Arvio: WWF Royal Rumble 1989
Päivämäärä: 15.1.1989
Sijainti: Houston, Teksas (The Summit)
Yleisömäärä: 19 000
Katso tapahtuma WWE Networkista!
Historian ensimmäinen Royal Rumble järjestettiin aika lailla tasan vuotta aikaisemmin, tammikuussa 1988. Tuolloin kyseessä ei ollut kuitenkaan ppv, vaan WWF:n ”erikois-tv-show”, jonka takia en tuota tapahtumaa myöskään tässä projektissani arvioinut. Ensimmäisen Royal Rumblen tehtävänä oli ollut jälleen härnätä JCP:tä, sillä WWF ajoitti tuon tapahtuman tarkoituksella täsmälleen samalle päivälle JCP:n uuden ppv:n Bunkhouse Stampeden kanssa. Vuoden 1987 Starrcade-Survivor Series -hässäkän jälkeen WWF oli kuitenkin luvannut, ettei järjestäisi enää ppv:tä päällekkäin JCP:n kanssa, minkä vuoksi tuo vuoden 1988 Royal Rumble ei ollut ppv. Nyt kuitenkin Bunkhouse Stampede oli haudattu, ja JCP:kin oli muuttunut WCW:ksi, joten WWF:llä oli vapaat kädet nostaa Rumblen status varsinaiseksi ppv:ksi. Samalla Royal Rumblesta tuli viimeinen palanen WWF:n ”Big Fouriin” (Rumble, WrestleMania, SummerSlam & Survivor Series), jotka hallitsivatkin WWF:n ppv-tarjontaa monen seuraavan vuoden ajan.
Royal Rumble -tapahtuman erikoisuus oli tietenkin tapahtuman nimikko-ottelu, joka oli periaatteessa WWF:n oma keksintö. Battle Royalit olivat toki tähän aikaa täysin arkipäivää, ja jonkun verran oli nähty myös otteluita, joissa painijat saapuivat kehään siis yksi kerrallaan tasaisin väliajoin (JCP:n WarGames Matchit olivat tästä esimerkkejä). WWF kehitteli nyt nämä kaksi asiaa yhdistävälle ottelulla uuden nimen: Royal Rumble. Idea oli siis simppeliydessään se, että kyseessä oli Battle Royal -säännöillä käytävä ottelu – paitsi että kaikki painijat eivät olleet kehässä samaan aikaan, vaan kaksi painijaa aloitti ottelun ja sen jälkeen uusi saapui kehään aina tietyin väliajoin. WWE:n historiikin mukaan formaatin keksijä oli Pat Pattersson. Ensimmäisenä vuonna Royal Rumble -ottelussa nähtiin 20 osanottajaa, ja tuolloin ottelun voitti Jim Duggan. Nyt tälle vuodelle osanottajamäärä oli nostettu 30:een, josta tuli ottelun vakio-osallistujamäärä. Näinä ensimmäisinä vuosina Royal Rumble -ottelussa ei kuitenkaan ollut vielä mitään varsinaista panosta. Kyse oli puhtaasti kunniasta ja voittajalle luvassa olevasta rahamäärästä.
Historian toista – ja ppv-historian ensimmäistä – Royal Rumble -tapahtumaa selostivat tietenkin Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina toimivat Gene Okerlund ja Sean Mooney.
6-Man Tag Team Best of Three Falls Match
Jim Duggan & The Hart Foundation vs. Dino Bravo & The Fabulous Rougeaus
Tämä ottelu oli puhdas kahden feudin yhdistelmä. Kanadalaisjoukkueilla Hart Foundationilla ja Fabulous Rougeausilla oli ollut kuukausien ajan käynnissä feud, joka oli virallisesti alkanut viimeistään sen jälkeen, kun Hart Foundationin entinen manageri Jimmy Hart hyppäsi Rougeauiden veljesten uudeksi manageriksi. Rougeaut olivat myös edelleen jatkaneet storylinea, jonka mukaan he pyrkivät Yhdysvaltain kansalaisiksi, nyt heidät kuulutettiin jo Memphis, Tennesseen asukkaina. Toinen feud oli sitten vähintään yhtä kauan jatkanut vihanpito patrioottisen Jim Dugganin ja niin ikään kanadalaisen voimamiehen Dino Bravon välillä. Duggan ja Bravo olivat kohdanneet Survivor Seriesissäkin (kuten myös Hart Foundation ja Fabulous Rougeaus). Nyt sitten näitä feudeja selviteltiin 2 out of 3 Falls -säännöillä käydyssä ottelussa.
