1995ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WWF WrestleMania XI

Päivämäärä: 2.4.1995

Sijainti: Hartford, Connecticut (Hartford Civic Center)

Yleisömäärä: 16 305

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kyllä vain. Oli WWF:n vuoden suurimman ja kauneimman ppv:n aika, vuorossa oli historian 11. WrestleMania. Vaikka painibisneksellä ei näihin aikoihin mennytkään erityisen vahvasti, WWF yritti jälleen vuonna 1995 parhaansa, jotta WrestleMania tuntuisi mahdollisimman suurelta. Ja koska paini itsessään ei ollut tarpeeksi kuumaa kamaa, oli Vince McMahon päättänyt palata takaisin 1980-luvun puolivälin toimiviin ideoihin ja täyttää WrestleManian mahdollisimman monilla julkisuuden henkilöillä. Heistä tarkemmin kunkin ottelun kohdalla erikseen, mutta show’n kaksi suurinta julkkista olivat tietenkin Baywatch-tähti Pamela Anderson, jonka oli ilmoitettu saattavan Royal Rumble -voittajan kehään, ja NFL-pelaaja Lawrence Taylor, joka kohtaisi Bam Bam Bigelowin koko illan Main Eventissä. Erityisesti Taylorin osallisuus WrestleManiaan olikin tuonut WWF:lle enemmän mainstream-julkisuutta kuin mikään pitkään aikaan, ja sen toivottiin näkyvän myös show’n buyratessa. Lopulta WrestleMania XI:n buyrate oli kuitenkin paha pettymys: odotetun 2.0-tason sijaan buyrate jäi 1.4:ään. Lisäksi iso osa urheilumediasta kääntyi näihin aikoihin Tayloria vastaan, koska he eivät sulattaneet sitä, että Taylor osallistuisi shwowpainin kaltaisen feikkilajin tapahtumaan.

WrestleMania-valmisteluiden ulkopuolella WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää. WWF pyrki edelleen pitämään asemansa maan suurimpana showpainipromootiona, vaikka WCW parhaansa mukaan yrittikin haastaa WWF:ää Hulk Hoganin voimalla. Toistaiseksi WWF oli kuitenkin vielä selvästi edellä. Selostajina tässä tapahtumassa Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Jim Ross, joka teki tässä tapahtumassa siis paluunsa WWF:ään. Rossin sopimusta ei ollut jatkettu vuoden 1994 alussa, koska hän ei ollut osoittautunut sellaiseksi selostajaksi kuin Vince McMahon oli toivonut. Niinpä Ross siirtyi vuonna 1994 selostamaan SMW:hen, ja siellä hän työskenteli siihen asti, kunnes vuodenvaihteessa 1994-1995 Vince McMahon päätti kuitenkin palkata hänet takaisin – lähinnä siksi, että WWF:n valikoima selostajista Vincen itsensä ulkopuolella oli nyt entistä ohuempi, kun Gorilla Monsoon oli siirtynyt pysyvästi backstage-rooliin. Selostamoon Rossia ei vielä tässä Maniassa päästetty, mutta haastatteluita hän sai jo tehdä. Niin ja America The Beautifulin show’n aluksi lauloi Special Olympics -kilpailija Kathy Huey.

