Arvio: WWF This Tuesday in Texas
Päivämäärä: 3.12.1991
Sijainti: San Antonio, Teksas (Freeman Coliseum)
Yleisömäärä: 8 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vain viikko ennen tätä ppv:tä käytiin WWF:n perinteiseksi vuoden lopun ppv:ksi muodostunut Survivor Series (joka aikoinaan vei Starrcadelta paikan kiitospäivän painitapahtumana). Tänä vuonna Survivor Series ei kuitenkaan jäänyt WWF:n vuoden viimeiseksi ppv:ksi. Ei, koska WWF päätti järjestää vielä yhden ppv:n lisää! Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista, koska WCW:lläkin oli jo vuonna 1991 viisi ppv:tä (+ yksi ylimääräinen NJPW:n kanssa järjestetty show, joka lähetettiin myös ppv:nä). Erikoista on se, että WWF järjesti tämän ppv:n näin oudossa ajankohdassa: vain viikko edellisen ppv:nsä jälkeen. Ja että tämä tapahtuma järjestettiin tiistaina, vaikka vuonna 1991 ppv:eiden vakiopäiväksi oli alkanut jo muotoutua sunnuntai.
Nämä oudot asiat eivät kuitenkaan olleet mitään sattumia. WWF ei ollut todellakaan suunnitellut tämän tapahtuman järjestämistä vielä alkusyksystä, mutta suunnitelmiin tuli yllättävä muutos. Ainakin Dave Meltzerin mukaan tuo muutos johtui siitä, että Vince McMahon tajusi syksyllä, että WWF:llä menee taloudellisesti paljon huonommin kuin oli tavoite. Kuten jo Survivor Seriesin arviossa mainitsin, WWF joutui tämän takia säästökuurin alle, jotta kurssi saataisiin korjatuksi. Säästökuurin lisäksi Vincen yksi lisäidea taloudellisen tilanteen parantamiseksi oli kuitenkin yhden ylimääräisen ppv:n järjestäminen. PPV:t olivat ainakin tähän mennessä tuoneet WWF:lle hyvin lisää rahaa, joten yksi lisäppv toisi luultavasti lisää rahaa.
Vince halusi järjestää tämän ppv:n kuitenkin mahdollisimman pienillä lisäkuluilla, minkä takia tapahtuma päätettiin järjestää heti Survivor Seriesin perään. Tätä ppv:tä ei mainostettu tai markkinoitu muutenkaan ollenkaan, vaan WWF keskitti kaiken This Tuesday In Texas -hypetyksen Survivor Seriesiin. Siksi SurSerin aikana selostajat Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan mainitsivat tämän tapahtuman noin miljoona kertaa ja kehottivat ostamaan tämän ppv:n. Samasta syystä Survivor Seriesissä nähtiin kaikki yllättänyt päämestaruuskäänne, jonka jatkoa puitaisiin tässä ppv:ssä: WWF uskoi tuon yllätyskäänteen jatkokuvioiden kiinnostavan niin paljon, että he ostaisivat tämän ppv:n. Tämä itse ppv vedettiin Prime Time Wrestling -ohjelman nauhoituksien perään areenalla samalle nauhoitusyleisölle, mikä toki ei valittanut heille siunatusta ylimääräisestä ppv:stä. PPV oli poikkeuksellisesti vain kaksituntinen (tai itse asiassa puolitoistatuntinen) ja maksoi vain 20 dollaria. Buyrate oli 1.0, mikä oli nollamarkkinointiin (ja viikonpäivään) nähden ihan kohtuullinen suoritus. Tapahtuma järjestettiin huhujen mukaan tiistaina myös siksi, että Vince halusi kokeilla, miten hyvin tiistai toimisi ”toisena ppv-päivänä”. Vastaus: ei kovin kummoisesti.
Nämä olivat siis backstage-taustasyyt tämän tapahtuman järjestämiseen. Varsinaisiin storyline-syihin päästään otteluiden kohdalla. Selostajinamme Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.
