Arvio: WWF In Your House: Ground Zero
Sijainti: Louisville, Kentucky (Louisville Gardens)
Päivämäärä: 7.9.1997
Yleisömäärä: 4 963
Katso tapahtuma WWE Networkista!
SummerSlamin jälkeen WWF:n PPV-kalenterissa palattiin jälleen In Your House -tapahtumien pariin. Kaikkien aikojen seitsemästoista In Your House eli Ground Zero oli kuitenkin useammallakin tavalla poikkeuksellinen verrattuna aikaisempiin kuuteentoista: tämä oli ensimmäinen In Your House -lähetys, joka kesti kolme tuntia (tähän asti siis tapahtumat olivat olleet pienempiä ja halvempia kahden tunnin maksulähetyksiä). Lisäksi PPV:n nimessä (esim. julisteessa) pääotsikoksi nousi lisänimi Ground Zero, kun aikaisemmin pääroolissa oli ollut yleisnimike In Your House. Tästä sitten parin vuoden päästä siirryttiin kokonaan In Your House -liitteen poistamiseen. In Your House -touhun päättyminen näkyi myös siinä, että tämä oli viimeinen In Your House, jossa lavasteena sisääntulokäytävällä oli legendaarinen kotitalo. Yksi asia ei kuitenkaan vielä ollut muuttunut: selostajinamme olivat edelleen Vince McMahon, Jerry Lawler ja Jim Ross.
Singles Match
Brian Pillman vs. Goldust
Tämä feudi oli mennyt hyvin henkilökohtaiseksi sitten SummerSlamin ottelun. Tuossa tapahtumassahan Goldust kohtasi Pillmanin, joka oli iskenyt silmänsä tämän hemaisevaan manageriin ja vaimoon, Marlenaan. SummerSlam-ottelun hävittyään Pillman joutui pukeutumaan mekkoon niin kauan kunnes voittaisi taas jonkin ottelun. Tämä kävi hyvin raskaasti Pillmanin miehisyyden päälle, mistä seurasi neljättä seinääkin rikkonut juonikuvio. Attitude era oli selkeästi tuloillaan! Jo aikaisemmin WWF:n lähetyksissä oli paljastettu Goldustin olevan legendaarisen Dusty Rhodesin poika Dustin Runnels. Nyt lisäksi selvisi, että Marlena on oikealta nimeltään Terri Runnels, Dustinin vaimo. ”Loose Cannon” Pillmanin huomio kuitenkin keskittyi näiden faktojen sijaan pariskunnan lapseen, Dakotaan. Raw’ssa pitämässä promossaan Pillman nimittäin kohahdutti kaikkia julistamalla, ettei Dakota olekaan Dustinin lapsi, vaan Pillmanin ja Terrin lehtolapsi! Näiden järkyttävien väitteiden seurauksena saimme nähdä televisiossakin Goldustin ilman rooliasuaan omana itsenään eli Dustin Rhodesina niin promoamassa Pillmanista kuin viettämässä laatuaikaa vaimonsa Terrin ja lapsensa Dakotan kanssa. Väitteet olivat myös sen verran rajuja, että ne saivat Goldustin ja Marlenan suostumaan tähän otteluun, jossa oli kovat stipulaatiot: jos Pillman häviäisi, joutuisi hän lähtemään WWF:stä. Jos Goldust häviäisi, saisi Pillman Marlenan ”palvelukset” käyttöönsä seuraavan kuukauden ajaksi. Rankkaa tavaraa.
Minä tykkäsin tästä ottelusta. SummerSlamissa nämä kaksi otteli keskinkertaisen matsin, joka ei ollut huono muttei tarjonnut mitään positiivisesti mieleenpainuvaa ollen klassinen välimatsi. Nyt sen sijaan varsinkin Goldust tuntui pistävän itsensä kunnolla likoon, tunnelma oli ihan toista luokkaa ja Pillman hoiti roolinsa oikein mainiosti, vaikka kyllä miehen kehäotteet olivat aika kaukana huippuvuosista. Tämän lisäksi sai ottelun lopputulostakin jännittää mielenkiintoisen (russomaisen) kuvion ansiosta, joten minusta tämä toimi hyvin show’n avaajana. Lopetuskin oli ihan näpsäkkä ja jätti odottamaan jatkoa, vaikka PPV:iden saralla sitä jatkoa ei enää ikinä nähtykään. Tämähän siis jäi traagisesti Pillmanin viimeiseksi PPV-esiintymiseksi. Siitä enemmän seuraavan In Your House -lähetyksen (Badd Blood) kohdalla.
