Arvio: WWF SummerSlam 1989

Päivämäärä: 28.8.1989

Sijainti: East Rutherford, New Jersey (Meadowlands Arena)

Yleisömäärä: 20 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

---

Vuosi sitten järjestettiin historian ensimmäinen SummerSlam, ja tapahtumasta tuli heti vuotuinen perinne WWF:n kalenteriin. Mitään hirveän oleellista muuta sanottavaa tästä tapahtumasta ei näin taustatarinan osalta ole. WWF:llä meni 1980-luvun lopussa edelleenkin taloudellisesti todella kovaa, eikä Ted Turnerin WCW ollut noussut vielä kovin tasaisesti haastamaan sitä, vaikka WCW:n painillinen anti olikin tähän aikaan monta askelta WWF:n tätä sarjakuvamaista brawler-painotteista meininkiä edellä. Selostajina tässä tapahtumassa olivat Monsoon & Ventura -parin sijaan Tony Schiavone ja Jesse Ventura. WCW:stä WWF:ään keväällä loikannut Schiavone oli saanut nyt todellisen näytönpaikan, Monsoon ilmeisesti piti lomaa tämän tapahtuman ajan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Tag Team Match

The Brain Busters vs. The Hart Foundation

WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa oli nähty heinäkuun lopussa merkittävä käänne, kun lähes puolitoista vuotta joukkuemestaruuksia hallussa pitänyt Demolition hävisi vyönsä Brain Busters -kaksikolle Arn Andersonille ja Tully Blanchardille. Heenanin manageroimalla Brain Bustersilla oli samaan aikaan ollut käynnissä feud Hart Foundationin kanssa, ja joukkueiden välille oli buukattu jo ottelu SummerSlamiin. Koska Brain Busters ei kuitenkaan ollut mestarijoukkue vielä tuon ottelun buukkaamisen aikaan, ei mestaruuksia myöskään enää pistetty tähän otteluun jälkikäteen panokseksi. Heenanilla oli muuten käsissään poikkeuksellinen tilanne: vuosien ajan managerilla ei ollut yhtään mestaria tallissaan, nyt hänellä oli sekä IC- että joukkuemestarit.

Kuten olettaa sopi, tämä ottelu on saanut nettiarvostelijoilta aikamoista ylistystä. Eikä ihme. Aikaa oli yli 15 minuuttia, ja kehässä toisiaan vastassa olivat Bret Hart, Tully Blanchard, Arn Anderson – ja ihan hyvin porukkaan sopeutunut Jim Neidhart. Kuten yhdessä arvostelussa todettiinkin, tämä oli niin lähellä 1980-luvun lopun NWA:n tyylistä joukkueottelua kuin Vince vain pystyi pääsemään. Olin tietenkin itsekin jo etukäteen innoissani, kun näin show’n alkavan tällä ottelulla, mutta osa fiiliksestä meni kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun selostajat ilmoittivat, että jostain syystä Brain Bustersien joukkuemestaruudet eivät olleet ottelussa pelissä. Miksi ihmeessä? Miksi pistää yhteen vuoden suurimmista tapahtumista joukkuemestarit joukkueotteluun, jossa mestaruus ei ole edes panoksena. Täyttä hölmöyttä. Ehkä sitten juuri tuosta ”non title” -meiningistä kummunnut tv-ottelufiilis jotenkin tuntui valtaavan koko ottelun. Tietenkin Hart, Blanchard ja muut painivat erittäin taidokkaasti, hyvin ja viihdyttävästi, mutta oikeastaan koko ajan tuntui siltä, että nämä kaverit vetävät nyt vain tällaisen varman rutiinisuorituksen eivätkä yritäkään mitään erityistä. En tiedä, katsoinko tämän ottelun jotenkin väärällä hetkellä, mutta minä en vain nähnyt tässä sitä MOTYC-tasoista ottelua, vaikka kuinka olisin halunnut nähdä. Tietenkin Hart, Blanchard ja kumppanit vetävät 15 minuutissa vaikka silmät kiinni ja kädet selän takana hienon painiottelun, jota voisi käyttää opetusmateriaalina missä tahansa, mutta näiltä kavereilta olisi lupa odottaa oikeasti jopa vuoden parasta ottelua. Ja sellainen tämä ei ikävä kyllä ollut, vaikka ehdottomasti hieno koitos ja loistava avaus illalle olikin.