Tag Team Match

The Allied Powers vs. The Blu Brothers

Viimeinen vuosi ei ollut kovin helppo Lex Lugerille. Vielä vuosi sitten WrestleManian aikaan moni uskoi, että Lugerista oltaisiin tekemässä firman seuraava ykkös ME-nimeä, joka kantaisi päämestaruutta pitkään. Sen sijaan Luger hävisi WM X:ssä mestaruusottelunsa ja tippui seuraavien kuukausien aikana nopeasti midcardiin. Sieltä Luger ei enää koskaan noussut mihinkään merkittävään kuvioon, ja nyt vuoden 1995 alussa hänet oli paritettu British Bulldogin syy. Päällimmäinen syy Lugerin ja Bulldogin joukkueen muodostumiselle oli se, että kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä rosterissa, joten WWF päätti kokeilla, toimisivatko patrioottinen amerikkalainen ja patrioottinen brittiläinen hyvin yhteen toisen maailmansodan Allied Powers -hengessä. Aluksi Allied Powers feudasi Ted DiBiasen Million Dollar Teamin kanssa, koska kummallakin oli omat erimielisyytensä DiBiasen porukan kanssa. WrestleManiaan mennessä Allied Powers oli kuitenkin siirtynyt kuitenkin painimaan Blu Brothersia vastaan. Mitään mainittavaa feudia ei näillä kahdella joukkueella tosin ollut, mutta siitä huolimatta he painivat keskenään WrestleManian openerissa. Koska miksipä ei. Ja kyllä, Blu Brothersin muodostivat siis oma kaikkien aikojen inhokkikaksikkoni Don & Ron Harris. Heidän managerinsa oli Uncle Zebekiah -nimellä esiintyvä Dutch Mantel. Mitään kovin merkittävää eivät Blu-veljekset olleet saaneet toistaiseksi aikaan WWF:ssä.

Tätä ottelua on varsin yleisesti pidetty yhtenä heikoimmista (ellei kaikkein heikoimpana) WrestleMania-openereista koskaan, enkä voi olla eri mieltä tästä asiasta. Olihan tämä ottelu muistikuvieni mukaan kaikin puolin täysin yhdentekevä otelu, joka tuntui hädin tuskin sopivalta tv-show’hun – saati sitten vuoden suurimpaan ppv:hen. Varsin yleinen mielipide tuntuu olevan myös se, että Lugerin ja Bulldogin joukkueta pidettiin kaikin puolin floppina. Tässä minun pitää olla siinä suhteessa eri mieltä, että pidin tätä kaksikkoa varsin potentiaalisena. Koska kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä, Luger ja Bulldog olivat oikein sopiva paritus joukkuedivarissa, jossa ei ollut mitenkään liikaa overeita face-joukkueita. Lisäksi Bulldogin ja Lugerin tyylit sopivat hyvin yhteen, ja uskonkin, että oikeat vastustajat olisivat voineet kantaa heidät oikeasti hyviin otteluihin. Ikävä kyllä Blu Brothers oli kaikki muuta kuin ”oikea vastustaja”, jotten lopputuloksena oli juuri ja juuri kahden tähden rajalle yltävä ottelu.

* *

WWF Intercontinental Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Razor Ramon

Razor Ramonin ja Jeff Jarrettin feud IC-mestaruudesta oli jatkunut entistä tulisempana sen jälkeen, kun Jarrett oli monien yllätykseksi onnistunut ryöstämään IC-mestaruuden itselleen Royal Rumblessa. Jarrett selätti Ramonin ottelussa sen jälkeen, kun Roadie oli sekaantunut otteluun ja pilannut Ramonin mahdollisuuden voittoon. Ramon oli tietenkin janonnut tammikuusta lähtien mahdollisuutta voittaa IC-mestaruutensa takaisin, ja nyt hän sai sen mahdollisuuden WrestleManiassa. Koska Ramon oli hävinnyt vyönsä Jarrettille Roadien sekaantumisen takia, tällä kertaa Ramon itsekään ei saapunut yksin, vaan hän toi ringsidelle vanhan ystävänsä 1-2-3 Kidin, jolla ei ollut omaa ottelua Maniassa.

Razor Ramon ja Jeff Jarrett olivat oikeasti varsin toimiva paritus IC-mestaruuskuvioon, koska miesten kemiat mätsäsivät hyvin yhteen, ja tuloksena oli kuukausi toisensa perään tasaisen varmoja otteluja. Eivät nämä Ramonin ja Jarrettin mestaruusottelut nyt tietenkään mitään tajunnanräjäyttäviä MOTY-tasoisia koitoksia olleet, mutta ei niiden tarvinnut ollakaan, koska pelkästään hyvälle tasolle yltävä perusvarma entertainment brawl -meininki on näin IC-mestaruuskuvioissa jo oikein hyvä. Sellainen ottelu nähtiin siis tälläkin kertaa. Olen ilmeisesti pitänyt tätä hieman heikompana kuin Rumblen ottelua, mutta merkittävää eroa näiden otteluiden välillä ei ole laadullisesti. Ehkä ratkaiseva syy tämän hienoiseen heikkouteen verrattuna Rumble-otteluun on se, että tässä oli tylsempi lopetus.

