Arvio: WWF No Way Out 2000
Päivämäärä: 27.2.2000
Sijainti: Hartford, Connecticut (Hartford Civic Center)
Yleisömäärä: 12 551
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
WWF oli järjestänyt ensimmäisen kerran No Way Out -nimisen ppv:n vuonna 1998. Tuolloin No Way Out of Texas: In Your House 20 järjestettiin juurikin Royal Rumblen ja WrestleManian välisenä ppv:nä. Edellisenä vuonna tuon paikan otti historian toiseksi viimeinen In Your House -ppv St. Valentine’s Day Massacre, mutta nyt No Way Out oli tullut jäädäkseen. Se vakiinnutti paikkansa Road To WrestleManian väli-ppv:nä aina 2000-luvun lopulle saakka. Selostajinamme jälleen JR ja King.
WWF Intercontinental Championship
Chris Jericho (c) vs. Kurt Angle
Kurt Angle oli jatkanut menestyskulkuettaan yhä Royal Rumblen jälkeen, vaikka tuossa ppv:ssä hän kokikin harmillisen takapakin hävitessään Tazzille. Angle ei kuitenkaan koskaan tunnustanut virallisesti hävinneensä, sillä Tazzin voitto tuli hyvin kyseenalaisella Tazzmissionilla, joka on hyvin lähellä kuristusotetta. Yhtä kaikki, pian Royal Rumblen jälkeen Kurt Angle voitti ensimmäisen mestaruutensa WWF:ssä, European-mestaruuden, Val Venikseltä. Se ei kuitenkaan riittänyt Anglelle, vaan hän halusi lisää. Niinpä seuraava kohde oli luonnollisesti Intercontinental-mestari Chris Jericho, joka oli pian Royal Rumblen jälkeen tehnyt vihdoin face-turnin, jota oli osannut odottaa yleisöreaktioiden perusteella jo useamman kuukauden ajan. Turnin lisäksi Jericho oli myös ystävystynyt entisen kilpakumppaninsa Chynan kanssa, ja nyt Chyna olikin alkanut toimia Jerichon managerina.
Tältä ottelulta oli lupa odottaa aika paljon, ja aika paljon tämä myös tarjosi. Saatan hieman yliarvioida tätä ottelua, mutta minusta oli tämä oli niin ensiluokkainen opener, että ansaitsee koko antamani arvosanani. Minun on kuitenkin myönnettävä, että nämä kaksi ovat otelleet myöhemmin urallaan selvästi parempiakin otteluita (myös keskenään). Toisaalta pitää huomioida, että tämä oli heidän molempiensa WWF-uran alkuvaiheita ja että tämä ei saanut mitenkään järkyttävästi aikaa. Lisäksi tämä ei suinkaan ollut mikään supertaistelu vaan ennen kaikkea vauhdikas ja räjähtävä opener, jonka tarkoitus oli saada yleisö hyvin mukaan. Siinä ottelu onnistui erinomaisesti, ja siksi tämä oli mielestäni hieno ottelu. Lisäaika olisi tarjonnut kenties jo klassikkolaadun.