Ei voi mitään muuta kuin nostaa taas Bret Hartille hattua upeasta työstä. Tähän asti tässä projektissa Hartilla on ollut harmillisen vähän mahdollisuuksia näyttää todellista osaamistaan, koska ihan paria tapausta lukuun ottamatta Hart on ollut ppv:eissä joko jonkinlaisissa Battle Royal -otteluissa tai muuten harmillisen pienessä roolissa. Nyt Hart hallitsi kuitenkin suvereenisti lähes koko tätä 15-minuuttista ottelua: alussa Hart (ja toki myös osuutensa hyvin voitanut Neidhart sekä onneksi mahdollisimman vähän Duggan) vetivät tasavahvaa ja viihdyttävää painia heelien kanssa. Sen jälkeen alkoi lähes 10-minuuttinen heeldominointi, jota oli poikkeuksellisella tavalla ilo katsella, koska Hart otti kaikki iskut vastaan täydellisesti, myi liikkeet upeasti ja sai vastustajansa näyttämään pirun hyvältä. Kun sitten pakollisen hot tagin jälkeen Duggania oli käytetty vähän huudattamassa yleisöä, Hart vielä palasi painimaan ottelun viimeiset minuutit yhdessä Rougeauiden kanssa ja sai myös ottelun loppuvaiheet näyttämään kovalta. Ei voi mitään, Bret Hartin suorituksen ansiosta tämä ottelu oli hieno, vaikka toki kiitosta pitää myös antaa oman osuutensa kunnialla hoitaneille heeleille ja takuuvarmaa työtä tehneelle Neidhartille. Dugganille kiitosta lähinnä siitä, että osasi pysyä tieltä, vaikka yrittikin hetkittäin pilata ottelun tunnelmaa chanttaamalla ”USA”:ta, vaikka molemmat joukkueparit olivat Kanadasta. Yhtä kaikki, hieno opener ja hieno avaus illalle.
* * * ½
Super Posedown
The Ultimate Warrior vs. Rick Rude
Tässä välissä oli sitten varsinaisen painin sijaan pitkäksi venytetty in ring -angle Intercontinental-mestari Ultimate Warriorin ja tämän uuden vihamiehen Rick Ruden välillä. Warriorin ja Ruden feud oli alkanut vuodenvaihteen aikoihin, kun Warrior oli selvinnyt feudistaan Honky Tonk Manin kanssa ja Ruden feud Jake Robertsin kanssa oli tullut päätökseen. Rudesta oli selvää, että hänestä pitäisi tulla uusi Intercontinental-mestari, joten hän teki kaikkensa piinatakseen varsin sekopäistä mutta koko ajan suurempaa suosiota keräävää Ultimate Warrioria. Tämä oli jatkoa varsin ärhäkästi alkaneelle feudille: Rude oli varma, että hänellä oli paljon parempi vartalo kuin Warriorilla, joten hän haastoi Warriorin Super Posedowniin. Ideana tässä oli se, että molemmat poseerasivat neljä erilaista poseerausta esitelläkseen lihaksiaan, ja fanit saivat äänestää jokaisen poseerauksen jälkeen, kumpi oli heidän suosikkinsa. 1980-luvulla ei ollut todellakaan mitään typeriä Bikini Contesteja, vaan jotain paljon parempaa: homoeroottista öljyttyjen miesten poseerausta. Mikä voisi mennä vikaan? No, anglena tämä oli ihan ok, koska Rude veti heel-roolinsa ja koko anglen ”juontamisen” aivan pirun hyvin, koska Warrior tietenkin sai hurjat hurraukset (ja Rude vastaavastia buuaukset) ja koska Warriorin poseeraukset olivat niin mielenvikaisen näköisiä. Minun makuuni homma oli kuitenkin aivan liian pitkäveteinen, koska oli ilmiselvää, että Warrior tietenkin ”voittaisi” ja että anglen päätteeksi Rude hyökkäisi Warriorin kimppuun – kuten myös hyökkäsi. Ihan hyvää buildia tämä oli kuitenkin miesten feudille, josta nähtäisiin tulevissa tapahtumissa paljon lisää.