* * * ½

Singles Match

The Honky Tonk Man vs. Dusty Rhodes

No niin, sitten oli Dusty Rhodesin WWF-ppv-debyytin aika! Kuten Starrcade 1988:n arvostelussa kerroin, Dusty Rhodes oli saanut tarpeekseen JCP:n/WCW:n meiningistä vuoden 1988 lopussa, ja niinpä hän päätti jättää promootion. Alkuvuodesta 1989 Rhodes paini vanhalla kotiseudullaan Floridassa ja pistäytyi myös AWA:ssa. Kesällä 1989 Vince sitten teki tarjouksen Dustylle, ja Dusty päätti tarttua siihen. Se oli yksi tämän aikakauden merkittävimmistä loikista: Dusty oli ollut käytännössä koko uransa ajan NWA:n/JCP:n mies ja 1970-/1980-lukujen taitteesta lähtien Flairin ohella käytännössä se toiseksi isoin NWA:n tähti, johon NWA:n ja WWF:n välinen sota profiloitui hyvin vahvasti. Olisi siis voinut luulla, että WWF olisi halunnut hyödyntää Rhodesin tasoista huippunimeä ja tehdä hänestä suurtähden. Toisin kuitenkin kävi, ja moni on sitä mieltä, että kyse oli pitkälti siitä, että WWF ei halunnutkaan hyödyntää Rhodesia vaan ensisijaisesti nöyryyttää häntä. Siitä kertoo se, että esimerkiksi se, että Rhodes ei suinkaan jatkanut WWF:ssä ”American Dreamina”. Sen sijaan hänet puettiin mustankeltaiseen polkapallurapainiasuun, ja lisänimeksi annettiin ”Common Man” Dusty Rhodes. Hupaisalla sisääntulomusiikilla höystetty, koppalakin ja pampun kanssa heilunut Rhodes vaikuttikin enemmän komediahahmolta kuin uskottavalta tähdeltä. Ensimmäinen Rhodesin feud olikin toisen komediapainotteisen hahmon Honky Tonk Manin kanssa. Honky oli ollut koko vuoden 1989 ajan aika lailla tuuliajolla. Nyt hän pyrki saamaan uutta suuntaa pistämällä uuden WWF-tähden ruotuun.

Vuosi sitten Honky Tonk Man oli mukana legendaarisessa SummerSlam-ottelussa, josta teki legendaarisen se, että Honky jobbasi ikuisuuden ajan hallussaan pitämän IC-mestaruuden Ultimate Warriorille ennätysnopeasti. Tuo ottelu olikin suurin piirtein viimeinen kerta, kun Honky oli ollut millään tavalla relevantti osa WWF:n rosteria. On tosi vaikea ymmärtää, miksi nyt – vielä vuotta myöhemminkin – juuri hänet pistettiin Dusty Rhodesin ensimmäiseksi WWF-ppv-vastustajaksi. Ehkä syy oli sitten se, että Honky oli juuri sopivan ”uskottava” vastustaja muttei kuitenkaan ”liian kova nimi”, koska eihän entinen JCP:n Main Event -nimi ja NWA World Heavyweight -mestari noin vain voi luikahtaa WWF:n Main Event -kuvioihin. No, ikävä kyllä tämän ottelun ainut ongelma ei ollut epäkiinnostava Honky, sillä myöskään Dusty ei esiintynyt tässä ottelussa mitenkään erityisesti edukseen (kuten ei oikeastaan koko WWF-urallaan). Tunnelma oli kyllä kohdallaan, siitä pitää antaa ottelulle pisteet. Muuten tämä oli todella peruslaatuista, suorastaan vähän tylsää brawlausta ilman mitään erikoisia kikkailuja. Ei mitenkään katastrofaalisen huono ottelu, kehno vain. Ei lisää tätä, kiitos.

