Arvio: WWF SummerSlam 1998
Päivämäärä: 30.8.1998
Sijainti: New York City, New York (Madison Square Garden)
Yleisömäärä: 21 588
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuoden ’98 kesä alkoi olla lopuillaan, ja sehän tiesi tietenkin sitä, että oli kesän suurimman tapahtuman WWF:n SummerSlamin aika. Tämä oli kaikkien aikojen kymmenes SummerSlam, ja ehkäpä osittain senkin takia ppv pidettiin legendaarisimmalla areenalla Madison Square Gardenilla. Suuren ppv:n fiiliksen täydensi WWF:n klassikkoselostajakaksikko Jerry ”The King” Lawler ja Jim Ross. Sen sijaan jonkin uuden aikakauden alku tämäkin ppv oli. Michael Bufferin katoaminen WCW:n kehäkuuluttajan roolista ei minua liikuttanut, mutta tilanne oli WWF:ssä toinen, kun Howard Finkelin sijaan kuulutukset SummerSlamissa teki nuori ja vihreä Tony Chimel.
WWF European Championship
D-Lo Brown (c) vs. Val Venis
SummerSlamin avasi European-mestaruusottelu viime kuussa mestaruuden voittaneen The Nationin D-Lo Brownin ja parisen kuukautta sitten WWF-debyyttinsä tehneen Val Venisin välillä. Venis oli ollut debyytistään lähtien erittäin vakuuttava kehässä, ja hänellä oli myös pitkä voittoputki allaan. Niinpä tämä oli nyt hänen ensimmäinen mahdollisuus saada kultaa vyötäisilleen. D-Lo Brown oli mestaruusvoittonsa jälkeen alkanut esiintyä koko Euroopan edustajana WWF:ssä. Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että viikko toisensa jälkeen hän sijaitsi kehäkuulutuksen mukaan jossain Euroopan kaupungissa. SummerSlamiin D-Lo saapui ei enempää tai vähempää kuin pohjoisesta Suomesta, tarkemmin ottaen pääkaupungistamme Helsingistä.
Minulla on hiukan kaksijaksoiset tunteet tästä ottelusta. Toisaalta tämä oli ensiluokkaisen taitavaa ja viihdyttävää midcard-painia, eli juuri semmoista, jolla WWF:n sopikin aloittaa show’nsa, kun he eivät kerran halunneet kunnon kevytsarjaa rakentaa itselleen. Juuri tämmöiseen rooliin European-mestaruutta olisi suonut käytettävän enemmänkin. D-Lo ja Venis tiesivät todellakin, mitä tehdä kehässä. Molemmat väläyttivät sekä hienoja liikkeitä että myivät tyylikkäästi. Loppupuolella jännitin ihan kunnolla ottelun voittajaa. Huono puoli ottelussa oli (sen lisäksi, että jotain tarinaa näin pitkään otteluun olisi kaipaillut, että se voisi olla huipputasoa) sitten sen lopetus. Ehdottomasti yksi huonoimmista lopetuksista taas pitkään aikaan, ja se latisti kyllä vähän julmasti tunnelman. Siltikin selvästi hyvä ottelu ja hyvä tapa avata show. Olisi vain voinut olla parempikin.
* * *
3 on 4 Handicap Match
The Oddities vs. Kai En Tai
Oddities on malliesimerkki syvimmän Attitude Eran gimmick-kehittelystä. Heinäkuussa entisen Truth Comissionin johtaja Jackyl toi WWF:ään oudosti pukeutuvan jättiläisen Giant Silvan, maskiin pukeutuneen isomahaisen South Park -fanin Golgan (joka oli siis vuoden ’97 puoliväliin asti WCW:ssä ja sitä ennen Earthquakena WWF:ssä paininut John Tenta) ja pari muuta erikoista hyypiötä ja nimitti tätä julmaa porukkaa Odditiesiksi. Jackyl katosi kuitenkin joukosta nopeasti, ja pian tämän jälkeen porukan kannustajaksi liittyi Sable, joka kuulema tykkäsi friikeistä, ja samalla Oddities kääntyi lähinnä face-huumoriporukaksi. Samalla jengiin liittyi mm. Kurrgan. Odditiesin sisääntulomusiikki oli Insane Clown Possen esittämä, ja ICP esitti sen SummerSlamissa livenä. Japanilainen katujengi Kai En Tai, johon oli liittynyt nyt myös LHW-mestari TAKA Michinoku (jonka sisko olikin Yamaguchi-Sanin vaimo), alkoi tehdä Odditieseistä pilkkaa, mikä synnytti tarpeen tälle ottelulle.
