1988ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF Survivor Series 1988

Päivämäärä: 24.11.1988

Sijainti: Richfield Township, Ohio (Richfield Coliseum)

Yleisömäärä: 13 500

Katso tapahtuma WWE Networkista!


WWF järjesti vuonna 1987 historiansa ensimmäisen Survivor Seriesin kahdesta syystä: 1) Hyödyntääkseen jatkuvasti kasvavaa suosiotaan lisäämällä kalenteriinsa toisen ppv-tapahtuman WrestleManian lisäksi ja 2) pistääkseen JCP:n entistä ahtaammalle järjestämällä ppv samana päivänä sen vuoden kohokohdan Starrcaden kanssa. No, nyt vuonna 1988 Starrcadea ei järjestetty enää kiitospäivänä, kuten se oli vuodesta järjestetty, ja sen sijaan Survivor Series oli ominut tuon tapahtuma-ajankohdan. Starrcade nähtäisiin kyllä myös vuonna 1988 mutta aikaisempaa myöhemmin ja muutenkin aika eri tunnelmissa, mutta siitä Starrcaden arvostelussa.

Nyt oli siis historian toisen Survivor Seriesin vuoro, ja tapahtumapaikkana toimi sama Richfield Coliseum kuin viime vuonna. Välijuonnot hoiti Gene Okerlund, backstage-haastattelijana toimi Sean Mooney ja selostuksesta vastasi nyt taas Gorilla Monsoonin ja Jesse Venturan muodostama takuuvarma kaksikko.

Tag Team Survivor Series Elimination Match

The Powers of Pain, The Rockers, The British Bulldogs, The Hart Foundation & The Young Stallions vs. Demolition, The Brain Busters, The Bolsheviks, The Fabulous Rougeaus & The Conquistadors

2

Arvostelen tämän tapahtuman ottelut nyt samassa järjestyksessä kuin ne nähtiin WWF:n Coliseum Video -koosteella, vaikka oikeasti tämä ottelu oli illan toinen matsi ja tätä seuraava oikeasti illan opener. Minulla ei ole hajuakaan, miksi nämä oli käännetty tässä videoversiolla toisin päin, mutta tällä mennään. Joka tapauksessa tässä oli kyse samanlaisesta 10 joukkueen jättieliminointiottelusta kuin viime vuonna. Pääfeudi ottelun taustalla oli joukkueiden kapteenikaksikoiden Powers of Painin ja Demolitionin välinen feud, joka oli jatkunut koko syksyn ajan. Muillakin joukkueilla, muun muassa Fabulous Rougeausilla ja British Bulldogsilla, oli pitkiä feudeja takanaan.

Yksittäisten feudien sijaan tässä ottelussa oli kuitenkin kiinnostavinta se, että tässä nähtiin neljän legendaarisen painijan WWF-ppv-debyytti. Heelien puolella debyyttinsä tekivät Arn Anderson ja Tully Blanchard, joiden muodostama joukkue oli nyt nimetty Brain Bustersiksi. Vielä pari kuukautta sitten Anderson ja Blanchard painivat JCP:n The Great American Bashissa, mutta nyt he olivat tehneet dramaattisen loikan WWF:ään, kuten jo hieman pohjustin SummerSlamin arviossa. Blanchard ja Anderson olivat olleet jo pidemmän aikaa huonoissa väleissä Jim Crockettin kanssa, koska heidän mielestään Crockett maksoi heille aivan liian vähän palkkaa siihen nähden, kuinka arvokkaita he olivat firmalle. Kun Vince sitten tarjosi parempaa liksaa, Anderson ja Blanchard päättivät jättää JCP:n ja hajottaa samalla parin viime vuoden tunnetuimman heel-porukan Four Horsemenin. Face-joukkueessa debyyttinsä sitten puolestaan tekivät puolestaan Shawn Michaels ja Marty Jannetty. Michaels ja Jannetty olivat kaksi nuorta, vuonna 1984 debytoinutta lupaavaa painijaa, jotka olivat ensin NWA:n pikkupromootioissa ja sitten AWA:ssa muodostaneet The Midnight Rockers -nimisen joukkueen, josta oli erityisesti AWA:ssa tullut nopeasti todella suosittu. Myös Vince McMahon huomasi Rockersien suosion ja palkkasi heidät kesällä 1988. WWF:ssä joukkueen nimi lyhennettiin pelkkään The Rockers -muotoon, mutta suosio jatkoi kasvuaan.