WWF Intercontinental Championship
Bret Hart (c) vs. Skinner
Bret Hart oli pitänyt IC-mestaruutta hallussaan SummerSlamista lähtien, mutta tähän mennessä hänellä ei ollut mestaruuskaudellaan kovin merkittäviä feudeja. Nyt hänen haastajakseen asettui loppuvuodesta WWF:ään saapunut Skinner, joka teki WWF-ppv-debyyttinsä Survivor Seriesissä. Tuon tapahtuman arviosta voit myös lukea Skinnerin tarkemman taustatarinan. Mitään varsinaista tämä krokotiilinmetsästäjä ei ollut tehnyt ansaitakseen IC-mestaruusottelun, mutta ”Fighting Champion” Hart toki puolusti mestaruuttaan, kun sen aika oli.
Tämähän oli hyvä aloitus illalle! Toki Bret Hartin taidot on todettu näissäkin arvioissa jo lukemattomia kertoja, mutta on silti hyvä jälleen kerran todeta, että Hart on yksi niistä harvoista, joka oikeasti saisi hyvän ottelun aikaan varmaan luudanvarrenkin kanssa. Onneksi tällä kertaa ei ollut vastassa edes luudanvarsi, vaan Skinner, joka on erityisesti 1980-luvulla ollut oikeasti varsin lahjakas painija. Ei toki koskaan mikään huippunimi, ja nyt 40-vuotiaana hän oli jo nähnyt parhaat vuotensa. Silti Skinner näytti selvästi tietävän varsin hyvin perusasiat muun muassa ottelun rakentamisesta, myymisestä ja yleisesti kehäpsykologiasta. Hart puolestaan hoiti sitten ne näyttävimmät liikkeet ja tekniset painisuoritukset. Niinpä kokonaisuutena kasassa oli sellainen varma hyvä ottelu. Ei tässä mitään niin erikoista, säväyttävää tai hämmentävää nähty, että tämä olisi yli kolmen tähden noussut, mutta mallikas alku illalle silti.
* * *
Singles Match
Jake Roberts vs. Randy Savage
Tässä ”This Tuesday In Texas” -tapahtumassa oli oikeasti kaksi ottelua, joilla tätä tapahtumaa myytiin isosti, ja tämä oli niistä ensimmäinen. Jos pääottelu ei olisi ollut niin poikkeuksellisen kutkuttavan jännittävä, tämä olisi ehdottomasti ollut koko show’n kiinnostavin ja jännittävin ottelu. Tämä oli nimittäin Randy Savagen paluu painikehiin noin yhdeksän kuukautta kestäneen eläköitymisen jälkeen! Tai siis: toki Savage oli oikeasti paininut muutamia kertoja tämän eläköitymisensä jälkeenkin, mutta WWF myi tätä ottelua Savagen paluuotteluna. Eikä Savage (storylinessä, vähän ehkä myös oikeasti) olisi halunnut palata painimaan, mutta hänen oli pakko. Kayfabessa syy Savagen paluulle oli helvetillinen feud Jake Robertsin kanssa – tämä on tarkemmin avattu Survivor Seriesin arviossa. Roberts oli siis usuttanut myrkyllisen käärmeensä puremaan Savagen käsivartta niin pitkään, että myrkky levisi Savagen elimistöön ja että Savage pyörtyi. Nyt Savage oli kuitenkin kunnossa, ja hän oli vaatinut presidentti Jack Tunneylta lupaa palata painijaksi voidakseen rökittää Robertsin. Tunney oli myöntynyt tähän, ja nyt oli vihdoin ottelun aika. Backstagella syy Robertsin paluuseen oli se, että muun muassa Ultimate Warriorin lähdön jälkeen Vince oli havahtunut tähtivoiman hupenemiseen, ja vaikka Ric Flair olikin saapunut firmaan, WWF:stä puuttuivat todelliset ME-facet Hulk Hoganin lisäksi. Pitkällisen maanittelun jälkeen Vince sai Savagen suostumaan paluuseen – tosin merkittävästi kevennetyllä aikakaudella.
