1990ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WWF SummerSlam 1990

Päivämäärä: 27.8.1990

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Spectrum)

Yleisömäärä: 19 304

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WCW:n kesän kuumin tapahtuma oli The Great American Bash, WWF:llä se oli puolestaan jo kolmatta vuotta SummerSlam, ja tällä kertaa se järjestettiin Philadelphiassa. Viimeisen puolen vuoden aikana (WrestleMania-SummerSlam-aikavälillä) WWF:ssä ei ollut sinänsä sattunut mitään radikaalisti merkittävää, mutta kuten WrestleMania VI:n arviossa kirjoitin, tietyllä tavalla tuota tapahtumaa pidetään WWF:n ensimmäiseen suuruuden aikakauteen liittyvän Rock ’n’ Wrestling -aikakauden päätöskohtana. Se johtuu siitäkin, että Ultimate Warriorista oli nyt tehty ns. firman uusi ykkösface – ensimmäinen oikeasti vakavasti otettava nimi, joka voisi periä tuon paikan Hulk Hoganilta. Hoganin näkyvyys oli puolestaan laskussa: siihen liittyi myös se, että Hogan oli ollut taas kuluneen kesän poissa ruudusta kuvatakseen uutta elokuvaansa. WWF oli myös menettänyt (ja menettäisi lähiaikoina lisää) useampia merkittäviä 1980-luvun huippuvuosien nimiä. André The Giant oli joutunut lopulta antamaan periksi terveytensä heikkenemisellä ja jättäytymään pitkälle sairaslomalle. Legendaarinen color commentator Jesse Ventura oli lähtenyt WWF:stä sopimuserimielisyyksien vuoksi. Brutus Beefcake oli joutunut pitkälle sairaslomalle (tästä myöhemmin lisää arvostelussa). Akeemin kaltaisia keskikortin nimiä oli niin ikään lähdössä firmasta. Yleisesti pian WrestleMania VI:n jälkeen WWF:ssä alkoi olla semmoinen tunnelma, että vanhat asetelmat eivät enää pitäneet. Monet viime aikoina pushia saaneet nimet olivat laskusuunnassa ja vastaavasti monet vähemmälle huomiolle jääneet nimet olivat nousemassa isompiin kuvioihin. WWF ei tuntunut itsekään olevan aivan varma, mitä se haluaisi tehdä ja mitä kohti se oli suuntaamassa. Pari seuraavaa vuotta olivatkin tietyllä tavalla firmassa uuden suunnan hakemista, ennen kuin niin kutsuttu ”New Generation Era” sai kunnolla alkunsa.

Olen muutenkin näissä arvioissa puhunut paljon enemmän JCP:n/WCW:n backstage-käänteistä, mikä johtuu pitkälti siitä, että ne ovat monin paikoin paljon kiinnostavimpia ja niissä oli paljon enemmän suuria tapahtumia. WWF oli käytännössä koko tämän historiaprojektini ajan suunnannut hyvin tasaisesti kohti koko ajan suurempaa valtakunnallista menestystä. Tietynlainen huippu toki saavutettiin WrestleMania III:ssä, mutta senkin jälkeen WWF oli äärimmäisen suosittu koko USA:ssa ja kiistattomasti yksi kiinnostavimmista viihdetuotteista näihin aikoihin. Myöskään WWF:n buukkaustiimissä ei ollut sattunut samanlaisia merkittäviä käänteitä kuin JCP:ssä/WCW:ssä. Merkittävintä buukkausvaltaa pitivät Vince McMahonin ohella Gorilla Monsoon, Pat Pattersson ja Kevin Dunn, jotka olivat Vincen luottomiehiä ja vastasivat pitkälti merkittävimmistä päätöksistä. 1980-luvun puolivälissä buukkajaana oli toiminut myös George Scott (joka sittemmin vuonna 1989 käväisi WCW:ssä). Scottia pidettiinkin monella tavalla hyvin lahjakkaana buukkaajana, mutta hänen aikansa WWF:ssä jäi lopulta aika lyhyeksi. Vuonna 1989 WWF:n buukkausporukkaan oli Vincen, Monsoonin, Patterssonin ja Dunnin lisäksi liittynyt myös J. J. Dillon, joka siirtyi tuolloin WCW:stä WWF:ään.

Tämmöinen oli siis niin sanottu WWF:n staasi SummerSlam 1990:ään tullessa. Selostajinamme tässä tapahtumassa toimivat Vince McMahon ja Roddy Piper. Monsoon oli taas jostain syystä syrjäytetty ppv-selostajan paikalta, ja WWF:ltä puuttui Jesse Venturan äkillisen lähdön vuoksi tällä hetkellä selkeä color commentator. Tuolla paikalla koitettiin muutamiakin eri nimiä, mutta nyt SummerSlamissa mahdollisuus annettiin puheenlahjoistaan tunnetulle Piperille, joka oli muutenkin taas WrestleManian jälkeen siirtynyt enemmän osa-aikaisen painijan rooliin. Piper toimikin selostajana mielestäni erittäin hyvin, Vince taas oli tuttuun tapaan kamala. Backstage-haastattelijoina tutut nimet: Gene Okerlund, Sean Mooney ja Lord Alfred Hayes.