Näiden kahden legendaarisen joukkueen lisäksi ppv-debyyttinsä teki myös Conquistadores -kaksikko, jolla on oma kulttimaineensa painihistoriassa. Se oli kahden puertoricolaisen jobberin José Estradan ja José Luis Riveran muodostama geneerinen latinojoukkue: heidän ilmoitettiin olevan kotoisin ”Latinalaisesta Amerikasta”, kaksikko paini kokovartaloasuissa ja maskit päässä, ja heidän nimensä olivat vain ”Uno” ja ”Dos”. Yleensä Conquistadorit hävisivät kaikille, mikä oli juuri syy siihen, että heillä oli oma roolinsa WWF:n historiassa. Näiden debyyttien lisäksi tässä ottelusa nähtiin myös valitettava poistuminen: tämä oli viimeinen kerta, kun British Bulldogs paini yhdessä WWF:n ppv:ssä. Pian tämän ppv:n jälkeen sekä Davey Boy Smith että Dynamite Kid jättivät WWF:n ja lähtivät painimaan takaisin Stampede Wrestlingiin. Davey Boy palaisi kyllä WWF:ään vielä moneen kertaan, mutta Dynamite Kidiä ei näissä arvioissa enää nähtäisi. Stampeden jälkeen Kid jatkoi matkaansa Japaniin, jossa hän paini vuosien ajan, kunnes joutui eläköitymään vuonna 1996 jouduttuaan niin huonoon kuntoon. Uransa loppuvaiheessa Kid oli todella huonokuntoisen näköinen, ja lopulta useat loukkaantumiset ja muut vammat pakottivat Dynamite Kidin pyörätuoliin. Nykyisin Kid – oikealta nimeltään Tom Billington – on 58-vuotias ja varsin katkera WWF:lle siitä, miten hänen terveysongelmiinsa suhtauduttiin 1980-luvulla.

Sitten vihdoin itse ottelun arvioon. Kun katsoo netistä tämän matsin arvosteluja, vastaan tulee lähinnä pelkkää ylistystä, kehua ja julistusta siitä, kuinka tämä on täydellinen Survivor Series -ottelu. Ikävä kyllä en millään pysty olemaan samaa mieltä näiden arvioiden kanssa. Minusta tässä on malliesimerkki siitä, mitä käy, kun ottelu on aivan liian pitkä. Oikeastaan tämä ottelun pituus Survivor Series -ottelussa on senkin takia mielenkiintoinen asia, että katsoin pitkästä aikaa nykypainia marraskuun lopussa Survivor Series -miitissä. Vuoden 2016 Survivor Seriesin viimeinen eliminointiotteluhan kesti lähemmäs tunnin, mutta ei tuntunut todellakaan liian pitkältä vaan aivan jumalattoman kovalta toiminnantäyteiseltä tykitykseltä. Tämä reilu 40-minuuttinen Survivor Series -ottelu oli taas paikoiteillen aivan liian hidastempoinen ja aivan vääristä kohdista pitkitetty. Ratkaisevaa ei siis näissäkään ole se pituus, vaan mistä se pituus koostuu. Tässä ottelussa ei ollut läheskään tarpeeksi toimintaa verrattuna siihen, miten pitkä tämä ottelu oli. Se on harmi, koska ottelu oli täynnä lahjakkaita painijoita: Bret Hart, Shawn Michaels, Davey Boy Smith, Dynamite Kid, Arn Anderson, Tully Blanchard.. Pitkälti heidän ansiostaan tämä ottelu olikin tästä kaikesta kritisoinnistani huolimatta hyvä – ottelussa nähtiin siis ehdottomasti paljon hyvää, näyttävää ja vauhdikasta painia. Erityisesti Rockers oli ensimmäisessä ppv-matsissaan aivan liekeissä. Myös poikkeuksellisen näytönpaikan saanut jobberijoukkue Conquistadores oli yllättävän piristävä tapaus ottelussa. Loppua kohti ottelussa oli kuitenkin liikaa brawlausta ja liian vähän suurta toimintaa, että kiinnostukseni olisi jaksanut pysyä yllä loppuun saakka. En myöskään erityisemmin fanittanut lopetusta ja siihen liittyvää kummallista double turnia, vaikka tavallaan se olikin ihan mielenkiintoisen poikkeava buukkausratkaisu. Loppuyhteenveto: ongelmistaan ja liiallisesta pituudestaan huolimatta tämä oli hienojen painisuoritusten ansiosta silti hyvä ottelu, mutta ei millään muotoa MOTYC-koitos.