WWF Women’s Championship
Judy Martin vs. Rockin’ Robin (c)
Ensin Intercontinental-mestari ja tämän ykköshaastaja käyvät kehässä esittelemässä vartaloaan ja sen jälkeen naispainijat ottelevat normaaleilla säännöillä käytävän matsin. Kyllä, kyseessä on todellakin 1980-luvun WWF. Ja kyllä, tämä on ensimmäinen kerta sitten WrestleMania 2:n, kun naisten mestaruutta puolustetaan ppv:ssä. Naisten mestari on kyllä nähty monissa ppv:eissä tuonkin jälkeen, mutta mestaruutta ei ollut viime aikoina ppv:ssä puolustettu. Viimeksi kun naisten mestari oli esiintynyt ppv:ssä, oli mestarina vielä Sensational Sherri. Sherri kuitenkin hävisi mestaruutensa loppuvuodesta 1988 Pariisissa Rockin’ Robinille, joka oli WWF:n naisten divisioonan nuori ”lupaus” – ikävä kyllä ei erityisen taidokas painija, mutta hänen veljensä oli Jake Roberts, joten sukulaissuhteiden avulla Robinille päätettiin antaa pushia. Niinpä Robin sai kantaakseen naisten mestaruuden, ja nyt hän puolusti sitä entistä WWF Women’s Tag Team -mestaria Judy Martinia vastaan. Martin ja Leilani Kai, eli Glamour Gilrs, olivat jääneet historian viimeiseksi naisten joukkuemestareiksi, koska WWF:n kiinnostus naisten divisioonan buukkaamiseen oli alkanut hiipua kovaa vauhtia, ja naisten joukkuemestaruus oli päätetty lopettaa vuoden 1989 alussa. Kovin kummoinen kohtalo ei olisi myöskään tällä naisten yksilömestaruudella, mutta siitä lisää tulevissa arvioissa. Nyt mestaruudesta kuitenkin vielä oteltiin, ja myös entinen mestari Sensational Sherri saapui ennen ottelua kehään aukomaan päätään sekä Robinille että Martinille. Sherri myös ilmoitti, että hän haastaisi tämän ottelun voittajan mestaruudesta mahdollisimman pian. Sen jälkeen Sherri siirtyi selostamoon, jossa hän kommentoi ottelua Monsoonin ja Venturan kanssa.
Edellinen naisten ottelu WWF-ppv:ssä nähtiin Survivor Series 1987:ssä. Tuolloin meno oli ilahduttavan hyvää ja monipuolista. Vaikka molemmat tämän ottelun osanottajat olivat mukana tuossa SurSerinkin ottelussa, ei vastaavaa meininkiä ollut tällä kertaa tarjolla. Ei tämä mitenkään katastrofaalisen huono naisten ottelu ollut, mutta kaikin puolin meno oli vähän kökköä ja kankeaa. Pisteitä pitää silti antaa erityisesti nuorelle Rockin’ Robinille, joka todellakin yritti kaikkensa, pyrki liikkumaan mahdollisimman nopeasti ja väläytti myös pari ihan nättiä liikettä. Lähinnä pubiruusulta näyttänyt Judy Martin puolestaan hoiti osuutensa aikamoisella rutiinimeingillä: ei mitään erityisen säväyttävää, mutta on niitä huonompiakin naispainijoita ollut kehässä runsaasti. Martinin ja Robinin kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet oikein millään tasolla, joten ottelusta jäi lähinnä sellainen räpellyksen fiilis. Siedettävä ottelu, mutta ei sen enempää.