Tag Team Match

The Rockers vs. Power and Glory

Heti illan ensimmäisessä ottelussa nähtiin uuden joukkueen debyytti, kun Paul Roman ja Herculeksen uusi Power and Glory -joukkue teki ensiesiintymisensä. Paul Romaa ei ollut nähty näissä arvioissa muutenkaan Survivor Series 1988:n jälkeen. Tuolloin Roman ja Jim Powersin Young Stallions -joukkue oli tippunut jo jobberiasemaan, ja vuonna 1989 tuo asema oli vain vahvistunut. Lopulta Roman ja Powersin joukkue hajosi ilman mitään sen kummempaa lopetusta: molemmat vain alkoivat painia otteluita singles-painijoina. Dirt sheetit kertovat, että Powers ja Roma eivät tulleet toimeen keskenään. Niin Roma kuin Powerskin olivat jääneet joukkueen hajoamisen jälkeen lähinnä alakorttiin painimaan muiden kaltaistensa kanssa. Roman uralla nähtiin kuitenkin käänne keväällä 1990, kun hän oli hävinnyt ottelun Dino Bravolle. Roman kanssa jonkun verran yhteistyötä tehnyt ja viime aikoina alaspäin kortissa tippunut Rockers-kaksikko saapui auttamaan Romaa post match -tilanteessa, mutta Roma ei halunnutkaan minkäänlaista apua Michaelsilta tai Jannettylta, vaan oli käydä näiden kimppuun. Samalla paikalle ilmestyi Hercules, joka näytti ensin tulevan selvittämään tilannetta, mutta sen sijaan hän kääntyikin Rockerseja vastaan ja hyökkäsi yhdessä Roman kanssa näiden kimppuun. Sekä Hercules että Roma tekivät siis kertaheitolla heel-turnin ja ilmoittivat sitten perustavansa uuden Power and Glory -nimisen joukkueen. Managerikseen he saivat nopeasti Slickin. Rockers tietenkin janosi kostoa Herculeksen ja Roman halpamaisesta tempusta, ja niinpä ppv:hen buukattiin tämä ottelu. Ikävä lisäkäänne oli kuitenkin se, että Shawn Michaels oli loukannut jalkansa pahasti loppukesästä, eikä hän ollut tähän otteluun tultaessa painikunnossa. Ottelu päätettiin silti järjestää.

Varsin erikoinen tapa avata tapahtuma, mutta minä tykkäsin tästä itse asiassa yllättävän paljon! Tähän asti Rockersin otteluissa on tullut lähinnä luonnostaan kehuttua Shawn Michaelsia, mutta nyt on kyllä aihetta antaa kehuja suurissa määrin Marty Jannettylle, joka oli näiden Rockersin huippuvuosien aikaan ihan yhtä lupaavan oloinen kuin tulevaisuuden Heart Break Kid. Michaelsin oikean loukkaantumisen vuoksi Power and Glory teloivat siis Michaelsin jalan ennen matsin alkua niin pahasti, että Michaels ei käytännössä pystynyt osallistumaan matsiin ollenkaan. Jannetty joutui siis painimaan yksi Herculesta ja Romaa vastaan – ja teki sen pirun näyttävästi! Jannetty tarjoili vauhdikkaita ja hienoja liikkeitä koko ottelun ajan, piti ottelun tahdin korkealla ja myi kaikki vastustajien likkkeet helkkarin uskottavasti. Esimerkiksi Herculeksen Clothesline näytti suorastaan murhaavalta Jannettyn myynnin ansiosta. Kiitosta pitää antaa myös buukkaajille: Handicap-asetelmasta huolimatta ottelu ei ollut suinkaan pelkkää Power and Gloryn hallintaa, vaan Jannetty pääsi juuri sopivan tasaisesti otteluun mukaan näyttämään osaamistaan. Ja pitää kehua antaa myös Michaelsille, joka veti roolinsa tässä täydellisesti – Power and Glory kävivät myös ottelun aikana tasaisesti uudestaan telomassa Michaelsia, mikä piti ottelun rakenteen erittäin mielenkiintoisena. Jotenkin tykkäsin tästä sopivan simppelisti eri tavalla buukatusta ottelusta yllättävänkin paljon. Aikaa oli toki harmillisen vähän, eikä Handicap-asetelman ansiosta toki päästy mihinkään painilliseen hullutteluun, mutta kokonaisuutena tämä oli mielestäni ehdottomasti kiva opener. Ei sen enempää, mutta toimiva alku illalle silti.

* * ½ 

WWF Intercontinental Championship

Mr. Perfect (c) vs. Texas Tornado

Ultimate Warrior oli joutunut luopumaan WWF Intercontinental -mestaruudestaan voitettuaan WrestleManiassa firman päämestaruuden, ja niinpä keväällä järjestettiin mestaruusturnaus vakatoidusta Intercontinental-mestaruudesta. Tuon turnauksen voitti Mr. Perfect, joka päihitti turnauksen finaalissa Tito Santanan. Perfect oli myös aiheuttanut pitkäaikaisen vihamiehensä Brutus Beefcakelle eliminoitumisen turnauksesta, ja niinpä Beefcake sekä Perfect jatkoivat seuraavaksi feudaamista IC-mestaruudesta. SummerSlamissa olikin tarkoitus nähdä Perfectin ja Beefcaken välinen IC-mestaruusottelu, ja dirt sheetit kertovat, että tämän piti olla jo toinen kerta kolmen vuoden sisällä, kun Beefcake oli voittaa mestaruuden mutta suunnitelmat muutettiin viime hetkellä. Tällä kertaa kyse oli tosin hyvin ikävästä tapauksesta: Beefcake oli kesällä viettämässä aikaa rannalla kavereidensa kanssa, kun lähistöllä ollut nousuvarjoliitäjä menetti kontrollin varjostaan ja lensi suoraan Beefcakea päin niin, että hänen molemmat polvensa osuivat Beefcakea naamaan. Beefcaken kasvon alueen luusto murtui, ja Beefcake joutui pitkälle sairaslomalle. Häntä ei toviin näissä tapahtumissa nähtäisi. Niinpä WWF joutui nyhjäisemään äkkiä Perfectille uuden haastajan, kun pitkään rakenneltu feud kaatui pahaan loukkaantumisen. Onneksi Vince McMahon oli kuitenkin juuri samoihin aikoihin palkannut promootioonsa uuden tähden: Teksasin alueen ja WCCW:n ykkösnimen Kerry Von Erichin, joka oli valmis nyt hyppäämään WWF:ään, kun WCCW oli käytännössä kaatunut ja USWA ei ollut hänelle yhtä läheinen promootio. Von Erich teki debyyttinsä WWF:ssä heinäkuisessa Saturday Night’s Main Eventissa nimellä Texas Tornado ja päihitti debyytissään ”Playboy” Buddy Rosen. Pian debyyttinsä jälkeen hän ilmestyikin haastamaan Mr. Perfectin IC-mestaruusotteluun SummerSlamissa, ja ilman haastajaa ollut Perfect suostui Tornadon haasteeseen.