* * * 

Special Referee: Larry Young

The Undertaker vs. King Kong Bundy

Kyllä vain, Undertakerin loputtomalta tuntuva feud Ted DiBiasen ja DiBiasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa sen kuin vain jatkui. Royal Rumblessa Undertaker oli kohdannut ja voittanut IRS:n, mutta tuon ottelun jälkeen Undertakerin kimppuun oli hyökännyt DiBiasen poppoon suurin köriläs: 1980-luvun legendaarinen jätti King Kong Bundy. Mikä pahinta, Bundy oli onnistunut telomaan Takerin pahasti ja vieläpä varastamaan Undertakerin uurnan, jonka väitettiin olevan Takerin mystisten voimien lähde. Nyt uurna oli siis Million Dollar Corporationilla, ja Undertaker halusi sen tietenkin takaisin. Ainut mahdollisuus oli kohdata King Kong Bundy WrestleManiassa. Tässä ottelussa nähtiin myös illan ensimmäinen julkkisvierailija ja erikoistuomari: legendaarinen baseball-tuomari Larry Young toimi tässä ottelussa erikoistuomarina.

Kun WWE tekee listauksia Undertakerin WrestleMania-otteluista, tämä hyvin harvoin nousee ollenkaan esille noissa listauksissa. Syykin on harvinaisen selvä: Giant Gonzalesia vastaan painitun ottelun ohella tämä on aivan heittämällä Undertakerin paskin WrestleMania-ottelu. Se ei tietenkään ole millään tavalla ihme, koska Undertakerilla oli oikeasti vastassaan King Kong Bundy. King Kong vitun Bundy, joka ei ollut hyvä tai kiinnostava painija ”huippuvuosinaan” 1980-luvulla, eikä hän todellakaan ollut kumpaakaan noista näin 1990-luvun puolivälissä palattuaan eläkkeltä nostamaan WWF:stä vielä hyvät rahat pois. Ei, tässä oli lopputuloksena suurimmaksi osaksi tylsää ja ankeaa brawlausta, jonka pelasti todelliselta paskuudelta ilmeisesti vain se, että Taker sentään yritti tosissaan. Myös yleisö oli loppujen lopuksi varsin hyvin mukana. Saattaa myös olla, että olen vain arvostellut tämän liian kiltisti vuosia sitten, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta katsoa tätä ottelua uudestaan varmistuakseni asiasta.

WWF Tag Team Championship

The Smoking Gunns (c) vs. Owen Hart & Yokozuna

Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut merkittäviä käänteitä myös Royal Rumblen jälkeen. Rumblessa yllätysnimet 1-2-3 Kid ja Bob Holly olivat siis onnistuneet nousemaan uusiksi joukkuemestareiksi päihittämällä turnausfinaalissa Bam Bam Bigelowin ja Tatankan. Kidin ja Hollyn ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Rumblea seuranneessa Raw’ssa he joutuivat puolustamaan vöitään Smoking Gunnseja vastaan. Bart ja Billy Gunn saivat tämän mahdollisuuden heti, koska he olivat joutuneet jättäytymään sivuun mestaruusturnauksesta Bartin loukkaantumisen vuoksi. Nyt Gunnsit olivat kuitenkin kunnossa, ja sen he osoittivat voittamalla Kidin ja Hollyn heti heidän ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan. Kidin ja Hollyn mestaruuskausi jäi vain päivän mittaiseksi, ja tuosta ottelusta lähtien Bart ja Billy olivat pitäneet mestaruuksia itsellään. Nyt he saivat kuitenkin kiinnostavan haastajan.