* * * ½
WWF Tag Team Championship
New Age Outlaws (c) vs. Dudley Boyz
Kuten jo Royal Rumblen kohdalla totesin, uuden vuosituhannen alku tiesi samalla New Age Outlawsin lopun alkua. Nyt se alkoi olla hyvin lähellä. Dudley Boyz oli jatkanut ppv:tä edeltävinä viikkoina tuhon kylvämistä WWF:ssä entistä rajummin. Pöydistä oli tullut nopeasti Dudleyiden signature-ase, sillä he olivat pistäneet muun muassa Hardy Boyzien managerin Terrin sairastuvalle laittamalla hänet pöydästä läpi. Dudleyt olivat voittaneet ykköshaastajuuden joukkuevöihin, kun D-Von päihitti Edgen ja Jeff Hardyn Triple Threatissa, ja tästä syystä ppv:ssä nähtiin hieman kummallinen heel vs. heel -joukkuemestaruusottelu. Toisaalta mestarit olivat edelleen niin overeita yleisön keskuudessa, että he menivät tässä aivan hyvin facesta. Ppv:tä edeltävässä SD!:ssä Billy Gunn oli kostanut Dudleyiden pöytätemput pistämällä Bubba Rayn pöydästä läpi todella näyttävällä Fameasserilla. Kannattaa oikeasti katsoa. Hieno spotti ja Billy Gunn eivät mahdu turhan usein samaan lauseeseen…
…Ja heti perään onkin hyvä huomauttaa, että Billy Gunn loukkasi tuossa spotissa olkapäänsä pahasti ja oli siksi tässä ottelussa käytännössä kokonaan sivussa. Siihen nähden tämä oli minusta todella hyvin hoidettu joukkuemestaruusottelu. Yleisö oli hienosti mukana siitä huolimatta, että kyseessä oli heel vs. heel -ottelu. Road Dogg veti osansa tosi hyvin. Dudleyt näyttivät vahvoilta. Lisäksi ottelu oli sopivan pitkä. Ei liialla pituudella pilattu, jotta tässä olisi ehtinyt tylsistyä mutta ei toisaalta liian nopean ja halvan näköisesti hoidettu. Kaikista kehuista huolimatta on todettava, että painihan tässä oli hyvin keskinkertaista, joten ei tämä mikään erityisen hyvä ottelu ollut, mutta ihan hyvä mestaruuskoitos, joka hoiti oman roolinsa kunnialla. Gunninkin loukkaantumispoistuminen toteutettiin kayfabessa aika karun näköisellä iskulla.
* * ½
Singles Match
Mark Henry vs. Viscera
Hahahaha. Tämä oli mahtava osoitus siitä, että kyllä WWF kaiken hyvän ja mielenkiintoisen bookkauksen keskellä hallitsi yhä myös ensiluokkaisen kamalan wrestlecrapin. Ei siihen mitään Vince Russoa tarvittu. Yleisön suosioon noussut seksiaddikti ”Sexual Chocolate” Mark Henry oli joutunut tammikuun alussa aikamoiseen tilanteeseen, kun hän löysi itsensä sängystä 76-vuotiaan Mae Youngin kanssa. Kaikkien odotuksien vastaisesti Henry ei suinkaan kavahtanut tilannetta, vaan ilmeisesti rakastui Youngiin, ja pari viikkoa myöhemmin Mae Young ilmoitti olevansa raskaana Mark Henrylle. Kyllä, luitte oikein. Samalla Mae oli alkanut saattaa poikaystäväänsä otteluihin ja jäänyt tämän ringsidelle, vaikka se ei ollut Henryn mielestä ollenkaan turvallista. Henryn pelot osoittautuivat todeksi, kun ppv:tä edeltävällä viikolla WWF:n isokokoisin atleetti Viscera päätti hyökätä Mae Youngin kimppuun ja iskeä tälle Big Splashin. Mae joutui arvatenkin sairaalaan, ja Henry tahtoi kostaa tulevan lapsensa äidin kohtalon Visceralle. Tämä oli aivan mahtavaa.
Muistan aina, kuinka Mark Henry vs. Viscera oli (ainakin pre-The Great Khali aikakaudella) smarkkien keskuudessa se ultimaattisen paskan ottelun symboli. Aina kun tahdottiin ajatella mahdollisimman paskaa otteluideaa, heitettiin ilmoille Henry vs. Viscera. Tämä on kuitenkin yksi niistä harvoista kerroista, jolloin herrat ovat ihan oikeasti kohdanneet toisensa. Onneksi. Silti minun täytyy myöntää, että tämä ei ollut mielestäni mikään DUD-ottelu, vaan omalla sairaalla tavallaan tämä kiehtoi minua. Painiotteet olivat toki aika lailla täyttä kuraa, mutta tässäkin oli kuitenkin jotain oikeasti painin tapaista (toisin kuin vaikka taas siinä Abbott vs. Alissa). Yhden tähden annan kuitenkin tälle ottelulle lähinnä ottelun suuren tahattoman huumoriarvon ansiosta. Jotenkin tuntui niin hulvattomalta, kuinka totiselta Henry ja Viscera yrittivät saada tämän kuvion näyttämään kehässä. Kun tähän yhdistää vielä sen, että ottelun loppupuolella yhtäkkiä kamerat pimenivät (juuri sattumalta näiden kahden ottelun aikana) kenties vaikkapa silkan paskuuden vuoksi ja yhtäkkiä JR ja King joutuivat selostamaan muun muassa ottelun lopetuksen (ja Mae Youngin sekaantumiset) radiotyylisesti, niin olihan tässä oma huumorinsa. Haha.