Mitä ihmettä tämä oli? WWF:llä oli mahdollisuus järjestää SummerSlamissa yksi koko vuoden kovimmista otteluista pistämällä huipputaitavat Mr. Perfect ja Texas Tornado painimaan toisiaan vastaan Intercontinental-mestaruusottelussa. Tälle 20 minuuttia aikaa ja herroille vapaat kädet tehdä mitä haluavat, niin käsissä olisi ollu niin sanottu Instant Classic. Jostain käsittämättömästä syystä WWF:llä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta tarjota katsojilleen huippuluokan painiottelua. Ei, WWF piti ilmeisesti paljon tärkeämpänä kiusoitella ja jopa suoranaisesti vittuilla niille faneille, jotka ehtivät jo odottaa, että nyt on vuorossa ISO ottelu. Perfectin ja Tornadon ottelu oli nimittäin ohi alle viidessä minuutissa, ja siinä ajassa ei ikävä kyllä saada aikaan huippuottelua millään. Harmillisinta oli vieläpä se, että ottelun alkuminuutit oli buukattu juuri sillä tavalla, että tämä ottelu kestäisi pitkään: ei siis nähty mitään tajuttoman intensiivistä alkua, vaan perushyvää painia, joka antoi odottaa, että ottelun edetessä päästään sitten huippumeininkiin. Mutta sinne ei päästy, koska ottelu ei edennyt mihinkään parin ensimmäisen minuutin jälkeen. Sen sijaan tuli yllätyslopetus, joka oli kyllä aikamoinen sokki ainakin itselleni. No, Perfect ja Tornado olivat toki silti huippuluokan painijoita ja onnistuivat silti tarjoamaan tässäkin ajassa ok:n painiottelun, jonka tunnelmakin oli kohdallaan. Mutta kyllä tässä taas hukattiin niin paljon potentiaalia, että hävettää.

* *

Tässä välissä piti olla vuorossa Queen Sherrin ja Sapphiren välinen ottelu. Dusty Rhodesin ja Sapphiren feudi Randy Savagen ja Sherrin kanssa oli siis jatkunut koko kevään ja kesän ajan, ja nyt koko homman oli tarkoitus huipentua siihen, että naiset kohtaisivat toisensa omassa ottelussaan ja miehet toisensa omassa ottelussaan. SummerSlamiin tultaessa Rhodesin ja Sapphiren välinen tilanne oli kuitenkin askarruttanut monia faneja: Sapphire oli alkanut saada viime viikkojen aikana kummallisia kalliita lahjoja tuntemattomalta ja nimettömänä pysyttelevältä henkilöltä. Maanläheisenä pidetyn Sapphiren suhtautuminen lahjoihin oli toistaiseksi ollut hienoinen arvoitus. Nyt Sapphiren oli kuitenkin tarkoitus kohdata Sherri, mutta kun hänen sisääntulomusiikkinsa alkoi soida areenalla, Sapphire ei useista kuulutuksista huolimatta saapunut ollenkaan paikalle. Lopulta Sherri oli pakko julistaa ottelun voittajaksi. Pian tämän ottelun jälkeen Dusty Rhodes kertoi backstagella saapuneensa paikalle yhdessä Sapphiren kanssa mutta kadottaneensa hänet melkein heti sen jälkeen. Pitkin iltaa Sapphiren etsiminen jatkui, ja palaan tähän myöhemmin vielä arvostelussa. Tämä välinumero ei ollut mitään muuta kuin uusi keino jatkaa tätä kuviota: kehässä Sapphiren perään karjuva Sherri oli kyllä helkkarin pelottava näky – varsinkin kun hänellä oli kasvoillaan outo maski ja vielä oudompi kasvomaalaus.

Singles Match

The Warlord vs. Tito Santana

Tämän ottelun piti alun perin olla vihdoin ja viimein Tito Santanan ja Rick Martelin ppv-tason 1 on 1 -ottelu, joka päättäisi yli puolitoista vuotta epätasaisesti käynnissä olleen feudin. Jostain syystä WWF päätti kuitenkin viime hetkellä peruuttaa suunnitelmat ja vetää Martelin pois koko tapahtumasta. Kayfabe-selitys oli se, että Martelilla oli mallikeikka Ranskassa. Niinpä Santanan vastustajaksi nostettiin entisen Powers of Painin toinen puolisko Warlord. Hieman ennen WrestleManiaa Mr. Fuji oli siis myynyt molemmat Powers of Painin jäsenet eri managereille: Warlord päätyi Slickin talliin, ja kuluneet puoli vuotta hän oli pyrkinyt nousemaan merkittäväksi singles-painijaksi. Ainakin lookin Warlord oli uudistanut täysin Powers of Pain -ajoista.

Vanha kunnon Tito oli kyllä viime aikoina saanut nauttia huonoimmista mahdollisista lähtökohdista ppv-otteluissaan. WrestleManissa Titon piti yrittää saada jotain irti The Barbarianista, ja nyt oli sitten vuorossa Barbarianin ex-joukkuekaveri The Warlord. Kummassakaan ottelussa ei ollut mitään varsinaista taustaa tai panosta, eikä Santanakaan enää ollut mikään ihan nuori mies, joka pystyisi liikkumaan niin tolkuttoman sähäkästi, että jopa Warlordin kaltainen köntys näyttäisi hyvältä. Parhaansa Santana kyllä tässäkin yritti (samoin kuin WrestleManiassa), mutta nyt meno tuntui vielä astetta kankeammalta kuin WM:n Barbarian vs. Santana -ottelussa. En tiedä, johtuiko se siitä, että Barbarian olisi sitten hieman Warlordia parempi painija, vai eikö tämä ottelu muuten vain lähtenyt toimimaan edes sen vertaa kuin Barbarianin ja Santanan matsi. Yhtä kaikki, lopputuloksena oli varsin kehno koitos, josta teki siedettävän lähinnä se, että Santana todellakin yritti parhaansa ja esitteli kaiken sen osaamisensa, jonka vain tässä ottelussa pystyi. Toivottavasti ensi kerralla Santana saisi jonkun tasoisensa vastustajan.

