Arvio: Best in the World 2015

Sijainti: New York City, New York (Terminal 5)

Päivämäärä: 19.6.2015

Yleisömäärä: TBA

Enska kirjoittaa Ring of Honorista. Mitä on tekeillä!

Todetaan heti alkuun, etten ole ROH:n suurin ystävä. Ongelmani on lafkan lajityypissä, liian hikisessä meiningissä. Jos WWE:n painigenre on ”entertainment”, ROH:n oma on lähinnä ”pro wrestling”. Koska itse diggaan viihteestä enemmän kuin urheilusta, nautin helpommin WWE:n edustamasta tyylistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö osaisi ottaa myös siitä ns. hikisestä meiningistä iloa irti. Esimerkiksi ROH:n alkuvuosina olin itse asiassa suuri fani, joka nautti jokaisesta kierrevoltista, hyppypotkusta ja ilmiömäisestä spotista täysin rinnoin. Myöhemmin olen yhtä kaikki (monesta eri syystä) ajautunut vahvemmin viihteen ystäväksi, jolle spotit ja voltit eivät ole kaikki kaikessa.

Miksi sitten kirjoitan ROH-arvion, ja onko kirjoitukseni puolueellinen? Lyhyestä virsi kaunis: kirjoitan, koska inspiroiduin. Best in the World oli todella kiinnostava tapahtuma ja osoitus siitä, että Ring of Honor voi maistua hyvältä myös kaltaiselleni skeptikolle.

Singles Match

Donovan Dijak vs. Mark Briscoe

Olen viimeksi katsonut kokonaisen ROH-tapahtuman vuosia sitten, joten Dijak oli minulle täysin tuntematon painija. Mark Briscoe on sen sijaan ikivanha tuttu ja kaikesta päätellen muuttunut viime vuosina jonkinlaiseksi luolamieheksi. Mikäs siinä – mies on luolamiehenä kuin luotu rähjäiselle ODB:lle, joka oli kannustamassa häntä tässä ottelussa. Dijakia taasen kannusti aina yhtä kyseenalainen Truth Martini, jolla on todella persoonallinen ulkonäkö.

Tämä ottelu oli muutoin hyvin tyypillinen ROH-matsi, mutta yksi spotti nousi ylitse muiden – ja ikävä kyllä väärällä tavalla. Dijak nimittäin junttasi Briscoen raa’asti kehästä ulos, jolloin Mark laskeutui voimakkaasti suoraan selälleen kehän ulkopuolelle. En ole enkä tahdo olla kukkahattutäti, mutta mielestäni tuo oli tarpeettoman vaarallinen ja suorastaan kauhistuttava hetki. Tuollainen spotti voisi helposti johtaa vaikkapa painijan halvaantumiseen, enkä minä tahdo nähdä mitään sellaista. Kaiken lisäksi tuon hirveän spotin teho koki täydellisen inflaation, kun Briscoe nousi nopeasti ylös ja tappeli taas Dijakia vastaan tasaväkisesti. Se harmitti, sillä spotista olisi voitu kehittää vaikka minkälainen tarina, mutta nyt se jäi vain satunnaiseksi ja – edelleen – tarpeettoman vaaralliseksi tilanteeksi.

Arvosana: 4/10

Tag Team Match

The Decade vs. ACH & Matt Sydal

The Decade (suom. vuosikymmen) koostuu BJ Whitmeristä ja Adam Pagesta sekä heidän manageristaan, joka on ROH:n selostajana toimivan Steve Corinon poika. Matt Sydal on puolestaan ex-WWE-painija Evan Bourne, joka oli viime vuosikymmenen puolivälissä yksi koko maapallon potentiaalisimmista high flying -painijoista. Sydal on siksi hyvä tag-partneri ACH:lle, joka on niin ikään lennokas painija.