Neljä light heavyweight -painijaa kahta (painitaidotonta) jättiläistä ja yhtä isomahaista John Tentaa (joka tosin oli laihtunut selvästi Earthquake-ajoista) vastaan. Kun tähän lisää sen, että Oddities oli tosiaan lähinnä huumorijoukkue, ei ole vaikeaa arvata, ettei tästä mitään kunnollista paininäytöstä tullut. Lähinnä tämä oli huumoriottelu, ja vieläpä aikamoisen huono semmoinen. Ensimmäinen ongelma oli se, että tämä kesti aivan liian pitkään, kun ottaa huomioon, että vitsi vanheni noin minuutissa. Toinen ongelma oli se, että minun on vaikea löytää hauskuutta siitä, että kolme turhaa ”painijaa” tuhoaa neljä taitavaa lhw-painijaa, mukaan lukien WWF Light Heavyweight -mestarin. Tykkäsin kyllä tavallaan Odditiesista omassa lokerossaan, mutta tämän ottelun ei olisi tarvinnut kuulua siihen lokeroon.
*
Hair vs. Hair Match
Double J vs. X-Pac
Huumorista takaisin kunnon feudeihin. Double J:n ja X-Pacin välillä oli siis mitä ilmeisemmin ollut jo jonkin aikaa pahoja erimielisyyksiä. En tiedä tarkemmin, mistä ne olivat lähtöisin, koska vielä Fully Loadedissa ei mitään viittauksia feudiin ollut, mutta eipä sitä kai tarvitse aina tietääkään. Tämän feudin aikana varsinkin Jarrett oli kunnostautunut mind gamesien puolella, sillä jo pari viikkoa ennen ppv:tä hän oli ajellut Darren Drozdovin pään kaljuksi ja antoi näin esimakua X-Pacin tulevasta kohtalosta. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan ppv:tä edeltävässä Sunday Night Heatissa (joka teki SS:n yhteydessä debyyttinsä) Jarrett ja tämän henkivartijakaksikko Southern Justice, eli pukuihin pukeutuneet Godwinssit badass-gimmickeillä ja omilla nimillään, olivat ajaneet Howard Finkelin pään kaljuksi. Tämän takia Finkel oli siis nyt X-Pacin ringsidellä.
Double J:n look alkoi tässä ottelussa olla jo selvästi vähemmän country-laulajamainen kuin aiemmissa ppv:issä, ja samalla myös miehen esiintymisten kiinnostavuus alkoi nousta minun silmissäni. Kehäotteetkin olivat Jarrettilla taas yhtä pirteitä kuin viime kuussa, mikä oli oikein hyvä asia. X-Pac hoiti oman hommansa jälleen kunnialla, joten yhdessä ’Pac ja JJ saivat aikaan oikein mallikkaan ottelun. Ei tämä nyt millään asteikolla mikään huippuottelu ollut, mutta viihdyttävää menoa, jossa yleisökin oli mukana, joten oman tonttinsa hoiti hienosti.
* * *
Mixed Tag Team Match
Marc Mero & Jacqueline vs. Edge & Sable
Viime ppv:ssä debyyttinsä teki Val Venis, ja nyt oli Attitude Eralla esiin nousseista tähdistä Edgen vuoro tehdä ppv-ensiesiintymisensä kehässä. Jo Fully Loadedissa Edgen saattoi nähdä seisomassa katsomon hämyissä, ja itse asiassa kukaan WWF:ssä ei tiennytkään mitään tästä mystisestä miehestä, joka hiippaili katsomossa, kunnes tuli keskeltä katsomoa ottelemaan matsinsa ja häipyi ottelun päätyttyä saman tien takaisin. Nytkään kukaan ei tiennyt etukäteen, kuka Sablen joukkuepari olisi, kunnes Edge saapui keskeltä katsomoa ottelemaan Sablen kanssa Meroa ja Jacquelinea vastaan. Sablen ja Meron koko vuoden ajan kestäneessä feudissa ei ollut tapahtunut mitään uutta Sablen uudelleenpalkkaamisen ja Jacquelinen saapumisen jälkeen, mutta jälleen he ottivat yhteen.