Arvosana: * * *
Singles Match
Scott Putski vs. Brian Cristopher
Jälleen WWF:n maksulähetyksessä nähtiin kasvavan light heavyweight -divisioonan ottelu. Tällä kertaa vastakkain painivat vanhan painitähden Ivan Putskin poika Scott ja Jerry Lawlerin poika Brian Cristopher. Lawlerin hahmo ei kuitenkaan myöntänyt Cristopherin olevan hänen poikansa, vaan King väitti pelkästään olevansa Cristopherin ihailija ja siksi auttavansa häntä. Tämä synnytti monia hienoja hetkiä, koska kaikille oli ilmiselvää, että Cristopher oli Lawlerin poika, vaikka Lawler ja Cristopher tämän tyystin kiistivät. Ottelun aikana kuultiin parikin voimakasta ”Jerry’s son!” -huutoa, ja J.R. piruili asiasta koko ajan Lawlerille (huutaen mm. yhdessä vaiheessa Cristopherin dominoidessa ottelua ”That’s my son!”). Kummempaa storylinea ottelun taustalla ei ollut: Putski (kerran jopa isänsä kanssa tämän tehdessä one night comebackin) oli ottanut aikaisemminkin yhteen Cristopherin ja tämän isän… tai siis Jerry Lawlerin kanssa.
Ottelu oli yllättävän mukavaa menoa. (Brian Lawler ei minua ole koskaan vakuuttanut painitaidoillaan.) Niin kauan kuin sitä kesti. Ottelu päättyi nimittäin jo alle viidessä minuutissa ilkeän loukkaantumisen takia. Siksi tätä nyt on hankala kunnolla arvioida, mutta hyvä fiilis ottelusta jäi, koska nämä kaksi minulle varsin mitäänsanomatonta light heavyweight -painijaa tarjosi (aikakauden ja promootion huomioiden) yllättävän pirteää menoa ja tyylikkäitä liikkeitä. Olisi voinut pelastaa paljonkin show’sta, jos olisi ollut täysimittainen.
Arvosana: * *
Triple Threat Match
Savio Vega vs. Faarooq vs. Crush
Tämä oli ensimmäinen WWF:n PPV:ssä oteltu 1 vs. 1 vs. 1 -ottelu, joten sen säännöt selostettiin oikein grafiikan kanssa katsojille. Ottelun taustallahan ollut feudi taas oli aikamoista kuraa, kuten jo SummerSlamin kohdalla selostin. Faarooq oli siis kesällä uudistanut koko Nation of Domination tehden siitä ainoastaan mustien asiaa ajavan jengin erottaen näin alkuperäisjäsenet Vegan ja Crushin siitä. Puertoricolainen Vega ja valkoihoinen Crush perustivat sitten omat kerhonsa, ja kohta nämä kaikki kolme liittoa oli toistensa kimpussa jaksosta toiseen. Tarjolla paljon tylsää, turhaa ja itseääntoistavaa tappelua.
Tämäkään ottelu ei mitään muuta kuin yllä mainittua äksöniä tarjonnut. Oli tämä kuitenkin selkeästi parempi kuin SummerSlamin Disciples of Apocalypse vs. Los Boricuas: tässä huomio keskittyi turhien sekaantumisten sijaan varsinaiseen kehätoimintaan ja paikoitellen paini sai jopa tapittamaan hommaa ihan mielenkiinnolla. Varsinkin alussa touhu oli hyvinkin energistä, ja kaikki kolmesta yritti päästä niskan päälle esittäen ihan hyviäkin otteita. Sitten homma kyllä laantui, ja käteen jäi varsin valju ottelu, joka ei minusta mitenkään erityisen huono ollut (mitä nyt ottelussa nähty spike piledriver oli kyllä yksi huonoimmista ikinä), mutta ei tässä paljon mitään mainittavan hyvääkään tapahtunut. Saattaa ottelun arvosanaan hiukan vaikuttaa vielä sekin, että tarjolla oli vaihteeksi taas ”tuore” ottelukonsepti. Kunpa vain sitä käytettäisiin parempiin feudeihin.