* ½

Singles Match

Mr. Perfect vs. The Red Rooster

Lähes vuosi sitten debytoinut Mr. Perfect oli jatkanut edelleen tasaista hallintaansa WWF:n midcardissa ja samalla pyrkimyksiään nousta entistä suuremmaksi tähdeksi. One on one -otteluissa Perfect oli edelleen voittamaton. Nyt hän sai sitten vastaansa entisen Bobby Heenanin manageroitavan, nykyisen huumorihahmon Red Roosterin. WrestleManiassa Rooster oli toki päihittänyt entisen managerinsa, mutta sen jälkeen hän oli ajautunut nopeasti lähinnä jobberiksi ja ”hauskuuttamaan” katsojia kukkoimitaatiollaan ja helttahiuksillaan. Nyt sitten Rooster pistettiin Perfectiä vastaan ilman mitään sen kummempaa feudia.

Olipa kaikin puolin varsin turha ottelu. Ennen kaikkea tämä oli turha sen takia, että Curt Hennigillä ja Terry Taylorilla olisi lähtökohtaisesti mahdollisuuksia niin paljon enempään kuin mitä tämä ottelu tarjosi. Kaksi nuorta, lahjakasta ja monipuolista painijaa toisiaan vastaan. Helkkari soikoon, tästä voisi saada aikaan oikealla feudilla vaikka minkälaisen jännitysnäytelmän! Ikävä kyllä WWF:llä ei ollut missään vaiheessa ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta edes yrittää antaa Terry Taylorilla mahdollisuuksia nousta yleisöä kiinnostavaksi painijaksi, sillä WrestleManiaan huipentuneen Bobby Heenan -feudin jälkeen Roosterista oli tullut puhdas komediahahmo ja alakortin jobberi. Niinpä tämäkin ottelu oli lähinnä lyhyt Perfectin taidonnäyte, ja mitään oikeaa feudia tällä ottelulla ei tietenkään ollut taustalla. Tällaisena alle viiden minuutin rykäisynäkin tämä oli toki ihan katsottava koitos, koska vastakkain olivat yhä Hennig ja Taylor, mikä takasi sen, että kehässä nähty paini oli ihan tasokasta. Puhtaasti kehnoksi tämä ottelu silti jää, sillä matsissa ei ollut mitään jännitettä, tunnelmaa tai muutakaan erityisemmin kiinnostavaa elementtiä. Painikin jäi ajan ja ottelun rakenteen vuoksi lopulta aika pintapuoliseksi.

* ½ 

6-Man Tag Team Match

 Tito Santana & The Rockers vs. Rick Martel & The Fabulous Rougeaus

WrestleManiassa oli nähty dramaattinen käänne, kun Rick Martelin ja Tito Santanan pitkäaikainen ystävyys päättyi kuin seinään, kun Martel kääntyi Santanaa vastaan ja jätti tämän yksin painimaan Brain Bustersia vastaan. Siitä lähtien Santana ja Martel olivatkin sitten olleet rajusti toistensa kimpussa kuukausien ajan. Pian WrestleManian jälkeen Martel oli ottanut managerikseen Slickin. Nyt hän paini yhdessä kahden muun kanadalaisen painijan Fabulous Rougeausin kanssa. Rougeausit toki edelleenkin jatkoivat tätä ”Yhdysvaltaa rakastavien miesten” gimmickin vetämistä. Vastaansa kolmikko sai Santanan lisäksi kovassa nousussa olevan huippulahjakkaan Rockers-kaksikon.

Openeria kritisoin siitä, että siitä välittyi rutiinisuorittamisen maku, vaikka ottelu olikin laadultaan toki hieno painiottelu. Tässä ei sitten sellaista rutiinifiilistä ollut, ja olin tästä ottelusta tavallaan jopa enemmän innoissani kuin openerista, mutta arvosanan osalta päädyn silti heikompaan kuin openerissa. Syy siihen on se, että vaikka tässä ottelussa oli todella piristävää ja kivalta näyttävää vauhdikasta painia, ei ottelu kuitenkaan sitten ihan yltänyt semmoisen poikkeuksellisen hienon fiiliksen aiheuttavaan painimeininkiin, jota edellytän kolmen ja puolen tähden otteluilta. Ehkä jos aikaa olisi ollut pari minuuttia enemmän ja jos ottelun lopetus olisi hoidettu paremmin kuin sekavana joukkohäslinkinä, olisi hyvinkin oltu jo tuon arvosanan äärellä. Nyt jäädään kuitenkin kolmeen tähteen, mikä ei ole huono suoritus, mutta on siinä mielessä harmillista, että tämän kuusikon otteissa oli sellaista uuden aikakauden innostavaa fiilistä, että siitä olisi mielellään palkinnut.

