän. Tästä vain huokui kaikella tapaa todella vahva ”välitapahtuman mestaruusmatsin” henki.

Arvosana: * * *

Pääottelu huokui välitapahtuman materiaalilta, ja kyllähän tämä nyt niin väli-show oli kuin jokin vain saattoi olla. Tarjolla ei ollut yhtään huippuottelua, ei yhtään suurta feudia (ellei Austin vs. Rockya tahdo semmoiseksi laskea, mutta ei se kyllä tässä vaiheessa sitä vielä ollut), puhumattakaan sitten semmoisen päätöksestä, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Varmaan jollain tapaa kokonaisuudessa näkyi vielä myös Montreal Screwjobin jälkivaikutukset, mutta ei tätä hirveästi voi puolustella. Muutamia ihan hyviä ja pari kivasti yllättänyttäkin ottelua, mutta kokonaisuutena silti tosi vaisu. Juuri kun tuli puolusteltua alussa näitä In Your House -tapahtumia, niin tästä ei jäänyt kyllä mitään muuta kuin nostalgiaa käteen. Yleensä näissä on aina edes se yksi merkittävämpi ottelu. Laadullisesti tämä oli parempaa kuin Survivor Series, joten kyllä tämä sen ohi menee, mutta selvästi Kehno ja vuoden huonoimpia PPV:itä tämä oli.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.10.2010.