* ½

WWF Tag Team Championship
2 out of 3 Falls Match

Demolition (c) vs. Hart Foundation

Kuten kuvasta näkyy, WWF:n mestarijoukkueessa Demolitionissa oli tapahtunut merkittävä muutos sitten WrestleManian, jossa yleisön suursuosikkijoukkue nousi kolmatta kertaa WWF:n joukkuemestariksi. Pian WrestleManian jälkeen alkoi käydä selväksi, että Demolitionin Axilla (Bill Eadie) oli sydänongelmia ja että hänen pitäisi vähentää painimista merkittävästi terveydentilansa vuoksi. WWF ei kuitenkaan halunnut hajottaa Demolitionia, joten kesällä 1990 WWF:ssä debytoi uusi, merkittävästi isokokoisempi Demolition-jäsen Crush. Crush oli oikealta nimeltään Brian Adams: Havaijilta kotoisin oleva nyrkkeilystä ja painista kiinnostunut nuori painija, joka oli debytoinut painimaailmassa vuonna 1986. Painikoulutuksensa hän hankki Japanissa kahdelta legendalta Tatsumi Fujinamilta ja Antonio Inokilta, ja hän myös paini ensimmäiset vuodet Japanissa sekä USA:n länsirannikon merkittävässä promootiossa Pacific Northwest Wrestlingissä. Vuonna 1990 hänet sitten bongattiin WWF:ään, jossa hänestä tehtiin Demolitionin uusi jäsen.

Pian Crushin debyytin jälkeen Demolition myös käännettiin täysin yllättäen heeleiksi, vaikka joukkue oli ollut siihen saakka todella suosittu. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen oli se, että Vince ei uskonut fanien hurraavan Demolitionille samalla tavalla uuden jäsenen ilmestyttä. Se myös piti paikkansa, ja Demolitionista saatiin yhdessä kehässä tehtyä jälleen kaikkien vihaama joukkue, joka feudasi joukkuemestaruuksista Hart Foundationin kanssa. Hart Foundation oli ollut WrestleManiasta lähtien jälleen kovassa nosteessa, vaikka joukkue oli sitä ennen jo meinattu hajottaa, ja nyt sillä oli mahdollisuus nousta uudeksi mestarijoukkueeksi. Crushin debyytti ja feud Hart Foundationin kanssa ei kuitenkaan ollut ainut syy Demolitionin heel-turniin: WWF oli nimittäin kesällä 1990 tehnyt vihdoin ja viimein sopimuksen Hawkin ja Animalin kanssa, ja Legion of Doom -nimellä WWF:ssä painiva legendaarinen joukkue oli tehnyt WWF-debyyttinsä heinäkuussa – ilman manageriaan Paul Elleringiä tosin. LOD oli ottanut heti debyyttinsä jälkeen selväksi ykköskohteekseen Demolitionin, jota oli jo vuosien ajan painifanipiireissä pidetty eräänlaisena Legion of Doomin ”halpana kopiona”. WWF:ssä Demolition toki ilmoitti heti, että Legion of Doom olisi vain köyhä jäljitelmä heistä ja että heillä ei olisi mitään kiinnostusta painia Hawkia ja Animali vastaan. Toistaiseksi WWF:ssä ei ollut siis vielä nähty Demolitionin ja Legion of Doomin kohtaamista, mutta se tulisi muuttumaan…

Jaahas, pettymykseksi jäi tämäkin ottelu. En tosin etukäteenkään odottanut ihan mitään huippuottelua tästä, mutta ajattelin, että Hart Foundationia vastaan Demolition pystyisi hyvinkin painimaan vähintään hyvän ottelun, ehkä jopa vielä vähän paremman. Ottelun alkupuolisko lupasikin oikein hyvää, ja erityisesti Bret Hart loisti jälleen tekemällä ottelussa parhaansa. Kahden ensimmäisen selätyksen ajan homma toimi mukavasti, mutta silti mitään sellaista tajunnanräjäyttävää meininkiä ei niidenkään aikana nähty. Odotin nimenomaan, että ratkaisevassa kolmannessa osiossa nähtäisiin sitten kunnon tykitystä, jossa Hart Foundation pistäisi kaiken peliin ja Demolitionkin näyttäisi parasta osaamistaan. Ikävä kyllä tuota ilotulitusta ei nähty, vaan sen sijaan nähtiin Demolitionin typerää kikkailua, jossa ringsidelle saapunut Ax vaihtoi paikkaa Smashin kanssa, ja tuomari ei mukama tajunnut tätä vaihdosta, vaikka Ax ja Smash näyttävät aivan erilaisilta. Yritin silti olla liikaa ärsyyntymättä tuosta typeryydestä, koska pian tämän jälkeen ottelussa nähtiin LEGION OF DOOMIN WWF-ppv-debyytti. LODin sekaantuminen otteluun oli hoidettu hyvin, ja loppuratkaisukin oli sen ansiosta ihan mukava. Silti tästä jäi loppujen lopuksi vähän sellainen sekavahko fiilis, jossa ei koskaan päästy sille tasolle, johon mahdollisuuksia olisi ollut. Hartin kovan työn ansiosta tämä nousee silti ihan mukavaksi matsiksi.