* * * 

WWF Intercontinental Championship

The Ultimate Warrior vs. Rick Rude (c)

Sitten oli illan ainoan mestaruusottelun aika. WrestleManissa oli tosiaan nähty todellinen sokkitulos Intercontinental-mestaruusottelussa, kun kaikkien odotusten vastaisesti Rick Rude onnistui voittamaan WWF:n kovimpaa nousevan tähden Ultimate Warriorin ja viemään tältä IC-mestaruuden. Siitä lähtien Ruden ja Warriorin feud oli ollut entistä rajumpi, ja siihen olivat sekaantuneet myös Heenanin tallin muut painijat. Kesän aikana muun muassa André The Giant oli sotkeutunut Ruden ja Warriorin feudiin pieksemällä Warriorin pari kertaa Ruden puolesta. Warrior oli kuitenkin kerta toisensa jälkeen noussut uudestaan ylös, ryntänyt haastamaan Ruden ja käynyt tämän kimppuun. Nyt vihdoin oli Warriorin mahdollisuus voittaa IC-mestaruus takaisin Rudelta. Viime aikoina Bobby Heenan oli myös ajautunut ongelmiin WrestleManiassa comebackinsa tehneen Roddy Piperin kanssa, ja Piper olikin pyrkinyt tasapainottamaan hieman Warriorin ja Ruden välistä feudia niin, ettei Warrior olisi täysin yksin koko Heenanin porukkaa vastaan.

Ja näin saatiin yksi vuoden 1989 isoimmista feudeista päätökseen. Ensimmäisenä on todettava, että viimeistään tässä feudissa Rick Rude kasvoi suureksi WWF-tähdeksi ja osoitti kaikille, kuinka kova nimi hän todella on. Sekä WrestleManiassa että tässä ottelussa Rude käytännössä kantoi Warriorin sellaisiin otteluihin, joihin Warriorilla ei olisi muuten ollut mitään mahdollisuuksia. WrestleManissa matsi oli vielä aika tiivis, ja sen takia annoin sille kolme tähteä. Nyt otteluun oli pistetty kaikki panokset: aikaa oli hienosti ja tunnelma oli niin korkealla kuin IC-mestaruusottelussa ikinä voi olla. Ja onhan se nyt toki myönnettävä, että Warriorkin teki tässä kyllä parhaansa: otti näyttävästi iskuja vastaan, jonkun verran jopa myi Ruden liikkeitä ja hoiti muutenkin oman osuutensa oikein kunniakkaasti. Painilliselta anniltaan tämä ei toki Rudenkaan suorituksista huolimatta nyt ollut mikään WCW:n viimeaikaisten huippuotteluiden tasoinen, mutta toisaalta tässä oli taas tarinankerronta ja tunnelma niin törkeän hyvin kunnossa, että ei tätä voinut kuin ihastella. Ottelu oli buukattukin alusta loppuun loistavasti, ja loppuun heitetty Roddy Piperin sekaantuminenkin toimi mainiosti. Kyllä tämä oli hieno ottelu ja samalla varmasti niin hyvä ottelu kuin nämä kaksi vain voivat saada aikaan.