Owen Hart oli vaatinut itselleen joukkuemestaruusottelua jo pitkään, koska hänen mukaansa hänen tappionsa mestaruusturnauksessa ei ollut hänen (vaan potkitun Jim Neidhartin) vika). Niinpä Hart haastoi Gunnsit WrestleManiassa käytävään mestaruusotteluun, johon Hart lupasi tuoda ”yllätysvastustajan”. Maniaa edeltävinä viikkoina Wrestling Observerin tietojen mukaan WWF harkitsi jopa nousevan kanadalaisen tähden Chris Benoit’n tuomista Hartin joukkuepariksi. Lopulta Hart ei kuitenkaan saanut parikseen Benoit’ta, vaan… Yokozunan. Kyllä vain, Survivor Seriesin Casket-ottelun jälkeen kadonnut Yokozuna teki nyt yllätyspaluunsa Owen Hartin uutena joukkueparina. Kaksikko tuntui tulevan toimeen heti erittäin hyvin. Kayfaben ulkopuolisena huomiona pitää mainita, että Yokozuna käskettiin vuoden 1994 lopussa tauolle, jotta hän voisi hieman laihduttaa ja palata takaisin parempikuntoisena. Laihdutus epäonnistui kuitenkin surkeasti, koska nyt palatessaan Yokozuna oli vain entistä isompi kuin aiemmin. Niinpä nopeasti tämän paluun jälkeen alkoi olla myös selvää, ettei Yokozuna enää koskaan palaisi ME-kuvioihin – eikä hän myöskään palannut.

Owen Hart on nero. Hart saa melkein mistä tahansa paskasta kiinnostavaa, ja joukkue Yokozunan kanssa on siitä kyllä malliesimerkki. Ei ole ihan helpoin tehtävä kantaa Yokozunan kaltainen möhkäle kiinnostavaan joukkueottelukokonaisuuteen, kun joutuu itse tekemään suurimman osan työstä. Juuri tuohon Owen Hart kuitenkin pystyi muun muassa tässä ottelussa. Ei lopputuloksena toki mitään erityisen hienoa ollut, mutta tämä oli kaikin puolin silti ihan mukava joukkuemestaruusottelu. Bart ja Billy Gunn eivät ole mitään kehävelhoja, mutta toisaalta Owen Hartin kanssa hekin kyllä pärjäsivät varsin mukavasti. Kaikki pisteet siis Owenille, ottelu oli sellainen aivan hyvä.

* * ½

’I Quit’ Match
Special Referee: Roddy Piper

Bret Hart vs. Bob Backlund

Oi että, odotettu Survivor Series -rematch! Ja kyllä, käytän tässä kohtaa sanaa ”odotettu” ironisessa merkityksessä. Hart oli siis hävinnyt mestaruutensa Backlundille Survivor Seriesissä ja epäonnistunut mestaruuden takaisin voittamisessa Royal Rumblessa. Tämän jälkeen Hart olikin ajautunut tilanteeseen, jollaisessa hän ei ollut pitkään aikaan ollut WWF:ssä: yhtäkkiä Hartilla ei ollut mitään luontevaa paikkaa WWF:n kortissa, koska ME-kuvioita haluttiin pyörittää ensisijaisesti Dieselin ympärillä. Niinpä Hart tippui WrestleMania-kaudella yhtäkkiä keskikorttiin, ja kaiken huipuksi hänet laitettiin Maniassa ottelemaan Bob Backlundia vastaan uusintaottelu, vaikka Hartin ja Backlundin välinen feud oli oikeastaan tyrehtynyt täysin Survivor Seriesiin. Backlund itse oli siis hävinnyt SurSerissä voittamansa vyön viikkoa myöhemmin Dieselille ennätysnopeasti, ja sen jälkeen myös Backlund oli tiputettu ME-kuvioista hyvin nopeasti keskikortin jobberiksi. Royal Rumblessa Backlund sekaantui Dieselin ja Hartin väliseen mestaruusotteluun hyökkäämällä Hartin kimppuun, ja tuolla nojalla Hartin ja Backlundin tylsäksi käynyttä ”feudia” mehusteltiin Maniaan asti. Tällä kertaa ottelumuoto oli ”I Quit” Match, mutta oikeastaan kyse oli kyllä ennemmin vain uudesta Submission-ottelusta. Yllätyksenä ottelun erikoistuomariksi ilmestyi Roddy Piper, joka oli kadonnut WWF:stä kesällä 1994 nopeasti sen jälkeen, kun oli paininut Jerry Lawleria vastaan King of the Ringin Main Eventissä. Tälläkin kertaa Piperin visiitti jäisi lyhyeksi, sillä hän katoaisi WWF:stä uudestaan heti Manian jälkeen ja saapuisi firmaan seuraavan kerran vasta vuoden 1996 alussa, tuolloin WWF:n uutena ”presidenttinä”.