* * ½

Special Referee: Big Bossman

Bad News Brown vs. Jake Roberts

WrestleManiaan päättyneen Ted DiBiase -feudin jälkeen Jake Roberts oli taas ajautunut kummalliseen juonikuvioon, tällä kertaa Bad News Brownin kanssa. Homma alkoi puhtaasti siitä, että Roberts ja Brown painivat kevään aikana toistuvasti toisiaan vastaan house show -otteluissa ja että kumpikaan ei selvästi pitänyt toisistaan. Kesällä kävi sitten ilmi klassinen tilanne: koviksena pidetty Bad News Brown pelkäsi Robertsin käärmettä Damiania. Brown tosin väitti, että hän ei pelkäisi käärmeitä. Sen sijaan hän ilmoitti kouluttavansa joukkiollisen ”Harmelin viemärirottia”, jotka hän toisi SummerSlamissa käytävään otteluun estääkseen Damianin hyökkäyksen. Tämän ottelun alkaessa Brown oli sitten todellakin tuonut kehänlaidalle näkösuojatun häkin, jonka sisällä kuulema oli niitä hänen kouluttamiaan viemärirottia, vaikka kukaan ei niitä nähnytkään. Jostain käsittämättömästä syystä tämän hullunmyllyottelun erikoistuomariksi määrättiin vieläpä Big Bossman, jolla ei ollut mitään tekemistä itse ottelun tai kummankaan painijan kanssa. Tämä ottelu jäi muuten Bad News Brownin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä: Brown oli saanut tarpeekseen siitä, että hänestä ei selvästikään oltu tekemässä WWF:n historian ensimmäistä mustaa päämestaria, vaikka Vince McMahon oli niin luvannut hänelle palkatessaan hänet.

Tämä oli erikoinen ottelu, eikä varsinaisesti hyvällä tavalla. Jo lähtökohdat olivat kummalliset. Brownin viemärirotilla ei ollut mitään virkaa ennen matsia, sen aikana tai sen jälkeen. Siispä: miksi niistä puhuttiin niin paljon? Miksi niiden piti ”olla” kehänlaidalla? Toinen erikoisuus oli se, että ottelun erikoistuomari oli tosiaan Big Bossman. Miksi ihmeessä? Miten Bossman liittyi tähän kuvioon? Kukaan ei vaivautunut selittämään. Myös ottelun kehämeininkikin oli varsin erikoista: Jake Roberts näytti (ehkä legitisti, en tiedä) loukkaavan selkänsä todella pahasti heti Brownin ensimmäisen Hip Tossin jälkeen. Roberts nimittäin myi koko loppuottelun ajan selkäkipujaan urhoollisesti ja kyyristeli vähän väliä. Selostajat tai Brownkaan eivät kuitenkaan puuttuneet näihin Robertsin selviin vammoihin mitenkään, vaan ottelu eteni siitä huolimatta normaalisti, että Roberts oli ilmeisesti (joko aidosti tai ei) loukannut selkänsä käytännössä sellaisessa liikkeessä, mistä normaalisti ei käy mitään. No, selkävamman myymisen lisäksi Roberts kyllä kannatteli tätä ottelua muutenkin varmalla kehätyöskentelyllään. Brown puolestaan hoiti sen, mitä normaalistikin pystyi. Oikeastaan juuri tuon Robertsin selkävamman ja siitä johtuvan normaalisti poikkeavan kehätoiminnan vuoksi tämä oli jopa ihan siedettävä ottelu, vaikka tässä oli monta asiaa pahasti pielessä. En silti ikinä uusiksi tätä enää katsoisi.

* ½ 

Sitten yleisölle tarjoiltiin taas todellista ”herkkua”, kun vuorossa oli Brother Love Show. Pitikö joku oikeasti näitä segmenttejä (tai Loven hahmoa ylipäänsä) edes etäisesti hyvinä? Miksi niiden annettiin jatkua niin kauan? No, tämä oli toki sinänsä mielenkiintoinen kerta, koska Loven vieraana oli Sgt. Slaughter! Kyllä, legendaarisen uran tehnyt ja tässä vaiheessa 42-vuotiaana jo heittämällä uransa ehtoopuolella oleva Slaughter oli todellakin tehnyt paluunsa WWF:ään. Samalla tämä oli Slaughterin WWF-ppv-debyytti. Slaughter oli ollut käytännössä Larry Zbyszkon ohella viimeinen AWA:ssa pysynyt merkittävä painija, mutta lopulta keväällä 1990 hänkin sai tarpeekseen. WrestleMania VI:n jälkeen Slaughter lähestyi Vinceä, kertoi rakastaneensa uusinta Maniaa ja kysyi, olisiko Vincellä tarjota vanhalle tutulle töitä. Vince antoi vastatarjouksen: hän palkkaisi Slaughterin, mutta hän ei halunnut Slaughterin vetävän enää samaa face-roolia, josta hänet oli tunnettu lähes koko 1980-luvun ajan. Sen sijaan Vince halusi, että Slaughter kääntyisi heeliksi. Slaughter ei innostunut erityisemmin ideasta, mutta suostui, koska muuta ei ollut tarjolla. Kun Slaughter sitten saapui WWF:ään keväällä 1990, heel-turn tehtiin tosielämän tapahtumien avulla. Juuri näihin aikoihin Lähi-idän tilanne oli nimittäin tulehtumassa pahasti, ja Saddam Husseinin johtama Irak oli ajautumassa sotaan Kuwaitin kanssa. USA oli vahvasti Kuwaitin puolella ja lähetti lopulta joukkonsa paikalle elokuussa 1990. Slaughter sen sijaan julistautui Irakin ja Saddam Husseinin tukijaksi: ei niinkään heidän politiikkansa vuoksi, vaan siksi, että Hussein osoitti olevansa vahva ja brutaali, kun taas Yhdysvalloista oli Slaughterin mukaan tullut heikko. Tuosta heikkoudesta Slaughterin mukaan oli erinomainen osoitus se, että amerikkalaiset fanit olivat viime kuukausina ottaneet omakseen neuvostoliittolaisen Nikolai Volkoffin vain siksi, että tämä väitti nyt rakastavansa USA:ta (tästä kohta lisää). Tässä Brother Love Show’ssakin Slaughter keskittyi yleisön, amerikkalaisten ja ennen kaikkea Volkoffin haukkumiseen. Selvästi pulkistunut Slaughter antoi myös itse kehittelemänsä ”Great American Awardin” Brother Lovelle, joka oli ilmeisesti Slaughterin jonkinlainen yhteistyökumppani. Tämä angle oli kaikin puolin turha, mutta Slaughterista kuultaisiin vielä tulevissa arvioissa.