* * * ½ 

6-Man Tag Team Match

André the Giant & The Twin Towers vs. Jim Duggan & Demolition

Jaa-a, eipä tällä ottelulla mitään kummempaa taustatarinaa ollut. Demolition oli tosiaan hävinnyt pitkään hallussaan pitämät joukkuemestaruudet, ja ainakaan tässä ppv:ssä he eivät saaneet uusintaottelua Brain Busterseja vastaan. Sen sijaan Demolition oli ilmeisesti kehitellyt jonkinlaisen feudintyngän toisen monsterijoukkueen Twin Towersin kanssa. Towersien joukkueparina toimi André The Giant, joka alkoi tässä vaiheessa uraansa olla niin tolkuttoman huonossa kunnossa, että Vince ei halunnut pistää häntä enää ottelemaan Singles-otteluita. Demolitionin joukkueparina puolestaan toimi Jim… anteeksi King Duggan. Duggan oli kesällä 1989 päihittänyt King Hakun ja voittanut samalla häneltä oikeuden kutsua itseään kuninkaaksi. Tähän otteluun Duggan saapui samalla tavalla maskiin pukeutuen kuin Demolition-kaksikko, ja lisäksi hänellä oli maskin alla samanlainen naamamaalaus kuin Demolitionilla oli – sillä erolla, että Dugganin maalauksena toimi Yhdysvaltain lippu.

Tämän ottelun ehdottomasti paras puoli oli se, että tämä ymmärrettiin hoitaa alta pois varsin nopeasti. Ei olisi ollut mitenkään ennenkuulumatonta, että jotain tämän kaltaista isojen korstojen rymistelyä olisi pitkitetty vähintään 10-minuuttiseksi, ehkä jopa lähemmäs 15-minuuttiseksi koitokseksi täysin turhasta syystä. Toisaalta WWF:ssä onneksi myös nämä lähtökohtaisesti heikommat otteluit saivat usein varsin vähän aikaa, jos sitten myös niiltä potentiaalisilta hyviltä otteluilta leikattiin aikaa aivan turhaan pois. Yhtä kaikki, tässä ottelussa ei oikeastaan ollut yhtään painijaa, joka olisi voinut jotenkin pelastaa tämän tapauksen tai tehdä tästä jotenkin erityisen kiinnostavan ottelun. Niinpä oli hyvä, että tälle kuusikolle annettiin se noin viisi minuuttia, jonka ajan he saivat rymistellä kehässä täysiä, kunnes mitään uutta ei ollut enää tarjottavana, jolloin ottelu sitten jo päättyikin. Tuo rymistely ei ollut mitenkään katastrofaalisen kamalaa (joskaan ei millään mittareilla hyvääkään) painia, ja lopetuskin oli ihan ok, joten ei tämä ottelu ole edes puhtaasti surkea. Kehno matsi toki, mutta on niitä paljon kamalimpiakin WWF:ssä nähty.

* ½ 

Singles Match

Greg Valentine vs. Hercules

Vaikka Hercules ja Valentine kohtasivatkin toisensa yhdessä vuoden suurimmista tapahtumista, minkäänlaista feudia heillä ei ollut toisiaan vastaan. Mitäpä turhaan. Sen sijaan Valentinella oli tulikivenkatkuinen feud Ronnie Garvinin kanssa. Missä Garvin sitten oli? Tämän ottelun kehäkuuluttajana. Kaikki alkoi siitä, kun Valentine ja Garvin ajautuivat nopeasti WrestleManian jälkeen toistensa kimppuun. Lopulta Valentine haastoi Garvinin carreer vs. carreer -otteluun, jonka Valentine voitti. Niinpä Garvin joutui ”eläköitymään”, mutta sen sijaan hänet siirrettiin WWF:ssä tuomariksi. Siinä hommassa Garvin jatkoi useiden heelien kyykyttämistä – ennen kaikkea tietenkin Valentinen otteluihin puuttumista. Lopulta WWF:n presidentti Jack Tunney sai tarpeekseen, ja elokuun alussa Garvin erotettiin myös tuomarin tehtävästään. Sen jälkeen Garvinia ei ollut nähty pariin viikkoon, mutta nyt hän sitten teki erikoisesiintymisen tämän ottelun kehäkuuluttajana. Kuulutukset olivat tosin hieman poikkeuksellisia, sillä Valentinea kuuluttaessaan Garvin piti parin minuutin monologin, jossa hän antoi Valentinen kuulla kunniansa.