Ensimmäinen ottelu oli kolmen tähden suorituksena jopa odotuksia parempi, mutta tältä Savagen ja Robertsin ottelulta olisi sen sijaan voinut kyllä odottaa enemmänkin. Toki on selvää, että kyseessä oli vasta feudin ensimmäinen kohtaaminen ja että WWF ei tietenkään halunnut käyttää kaikkia paukkuja vielä tässä kohtaamisessa. Samoin oli selvää, että pidemmän aikaa varsin vähän paininut Savage ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa iskussa tässä ottelussa. Silti tämä feudi oli niin tulikuuma ja nämä kaksi olivat niin mielenkiintoista hahmoa, etten voinut olla toivomatta jo tältä kohtaamiselta sellaista huippumatsia. Sitä ei ikävä kyllä kuitenkaan saatu, vaan lopputuloksena oli takuuvarma vihantäyteinen mäiskintä, joka olisi puhtaallisesti painillisilta ansioiltaan jäänyt jopa alle kolmen tähden. Yksi ongelma oli se, että ottelu sai aivan liian vähän aikaa, jotta se olisi voinut yltää merkittävästi parempiin arvosanoihin. Lopulta kuitenkin ottelun mahtava tunelma ja erityisesti huikeat post match -meiningit vaikuttivat niin positiivisesti, että tämä nousee juuri ja juuri kolmen tähden tasolle. Ottelun jälkeen nähtiin nimittäin historiallinen hetki, kun Miss Elizabeth yritti estää Jake Robertsia jatkamasta Randy Savagen pieksemistä – ja Roberts löi Elizabethia! Naisen lyöminen WWF:ssä vielä vuonna 1991 oli täysin ennennäkemätöntä, ja Savage kävikin Robertsin tempun seurauksena myöhemmin illalla aivan raivona.
* * *
Singles Match
The Warlord vs. British Bulldog
The Warlord ja British Bulldog olivat feudanneet oikeastaan koko vuoden 1991 ajan. Ensimmäisen kerran miehet kohtasivat ppv:ssä jo WrestleMania VII:ssä, ja sen jälkeen näiden kahden välillä ei ollut tapahtunut mitään erikoista tai jännittävää. WWF ei vain ollut keksinyt mitään parempaakaan tekemistä kummallekaan, joten tässä sitä edelleen oltiin. Onneksi erityisesti British Bulldog pääsisi vuonna 1992 aivan uusiin kuvioihin, koska nuoressa Davey Boy Smithissä oli edelleen paljon potentiaalia. Oikeastaan olennaisinta tässä ottelussa oli, että ppv-ringsidedebyyttinsä tässä teki Harvey Whippleman. Whippleman esiintyi kyllä jo Survivor Seriesissä, mutta SurSerissä managerit eivät saaneet jäädä ringsidelle otteluiden ajaksi, joten tämä oli Whipplemanin varsinainen ppv-managerointidebyytti. Whippleman oli siis pienikokoinen, vähän Pee Wee Hermania muistuttava nilkkimäinen manageri, joka oli saapunut WWF:ään loppuvuodesta 1991. Aluksi Whippleman manageroi Big Bully Busickia, mutta Slickin lopetettua uransa managerina WWF:ssä Whippleman peri Slickin manageroimista painijoista muun muassa Warlordin. Whipplemanin oikea nimi oli Bruno Lauer, ja hän oli koko 1980-luvun ajan noussut Memphisin alueella legendaariseksi manageriksi. Lisäksi hän Lauer oli muuan Sid Eudyn hyvä ystävä, mutta siitä myöhemmissä arvioissa lisää.