Arvosana: * *
Singles Match
El Torito vs. Max Mini
Kääpiöpainia! Voi pojat! Tätä olikin odotettu sitten edellisen kerran, kun WWF yritti työntää tätä roskaa ihmisten kurkusta alas – eli kultaisen 1980-luvun! No, täytyyhän minun myöntää, että paljon enemmän nämä minipainijat osaavat kehässä kuin jotkut turhat WWE:n mörssärit, mutta eivät nämä ottelut vain minua saa millään kiinnostumaan. Jokin siinä mättää. Varsinkin kun WWE:n osalla lähinnä ärsyttää se, että oikeasti kiinnostavien kevytsarjalaisten sijaan on kääpiöpainijoita useasti (vitsin varjolla) yritetty saada yleisön mieleen, vaikkei ketään kiinnosta. WWF oli päättänyt pistää siis vielä WCW:tä paremmaksi kehittelemällä light heavyweight -divisioonan lisäksi kääpiödivisioonan palkkaamalla riveihinsä kasan minipainijoita. Yhtenä näistä maailman pienimmäksi painijaksi (tämän ottelun sisääntulossa alle 40-kiloiseksi kuulutettu) hehkutettu Max Mini. [Toim. huom. El Torito ei muuten ole se sama El Torito, joka toimii 2010-luvulla Los Matadoresin managerina, vaan kyseessä on ainoastaan samanniminen painija.]
Ottelu kesti suhteellisen pitkään, ja kyllähän se muutamia hauskoja hetkiäkin tarjosi (ensinnäkin koko El Toriton härkä-asu oli aika hulvaton): Max Mini pyörähti kehästä ulos, hyppäsi Jerry Lawlerin syliin ja pisti Lawlerin kruunun päähänsä, jolloin yleisö aloitti ”Jerry’s son!” -huudon. Kunpa WWE-yleisö olisi tänäkin päivänä yhtä oivaltava. Lisäksi toki kaksikko osasi esittää joitain tyylikkäitä liikkeitä (parhaiten mieleen jäi 110-senttisen Max Minin tekemä takaperinvoltti kehästä ulos), mutta toisaalta varsinkin Toriton ”paini” oli lähinnä sitä häränsarvilla puskemista. Tämän lisäksi myymisestä tai muusta tässä ottelussa ei ollut tietoa sitäkään vähää, mitä normaaleissa lucha-otteluissa. Ei minua vain tämä jaksanut kiinnostaa enkä jotenkin kunnollisena otteluna osannut tätä nähdä. Ja ei, tämä ei ollut todellakaan kääpiödivisioonan loppu edes tältä erää.
Arvosana: * ½
Tässä välissä nähtiin kohtaus, jossa WWF:ään uutena komissaarina palannut (Sgt.) Slaughter pakotti Steve Austinin ja Dude Loven luovuttamaan hallussaan pitämänsä joukkuemestaruuden. Tämä sen takia, että Slaughter oli päättänyt kieltää Steve Austinia painimasta, koska tämä oli loukkaantunut pahasti SummerSlamin ottelussa Owen Hartia vastaan, ja Stone Coldilla oli enemmän munaa kuin järkeä, joten hän ei itse ymmärtänyt pysyä poissa painikehistä. Näinpä joukkuemestaruutta ei nykyinen mestarijoukkue voinut puolustaa, joten heidän oli vöistä luovuttava (jostain syystä Austin sai kuitenkin vielä pitää Intercontinental-vyönsä). Austinia tämä päätös raivostutti (ja toki samoin myös Dude Lovea, jos rauhaa rakastava Love nyt osasi raivostua), ja osansa Austinin raivosta sai tätä haastatellut Jim Ross, jonka Austin lähetti Stunnerilla lasarettiin. Ja yleisö oli hulluna. Tyylikkäästi toteutettu kohtaus – ja Dude Loven virallinen PPV-debyytti! Austin oli todella suosittu jopa loukkaantuneena. Hassua muuten, kuinka WWF päätti aloittaa kolmituntiset In Your House -tapahtumat juuri kun he olivat menettäneet ennestäänkin kapeastaan supertähti-kalustostaan vielä Steve Austinin. Sen takia kortteja piti siis täyttää kääpiöpainilla ja…
WWF Tag Team Championship
4-Way Elimination Match
The Headbangers vs. The Godwinns vs. The Legion of Doom vs. Owen Hart & The British Bulldog
…liian pitkillä sekä tylsillä joukkuemestaruusotteluilla. Ottelun ideana oli siis saada uusi joukkuemestari Dude Loven ja Steve Austinin tilalle. Mitään kummempaa kuviota ottelulla ei ollut: Legion of Doomilla ja Godwinnsilla oli toki oma feudinsa takana. Myös Owenin ja Austinin feudia edelleen pidettiin hengissä, ja ennen tätäkin ottelua Owen ja European-mestari Bulldog dissasivat taas Austinia.