Tästä ottelusta ei ole kamalasti sanottavaa. Survivor Seriesin aikaan Hartin ja Backlundin feudi oli kuuma, ja myös miesten välinen ottelu oli erinomainen (vaikka jotkut ovatkin väärässä ja väittivät sitä tylsäksi). Nyt feud oli muuttunut täysin kädenlämpöiseksi, ja myös ottelulle oli käynyt sama kohtalo. Tässä ei ollut jäljellä mitään siitä sähköisestä tunnelmasta ja jännityksestä, mitä Survivor Seriesin ottelussa oli. Sen sijaan Hart ja Backlund painivat sellaisen ihan hyvän submission-painotteisen ottelun, mutta mihinkään aikakirjoihin tämä ottelu ei todellakaan jää – paitsi siinä mielessä, että tämä jäi Backlundin viimeiseksi singles-otteluksi ppv:ssä. Backlund kyllä roikkui WWF:n rosterissa vuoteen 1998 asti, paini vielä vuoden 1996 Royal Rumble -ottelussa ja siirtyi sen jälkeen manageriksi.

* * ½ 

WWF Championship

Diesel (c) vs. Shawn Michaels

Ei, WWF:n päämestaruusottelu ei tosiaan ollut tämän vuoden Maniassa illan Main Event. Tästä kohta lisää. Sen sijaan illan toiseksi viimeisenä matsina nähtiin tämän noin vuoden ajan rakennellun kuvion tietynlainen huipentuma. Monsterimainen Diesel oli siis saapunut WWF:ään ylimielisen Shawn Michaelsin henkivartijaksi, ja kaksikko onnistui vuoden 1994 aikana voittamaan joukkuemestaruudet yhdessä. Jo sitä ennen Diesel oli noussut IC-mestariksi. Samoihin aikoihin yleisö alkoi kuitenkin kääntyä Dieselin puolelle ja hurrata tälle, mistä yleisön vihat niskoilleen saava Michaels ei tietenkään pitänyt yhtään. SummerSlamissa Michaels aiheutti Dieselille vahingossa tappion IC-mestaruusottelussa, mikä lisäsi kismaa miesten välillä. Lopulta Michaelsin ja Dieselin tiimi hajosi Survivor Seriesissä, kun Michaels potkaisi taas Dieseliä vahingossa Sweet Chin Musicillaan, ja pian tuon jälkeen Diesel kääntyi kokonaan faceksi ja asettui Michaelsia vastaan. Samalla Diesel nostettiin myös ”raketti perseeseen” -metodilla WWF:n päämestariksi, ja Michaels tietenkin halusi päästä haastamaan Dieselin tuosta vyöstä. Tuo toive toteutuikin, kun Michaels teki mahdottoman ja voitti Royal Rumble -ottelun, vaikka oli osallistunut siihen sisääntulonumerolla 1.