*
WWF Tag Team Championship Title Shot
Hardy Boyz vs. Edge & Christian
Ensin No Way Outissa nähtiin kahden heel-joukkueen välinen ottelu joukkuemestaruuksista ja sitten kahden face-joukkueen välinen ottelu siitä, kuka pääsee ottelemaan aikaisemmin illalla mestaruusottelun voittanutta joukkuetta vastaan mestaruuksista WrestleManiassa. Vastakkain asettuivat siis tietenkin Hardy Boyzit sekä Edge ja Christian, koska juuri nämä kaksi joukkuetta olivat Dudley Boyzien lisäksi kärttäneet kuukausien ajan mahdollisuutta päästä vihdoin joukkuemestaruuskuvioihin. Näillä joukkueilla oli edellisenä vuonna oma pitkä feudinsakin, kun Hardyt muodostivat Gangrelin kanssa uuden Broodin. Nyt feud oli historiaa, ja joukkueet kunnioittivat toisiaan syvästi. Tässä ottelussa teki paluunsa Hardyjen manageri Terri, jonka Dudleyt olivat pistäneet sairaslomalle Royal Rumblea seuranneessa Raw’ssa.
Tämä oli esimerkillisen hyvä joukkueottelu. Hieno osoitus siitä, miten viihdyttävää ja yleisöön menevää voi joukkuepaini olla silloin, kun yhtiöllä on kiinnostusta ja mahdollisuuksia pistää nuoria ja lahjakkaita painijoitaan painimaan divisioonassa keskenään. E&C ja Hardyt olivat otelleet jo edellisen vuoden loppupuolella Tag Team Ladder Matchissa, jolle annoin arvosanaksi ****. Tämä ei ihan yltänyt huippuarvosanaan lähinnä kehnon ja sekavan lopun takia. Muuten ottelu oli kyllä hienoa menoa, ja tämä sai jopa hyvin aikaa. Lisää tätä. Ja sitähän on tulossa.
* * * ½
Singles Match
Big Bossman vs. Tazz
Tazz oli tehnyt Royal Rumblessa äärimmäisen vakuuttavan debyytin ottaessaan vastaan Kurt Anglen avoimen haasteen. Debyyttiottelussaan Tazz oli heitellyt olympiasankaria tehokkaasti ympäri kehää ja pistänyt hänet luovuttamaan Tazzmissionissa. Näytti siltä, että kaikki on mahdollista entiselle ECW World Heavyweight -mestarille. Toisin kuitenkin kävi, sillä jo No Way Outiin mennessä Tazz oli menettänyt suuren osan momentumistaan, kun hän oli hautautunut yhdentekeviin alakortin otteluihin ja ajautunut nyt johonkin pieneen feudintapaiseen Big Bossmanin ja tämän apurin Prince Albertin kanssa. Bossman ja Albert olivat yrittäneet saada Tazzin lopullisesti pois painikehistä, mutta vielä he eivät olleet onnistuneet siinä.
Jos ottelun kuvio oli heikko, niin vielä heikompi oli itse ottelu. Oikeastaan tässä ei käytännössä edes ollut mitään ottelua, sillä itse kehäkellon soittojen välinen aika kesti alle minuutin, ja siinä oli parasta ainoastaan se pieni hetki, kun Tazz näytti pääsevän räjähtävään vauhtiinsa. Muuten koko homma oli aika lailla täyttä kuraa. Itse ottelu oli tietenkin täysin turha, mutta niin olivat myös ottelun jälkimeiningit, jossa Albert ja Bossman pieksivät Tazzia yhdessä ja yrittivät saada tätä pidettyä lopullisesti maassa, mutta mielenvikaiselta vaikuttava Tazz nousi kerta toisensa jälkeen vain ottaekseen lisää turpaansa miesylivoiman edessä. Tazzin esiintymiselle puolikas, muuten täyttä nollaa.