Tästä ottelusta tuli hyvin paljon mieleen WrestleMania 13:n avausmatsi (Headbangers vs. Godwinns vs. Lafon & Furnas vs. New Blacjacks). Molemmissa otteluissa oli kaksi tylsää ja turhaa joukkuetta (Headbangers ja Godwinns), yksi taidokas joukkue, joka ei kuitenkaan pääseet esittämään mitään lähellekään parastaan (WrestleManiassa LaFon & Furnas, tässä Bulldog ja Owen) ja yksi ihan kiva brawler-joukkue, jonka rooli jäi kuitenkin aivan liian pieneksi (WrestleManiassa New Blacjacks, tässä Legion of Doom). Lopputuloksena olikin siis juuri se, että yleisön kiinnostus tapettiin hyvin aikaisessa vaiheessa typerän buukkauksen takia, minkä jälkeen kehnojen painijoiden annettiin esittää kehnouttaan aivan turhan pitkään. Toki välillä ne taidokkaatkin esittivät osaamistaan, mutta ei se paljoa pelastanut. Lisäksi tämä ottelu oli melkein kaksi kertaa niin pitkä kuin WrestleManian kamppailu – ja siltä se kyllä myös tuntui. Aivan liian pitkä ottelu, jonka kaikki tarpeellinen olisi hoidettu enintään viidessä minuutissa. Bulldogin, Owenin ja Legion of Doomin ansiosta tämä nyt ei sentään ihan susi ollut. Kehno ottelu joka tapauksessa.
Arvosana: * ½
WWF Championship
The Patriot vs. Bret Hart (c)
Bret Hart oli siis voittanut SummerSlamissa WWF:n mestaruuden Shawn Michaelsin avustuksella. (Mitä ihmettä? Lisätietoa pääottelun kohdalla…) Tämän jälkeen hän oli vain saanut lisää tuulta purjeisiinsa jenkkivihalleen: amerikkalaiset eivät Bretin mielestä arvostaneet häntä mestarina pätkääkään, ja tästä syystä Bret oli päättänyt vihata jokaista amerikkalaista tasavertaisesti yhtä syvästi. USA:ta ei tästä tilanteesta voinut pelastaa kuin yksi henkilö: Kurt Angle! Eikun siis The Patriot. Anglella ja Patriotilla olikin vain sama sisääntulomusiikki. Patriot on siis WCW:ssäkin pari vuotta aikaisemmin paininut (pyöri siellä joukkuemestaruuskuvioissa) herrasmies, joka teki WWF-debyyttinsä räjähtävällä tavalla ottaen yllätysvoiton Bret Hartista singles-ottelussa. Tuossa ottelussa ei mestaruutta ollut pelissä, mutta nyt oli: tyhjästä yleisönsuosikiksi ja Yhdysvaltain kansan puolesta puhujaksi noussut Patriot tahtoi tuoda mestaruuden takaisin USA:han.
Minä en jotenkin ihan päässyt kiinni tähän otteluun. Tässä oli tietenkin jälleen hieno paikka nähdä Bret Hartin loistavaa tekniikkapainia (ja kyllä myös Patriot varsin hyvin veti), mutta jotenkin se ei nyt samalla tavalla toiminut kuin monesti muulloin, kun Hart oli pahiksen roolissa, ja vastassaan hänellä oli varsin tyhjistä päämestaruuskuvioon ammuttu The Patriot. Ihan hyvin yleisö oli mukana ottelussa (tai no, lähinnä katsojat pitkin ottelua ”USA! USA! USA!” -mantraa huusivat), mutta siitäkin huolimatta tunnelma tuntui vaisulta. Eivätkä sitä parantaneet British Bulldogin ja Vaderin varsin kummalliset sekaantumiset otteluun; niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt päättää ottelu. Ottelulla oli siis selvät heikkoutensa, enkä siksi itse osannut tästä nauttia samalla tavalla kuin jotkut toiset. Siitäkin huolimatta tässä kyllä nähtiin oikein taidokasta painia, ja varsinkin ottelun loppuhetket olivat todella onnistuneita. Alkupuolen heikkouden ja kaiken muunkin luetellun takia jää tämä kuitenkin kokonaisuutena päämestaruusottelutasolla vähän vaisuksi.