Edgen ppv-debyyttiottelu ei ollut nyt varsinainen mestariteos, mutta kaikinpuolin ihan mukavaa menoahan se kuitenkin oli. Mero ja Edge kyllä osasivat hommansa, ja he tarjosivat vauhdikasta ja paikoitellen oikein näyttävääkin painia. Sablen ja Jacquelinen roolit oli taas buukattu hyvin: Sable näytti taas tosi hyvältä. Enkä puhu nyt ulkonäöstä. Silti ei tämä mitään erikoista tai hämmästyttävää tarjonnut, mutta oli hyvä tämmöinen välipalaottelu ennen isompia koitoksia.
* * ½
Lion’s Den Match
Owen Hart vs. Ken Shamrock
Owen Hartin ja Ken Shamrockin raju feud ei ollut siis suinkaan saanut päätöstään Fully Loadedissa nähdyssä Dungeon Matchissa. Se päättyi itse asiassa varsin kontroversiaalisissa tunnelmissa, kun Shamrock potkaisi vahingossa tuomarina toimineelta Severniltä tajun kankaalle, ja Owen löi sitten käsipainolla Shamrockia, lukitsi Shamrockin luovutusliikkeeseen ja heilutteli tämän kättä niin, että sekaisin ollut Severn muka luuli Shamrockin luovuttaneen. Myöhemmin paljastui, että Severn, jonka luultiin vihaavan Owenia yhtä paljon kuin entistä UFC-vastustajaansa Shamrockia, olikin itse asiassa Owenin puolella ja toimi tämän valmentajana. Valmennusta Owen tähän otteluun tarvitsikin, koska Lion’s Den Match oli Shamrockin itse muotoilema ottelu. Se käytiin tämännäköisessä häkissä (tiedän, kuva on aika huono, mutten itsekään osaa selittää paremmin) ja ainut tapa voittaa ottelu oli saada vastustaja luovuttamaan.
Minä tykkäsin tästä ottelusta kovasti. Owenin ja Shamrockin tyylit sopivat todella hyvin yhteen, ja Owen oli juuri sopivan limanuljaskainen kaveri, että jopa MSG:n itsepäinen yleisö intoutui hurraamaan Shamrockille ottelun aikana. Kun tähän vielä lisätään se, että minä tykkäsin tosiaan näistä Attitude Eralla nähdyistä hyvin mielenkiintoisistakin otteluista, jotka oli selvästi tehty tiettyä feudia varten, niin olin täysin myyty. Tämä häkkiottelu oli vieläpä oikeasti hyvä keksintö eikä haitannut millään tavalla sitä peruspainipuolta. Suurin ongelma oli, että ottelu olisi voinut jatkua pidempääkin, mutta hienosti tämä toimi tämmöisenäänkin. Viihdyttävä ja intenssiivinen feudin päättävä (?) ottelu. Ei moitittavaa.