½
No Holds Barred Match
X-Pac vs. Kane
Minä luulin, että tämä kuvio olisi ymmärretty päättää jo Armageddoniin, jossa nähtiin oikeasti hyvä Steel Cage Match. Tämä feud olisi ollut hyvä päättää tuohon Steel Cage Matchiin, mutta niin vain WWF tahtoi vielä jatkaa näiden entisten ystävysten ja joukkuemestareiden feudia. Royal Rumbleen mennessä ei ollut sattunut mitään kovin merkittävää, mutta pian Rumblen jälkeen nähtiin shokeeraava hetki, kun Kanen ensimmäinen rakkaus Tori kääntyi Kanea vastaan ja liittoutui DX:n kanssa. Lisäksi Tori vielä paljasti, että oli pettänyt Kanea X-Pacin kanssa. Tori ja X-Pac muodostivat uuden vihatun pariskunnan, mikä oli liikaa Kanen mielenterveydelle. Juuri rakastamaan oppinut monsteri sekosi täysin ja joutui takaisin mielisairaalaan. Parin viikon jälkeen hän kuitenkin karkasi sieltä yhtäkkiä, ja palasi Raw’hon Paul Bearerin kanssa! Bearer oli palannut WWF:ään auttamaan poikaansa, ja nyt he yhdessä ryhtyivät sotaan DX:ää vastaan. Paluussaan Kane pieksi koko DX:n ja iski lopulta Torille Tombstone Piledriverin. Ppv:tä edeltävässä SD!:ssä X-Pac ja Tori pääsivät kostamaan, kun X-Pac ampui Kanea liekinheittimellä. Tämän vihanpidon oli pakko tulla päätökseen.
Ehdin jo hieman toivoa, että tästä ottelusta tulisi sittenkin vielä kovempi kuin miesten edellisestä kohtaamisesta. Taustalla ollut juonikuvio oli nimittäin saanut vielä uusia mielenkiintoisia käänteitä, mihin en itse olisi enää uskonut. Harmi vain, että ei tästä ottelusta ollut enää Steel Cage Matchinkaan tasolle. Jotenkin homma tuntui paikoitellen harmillisen paljon aikaisemman toistolta. Silti kokonaisuutena tämä oli ihan viihdyttävää brawlausta hyvällä feudilla, mutta mitään ikimuistoista tästä ei tosiaan enää syntynyt. Hyvin toimiva välipalaottelu, mutta feudin päätösotteluksi hieman vaisu.
* * ½
Six Man Tag Team Match
Too Cool & Rikishi vs. The Radicals
Vihdoin se oli tapahtunut. Chris Benoit, Perry Saturn, Dean Malenko ja Eddie Guerrero olivat jättäneet WCW:n ja tehneet WWF-debyyttinsä. Tuo hetki koitti tammikuun viimeisessä Raw’ssa, jossa nelikko ilmestyi Raw’n katsomoon ja hyökkäsi kesken ottelun New Age Outlawsien kimppuun. Pian paljastuikin, että nämä neljä free agenttia olivat saapuneet paikalle Cactus Jackin kutsumana. Myöhemmin Cactus vaati Triple H:ta palkkaamaan nämä neljä, mutta HHH ei vaatimukseen suostunut. Myöhemmin illalla Radicalsit, joiksi nelikkoa ruvettiin nopeasti kutsumaan, hyökkäsivät yhdessä Cactuksen kanssa Triple H:n kimppuun. Seuraavassa SD!:ssä HHH tarjosi Radicalsseille mahdollisuutta: he kaikki saisivat WWF-sopimuksen, jos he voittaisivat kaksi kolmesta illan aikana nähtävästä Radicals vs. DX -ottelusta. Kyyti oli kuitenkin kylmää, kun X-Pac voitti Malenkon, NAO Eddien ja Saturnin ja Triple H itse Benoit’n. Seuraavan viikon alussa Radicalsit saapuivat paikalle kiittämään Cactusta mahdollisuudesta ja toteamaan, että ilmeisesti heistä ei ollut WWF-painijoiksi. Tällöin Triple H kuitenkin saapui paikalle ja tarjosi Cactukselle mahdollisuutta: Cactus saisi uusintaottelunsa HHH:ta vastaan Hell In A Cell Matchissa (tästä kohta lisää) ja työpaikat kaikille neljälle ystävälleen, jos hän laittaisi uransa panokseksi No Way Outin otteluun. Cactus suostui, ja tällöin Radicalsit hyökkäsivät saman tien hänen kimppuunsa. Koko kuvio oli ollut huijausta, ja Radicalsit työskentelivätkin yhdessä DX:n kanssa Cactusta vastaan. Seuraavina viikkoina ensimmäiseksi Radicalsien kunnon ongelmaksi nousivat Too Cool ja Rikishi, ja nyt Radicals-kolmikko päätti tehdä lopun face-kolmikon tanssahtelusta.