WrestleMania-kauden ajan entiset ystävykset sitten ottivat rajusti yhteen, ja Michaels vielä lisäsi panoksia kokonaisuuteen, kun hän toi itselleen uuden henkivartijan: SIDIN! Kyllä vain, Sid Vicious/Justice/mitä tahansa oli palannut ppv-tasolle. Viimeksi hänet oli nähty WCW:ssä vuonna 1993 ennen kuin hän yritti tappaa Arn Andersonin hotellissa. Sen jälkeen Sid oli hetken aikaa kokonaan poissa painimaailmasta, kunnes vuonna 1994 hän alkoi painia Jerry Lawlerin Memphis-promootiossa USWA:ssa. Sid nousi jopa firman päämestariksi. USWA ja WWF tekivät näihin aikoihin varsin tiivistä yhteistyötä, ja monet uumoilivatkin, että jossain vaiheessa Sid palaisi WWF:ään. Niin myös lopulta kävi, kun vuoden 1995 alussa WWF ja Sid saivat neuvoteltua uuden sopimuksen. Sid teki paluunsa talvella Michaelsin uutena henkivartijana ja saatteli tässä ottelussa Michaelsin kehään. Sid ei ollut kuitenkaan ainut henkilö, joka saatteli Michaelsin otteluun. Royal Rumble -ottelun panoksena oli nimittäin ollut päämestaruusmatsin lisäksi se, että Baywatch-tähti Pamela Anderson saattaisi Rumble-voittajan kehään WrestleManiassa. Manian aikana Michaels ei kuitenkaan löytänyt mistään Andersonia, joka oli selvästi menettänyt hermonsa ylimielisen Michaelsin kanssa. Niinpä Michaels päätti näpäyttää Andersonia, ja hän sai houkuteltua huippumalli Jenny McCarthyn sen sijaan uudeksi valetikseen. Anderson vastasi sitten tähän tulemalla ringsidellä mestari-Dieselin kanssa.

Tämä oli ehdottomasti illan paras ottelu, mutta jälleen täytyy todeta, että ainakin monen vuoden takainen minä on ollut hieman pettynyt tämän otteluun laatuun. Osassa arvioista tälle matsille on näytetty antavan neljääkin tähteä, mutta samoin kuin Royal Rumblen Diesel vs. Hartissa, tästäkin puuttui mielestäni se joku viimeinen silaus, mikä olisi tehnyt tästä neljän tähden ottelun. Dieselin ja Michaelsin feud oli hyvin rakenneltu, ja tässä oli eittämättä suuren ottelun tuntua… Mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Jotenkin tämä ottelu enemmän vain oli sen sijaan, että tämä olisi ollut oikeasti spektaakkelimainen. Ehkä Michaels ei ollut vieläkään parhaassa iskussa? Ehkä WrestleMania XI:n yleinen ankea tunnelma vain aiheutti sen, että tämäkin tuntui enemmän riviottelulta kuin oikeasti vuoden suurimman tapahtuman päämestaruusottelulta? En tiedä. Joka tapauksessa tämä oli hieno ottelu, mutta hienoinen pettymys. Toisaalta tähän pitäisi kyllä olla erittäin tyytyväinen, kun tietää, millaisia päämestaruusotteluita seuraavien kuukausien ajan on luvassa…

* * * ½ 

Special Referee: Pat Patterson

Bam Bam Bigelow vs. Lawrence Taylor

Niin. Sitten illan OIKEA Main Event. Näin se meni. WWF oli siis saanut houkuteltua NFL-tähti Lawrence Taylorin osallistumaan WrestleMania-kuvioon (huhujen mukaan Taylorille maksettiin koko lystistä puoli miljoonaa dollaria, mutta näkemykset summan suuruudesta vaihtelevat eri raporteissa), ja koska Taylor oli näihin aikoihin oikeasti pirun iso nimi urheilumaailmassa, WWF päätti repiä asiasta kaiken lystin irti – aina siihen asti, että tämä ottelu pantiin oikeasti Manian Main Eventiksi. Hauskinta oli toki se, että ennen tätä kuviota Bam Bam Bigelow oli ollut varsin mitäänsanomattomassa roolissa WWF:n keskikortissa, mutta nyt hän oli huomion keskipisteenä. Kuvio oli alkanut siis siitä, kun Bigelow ja Tatanka olivat hävinneet Rumblessa joukkuemestaruusottelun Bob Hollylle ja 1-2-3 Kidille. Ottelua katsomassa ollut Taylor oli nauranut Bigelowin ja Tatankan suoritukselle, ja niinpä ottelun jälkeen Bigelow kävi Tayloriin käsiksi. Bigelow pakotettiin pyytämään anteeksi tekoaan, mutta viikko anteeksipyynnön jälkeen Bigelow ilmoitti peruvansa anteeksipyyntönsä ja haastavansa sen sijaan Taylorin kohtaamaan hänet kehässä, jos Taylor uskaltaisi.