Myös ottelun alku oli lennokas. ACH ja Sydal pyörittelivät Whitmeriä ja Pagea näyttävästi, jolloin muistin, kuinka uskomattoman sulava ja ketterä Sydal onkaan. Pian matsin tempo kuitenkin hidastui. Se oli sääli, sillä etenkin Sydal on sellainen ottelija, joka on parhaimmillaan täysin sekopäisissä matseissa. Lopulta käteen jäi vähän vaisu ottelu, joka ei saanut allekirjoittanutta hyppimään riemusta.

Arvosana: 4/10

Singles Match

Silas Young vs. Dalton Castle

Kahden vähän nihkeän ottelun jälkeen pelkäsin, että ROH on yhä se sama vanha ROH, joka ei yksinkertaisesti ole mieleeni. Sitten paikalle pärähtää kaksi hahmoa, joista toiseen (Young) olin kyllä tutustunut ja rakastunut jo aikaisemmin ja jotka ovat timanttisia olentoja. Eritoten Young on tosiaan kerrassaan huikea mies ”viimeisenä aitona miehenä” keskellä tätä modernia yhteiskuntaa, jossa tunteellinen mies on ehkäpä noussut maskuliinista lihaskimppua himotummaksi stereotyypiksi. Eikä se huikeus johdu pelkästään hahmosta, vaan myös Youngin ulkonäöstä: Silas todella näyttää jo kasvonpiirteiltään mieheltä, joka on matkustanut aikakoneella 1940-luvulta nykyaikaan. Dalton Castle on sen sijaan täysin päinvastainen kummajainen, joka hengaa kahden Orlando Jordanilta näyttävän tummaihoisen pojan kanssa. Melkoinen soppa, siis.

Itse ottelu ei tosin noussut yhtä korkealle kuin olin toivonut. Hyvä ja ennen kaikkea hauska se oli kyllä, mutta ei kuitenkaan mikään täyspotti. Erityisesti naureskelin niinä hetkinä, kun Castle kaatui maahan, jolloin hänen kannustajansa alkoivat aina herätellä häntä heiluttelemalla jonkinlaisia lehtiä miehen naaman edessä. Vaikea selittää kirjoittamalla, katsokaa itse – ette pety! Paras ottelu tähän asti, mutta keskinkertaista tasoa silti.

Arvosana: 5/10

Tag Team Match

C&C Wrestle Factory vs. War Machine

Ette pety myöskään silloin, jos katselette tämän matsin. Ottelu on ehkä lyhyt (kesto vain 3:37) mutta samalla todella energinen ja intensiivinen. Se kertoo myös kivan tarinan, jossa C&C Wrestle Factoryn atleetit (Cedric Alexander ja Caprice Coleman) yrittävät heti alussa yllättää War Machinen (eli Raymond Rowen ja Hansonin) nerokkaalla juonella, joka ei kuitenkaan kanna hedelmää. Silloin pääsee helvetti irti, sillä War Machine on joukkue, joka koostuu kahdesta pelottavasta hirviöstä.

Kertakaikkiaan mukava ottelu. Toi jollain lailla mieleeni 80-luvun lopun tai 90-luvun alun WWF:n, jossa nähtiin paljon tämänkaltaisia matseja. Mainio piristysruiske!

Arvosana: 8/10

#1 Contender’s Three-Way Match

Michael Elgin vs. Moose vs. Roderick Strong

Roderick Strong on vanha tuttu, ja Michael Elgin nousi ihmisten tietoisuuteen viimeistään silloin, kun hän nousi ROH:n mestariksi, mutta Moose on (ainakin minulle) uusi ilmiö. Todella vakuuttava ja kylmän karismaattinen härkä (vai pitäisikö sanoa hirvi), jolla todella on sitä kuuluisaa presenssiä – ja ihan pirun kuuma silmälasipäinen valetti vierellään. Moose! Moose! Moose!

Strong ja Elgin edustavat sitten taas sitä osastoa, jota pidän kuivana. Etenkin Strong on painija, joka vaikuttaa enemmän urheilijalta kuin hahmolta, jolloin mies on yhtä kiinnostava kuin kuka tahansa satunnainen seiväshyppääjä yleisurheilukilpailussa. Elgin on sentään vähän värikkäämpi ottelija ja herättää kiinnostusta painityylillään, joka on paikoitellen yllättävän pirteä.