Tämä oli puhtaasti hyvä ottelu. Oli mukavaa nähdä, kuinka toimiviin ja viihdyttäviin otteisiin Grand Master Sexay, Scotty Too Hotty ja Rikishikin pystyivät hyvien vastustajien kanssa. Missään vaiheessa ottelusta ei kuoriutunut mitään mahtikoitosta, mutta kokonaisuudessaan tämä oli oikein toimiva ja erinomaisesti oman osuutensa hoitanut kuuden miehen taisto. Sopiva sekoitus huumoria ja ihan totista ja tasaväkistä taistelua. Kaikki kolme paininutta Radicalsia (ja myös Eddie Guerrero) näyttivät oikein hyviltä ppv-debyytissään. Ei mitään lisättävää tähän.
* * *
WrestleMania 2000 Title Shot
Big Show vs. The Rock
Tämä oli ensimmäinen illan kahdesta Main Eventistä, jotka molemmat liittyivät samaan asiaan: mikä olisi WrestleMania 2000:n Main Event? Royal Rumble oli päättynyt The Rockin juhliin, kun hänet oli julistettu Rumble-ottelun voittajaksi sen jälkeen, kun hän oli viimeisenä eliminoinut Big Show’n. Heti seuraavassa Raw’ssa Show saapui kuitenkin paikalle raivoissaan, sillä hän oli varma, että Rockin jalat olivat koskettaneet maata ennen kuin hän oli pyöräyttänyt Show’n ulos kehästä. Show vaati oikeutta WWF:ää johtaneilta Triple H:lta ja Stephanie McMahonilta, mutta HHH sanoi, ettei voi asialle mitään, jos Big Show’lla ei ole todisteita. Niinpä Show hankki ensin kuvia ja sitten todistajan, mutta ne eivät vielä riittäneet HHH:lle. Lopulta Show sai hankittua jopa videonauhan, jossa epäselvästä kuvakulmasta näytti siltä, että Rockin jalat olisivat saattaneet tosiaankin osua maahan ennen Big Show’ta. Tämä riitti Triple H:lle, joka määräsi No Way Outiin käytäväksi ottelu Big Show’n ja Rockin välille siitä, kumpi pääsee ottelemaan WM:n ME:ssä päämestaruudesta. Tämä oli muuten ensimmäinen ppv, jossa nähtiin monen vuoden ajan pitkät hiukset hulmuten paininut Big Show/The Giant lyhythiuksisena. Hyvä muutos.
En tiennyt etukäteen, miten hirveästi tältä ottelulta saattoi odottaa, koska noin vuoden kestäneellä WWF-urallaan Big Show ei ollut tarjonnut vielä yhtään erinomaista ppv-ottelua. Rockilla niitä oli kyllä muutamia, mutta en silti jaksanut uskoa, että tästä syntyisi mitään klassikkoa, vaikka taustatarina olikin mielenkiintoinen. Odotukseni osoittautuivat oikeaan, sillä klassikkoa tästä ei tosiaankaan syntynyt, mutta on minun silti myönnettävä, että tämä oli laadultaan ihan mukava ja hoiti oman hommansa ME:tä edeltävänä ja storylineä eteenpäin vievänä otteluna oikein hyvin. Rock ja Show painivat perusvarman ottelun, ja vaikka ottelun loppuvaiheen sekaantumiset eivät painin laatuun vaikuttanetkaan positiivisesti, olivat kuviot silti varsin mielenkiintoisia. Kaikin puolin siis kiva ottelu.