Tag Team Match

Orient Express vs. Nikolai Volkoff & Jim Duggan

Vuoden 1990 WWF:ssä kaikki oli todellakin sekaisin: Sgt. Slaughter oli Saddam Husseinia kannattava heel ja Nikolai Volkoff Yhdysvaltoja rakastava face, joka painii joukkueessa Jim Dugganin kanssa. Kyllä. Kun kylmä sota oli loppumaisillaan ja Neuvostoliitto sekä kommunismi muutenkin kaatumaisillaan, WWF päätti, ettei Volkoffin ja Boris Zhukovin Bolsheviks-joukkue olisi enää kovin ajankohtainen tai uskottava. Niinpä keväällä 1990 joukkue lopulta hajosi, ja pian tuon jälkeen Volkoff teki kaikkien yllätykseksi face-turnin julistautumalla Yhdysvaltain suureksi faniksi. Volkoffin face-turnia ei siis tehty tosiaankaan samalla tavalla maltillisesti kuin vaikkapa Nikita Koloffin turnia pari vuotta aiemmin JCP:ssä: siellähän Koloff jatko pitkälti samalla bad ass gimmickillä, mutta tiputti vain suurimmat Neuvostoliitto-viittaukset pois puheistaan. Volkoff sen sijaan kääntyi käytännössä yhdessä yössä Yhdysvaltain suurimmaksi faniksi, ja asian alleviivaamiseksi hän vieläpä alkoi tosiaan kaveerata Jim Dugganin kanssa. WWF:n yleisöön tämä meni täydestä kuin väärä raha. Nyt sitten uusi isänmaallinen joukkue kohtasi Mr. Fujin manageroiman Orient Expressin, joka ei ollut näyttävän debyyttinsä jälkeen oikeastaan päässyt mihinkään merkittäviin kuvioihin.

Voi nyt… Mitä tähän oikein sanoisi. Jim Duggan ja Nikolai Volkoff on kyllä idioottimaisin joukkue, jonka olen varmaan koko tämän projektini historiassa nähnyt, mutta toisaalta WWF:n junttiyleisö tuntui ostavan sen täysin kympillä, joten mikäpä minä olen tuomitsemaan. Tunnelma tässä ottelussa oli tosiaan kohdallaan, ja Orient Expressin Sato sekä Tanaka tekivät kyllä tässä alle neliminuuttisessa rykäisyssä kaiken mahdollisen saadakseen homman näyttämään hyvältä. Molemmat myivät vastustajan liikkeet tyylikkäästi ja täräyttivät pari nättiä omaakin liikettä. Harmi vain että 1) aikaa oli niin vähän etteivät Sato ja Tanaka päässeet hirveästi loistamaan ja että 2) Orient Expressiä vastassa olivat nimenomaan Volkoff ja Duggan. Näistä lähtökohdista ei oikeastaan millään twistillä ole mahdollista saada mitenkään hyvää ottelua, mutta kiitos Orient Expressin (ja hyvän tunnelman) tämä oli kuitenkin ihan katsottava, tiivis joukkueottelu.

* ½

Singles Match

Dusty Rhodes vs. Randy Savage

Dusty Rhodesin ja Randy Savagen välisessä feudissa ei ollut WrestleManian jälkeen tapahtunut mitään merkittäviä käänteitä, mutta miehet vihasivat edelleen toisiaan, ja tämän ottelun oli vihdoin tarkoitus päättää koko raju feud. Tähän mennessä tapahtumassa oli kuitenkin keskitytty tämän ottelun osalta siihen, mihin Rhodesin manageri Sapphire oli kadonnut. Rhodes oli etsinyt Sapphirea kaikkialta ystäviensä kanssa. Lopulta vähän ennen ottelua haastattelija Sean Mooney bongasi Sapphiren backstagelta, mutta hän katosi omaan pukuhuoneeseensa eikä suostunut tulemaan sieltä enää esiin. Niinpä Rhodesin oli pakko saapua tähän otteluun ilman hyvin rakkaaksi ystäväksi muodostunutta manageriaan. Murheellinen Rhodes järkyttyi kuitenkin totaalisesti siinä vaiheessa, kun juuri ennen ottelun alkamista Ted DiBiase ilmestyi Virgilin kanssa sisääntuloalueen korokkeelle ja ilmoitti, että hän on jälleen kerran todistanut sen, että jokaisella on hintansa. Rhodes ei ollut tajuta tilannetta ollenkaan, kunnes yhtäkkiä Sapphire käveli tuolle korokkeelle kalliseen turkkiin ja kimaltaviin koruihin pukeutuneena. DiBiase ilmoitti, että Sapphirekin paljasti todellisen luonteensa tarpeeksi suuren rahasumman edessä: Sapphirea ei suinkaan kiinnostaisi Rhodesin ystävyys vaan maallinen omaisuus. Sapphire tyytyi vain katsomaan totisena kehässä seisovaa Rhodesia, joka ei voinut ymmärtää tilannetta. Sapphire oli pettänyt hänet ja liittoutunut DiBiasen kanssa. Samalla kuitenkin Randy Savage hyökkäsi Rhodesin kimppuun, ja varsinainen ottelu alkoi DiBiasen ja Sapphiren kadotessa takahuoneisiin.