Vaan eipä sillä, tällainen kolminottelu ei oikeastaan edes tarvitse hyviä hahmoja tai koukuttavaa tarinaa. Elgin, Moose ja Strong pistivät nimittäin pystyyn ihan hitollisen show’n, joka painoi koko ajan enemmän ja enemmän kaasua pohjaan. Jännittäviä tilanteita, näyttäviä spotteja ja päätöntä äksöniä – Ring of Honoria parhaimmillaan! Ynnätään tähän dramaattinen käänne, joka tapahtui ottelun jälkeen, ja Enska on iloinen.

Arvosana: 8/10

6-Man Tag Team Match

Kingdom vs. Bullet Club

Iloinen olin myös tämän ottelun aikana. Vaikka vielä äskön kritisoin, että Roderick Strong vaikutti liian paljon urheilijalta ja liian vähän hahmolta, niin joillekuille painijoille se on vain hyvä juttu. Esimerkkeinä tällaisista painijoista toimivat mm. Brock Lesnar ja AJ Styles. Hitto sentään, että Styles vaikutti tässä ottelussa supertähdeltä! Ei vaadittu muuta kuin IWGP:n mestaruusvyö ja presenssi, siinä se, ja se presenssi sai jokaisen AJ:n teoista vaikuttamaan harkitulta, laskelmoidulta ja ennen muuta merkittävältä. Syntyi ajatus, että AJ todella on maailman paras, ja miten maailman paras painii? Täydellisesti.

Young Bucks on toinen esimerkki presenssin merkityksestä. Kaksikolle on kehittynyt niin kova maine, että he tuntuvat Stylesin tavoin todellisilta supertähdiltä, ja koska myös koko Bullet Club on todella kuumaa kamaa, Styles ja Young Bucks olivat joukkueena suorastaan ilmiömäinen liittoutuma. Samalla myös Kingdom tuntui tavallista suuremmalta – ja heitä manageroiva Maria sen vuoksi tavallista seksikkäämmältä. Talking ’bout big match feel, sanoisi jenkki!

Ottelu oli siis maaginen. Rakastin jokaista sekuntia, jonka AJ Styles vietti kehässä, ja kun AJ oli vaihdossa, kehässä oli jompikumpi Young Bucksin jäsen. Ei voi kuin voittaa. Lisäksi rakastin (ja rakastan) Bucksin superpotkuspämmiä ja ”Suck it!” -vittuilua, joka on ikään kuin tietynlainen tosielämän meemi. Innostuin myös siitä, että Bullet Club tuhosi Marian, sillä se vahvistaa Bullet Clubin mainetta ja kertoo joukkueesta oleellisen: heitä on syytä varoa, oikeasti. Kaiken kruunasi Adam Colen sankaritarina ottelun kliimaksissa; on harvinaista, että vihattu painija taistelee yhtä sitkeästi ja sankarillisesti kuin Cole teki. Ei ihan täyden kympin veroinen koitos, mutta todella upea matsi yhtä kaikki.

Arvosana: 9/10

ROH World Tag Team Championship
No Disqualifications Match

reDRagon vs. The Addiction (c)

Lisää laatupainia oli luvassa, kun kehään astelivat Christopher Daniels, Frankie Kazarian, Bobby Fish ja Kyle O’Reilly. Vuorossa oli kaiken lisäksi hardcore-ottelu, joka oli ihan tervetullut käänne singles-matsien keskellä. Eikä kestänyt pitkään ennen kuin ottelijat jo tappelivat sisääntulorampilla, (sopivan) vaarallisesti.