* * *

Survivor Series Elimination Match

The Ultimate Warrior, Brutus Beefcake, Sam Houston, The Blue Blazer & Jim Brunzell vs. The Honky Tonk Man, Ron Bass, Danny Davis, Greg Valentine & Bad News Brown

Sitten vuorossa oli kaksi midcard-painijoiden eliminointiottelua. Tämä oli tosiaan varsinaisessa tapahtumassa illan opener, mutta videoversiossa se nähtiin vasta toisena matsina. Ottelun pääfeud oli Brutus Beefcaken ja Ultimate Warriorin (face-joukkueen kapteenit) välinen feud entisen IC-mestarin Honky Tonk Manin kanssa: molemmilla oli yhä omat ongelmansa Honkyn kanssa. Tämä ottelu jatkoi edellisen matsin tavoin legendaaristen painijoiden ppv-debyyttien putkea: tässä ottelussa WWF-ppv-debyyttinsä teki nimittäin Owen Hart. Vuonna 1983 uransa aloittanut Bret Hartin nuorempi veli Owen oli paininut ensimmäiset vuodet lähinnä Kanadassa ja Japanissa, ja lopulta vuonna 1988 hänen otteensa olivat herättäneet kiinnostuksen myös WWF:ssä. Häntä ei kuitenkaan jostain syystä tuotu firmaan omalla nimellään ja Bret Hartin veljenä, vaan sen sijaan hänelle luotiin eräänlainen supersankarigimmick. Hart nimettiin Blue Blazeriksi, ja hän paini maski päässään sekä siniseen supersankarimaiseen asuun pukeutuneena. Tähän saakka hän oli lähinnä paininut alakortissa, mutta nyt Hart sai ensimmäisen mahdollisuuden esittää osaamistaan ppv:ssä. Face-joukkueen jäsenistä maininnan ansaitsee myös Jim Brunzell, joka itse asiassa paikkasi tässä ottelussa Don Muracoa, jonka piti alun perin kuulua face-joukkueeseen mutta joka oli lähtenyt WWF:stä juuri ennen ppv:tä. Niinpä hänen tilalleen tuotiin Brunzell, joka esiintyi ensimmäistä kertaa ppv:ssä singles-painijana. WWF oli jostain syystä päättänyt hajottaa Brunzellin ja B. Brian Blairin muodostaman suositun Killer Bees -joukkueen kesän lopulla ilman mitään ilmoitusta off screeninä, minkä jälkeen sekä Brunzell että Blair olivat siirtyneet varsin mitäänsanomattomille singles-urilleen.