Jos Perfectin ja Roosterin ottelun kohdalla puhuin turhuudesta, niin pakko on ottaa nyt jonkun verran sanoja takaisin. Tuo ottelu oli vielä todella kaukana turhuudesta, kun vertaa tähän kohtaamiseen. Tuossa oli sentään vastakkain äärimmäisen kiinnostava ja lahjakas Perfect sekä lahjakas mutta bookkauksella pilattu Rooster. Tässä oli puolestaan vastakkain kaksi rosterin tylsimmän painijan tittelistä kamppailevaa herraa: sen enempää Hercules kuin Valentine ei ole kiinnostunut näissä tapahtumissa oikeastaan missään vaiheessa (no Valentine jonkun verran JCP:ssä), joten heidän keskinäinen ottelunsa ei varsinaisesti herättänyt riemunkiljahduksia. Onneksi aikaa oli sitten vain kolme minuuttia ja onneksi siitäkin merkittävä osa käytettiin Valentinen ja Garvinin kummalisen feudin rakenteluun, mikä oli hölmöydessäänkin paljon kiinnostavampi kuin tämä puhtaasti huono painiottelu. Ei tällaisia lisää, kiitos.

* 

Singles Match

Jimmy Snuka vs. Ted DiBiase

Tämä oli sitten virallisesti Jimmy Snukan ensimmäinen ppv-ottelu, vaikka ensimmäisestä ppv-debyytistä tai mistään tulokkaasta ei tosiaan ollut kyse. Snuka oli siis Fidzsistä kotoisin oleva painija, joka oli debytoinut 1960-luvun lopulla, paininut ensin pitkään NWA:ssa ja siirtynyt sitten 1980-luvun alussa WWF:ään. WWF:ssä Snukasta tulikin suuri tähti, joka ensin firman yhtenä kovimmista heeleistä feudasi WWF-mestari Bob Backlundin kanssa päämestaruudesta. Tuon feudin jälkeen Snuka teki face-turnin ja siirtyi IC-mestaruuskuvioihin Don Muracon kanssa. Tuon feudin aikana käytiin Snukan ja Muracon legendaarinen Steel Cage Match, jossa Snuka veti Superfly Splashin häkin päältä Muracolle. 1980-luvun puolivälissä Snuka alkoi tehdä yhteistyötä WWF:n uuden ykköstähden Hulk Hoganin kanssa, ja niinpä Snuka oli historian ensimmäisessä WrestleManiassa Hoganin ja Mr. T:n ringsidellä Roddy Piperia ja Paul Orndorffia vastaan. Pian tuon jälkeen Snuka lähti kuitenkin WWF:stä, käväisi Japanissa NJPW:ssä ja siirtyi sitten painimaan AWA:han. Vuoden 1988 loppupuolella Snuka (kuten monet muutkin firman tähdet) jättivät AWA:n, ja alkuvuodesta 1989 WWF alkoi hypettää Snukan paluuta. Virallinen paluu nähtiin WrestleMania V:ssä ennen Dino Bravon ja Ronnie Garvinin ottelua. Nyt Snuka oli sitten valmis painimaan ensimmäisen ppv-ottelunsa. Snukan vastustaja oli Million Dollar Champion Ted DiBiase, jolla oli itse asiassa menossa intensiivinen feud Jake Robertsin kanssa. Roberts oli kesällä 1989 joutunut jättäytymään ruudusta pariksi kuukaudeksi pois henkilökohtaisten syiden (rikossyyte) vuoksi, ja niinpä Roberts oli kirjoitettu kuvioista pois niin, että DiBiase lukitsi hänet niin tehokkaaseen Million Dollar Dream -otteeseen, että Robertsin niskat murtuivat. Koko kesän ajan DiBiase jatkoi sitten mehustelemalla, kuinka hän oli lopettanut Jake Robertsin uran. DiBiase jopa teetti kultaisen kaulatuen, jonka hän lupasi lähettää Robertsille.