* * * ½
WWF Tag Team Championship
Falls Count Anywhere 2 on 1 Handicap Match
Mankind (c) vs. New Age Outlaws
Kyllä, Mankind puolusti joukkuemestaruuksia yksin NAO:ta vastaan. On hankala sanoa, oliko Mankind oikeastaan heel tässä vaiheessa. Ei ehkä kovinkaan paljon. Mankind ja Kane olivat siis WWF:n joukkuemestarit, mutta paljon oli tapahtunut sitten Fully Loadedin. Jo tuolloin UT:n ja Kanen epäiltiin löytäneen saman aaltopituuden, mutta vielä tuossa ppv:ssä nuo huhut näyttivät osoittautuneen vääriksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin Kane ja Undertaker yhdistivät virallisesti voimansa, kun he pieksivät yhdessä Paul Bearerin. Samalla tietenkin Kane hylkäsi joukkueparinsa Mankindin, ja itse asiassa Kane ja Mankind kohtasivat toisensa SS:ää edeltävässä Raw’ssa Hell In A Cell -ottelussa. ’Taker oli luvannut, ettei Kane esiinnyt koko tapahtumassa, joten Mankind ei meinannut ensin edes suostua painimaan tätä ottelua. Manipuloiva Mr. McMahon, joka oli alkanut käyttää Mankindia lähinnä kostosuunnitelmansa juoksukoirana, sai kuitenkin suostuteltua Foleyn painimaan yksin Road Doggia ja Billy Gunnia vastaan FCA-ottelussa.
Tämä nyt oli aika lyhyt rykäisy, kuten olettaakin sopi. Periaatteessa ihan kivaa HC-mättöä viiden minuutin ajan, ja vaikkei tässä mitään kauhean suurta bumppia nähty, niin kiitos Foleyn tämä oli kuitenkin ihan tyylikästä ryminää. Muun muassa Hip Toss kulmauksessa olleen pöydän läpi ja Powerbomb kahden tuolin päälle olivat tuttua kauraa, mutta silti aina yhtä karua katsottavaa. Vaikka viihdyinkin tätä katsoessa, koska oli tämä ihan ok väliveto ennen suurimpia otteluita mutta ei nyt otteluna niin kovin kummoinen.
* *
WWF Intercontinental Championship
Ladder Match
The Rock (c) vs. Triple H
Nyt oli tullut aika päättää tämä feud, joka oli alkanut pian WrestleManian jälkeen. Kaikki alkoi siitä, kun samoihin aikoihin Triple H siirtyi D-Generation X:n ja The Rock Nation of Dominationin johtoon. Pian tämän jälkeen DX kääntyikin faceksi ja alkoi taistella tätä Rockin johtamaa entistä ylimielisempää Nationia vastaan. Titenkin koko taisto tiivistyi johtajien väliseksi ykkösluokan välienselvittelyksi. Feudin aikana oltiin nähty legendaarinen DX:n parodia Nationista, HHH:n ja Rockin 2 out of 3 Falls -ottelu, joka päättyi tasapeliin ja kymmeniä yhteenottoja. Nyt oli kuitenkin aika selvittää kaikki ottelussa, jossa IC-mestaruus kirjaimellisesti roikkui ilmassa.
Tämän projektin aikana on ennen tätä käyty kaksi Ladder Matchia. Toinen Razor Ramonin ja Shawn Michaelsin välillä vuoden ’95 SummerSlamissa ja toinen Eddie Guerreron ja Syxxin välillä vuoden ’97 Souled Outissa. Tämä ottelu ei muistuttanut kumpaakaan noista otteluista, eikä yleensäkään mitään niistä suurspottailutyyppisistä Ladder Matcheista, joita Attitude Eran aikana tultaisiin näkemään. Rock ja Triple H eivät tosiaan ole ihan ensimmäiset kaverit, joiden luulisi sopivan Ladder Matchiin, mutta nämä kaksi osoittivat tässä ottelussa nuo luulot täysin vääriksi rakentamalla tästä juuri omannäköisensä Ladder Matchinsa. Ei niin paljon huimia loikkeja tai muitakaan spotteja, mutta paljon enemmän fyysistä, rajua ja hiton näyttävää painia, johon yhdisteltiin juuri oikealla tavalla äärimmäisen toimivia tikapuu-bumppeja. Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti vuoden ’98 parhaimpia otteluita, koska tässä toimi kaikki. Loistava tunnelma, loistavaa painia, molemmat vetivät homman aivan täysillä, sekaantumisiakin sopivan vähän, Rockin bleidaus oli oikeasti tosi karu… Paha tästä on mennä yksinkertaisesti mitään huonoa sanomaan. Ei tämä silti nyt täysi napakymppi ollut, mutta kaukana ei olla. Upean feudin upea päätös.