* * ½
WWF Championship
Hell In A Cell Match
Triple H (c) vs. Cactus Jack
Triple H oli päihittänyt Cactus Jackin klassikoksi nousseessa Street Fight Matchissa, mutta se ei tiennyt silti päätöstä tälle feudille. Mick Foley oli edelleen sitä mieltä, että hän pystyisi kaikkein sadistisimmassaan persoonassaan päihittämään Triple H:n ja pääsemään sitä kautta ottelemaan WrestleManian Main Eventiin. WM:n Main Eventissä painiminen oli ollut Foleyn unelma koko hänen uransa ajan, ja nyt hän oli hyvin lähellä sitä. Hänen tarvitsisi ”vain” voittaa mestaruus HHH:lta. Ensin Triple H ei ollut suostua ottelemaan enää yhtään mestaruusottelua Cactus Jackia vastaan, mutta lopulta hän suostui siihen yhdellä ehdolla – Cactus joutuisi laittamaan uransa peliin tässä ottelussa. Toisaalta Cactus Jack sai määrätä ottelumuodoksi Hell In A Cell Matchin, mutta auttaisiko sekään häntä? Jos Cactus häviäisi, olisi hänen uransa historiaa. Jos hän voittaisi, hän pääsisi vihdoin WM:n Main Eventiin.
En ollut ikinä aikaisemmin nähnyt tätä Hell In A Cell Matchia, kuten en myöskään Mankindin ja Undertakerin klassikkoa, ennen kuin tämän projektin ansiosta. Niinpä minulla oli hieman ristiriitaiset odotukset tätä kohtaan. Tavallaan uskoin, että nämä kaksi pystyvät vielä toiseen aivan mahtavaan otteluun, mutta toisaalta mielessäni painoivat huutelut siitä, kuinka tämä ottelu oli lähinnä tuon Mankind-Undertakerin spottien toistoa. Niinpä olin todella positiivisesti yllättynyt, kun tässä ottelussa nähtiin paljon muutakin huimaa painia kuin vain kaksi spottia. Toisaalta olihan tuo Mankind-UT:kin paljon muuta, mutta olivathan nämä ottelut nyt rakenteeltaan ja tarinaltaan monin osin aivan erilaiset. Laadultaan tämä on mielestäni Mankind-UT:tä parempi mutta ei silti niin täydellinen ottelu kuin Rumblen Street Fight Match. Monet ovat antaneet miinusta ottelulle siitä, että suurimpaa bumppia varten kehä oli tylsästi gimmickoitu, mutta minua se ei haitannut yhtään vaan itse asiassa säväytti entistä enemmän. Sitä paitsi mikä pakko painifaneilla on toivoa, että Mick Foley kuolee jossain spotissa? Ihan Foleyn suojelemista tuo vain oli. Minusta tämä ei yllä aivan Rumblen ottelun tasolle ennemmin sen takia, että jostain syystä en syttynyt kovinkaan paljoa lopetukselle. Joo, siinä oli oma tarinansa ja tunnelmansa, mutta silti… Se tuli vähän tylsästi ja jätti toivomaan vielä sitä jotain. Lisäksi paikoitellen meno oli ehkä hiukan hitaahkoa, mutta niin oli toki Rumblen ottelussakin. Ei mikään ottelu ole täysin täydellinen, mutta se ei silti estä antamasta viittä tähteä kaikista parhaimmille. Tämä ei kuulu aivan niihin kaikista parhaisiin mutta oli silti erinomainen ja tunnelmallinen päämestaruusottelu. Jos keräisin Whatin tapaa MOTYC-listaa, tämä olisi varmasti siinä.
* * * * ½
Royal Rumble oli jo pelkästään *****-ottelunsa ansiosta todella lähellä Hienoa, mutta kallistui silti osittain hieman vaisuhkon Rumble-ottelun takia jääneen hiukan pliisun fiiliksen takia Hyväksi. Tässä ppv:ssä ei nähty viiden tähden ottelua, mutta kokonaisuus oli kiistatta Hieno. Show’n alusta asti nähtiin hienoja alakortin otteluita, ja vaikka mukaan mahtui kaksi ihmeellistä välipalaa, niin muuten setti oli todella kovaa. Tämän pohjalta ei voi kuin jäädä odottamaan WrestleMania 2000:ta suurella innolla, vaikka olen nähnyt sen kerran aikaisemminkin.
Wikipedia: WWF No Way Out 2000
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.1.2012
No Comment