Tämä Warlordin ja British Bulldogin ”feudi” (jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua) on jatkunut kyllä ihan hävyttömän pitkään. WrestleManiassa nämä kaksi vetivät vielä aika tiiviin ja intensiivisen brawlauksen, nyt he sitten yrittivät tehdä jotain isompaa ja suurempaa, mutta eivät oikeastaan onnistuneet siinä millään tavalla erityisesti. Perusmeininki oli kyllä ihan kunnossa, ja British Bulldog teki parhaansa saadakseen Warlordista mahdollisimman paljon irti. Ikävä kyllä tähän ”eeppiseen” otteluun piti sisällyttää lähemmäs viiden minuutin mittainen resthold-sessio, jonka aikana ihan oikeasti meinasin nukahtaa. Alku- ja loppupuolella nähtiin kyllä tosiaan ihan hyvää menoa Bulldogilta, minkä ansiosta tämä on ok muttei sen enemmän.
* *
Tag Team Match
Ted DiBiase & Repo Man vs. El Matador & Virgil
Tässä oli vuorossa toinen feud, jossa ei ollut tapahtunut kuukausiin mitään merkittävää. Tai no, toki Virgil oli hävinnyt DiBiaselta SummerSlamissa voittamansa Million Dollar Championshipin takaisin DiBiaselle juuri ennen Survivor Seriesiä, mikä oikeastaan sinetöi sen, että WWF ei yrittäisi enää koskaan tehdä Virgilistä merkittävää tähteä. Ei, vaikka Virgil keräsi edelleen ihan hyviä poppeja. Nyt Million Dollar Championship oli siis taas DiBiasen vyötäisillä, ja DiBiase kohtasi Virgilin jälleen kerran ppv:ssä. Virgilillä oli tässä ottelussa parinaan ”El Matador” Tito Santana. DiBiasen parina puolestaan uudella gimmickillä ppv-debyyttinsä teki Repo Man. Repo Man oli oikeasti Barry Darsow, toisin sanoen Demolitionin Smash. Neljä vuotta WWF:n joukkuedivaria hallinnut Demolition oli tippunut alkuvuodesta 1991 alakorttiin (sen jälkeen kun Ax oli lähtenyt), ja Demolitionin viimeinen ppv-ottelu nähtiin WrestleManiassa. Pian WM:n jälkeen myös Demolitionin Crush lähti WWF:stä, ja Smash jäi yksin. Muutaman kuukauden ajan Smash pyöri WWF:n alakortissa tyhjänpanttina, kunnes WWF varasti indy-painija Ned Bradyn kehittelemän Repo Man -gimmickin ja antoi tuon gimmickin Darsow’lle. Käytännössä Repo Man oli siis varas, kuten sarjakuvamaisesta olemuksestakin näkyy. Käytännössä Repo Man väitti olevansa ”ulosottomies” (kuten nimikin kertoo), joka perii vain velkojaan. Ei siis ihme, että Repo Man lyöttäytyi yhteen Ted DiBiasen kanssa ja auttoi DiBiasea voittamaan Million Dollar Championshipin takaisin Virgililtä. Nyt DiBiase ja Repo Man muodostivat sitten joukkueen.
Tämä matsi oli kyllä harvinaisen puhdas tv-ottelumainen koitos. Oikeastaan se oli sitä jo ihan lähtökohdistaan alkaen. DiBiasen ja Virgilin feud oli käynyt kuumana kesällä ja huipentunut SummerSlamissa kovaan otteluun. Sen jälkeen näiden kahden feudia oli vain väkisin pitkitetty, vaikka mitään uutta ei ollut enää edes tapahtunut. Oikeastaan siis kyseessä on paljon samaa kuin äskeisessä Warlordin ja Bulldogin ottelussa: feud oli jatkunut aivan liian kauan, mutta tällaiseen täysin ylimääräiseen väli-ppv:hen piti vain täyteotteluiksi sitten tunkea vielä pari turhaa lisukeottelua. Toki hyvää on se, että WWF ei sentään buukannut mitään täyttä kuraa näiksi lisukeotteluiksi, vaan nämä olivat sentään tällaisia ihan ok-tasoisia tv-ottelumaisia koitoksia. Tässäkin kehässä oli DiBiasen ja Santanan tapaisia lahjakkaita painijoita, mutta varsinaiset huippusuoritukset jäivät heiltä väliin. Repo Man teki kyllä ihan ok-debyytin tässä, vaikka hahmo jäikin aika kuriositeetiksi.