* ½
Singles Match
King Haku vs. Harley Race
Kuten Survivor Seriesin arvosteluissa kerroin, Haku oli voittanut vuoden 1988 King of the Ring -turnauksen ja nimennyt sen jälkeen itsensä WWF:n uudeksi kuninkaaksi. Haku siis otti käytännössä käyttöönsä saman gimmickin kuin mikä oli ollut aikaisemmin käytössä Harley Racella. Muutos oli siinäkin mielessä luonteva, että niin Race kuin Hakukin kuuluivat Bobby Heenanin manageroimiin painijoihin. Race itse oli puolestaan kesän 1988 ajan poissa loukkaantumisten vuoksi, ja kun hän teki loppuvuodesta 1988 paluunsa, hän joutui totuttelemaan uuteen asemaansa, jossa hän ei ollut enää kuningas vaan tavallinen painija. Tämä ei lopulta kuitenkaan kelvannut Racelle, joten hän kääntyi Hakua ja Heenania vastaan, ja lopulta Royal Rumbleen buukattiin näiden miesten välille ottelu, jonka voittajasta tulisi definitiivinen kuningas. Heenan puolestaan oli ilmoittanut, että hän alkaisi manageroida ottelun voittajaa – oli se kumpi tahansa. Ottelun alkaessa hän oli kuitenkin selvästi Hakun puolella. Tämä muuten jäi Harley Racen varsin vaisun WWF-uran viimeiseksi ppv-otteluksi. Race lähti WWF:stä pian Royal Rumblen jälkeen.
Oho, tämähän oli tavallaan ihan miellyttävää mäiskintää, jossa kaksi hommansa ihan hyvin osaavaa intensiivistä kaveria pistetään tappelemaan toistensa kanssa. Toki ottelu oli kaikin tavoin hyvin tyypillinen 1980-luvun ottelu: ei mitään räjähtävää liikkumista, vauhdikkaita liikeitä, mainittavaa spottailua tai muutakaan humpuukia vaan perinteistä brawlausta, vastustajan pieksemistä ja rauhallista tarinan kerrontaa. Kun kyseessä ovat osaavat kaverit, niin toki kokonaisuus on ihan hyvä. Silti tämä ottelu ei nouse millään tavalla mitenkään erityisen hyvien otteluiden joukkoon, koska hyvästä perusyrityksestä huolimatta ottelu ei tarjonnut myöskään siinä 1980-luvun tyylissään mitään sellaista erityisyyttä, mitä tämän aikakauden oikeasti hienot ottelut tarjosivat. Enemmänkin kokonaisuus oli aika rutiiniveto, ja sillä päästään sellaiseen ”ihan hyvän” tasolle. Harley Racen myynnille on vielä annettava pientä lisäsuitsutusta: Race kaatuili köysien avulla sekä ulos kehästä että kehään pari kertaa niin hulvattomasti, että en voinut olla naurahtamatta!
* * ½
Royal Rumble Match
Ja sitten olikin illan Main Eventin aika: historian ensimmäinen 30 miehen Royal Rumble Match. Muutamasta painijasta on hyvä sanoa pieniä lisähuomioita. André The Giantilla ja Jake Robertsilla oli ollut Survivor Seriesistä lähtien käynnissä raju feud, johon liittyi se, että André pelkäsi käärmeitä. Ronnie Garvin teki nyt debyyttinsä WWF:n puolella. Aikaisemmin hänet oli nähty JCP:ssä ja AWA:ssa, mutta erityisesti AWA-vierailu jäi hyvin lyhyeksi. Niinpä Vince McMahon kutsui Garvinin WWF:n, ja hän teki WWF-debyyttinsä tässä ottelussa nimellä ”Rugged” Ronnie Garvin. Bushwhacker-kaksikko Butch ja Luke tekivät niin ikään tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Butch Miller ja Luke Williams olivat kaksi pitkän linjan painijaa, jotka olivat aloittaneet uransa 1960-luvun puolivälissä. Molemmat olivat kotoisin Uudesta-Seelannista, mutta he siirtyivät hyvin nopeasti uransa alussa ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Miller ja Williams olivat painineet suurimman osan urastaan The Sheepherders-nimellä: he painivat vaarallisen sekopäisenä heel-kaksikkona, jotka tykkäsivät brutaaleista otteluista ja käyttivät apunaan muun muassa piikkilankaa. Sheepherders oli paininut JCP:ssä UWF:n kaatumisesta lähtien, kunnes Vince McMahon tarjosi heille loppuvuodesta 1988 parempaa