Mitä helvettiä? Anteeksi ranskani, mutta nyt ihan oikeasti. WrestleManian arvostelussa kirjoitin siitä, miten WWF:llä olisi ollut vaihtoehtona buukata Dusty Rhodesin ja Randy Savagen ottelu, vaikkapa vielä No DQ -stipulaatiolla. Sen sijaan he buukkasivat Mixed Tag Team Matchin. Nyt sitten oli sen odottamani 1 on 1 -ottelun aika… ja se kesti juuri ja juuri kaksi minuuttia ja oli senkin aikaa lähinnä pohjustusta tulevalle Rhodesin ja DiBiasen feudille. Toistan itseäni: Mitä helvettiä? Miksi tuota DiBiasen paljastusta ja Sapphiren heel-turnia ei voitu tehdä ottelun jälkeen? Miksi Savagen ja Rhodesin ei voitu antaa painia rauhassa sellainen vaikka edes 15-minuuttinen hienoa entertainment brawl? Koska uskokaa pois: siihen he olisivat jo pystyneet. Jo tämän onnettoman ottelun vähäinen painiosuus vaikutti sen verran hyvältä ja viihdyttävältä, että olisin mielellään katsonut pitkän ottelun Rhodesin ja Savagen välillä. WWF:n mielestä sellainen oli kuitenkin täysin turhaa, joten niinpä saimme tämän lähinnä anglea muistuttavan ottelun. Kiitti ns. vitusti. Oikeastaan koko homman paras osuus oli ottelun jälkeen nähty angle, kun DiBiase ja Sapphire poistuivat areenalta limusiinilla ja Rhodes yritti rynnätä paikalle estääkseen Sapphiren lähtemisen. Rhodes ei kuitenkaan ehtinyt pysäyttää autoa, vaan hän jäi seisomaan yksin murtuneena parkkihallin pitkään tunneliin.

Singles Match

Earthquake vs. Hulk Hogan

Tätä tapahtumaa mainostettiin niin sanotulla Double Main Eventilla, jonka ensimmäinen osa tämä Earthquaken ja Hoganin ottelu olisi. Samalla tämä olisi Hoganin paluu painikehiin kuukausien tauon jälkeen. Kevään aikana WWF:n #1-monsterheeliksi noussut Earthquake oli nimittäin ilmestynyt toukokuussa häiritsemään Hulk Hogania, kun tämä oli Brother Love Show’ssa haastateltavana. Häirintä muuttui nopeasti tappeluksi, ja kaikkien järkytykseksi Hogan jäi täysin alakynteen Earthquakea vastaan: Earthquake onnistui tuossa segmentissa iskemään Hoganille monta Earthquake Splashia putkeen, minkä seurauksena Hogan jäi makaamaan liikkumattomana kehään. Tämä oli siinä mielessä historiallinen hetki, että Hogan ei ollut tämän vuodesta 1984 alkaneen face-runinsa aikana näyttänyt kertaakaan yhtä ”kuolevaiselta”. Hogan kyyditettiin Earthquaken hyökkäyksen jälkeen paareilla kehästä, ja myöhemmin ilmoitettiin, että hän joutuisi olemaan kuukausia poissa, koska hänen rintalastansa oli murtunut. Todellinen syy Hoganin poissaoloon oli toki se, että Hogan oli kesän ajan kuvaamassa uutta elokuvaa. Tuo yksi angle teki Earthquakesta hetkessä yhden WWF:n vihatuimmista heeleistä, ja koko kesän ajan hän jatkoi managerinsa Jimmy Hartin ja ystävänsä Dino Bravon kanssa sen hehkuttamista, kuinka he olivat tuhonneet Hoganin.

Heinäkuun Saturday Night’s Main Eventissä Hogan kuitenkin ilmoitti palaavansa SummerSlamissa ja haastavansa Earthquaken siellä käytävään otteluun. Lisäksi Hogan ilmoitti, että hänen ringsidellään olisi uusi nimi, suurena Hulkamaanikkona tunnettu Tugboat. Tugboat oli siis isokokoinen painija, oikealta nimeltään Fred Ottman. Hän oli paininut 1980-luvun puolivälistä lähtien muun muassa Georgiassa ja Floridassa, kunnes WWF palkkasi hänet vuonna 1989. Ottmanin alku-ura kului kuitenkin lähinnä alakortissa jobberina, kunnes tämän feudin myötä hän alkoi saada suurta pushia Hoganin apurina. Merimiesasuun pukeutunut Tugboat oli siis Hoganin uusi ykkösapuri, joka yritti parhaansa mukaan aiheuttaa hankaluuksia Dino Bravolle ja Earthquakelle. Lopulta Tugboatille kävi kuitenkin yhtä huonosti kuin hänen idolilleen: pari viikkoa ennen SummerSlamia Earthquake teloi Tugboatin Earthquake Splasheilla esiintymiskyvyttömäksi. Hogan ei silti jäänyt ilman apuria kulmauksessaan, sillä SummerSlamia edeltävässä Superstarsissa ilmoitettiin, että Hoganin kulmaukseen saapuisi lain vankkumattomana vartijana tunnettu Big Bossman.

Illan ensimmäinen Double Main Event sai sitten kyllä ihan tarpeeksi aikaa – ehkä jopa vähän turhan paljon. Toisaalta tuskin kukaan odottikaan, että tämä Hoganin ottelu olisi mikään parin minuutin rykäisy, koska kyllähän Hulksterin pitää saada paistatella valokeilassa mahdollisimman pitkään. Oikeastaan koko tämä ottelu on niin oppikirjaesimerkki Hoganin huippuaikojen face-runin ”isosta ottelusta”, että tämän voisi näyttää ihan mallivideona siitä, mikä kaikki tuossa Hoganin meiningissä oli pielessä ja mikä siinä toisaalta hoidettiin hyvi. Jättiläismäinen mörkö kohtaa Hoganin, joka on feudin aikana ajautunut ikävään altavastaaja-asemaan, mutta lopulta tietenkin nousee WWF:n ja koko Amerikan sankariksi uskomattomien voimiensa ansiosta. Siinäpä se oikeastaan tiivistettynä. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Mutta ei voi silti väittää, ettei näissä otteluissa olisi ollut mitään pointtia, koska jostain varsin selvästä syystä suuri yleisö rakasti näitä otteluita. Se syy oli tietenkin se, että he HALUSIVAT nähdä Hoganin jälleen kerran tekemässä ne samat temput kuin aina ennenkin. Niinpä tässäkin ottelussa tunnelma oli tajuttoman kova, ja kieltämättä niin Hogan kuin erityisesti Earthquakekin hoitivat roolinsa varsin moitteettomasti. Earthquake vieläpä otti ottelun lopussa oikeasti kovan bumpin vastaan, kun Hogan iski hänelle kehän ulkopuolella Bodyslamin ajanottopöydän päälle. Muutenkin matsissa oli ihan yritystä, ja oikeastaan ärsytyskynnkseni ylittyi täysin vain sen kerran, kun Hogan lopulta no-sellasi täysin typerryttävän näköisesti kaikki ne Earthquaken tähän asti tappavimmat liikkeet ilman silmänräpäytystäkään. Kyllä, ymmärrän Hulk-upin idean, mutta joku roti siinä pitäisi olla. Nyt Earthquake menetti kertaheitolla kaiken uskottavuutensa. No, yleisö toki rakasti tätäkin kohtaa, ja kyllähän tämä nyt Hoganin otteluksi oli ihan ok. Sen enempää en tätä silti kehu.