Tästä (kuten myös seuraavasta ottelusta) oli leikattu tässä videoversiossa suurin osa ottelusta pois, koska koko paketti oli mahdutettava kahteen tuntiin. Se on hiukan ikävää siltä kannalta, että ottelua on aika vaikea arvioida järkevästi, jos siitä on pätkitty yli puolet pois. No, en sitten katsonut tätä (tai seuraavaa) ottelua tästä omasta versiostani, vaan etsin nämä erikseen netistä. Tämän ottelun kohdalla sitä vaivaa ei olisi ehkä tarvinnut nähdä, koska tämä ei ollut kovin erikoinen ottelu – openerina tämä toimi varmaan lähinnä tällaisena yleisön varovaisena herättelynä, koska tässä ei Ultimate Warriorin ohella ollut edes kovin nimekkäitä henkilöitä nykyrosterista. Minun kaltaiselle paininörtille tässä ottelussa oli tietenkin parasta Owen Hartin WWF-debyytti – vieläpä kun Blue Blazer sai varsin paljon kehäaikaa ja pääsi näyttämään muutaman aikakaudelle hyvin epätyypillisen high flying -liikkeen. Blue Blazer olikin ottelun kiistaton tähti, vaikka oli tässä ottelussa muutenkin omat mukavat hetkensä. Hyvien hetkiensä ansiosta tämä oli ihan ok ottelu, vaikka suurin osa matsista oli aika perusbrawlausta ja vaikka varsinkin Ultimate Warriorin osuudet olivat suorastaan typeriä.

* *

Survivor Series Elimination Match

André the Giant, Rick Rude, Dino Bravo, Mr. Perfect & Harley Race vs. Jim Duggan, Jake Roberts, Scott Casey, Ken Patera & Tito Santana

Tämän ottelun taustalla oli oikeastaan Jake Robertsin kaksi eri feudia: Roberts oli noin puolen vuoden ajan feudannut intensiivisesti Rick Ruden kanssa, ja tuo taisto oli vihdoin tulossa päätökseensä. Samalla Roberts oli kuitenkin aloittamassa uutta feudia André The Giantin kanssa. Vuoden 1987 alusta lähtien päämestaruuskuvioissa pyörinyt André oli SummerSlamin jälkeen vihdoin alkanut tippua alemmas kortissa, ja Main Event -kuvioiden sijaan hän alkoi siirtyä midcardin puolelle samalla, kun hänen kuntonsa jatkoi heikkenemistään. Feud Robertsin kanssa olisi ensimmäinen kunnon kuvio Hogan- ja Savage-feudien jälkeen. Robertsin kuvioiden lisäksi ottelun toinen päätarina oli Jim Dugganin ja Dino Bravon välinen feud.

Tässäkin ottelussa oli merkittävien juonikuvioiden lisäksi myös merkittävä WWF-ppv-debyytti: ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä teki ”Mr. Perfect” -lisänimellä tunnettu Curt Hennig. Hennig on näissä arvosteluissa tuttu jo AWA:n SuperClash 1985:stä, ja kuluneiden parin vuoden aikana Hennig olikin noussut AWA:ssa yhdeksi firman päätähdistä. Vuonna 1987 Hennig voitti AWA:n päämestaruuden ja piti sitä lähes vuoden, kunnes Vince McMahon tarjosi hänelle enemmän rahaa, ja monien muiden AWA-tähtien tavoin myös Hennig päätti jättää Verne Gagnen promootion ja siirtyä WWF:ään. Niinpä hän debytoi loppukesästä 1988 ”Mr. Perfect” -gimmickillä, mikä yksinkertaisuudessaan tarkoitti sitä, että kaikki Perfectin asiat elämässä tuntuivat sujuvan… täydellisesti. Mielenkiintoinen sivuhuomio on se, että WWF harkitsi Mr. Perfect -gimmickin antamista myös Terry Taylorille, joka oli loikannut WWF:ään samoihin aikoihin Hennigin kanssa. Taylorin gimmickistä kohta kuitenkin lisää. Perfectin ohella tässä ottelussa nähtiin myös ei niin kovin merkittävä ppv-debyytti: 1970-luvun alussa uransa aloittanut teksasilaispainija Scott Casey oli paininut WWF:ssä jobberina vuodesta 1987, ja nyt hän sai todellisen vahingon kautta paikan ppv:ssä. Face-joukkueen viidennen jäsenen piti alun perin olla Junkyard Dog, mutta JYD oli lähtenyt WWF:stä loppusyksystä. JYDiä paikkaamaan määrättiin B. Brian Blair, mutta hän oli kyllästynyt onnettomaan asemaansa Killer Beesien hajoamisen jälkeen, ja myös hän lähti WWF:stä. Niinpä Casey määrättiin korvaajan korvaajan korvaajaksi tähän otteluun. Ottelun painijoista mainittakoon vielä, että Harley Race oli kuluneen vuoden aikana luopunut ”King”-gimmickistään, ja nyt hän oli vain Harley Race.