Voihan harmi. Rakastan Ted DiBiasea ja DiBiasen vetämää roolia todella paljon, mutta pakko on myöntää, että viime tapahtumissa DiBiasen ottelut eivät ole olleet mitään huippusuorituksia. Toki kun kyse on 1980-luvun WWF:stä, tapahtumista löytyy myös useita DiBiasen ottelua huonompia tapauksia, joten sinänsä ei varmaan pitäisi hirveästi harmitella, mutta on se silti vähän sääli, koska DiBiasen tasoiselta painijalta vain toivoisi enemmän. No, nyt DiBiasea vastassa oli Snuka, ja ottelu oli tosiaan… ihan ok. Tuollakin arvosanalla päihittää toki noin puolet tämän tapahtuman otteluista, mutta ppv:ssä toivoisi näkevän jotain muutakin kuin ihan ok:ta menoa. Ja tuostakin arvosanasta osa tulee ihan ottelun tunnelman ja (jälleen kerran) DiBiasen loistavan roolityön ansiosta. Kehuja on myös annettava Snukalle siitä, että mies oli tässä yllättävän hyvässä (ja vetreässä) kunnossa. WrestleManiassa comeback-esiintymisen vetänyt Snuka oli uskomattoman kankean oloinen, mutta tässä Snuka liikkui jo ihan hyvin ja väläytti pari nättiä liikettäkin. Eli: kokonaisuutena sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos, mutta se siitä. Ankea lopetus ei varsinaisesti parantanut fiilistä.

* * 

Tag Team Match

Hulk Hogan & Brutus Beefcake vs. Zeus & Randy Savage

Ai että, sitten oli Main Eventin aika. WrestleManiassa Hulk Hogan oli siis päihittänyt entisen ystävänsä Randy Savagen ja voittanut tältä WWF-mestaruuden. WrestleManian jälkeen Savage oli menettänyt paitsi mestaruuden, myös Miss Elizabethin, joka ei halunnut enää tehdä yhteistyötä ilkeäksi, ylimieliseksi ja aggressiiviseksi muuttuneen Savagen kanssa. Sen sijaan Savage hankki uudeksi managerikseen sopivan sekopäisen Sensational Sherrin: Sherrin ja Savagen duosta muotoutuikin nopeasti pysäyttämätön kaksikko. Keväällä Savage sitten ajautui feudiin Brutus Beefcaken kanssa. Beefcake oli jälleen nosteessa, ja kun hän alkoi nimitellä Sherriä ”Scary Sherriksi”, Savage sai tarpeekseen, hyökkäsi Beefcaken kimppuun ja leikkasi tämän hiukset. Tämä kaikki oli kuitenkin vasta sivujuonnetta, koska tämän Main Eventin todellinen tähti oli ZEUS. Jos ette tiedä, mistä on kyse, katsokaa No Holds Barred -leffa. Kuten olen jo maininnut, Hogan oli vuoden 1988 aikana kuvaamassa No Holds Barred -elokuvaa, joka oli vihdoin tulossa ensi-iltaan. Tuossa elokuvassa Hoganin roolihahmo joutui jättiläismäisen Tom Lister -nimisen näyttelijän esittämän Zeus-roolihahmon haastamaksi. No, Vince päätti keväällä 1989, että sama leffan tarina toimii enemmän kuin loistavasti myös WWF:n Main Event -kuviona – siitäkin huolimatta, että Zeuksella (joka oli nyt siis myös Listerin painijanimi) ei ollut alkeellisintakaan painiosaamista. Virallisen WWF-debyyttinsä hän teki toukokuussa 1989 estämällä Hoganin sisäänpääsyn teräshäkkiin, jossa Hoganin piti painia Big Bossmania vastaan. Tuossa kohtaamisessa Zeus tyytyi nopeasti pieksemään Hoganin. Reilu kuukausi myöhemmin Zeus palasi kuitenkin ruutuun, ja nyt hän oli yhdistänyt voimansa Randy Savagen kanssa. Savage haastoi Hoganin ja Beefcaken SummerSlamiin joukkueotteluun, ja seuraavalla viikolla Hogan ja Beefcake sitten suostuivat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tosielämän ystävykset Hogan ja Beefcake tekivät yhteistyötä storylinessa, ja kesällä he alkoivatkin painia joukkueena säännöllisesti. SummerSlamia edeltävässä SNME:ssä luotiin lopulliset askelmerkit tälle ottelulle, kun Zeus sekaantui Savagen ja Beefcaken otteluun. Sekä Beefcake että Hogan yrittivät piestä Zeusta kaikin mahdollisin keinoin (jopa terästuolilla), mutta millään iskuilla ei tuntunut olevan mitään vaikutusta Zeukseen. Aika pelottavaa.