Täytyy sanoa, että tämä matsi tuntui pettymykseltä. Syy on epäilemättä se, että Bullet Club yksinkertaisesti tyhjensi pöydän. Fiilis oli vähän sama kuin Elimination Chamberissa tai Money in the Bankissa, kun John Cena ja Kevin Owens olivat varastaneet show’n. Sitä ei millään jaksa innostua ottelusta, jonka näkee heti mestariteoksen jälkeen, ellei sitten se mestariteoksen jälkeen nähtävä ottelu ole vielä sitä mestariteosta parempi tapaus. Näin ei tällä kerralla tosin ollut, sillä vaikka reDRagon ja Addiction ottelivat hyvin, niin tästä puuttui edeltävän ottelun tunnelma ja taika. Mukava mättö, mutta paikka kortissa väärä.

Arvosana: 7/10

ROH World Championship Match &
ROH World Television Championship Match

Jay Briscoe (c) vs. Jay Lethal (c)

Jay Briscoe on mies, jonka en koskaan uskonut nousevan ROH:n mestariksi. Briscoe on toki ollut mahtava painija aina, mutta jotenkin näen hänet edelleen vain sinä sekopäisenä tag team -ottelijana, joka on nimenomaan joukkue-, ei yksilöpainija.

Tai ainakin näin, ennen kuin katselin tämän matsin.

Ottelu ei ollut yhtä hyvä kuin Bullet Club vs. Kingdom, sen sanon suoraan. Tai no, en osaa sanoa, kumpi otteluista oli objektiivisesti parempi, mutta itse nautin Bullet Clubista enemmän kuin Lethalista ja Briscoesta yhteensä. Matsi oli joka tapauksessa mainio ja sisälsi niitä elementtejä, joiden vuoksi Ring of Honoria palvotaan: urheiluhenkeä, suoraviivaisuutta ja puhdasta painia. Toki soppaa sekoitti Lethalin manageri Truth Martini kepulikonsteineen, mutta hänet häädettiin ennen ottelun lopputaistelua kehäalueelta pois. Näin ollen matsin kliimaksi oli silkkaa Ring of Honoria, kahden tasaväkisen gladiaattorin helvetillistä taistelua, ja se kliimaksi päättyi katarsikseen, kauniiseen sellaiseen.

Voi olla, että arvosanaani rokottaa nyt se, etten ole seurannut Lethalin ja Briscoen feudia tarpeeksi tarkasti. En toisin sanoen päässyt tarinaan yhtä syvälle sisään kuin ne, jotka tuntevat juonikuvion läpikotaisin ja yhdistävät siihen vahvoja mielipiteitä. Puhtaana painiotteluna Lethal vs. Briscoe oli yhtä kaikki hieno teos, jonka tempo oli alkuun hyvin hidas ja muuttui sitten järjestelmällisesti nopeammaksi ja kuumemmaksi. Tunnelma ja flow olivat tässä siis todellakin kohdallaan, mutta tarinankerronta ei tyhjentänyt pajatsoa esim. Bullet Club vs. The Kingdomin lailla. Komein (ja samalla pelottavin) spotti oli ehdottomasti se, kun Briscoe iski Lethalille Jay Drillerin apronilta pöydän läpi maahan.

Hieno ottelu siis kaiken kaikkiaan, ja jätti kyllä minuun sellaisen vaikutuksen, että tätä on saatava lisää.

Arvosana: 8/10

Kokonaisuudessaan Best in the World 2015 oli raikas tapahtuma, joka ei tuntunut yhtään tunkkaiselta. En edelleenkään ole ROH:n suurin ystävä enkä pidä liiallisesta urheilullisuudesta, mutta toisinaan tällainen paini kolahtaa. Erityiskiitos täytyy antaa Bullet Clubille, jonka jokainen jäsen tuntui maailmanluokan tähdeltä. Etenkin AJ Styles tuntuu nykyään elämää suuremmalta painijalta, maailman parhaimmalta sellaiselta. Aion katsoa myös seuraavan ROH-tapahtuman, se on vissi!

Tapahtuman arvosana: 8/10

Ring of Honorin viikoittaisesta televisio-ohjelmasta, ROH Wrestlingistä, voi keskustella täällä!