Arvosana: * * *
Singles Match
Shawn Michaels vs. The Undertaker
Miten tässä oli näin päässyt käymään? Kaikki alkoi SummerSlamissa, jossa Shawn Michaels tuomaroi Bret Hartin ja The Undertakerin päämestaruusottelun. Läpi ottelun Michaels yritti tuomaroida ottelua rehdisti huolimatta siitä, että hän ei pitänyt pätkääkään Bretistä, ja Bret inhosi häntä. Lopulta Bret yritti teloa Undertakeria terästuolilla, mutta tätä Michaels ei suvainnut, vaan otti tuolin pois Bretiltä. Välittömästi tämän jälkeen Bret sylkäisi Michaelsia kasvoihin, mihin Michaelsin oli tarkoitus vastata lyömällä Bretiä kädessään olevalla tuolilla – mutta Hart väisti lyönnin, ja se osuikin hänen takanaan olleeseen Undertakeriin! Välittömästi tämän jälkeen Bret selätti Undertakerin, ja Michaels laski vastenmielisesti Hartin voittoon ottelussa. Heti Raw’ssa Undertaker sitten lähtikin mestaruuskautensa päättäneen miehen perään. Ei siis suinkaan Bret Hartin, vaan Shawn Michaelsin. Samaan aikaan (Hunter Hearst Helmsleyn, Chynan ja Rick Ruden seurasta tavoitettu) Shawn Michaels alkoi kyllästyä siihen, että yleisökin oli Undertakerin puolella tässä tragediassa. Michaelsin mielestä hän ei ollut tehnyt mitään väärää, ja jos joku ei tykännyt hänestä tai hänen teoistaan, niin pakko ei ollut! Undertaker puolestaan janosi kostoa kovasti Michaelsilta varsinkin sen jälkeen, kun Michaels oli onnistunut eräässä Raw’ssa tarjoamaan toisenkin kerran tuoliniskun Undertakerin päähän – tällä kertaa täysin tarkoituksellisesti! Luvassa olikin äärimmäisen räjähdysherkkä pääottelu.
Ja todella räjähtävää menoa meille kyllä sitten tarjottiinkin. Jos ottelu alkaa sillä, että Undertaker paiskaa ottelun tuomarin kanveesiin ja pian tämän jälkeen heittää hänet Michaelsin päälle, on luvassa suhteellisen intensiivinen tappelu. Ottelun virallinen kesto olikin n. 16 minuuttia, mutta oikeasti koko tämä homma kesti suurin piirtein 25 minuuttia, koska miehet pieksivät toisiaan usean minuutin ajan rajulla kädellä ennen kuin ottelu edes virallisesti alkoi (kun uusi tuomari saapui paikalle edellisen tilalle) eikä vastaavasti ottelun päättyminenkään lopettanut miesten taistoa. Ei tämä mikään painillinen mestariteos ollut, mutta minä nautin tästä suuresti: loistava tunnelma, molemmat vetivät roolinsa aivan upeasti (saattoi oikein aistia, kuinka syvää vihaa Undertaker tunsi Michaelsia kohtaan) ja muutenkin tämä oli buukattu todella hyvin. Ja kyllähän miesten otteet kehässä ja sen ulkopuolella olivat aika näyttäviä, varsinkin Michaelsin myyminen oli hienoa katsottavaa. Ottelun jälkimainingit jättivät tämän feudin siihen tilaan, ettei vihanpitoa voitu jatkaa kuin yhdellä tavalla… mutta siitä lisää seuraavassa In Your House -arviossa. Ei tosiaan painillisesti mikään timantti, mutta muuten aivan loistava koitos.
Arvosana: * * * *
Pääottelu oli siis todella hyvä, sai odottamaan innolla miesten feudin jatkoa ja ennen kaikkea pelasti edes jonkin verran tätä tapahtumaa. Pääottelusta huolimatta tästä PPV:stä jäi minulle todella vaisu maku suuhun. Avausmatsi ja Hart vs. Patriot olivat hyviä otteluita, mutta niistäkin WWF-mestaruusottelu tuotti itselleni pettymyksen (toisaalta Goldust vs. Pillman oli positiivinen yllätys). Näiden kolmen jälkeen muu show olikin sitten aikamoisen Kehnoa tai mitäänsanomatonta tavaraa ihan kauttaaltaan, joten kylläpä tämä oikeastaan WWF:n vuoden huonoin maksulähetys tähän mennessä oli, koska se yksi neljän tähden ottelukin oli vähän erikoinen tapaus. Todella vaimea tapa aloittaa kolmituntiset In Your House -tapahtumat. Toivottavasti homma ei jatku samalla tasolla. WWF:n rosterin kapeus oli oikein pelottavaa katsottavaa tässä show’ssa, mutta onneksi heillä oli tässä syksyllä sentään tämä loistava Michaelsin ja Undertakerin kuvio, mikä pelasti paljon.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.8.2010.
No Comment