* * * * ½
WWF Championship
Steve Austin (c) vs. The Undertaker
Vaikka Rock vs. Triple H olikin siis loistokamaa, oli näiden kahden megatähden kohtaaminen tietenkin se, mitä kaikki olivat odottaneet jo kuukausien ajan. Keväästä lähtien Undertaker oli odottanut omaa vuoroaan päästä haastamaan Austin WWF-mestaruudesta, mutta ensin Mr. McMahon yritti viimeiseen asti saada riistettyä Austinilta vyön muilla omilla keinoillaan. Lopulta McMahon buukkasi näiden kahden mestaruusottelun SummerSlamiin, ja yritti saada Undertakerin puolelleen taistossa Austinia vastaan, mutta Dead Man vastasi tähän tekemällä Tombstonen Vincelle. Kun tähän lisätään se, että Undertaker pieksi myös siis Paul Bearerin, ei hän siis missään tapauksessa ollut heel, vaikka tahtoikin piestä Stone Coldin ja viedä tämän mestaruuden. Austin ja ’Taker olivat hetken aikaa olleet joukkuemestareitakin, mutta se jäi lyhyeksi iloksi, ja nyt UT oli siis yhdistänyt voimat veljensä Kanen kanssa. Phenom oli kuitenkin luvannut, ettei Kane sekaannu tähän otteluun millään tavalla, sillä hän halusi tästä rehdin kaksintaistelun.
On totta, ettei näiden kahden kohtaaminen yltänyt painilliselta anniltaan ihan sille loistavan brawlin tasolle, kuin mitä olin odottanut. Toisaalta kuitenkin tätä ei millään tavalla voi sanoa tylsäksi tai varsinkaan huonoksi. Odotukseni olivat vain hiukkasen liian korkealla. Heti alusta asti Austin ja Undertaker pistivät kyllä päälle tosi tiukan ja toimivan brawlauksen ja tappelun, johon kuuluivat mätkinnät keskellä yleisöä ja muutamat näyttävät bumpit, joista ehdottomasti suurin oli Undertakerin Top Rope Leg Drop selostuspöydällä makaavan Austinin päälle. Helkkarin hieno. Muuten tämä ottelu ei olisi ehkä ihan huipputasolle yltänyt, mutta sen pienen odotuksien alittamisen tämä ottelu sitten paikkasikin huikealla tunnelmallaan. Vaikka WM-aiheessakin jo vähän tulevaa korttia puolustin (ja tarkoitus olisi myöhemmin vielä jatkaa), niin pakko on myöntää, että hankala on keksiä, mikä ottelupari saisi WWE:ssä luotua tänä päivänä tämänkaltaista tunnelmaa. Uskomatonta. Lisäksi suuri plussa siitä, että tätä ei tosiaan pilattu millään turhilla sekaantumisilla, vaan annettiin Austinin ja Undertakerin hoitaa homma kotiin kahdestaan.
* * * *
Tämä show oli aikamoinen suoritus WWF:ltä. Oikein ilahdutti, että Attitude Eralla kaiken ylibuukkaamisen, todella kierojen storylinejen ja vielä kierompien gimmickien keskellä WWF pystyi yhä rakentamaan ppv:n, joka oli kokonaisuutena todella toimiva ja viihdyttävä. Edellinen esimerkki tästä oli WrestleMania XIV, ja nyt WWF hoiti homman kotiin vielä astetta paremmin SummerSlamillaan. Yksi ehdoton MOTYC, toinen huippuottelu ja useampi oikein hyvä alakortin ottelu. Puhtaita heikkoja kohtia ei tapahtumassa ollut, sillä se ainut huono ottelukin oli huumoriroolissa, eikä samalla tavalla puhtaasti huono kuin Brian Adams vs. Steve McMichael tai Leno & DDP vs. Hogan & Bischoff. Silti ei tämä ppv nyt pelkkää tykitystä ollut, joten Heat Waven tasolle ei ylletty, mutta Hieno tämä kiistämättä oli. Hienoa WWF.
Wikipedia: WWF SummerSlam 1998
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 27.2.2011
No Comment