Monien yllätykseksi Taylor ilmoitti suostuvansa Bigelowin haasteeseen, ja tämä suuri ottelu julkistettiin WrestleManian pressitilaisuudessa, minkä avulla WWF sai oikeasti sekä ottelulle että ennen kaikkea koko tapahtumalle hämmästyttävän paljon mainstream-julkisuutta. Tämä olikin ensimmäinen kerta todella pitkään aikaan, kun WWF oli merkittävän MYÖNTEISEN mainstream-julkisuuden keskellä. WM-kaudella Taylorin näytettiin treenaavan otteluunsa WWF-mestari Dieselin kanssa, ja ottelua hehkutettiin kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Bigelow ja Taylor pääsivät jopa ppv:tä edeltävinä päivinä merkittäviin talk show’ihin haastateltavaksi, mikä oli showpainin suosion alhon aikaan oikeasti poikkeuksellista. Showpainin suosion alho tosin vaikutti siihen, että urheilumediat alkoivat pilkata Tayloria ja kutsua häntä selloutiksi, kun hän oli suostunut osallistumaan ”leikkiurheilua” edustavan WWF:n tapahtumaan näin merkittävässä roolissa. Ottelun suuruuden alleviivaamiseksi Taylorin sisääntuloa ennen paikalla kävi esiintymässä suosittu hiphop-yhtye Salt-N-Pepa, ja Taylorin ringsidelle saapui joukko NFL-tähtiä. Mukana muun muassa Steve ”Mongo” McMichael, joka tulisi myöhempinä vuosina WCW-katsojille tutuksi. Bigelowin puolelle ringsidelle saapui puolestaan koko Million Dollar Team, johon kuuluivat nykyisin myös Nikolai Volkoff (joka oli tehnyt vielä yhden comebackin ja toimi nyt Million Dollar Teamin surkeana juoksupoikana) ja Kama (joka oli debytoinut äskettäin ja oli Million Dollar Teamin eräänlainen MMA-tähti).

Voinee sanoa, että tämä ottelu oli parempi kuin olisi voinut luulla. Lawrence Taylor kuuluu ehdottomasti niihin julkkispainijoihin, jotka ottivat tehtävänsä tosissaan ja pyrkivät oikeasti suoriutumaan ottelusta niin hyvin kuin olisi mahdollista. Kovin monesta muusta NFL-tähdestä ei voisi sanoa samaa, mutta Taylorin suoritus oli kyllä ilahduttavan onnistunut, ja Taylor sai myös siitä kehuja jälkikäteen paljon. Ikävä kyllä ottelu ei Taylorin suhteellisen hyvästä suorituksesta huolimatta ollut erityisen kummoinen, koska kyse oli kuitenkin painijan ja jenkkifutispelaajan välisestä matsista. Muutenkin ottelun koko suuruus rakentui vain sen varaan, että Lawrence Taylor oli saatu painimaan WWF:n kehään. No, lopputuloksena oli siis sellainen ihan ok ottelu, mikä on tältä matsilta ihan hyvä suoritus mutta WrestleManian Main Eventilä varsin heikko saavutus.

* *


Eipä tätä WrestleManiaa voi pahemmin kehua. Yksi ***½-ottelu. Yksi ***-ottelu. Muuten lähinnä kädenlämpöisiä suorituksia. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että tästä Maniasta puuttui WrestleMania-tunnelma täysin. Ero viime vuoden WrestleMania X:n ja tämän välillä on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka tapahtuma oli kuinka täynnä kaikenlaisia julkkiksia, tämä kökössä Hartfordin areenalla järjestetty tapahtuma tuntui lähinnä sellaiselta ihan ok:lta väli-ppv:ltä. Sellaisenakin tämä oli vain Kehno, WrestleManiana yksi kaikkien aikojen huonoimmista Manioista.

Wikipedia: WWF WrestleMania XI

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.12.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Uncensored 1995

Next post

Arvio: WWF In Your House 1

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.