sopimusta. Vincen mielestä WWF:ssä oli jo tarpeeksi heel-joukkueita, joten WWF-debyytin myötä koko kaksikon gimmick muutettiin täysin. Nyt he eivät olleet enää brutaaleita ja vaarallisia sekopäitä, vaan pelkästään tyhmiä hölmöläisiä, jotka muun muassa nuolivat toistensa naamoja. Samalle joukkue sai uuden nimen: Bushwhackers. Bad News Brownilla oli meneillään minifeud päämestari Randy Savagen kanssa, minkä takia he olivat koko ottelun toistensa kimpussa. Randy Savagen ja Hulk Hoganin välit olivat puolestaan kiristyneet viime aikoina, ja ottelua ennen arvuuteltiinkin, mitä kävisi, jos he joutuisivat ottelussa toisiaan vastaan. Lopuksi vielä ottelussa nähtiin myös yksi comeback, kun 1980-luvun puolivälin vaaralinen monster-heel Big John Studd teki nyt paluunsa babyfacena. Studd, joka muistetaan WrestleMania I:n ottelustaan André The Giantia vastaan, oli lähtenyt WWF:stä vuoden 1986 lopussa, mutta teki paluunsa kaksi vuotta myöhemmin. Studdin vanha manageri Bobby Heenan yritti saada Studdia takaisin talliinsa, mutta Studd ei suostunut, koska Heenan manageroi nyt Studdin entistä ykkösvihamiestä André The Giantia. Niinpä Studd kääntyi Heenania vastaan ja aloitti uuden uran facena.
Kuten olen niin monesti ennenkin arvosteluissani todennut, olen aikamoinen Royal Rumble -mark, joten annan näille otteluille helposti korkeampia arvosanoja kuin monet muut arvostelijat. Rumble-otteluiden arivointi on muutenkin aika vaikeaa, mutta yritetään nyt silti. Tässä Rumblessa – kuten monissa historian ensimmäisissä Rumble-otteluissa – suurin ongelma oli se, että kehässä oli (erityisesti loppuvaiheissa) aivan liian monta liian isoa ja liian hidasta korstoa, ja koko ottelu muuttui lähinnä hidastempoiseksi nurkkauksissa könyämiseksi ja satunnaisiksi eliminointiyrityksiksi. Se on tosi harmi, koska potentiaalia olisi ollut paljon enempään, minkä osoitti ottelun alkupuoli. Silloin vauhdissa olivat nimittäin Mr. Perfectin, Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn kaltaiset lahjakkaat lupaukset, joista erityisesti Perfect ja Michaels vetivätkin todella upeasti omat stinttinsä ja piristivät ottelua paljon. Loppupäässä sitten onneksi Ted DiBiase saapui mukaan ja toi ottelun loppuvaiheisiin uutta eloa. Näiden hienojen yksilösuoritusten lisäksi ottelussa parasta oli muutama osuva storylinen jatkaminen: Jake Roberts pelotteli André The Giantin upeasti käärmeellään, ja vuoden isoimman feudin buildaus alkoi tosissaan, kun Randy Savage raivostui ottelun aikana ystävälleen Hulk Hoganille. Tällä kertaa välit saatiin vielä kuntoon, mutta kuinka kauaksi aikaa? Näiden muutaman oivaltavan buukkausratkaisun ja yksittäisten hyvien suoritusten ansiosta annan tälle kolme tähteä, vaikka kokonaisajasta harmittavan merkittävä osa oli aika hidastempoista hieromista. Ei missään tapauksessa kuulu Royal Rumble -otteluiden parhaimmistoon.
* * * ½
Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Mitenkään räjähdyttävän viihdyttävä paketti tämä historian ensimmäinen Royal Rumble -maksulähetys ei ollut, mutta olisi kokonaisuus voinut toisaalta olla paljon huonompikin. Nyt saatiin kuitenkin hieno opener ja hyvä Royal Rumble -ottelu, jonka lisäksi tarjolla oli ihan kiva Haku vs. Race ja siedettävä naisten ottelu. Ei tästä mitään kerrottavaa varsinaisesti jälkipolville jää, ja moni asia olisi voinut olla paljon paremmin, mutta toisaalta täyden paskan puuttuminen johtaa kuitenkin siihen, että tämä on juuri ja juuri Ok.
Wikipedia: Royal Rumble 1988
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.3.2017.
No Comment