SummerSlamin aikana nähtiin muuten aivan loistavan sakeat promot molemmilta joukkueilta. Ensin Savage, Sherri ja Zeus pyörivät Gene Okerlundin luona savun täyttämän padan äärellä, josta Sherri ennusti tulevaisuutta ja julisti muun muassa, kuinka Savage ja Zeus pieksisivät Hoganin ja Beefcaken. Vähän myöhemmin sitten Hogan ja Beefcake puolestaan promosivat mielipuolisesti, ja Hogan muun muassa kertoi seuraavaa: ”U know something Mean Gene, ever since me and the barber hooked up, we’ve been hanging and banging, brother”. Tietäjät tietää. Ai niin, lisäksi Hogan vihjasi jo promossaan, että hänellä ja Beefcakella olisi ringsidellään yllätysmanageri, joku ”seksikäs nainen”, josta Savage ei pitäisi. No, Miss Elizabethan sieltä sitten saapui Hoganin ja Beefcaken ringsidelle, mikä ei tosiaan ollut Savagen mieleen. Niin ja ennen ottelun alkua ja painijoiden sisääntuloa WWF:n uusi komediahahmo, ylimielinen ja älykkyyttään korostava The Genius saapui kehään lausumaan promon tästä ottelusta. Genius oli varsin merkityksetön hahmo WWF:n 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun rosterissa, ja hänestä muistetaan nimenomaan lähinnä hänen huonot runonsa, joita hän esitti kehässä saadakseen yleisön raivostumaan. Mielenkiintoinen yhteys Geniuksella tähän otteluun oli kuitenkin se, että Genius oli oikealta nimeltään Lanny Poffo, ja hän oli siis Randy Savagen veli. Tätä yhteyttä ei toki huomioitu tässä mitenkään.

Kun otetaan huomioon, että ottelussa oli mukana käytännössä täysin painitaidoton Zeus, ei tämä ottelu ollut edes ollenkaan niin huono kuin etukäteen olisi voinut pelätä. Erityisen ilahduttavan yllätyksen tästä teki sekin, että heel-joukkuetta vastassa olivat vielä Beefcake ja Hogan, joita ei myöskään tunneta varsinaisina huippulahjakkaina teknikkopainijoina tai henkilöinä, jotka kantavat toisia huippuotteluun. Niinpä Randy Savage sai tehdä tässä ottelussa selvästi isoimman työn, ja sen hän myös ansiokkaasti teki. Pitkälti siis Savagen otteiden, huikean tunnelman ja ennen kaikkea hämmästyttävän loogisen buukkauksen ansiosta tämä oli itse asiassa ihan hyvä ottelu. Toki painillinen anti oli varsin laihaa, eikä tämä nyt muutenkaan ollut mitään kirkkaimpia WWF:n Main Event -otteluita, mutta olin kyllä positiivisesti yllättynyt siitä, että tämä oli itse asiassa monin paikoin ihan toimiva entertainment brawl, jos saan omaa kehittelemääni termiä pitkästä aikaa lainata. En voi väittää viihtyneeni niin paljon, että voisin edes harkita tämän kutsumista puhtaasti hyväksi otteluksi, mutta sen verran toimiva suoritus tämä oli, että ihan hyvä ei tunnu väärältä tuomiolta.

* * ½ 

---

Voi voi, samalla kun WCW tuotti loistavia tapahtumia toisensa perään, WWF:llä oli vaikeuksia saada aikaan edes jotenkin yhtenäinen kokonaisuus. Tässäkin oli toki laadullisesti hieno opener, joka olisi kuitenkin voinut olla vielä paljon parempi. Sen lisäksi oli illan paras ottelu, eli IC-mestaruuskamppailu Ruden ja Warriorin välillä, mutta ei sekään huipputasolle minun silmissäni millään noussut. Muuten sitten tarjonta olikin parhaimmillaan ihan jees, enimmäkseen kuitenkin täysin turhia ja heikkoja otteluita. Että ei tämä Kehnoa paremmaksi noussut.

Wikipedia: WWF SummerSlam 1989

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.4.2017