* * 

WWF Championship
Steel Cage Match

Ultimate Warrior (c) vs. Rick Rude

Illan pääottelu, kamppailu päämestaruudesta. Tässä se oli, vaikka vähän oudolta voi vaikuttaa. Vuosi sitten SummerSlamissa nämä kaksi nimittäin painivat IC-mestaruudesta kuuman feudin huipentaneessa ottelussa. Nyt he kohtaisivat jälleen, mutta tällä kertaa panoksena olikin WWF:n päämestaruus. Yleisön uusi suursuosikki Ultimate Warrior oli siis noussut WrestleMania VI:ssä uudeksi päämestariksi, ja tilanne näytti WWF:n kannalta oikein hyvältä. Karu totuus iski kuitenkin nopeasti WM:n jälkeen: WWF:llä ei ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa Hoganin ja Warriorin kuviota (puhtaasti siitäkin syystä, että kumpikaan ei halunnut painia toista vastaan enää uudestaan), mutta WWF:llä ei ollut myöskään yhtään uskottavaa heel-haastajaa Warriorille. Paikoillaan jumittava tilanne johti nopeasti siihen, että suuri hype Warriorin ympärillä alkoi laantua, ja miehen suosio kääntyi merkittävästi laskuun juuri silloin kun sen olisi pitänyt olla kaikkein korkeimmillaan. Hätäratkaisuna Vince McMahon päätti nostaa Warriorin haastajaksi tämän vanhan tutun: Rick Ruden. Rude oli ollut Warrior-feudin jälkeen lähinnä vaisu keskikortin täyte, mutta WM:n jälkeen hänet nostettiin aivan uusin tasolle. Ensin Ruden hahmoa vähän päivitettiin, kun häneltä leikattiin pois pitkät kiharat hiukset. Lisäksi Rude alkoi käyttäytyä aggressiivisemmin, ja kehässä hän tuhosi vastustajansa entistä rajummin. Samalla Rudesta alettiin nähdä videopätkiä, jossa hän treenasi sitä varten, että voisi haastaa Warriorin päämestaruudesta. Ensimmäinen kohtaaminen nähtiin heinäkuun Saturday Night’s Main Eventissä, mutta se päättyi Ruden managerin Bobby Heenanin sekaantumiseen. Samana iltana buukattiin SummerSlamiin uusintaottelu – mutta tällä kertaa se käytäisiin Steel Cage -stipulaatiolla, jotta Heenan ei voisi sekaantua. Tämä jäi muuten Ruden viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi vuosiin, sillä Rude lähti WWF:stä lokakuussa 1990.

Joo, no olihan tämä sentään illan paras ottelu. Ikävä kyllä tämän SummerSlamin kohdalla se kertoo paljon enemmän tästä tapahtumasta kuin ottelusta. Toki ottelukin oli ihan hyvää rymistelyä, mutta sen suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän. Kun koko matsille oli varattu aikaa vain kymmenisen ottelua, ei tämä ottelu edes ehtinyt alkaa tuntua ollenkaan samalla tavalla isolta matsilta kuin vaikkapa Warriorin ja Ruden IC-mestaruusottelut. Ja se on hieman surullista, koska tämä oli kuitenkin nyt päämestaruusottelu. Ottelun yksi ongelma oli myös buukkaus: jostain syystä Rude ei edes yrittänyt voittaa vahvoilla hetkillään vaan jatkoi sen sijaan Warriorin pieksemistä. Tämä näytti typerältä ja sai koko ottelun tuntumaan jotenkin vähän halvalta, paperipuolustusottelulta. No, näistä heikoista puolista huolimatta Rude teki aivan loistavaa työtä, ja myös Warrior oli jälleen oikein hyvässä iskussa. Rude jopa bleidasi ottelussa, ja ottelussa oli muutenkin (vähän vajavaisesta suuren ottelun tunteesta huolimatta) sopivaa intensiivisyyttä. Eli kokonaisuudessaan oikein mukava mestaruusottelu, mutta ei illan parhaaksi otteluksi pitäisi ”ihan mukavalla” päästä.

* * *


Aikamoista alennuskautta eletään WWF:ssä. Uutta suunta yritetään hakea, mutta se ei meinaa löytyä millään. Jos WrestleMania VI tuntui vielä ihan mukiinmenevältä tapahtumalta loistavan tunnelman ja hienon fiiliksen ansiosta, niin tässä ei ollut enää mitään tuollaistakaan. Lisäksi tapahtuman painillinen anti oli suurimmaksi osaksi kehnoa tai parhaimmillaankin ihan ok:ta. Suurin osa painijoista ei onnistunut millään tavalla, ja Main Event -kuviotkin tuntuvat vanhan toistolta. Jotain uutta tarvittaisiin. Tämä ppv oli puhtaasti Surkea.

Wikipedia: WWF SummerSlam 1990

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.6.2017

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW The Great American Bash 1990

Next post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1990

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.