Jos ensimmäisenä ottelu nähty eliminointiottelu oli malliesimerkki liian pitkästä Survivor Series -ottelusta, tämä oli puolestaan malliesimerkki juuri sopivan pituisesta ja äärimmäisen hyvin buukatusta Survivor Series -ottelusta. Oikeastaan tässä ottelussa buukkaus oli jopa parempaa kuin paini: en muista ottelusta yhtään mitenkään älyttömän upeaa painisuoritusta, mutta silti viihdyin koko puolituntisen ajan todella hyvin ja olisin voinut katsoa vaikka vielä vähän lisää. Jotenkin koko homma toimi vain pirun hyvin alusta lähtien: facet näyttivät aluksi vahvalta, minkä jälkeen homma alkoi kääntyä vahvasti heelien puolelle, ja vaikka muutaman kerran näyttikin siltä, että facet saisivat käännettyä tilanteen ympäri, lopulta ottelu ajautui heelien 4 vs. 1 -dominointiin. Homma ei kuitenkaan suinkaan päättynyt vielä tähän, vaan sen jälkeen alkoi yhden yksinäisen facen urhea taistelu, ja tuokin osuus oli buukattu pirun hyvin: ensin pitkäaikaiset vihamiehet pääsivät painimaan pitkään toisiaan vastaan, ja heidän feudinsa sai tässä ottelussa ikään kuin päätöksensä. Sitten yksi ottelun painijoista pelattiin ovelalla tavalla ulos, minkä jälkeen ottelu saikin varsin tyylikkään lopetuksen. Upean buukkauksen lisäksi kaikki painijatkin toki pistivät koko ottelun ajan parastaan, ja muun muassa Mr. Perfectin ppv-debyyttiä oli ilo katsella. Hattu päästä, minä tykkäsin tästä paljon. Toki tämä olisi vaatinut vielä erityisempiä painiotteita, jotta olisi päästy huipputasolle.

* * * ½

Survivor Series Elimination Match

Hulk Hogan, Randy Savage, Hercules, Koko B. Ware & Hillbilly Jim vs. Akeem, The Big Boss Man, Ted DiBiase, Haku & The Red Rooster

1

Randy Savagen ja Hulk Hoganin pitkä ja monisyinen feud Ted DiBiasen ja André The Giantin kanssa alkoi tosiaan olla SummerSlamin jälkeen ohi, ja kukin painijoista jatkoi omia polkujaan: Bobby Heenan oli ostanut Andrén sopimuksen takaisin DiBiaselta, ja DiBiase keskittyi singles-uraansa. Hogan ja Savage jatkoivat kyllä yhteistyötään ja painimista Mega Powers -nimellä, mutta heidän uusiksi vastustajikseen nousivat nyt Akeem ja Big Bossman. Nämä kaksi järkälemäistä painijaa olivat syksyn aikana yhdistäneet voimansa ja muodostaneet Twin Towers -nimisen joukkueen. Nyt saatatte kysyä, kuka ihme on Akeem. No, sehän on tietenkin vanha tuttumme One Man Gang. Kesällä OMG yhtäkkiä katosi ruudusta ja ilmestyi pari kuukautta myöhemmin takaisin täysin uudella hiustyylillä, värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneena ja – no, ei tätä mitenkään voi kiertää – mustaa ihmistä esittävänä. Ideana oli siis se, että Gang oli managerinsa Slickin avulla löytänyt ”afrikkalaiset juurensa”, ja nyt hänestä oli sitten tullut afrikkalaisten rytmien tahdissa tanssiva Akeem. Kyllä, tämä oli mahdollista vain 1980-luvun WWF:ssä.