* *
WWF Championship
The Undertaker (c) vs. Hulk Hogan
Kuten näkyy, The Undertaker oli todellakin voittanut Hulk Hoganin Survivor Seriesissä ja noussut vain vuosi debyyttinsä jälkeen WWF:n päämestariksi. Juuri tämä oli se suuri, shokeeraava käänne, jonka WWF oli suunnitellut Survivor Seriesiin ja jonka jälkipuinneilla WWF uskoi myyvänsä hyvin tätä ppv:tä ilman minkäänlaista markkinointia. Erityisesti kuvio oli kiinnostava tietenkin siksi, että Undertaker ei voittanut Hogania puhtaasti, vaan Survivor Seriesin ottelun aikana ringsidelle saapui Ric Flair, joka häiritsi Hogania ja lopulta liu’utti kehään terästuolin, jonka päälle Undertaker teki Hoganille Tombstone Piledriverin. WWF:n presidentti Jack Tunney ei voinut enää muuttaa ottelun lopputulosta sen julistamisen jälkeen, mutta törkeän sekaantumisen vuoksi hän ilmoitti, että Undertaker joutuisi puolustamaan mestaruuttaan seuraavassa mahdollisessa tapahtumassa: This Tuesday In Texasissa. Lisäksi Tunney lupasi itse istua ottelun ajan ringsidellä estääkseen kaikki mahdolliset sekaantumiset.
Tämä ottelu jatkoi oikeastaan ihan samalla meiningillä kuin Survivor Seriesissä nähty ottelu. Tälläkään kertaa ei päästy kovin suuriin painisuorituksiin, mutta Undertaker veti jälleen roolinsa hienosti, Hogan oli oma tuttu itsensä ja yleisö oli perhanan hyvin mukana ottelussa. Ottelun alkupuoli sujui vielä aika perinteisellä entertainment brawl -meiningillä, mutta lopussa saatiin sitten kaikki mahdolliset sekaantumiset ja sekoilut, kun Ric Flair, Jack Tunney ja Paul Bearer sekaantuivat otteluun. Lopputuloksena oli tosi samanlaista meininkiä kuin Survivor Seriesissä. Ihan hauska kahden Main Event -brawlerin rymistely, mutta Undertaker ja Hogan eivät saaneet tälläkään kertaan aikaan varsinaisesti muistettavaa ottelua. Tärkeintä tässäkin ottelussa oli nimenomaan siihen liittyvä laajempi tarina ja tulevat jatkokuviot.
* * ½
Tämä ei ollut varsinaisesti surkea ppv, mutta kaikin puolin turha tapahtuma tämä kyllä oli. Savagen ja Robertsin ensimmäinen ppv-kohtaaminen oli toki merkittävä, mutta sekin jäi toivomaan paljon lisää. Samoin ME oli monella tavalla hyvin historiallinen (ja sen vaikutuksia puitaisiin vielä Royal Rumblessa), mutta ei sitä varten olisi tarvittu erillistä ppv:tä. Muuten meno oli täysin yhdentekevää ppv-kamaa, vaikka Bret Hart toki veti hienon painisuorituksen tuttuun tyyliinsä. Kokonaisuutena siis Kehno ppv, ei vuoden huonoin mutta yksi turhimmista ehdottomasti.
Wikipedia: WWF This Tuesday in Texas
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 12.11.2017
No Comment