Eikä Akeem ollut ainut tämän ottelun erikoisuus. Hakusta oli kuluneen vuoden aikana tullut King of the Ring -turnauksen voittamisen jälkeen King Haku, mutta se oli pientä verrattuna siihen, että JCP:stä WWF:ään loikannut Terry Taylor teki nyt WWF-ppv-debyyttinsä Red Rooster -gimmickillä. Eikä tämä ole mikään vitsi: Taylor tosiaan veti eräänlaista ”kukkomaista gimmickiä”. Tässä vaiheessa hän tosin vasta pukeutui punaisiin speedoihin ja punaiseen painikaapuun, mutta pahempaa oli luvassa. Roosterin hahmo oli tässä vaiheessa se, että hän oli innokas noviisi, joka ei kuitenkaan osannut tehdä mitään oikein ilman managerinsa Bobby Heenanin apua. Eikä tässäkään vielä kaikki! Face-joukkueessa nähtiin nimittäin nyt face-turninsa tehnyt Hercules. Face-turni oli alkanut siitä, kun eräässä tv-show’ssa Bobby Heenan ja Ted DiBiase ilmoittivat, että Heenan (Herculeksen manageri) oli myynyt Herculeksen Ted DiBiaselle henkilökohtaiseksi orjaksi. Kyllä, orjaksi. No, Hercules ei sattuneesta syystä suostunut DiBiasen orjaksi, vaan hän kävi sekä Heenanin että DiBiasen kimppuun. Orjia, painivia kukkoja, valkoisia miehiä esittämässä mustia afrikkalaisia… WWF oli todella pistänyt kaikki parhaat kuvionsa tähän otteluun.

Kuvioidensa lisäksi tämä oli hassu Main Event myös siinä mielessä, että mukana oli Koko B. Waren, Hillbilly Jimin ja Red Roosterin kaltaisia nimiä, jotka eivät nyt varsinaisesti Main Event -kuvioihin koskaan kuuluneet. Toisaalta juuri esimerkiksi Koko B. Waren ja Red Roosterin läsnäolo teki tästä ottelusta huomattavasti viihdyttävämmän: ottelun alkupuolella nimittäin ”isot herrat” (Savage, Hogan, Akeem, Bossman, DiBiase) pysyivät enimmäkseen ringsidellä ja antoivat juuri Waren, Roosterin ja Hakun esitellä osaamistaan. Erityisesti Red Roosterin ja Koko B. Waren keskenäinen mäiskintä oli suoranaista high flying -painia. Ikävä kyllä ottelun tempo laski aika paljon, kun ensimmäisiä painijoita alettiin eliminoida ottelusta pois, ja vähitellen matsi muuttui nopeatempoisesta meiningistä hitaaksi hieromiseksi. Se on harmi, koska potentiaalia olisi ollut enempäänkin: esimerkiksi DiBiase ja Savage eivät päässeet missään vaiheessa ottamaan kunnolla yhteen. Ottelun loppupuoliskoa haittasi myös se, kun merkittävä osa huomiosta kiinnitettiin siihen, kuinka Hogan kiinnitettiin käsiraudoilla kehäköysiin ja kuinka Akeem & Bossman pieksivät häntä kehän ulkopuolella. Ottelun lopetus oli kyllä toimiva, mutta painillinen anti jäi ensimmäisen vartin ajan sen verran harmittavan vähäiseksi, että kokonaisuutena tämä on hienosta tunnelmastakin huolimatta vain ihan hyvä. Ottelun jälkeen Randy Savagen ja Hulk Hoganin välille alkoi ensimmäistä kertaa muodostua pieniä erimielisyyksiä.

* * ½

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Vuosi 1988 ei ollut ainakaan ppv-mittareille erityisen vahva WWF:lle. WrestleMania oli yksi huonoimmista ’Manioista ikinä, eikä SummerSlamiakaan voi liikaa kehua. Tässä oli jo vähän enemmän yritystä, ja kaikki todellinen paska loisti sentään poissaolollaan. Niinpä kokonaisuutena tapahtuman jättämän ihan kivan fiiliksen ansiosta tämä on juuri ja juuri Ok, mutta ei yhtään sen enempää.

Wikipedia: Survivor Series 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.2.2017.

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF SummerSlam 1988

Next post

Arvio: AWA SuperClash III

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *