WWF-painija David Schultz puolusti showpainin saloja lyömällä toimittajan tainnoksiin ja sai kenkää – Keräsimme kuusi kummallista tapausta, joissa kayfabea rikottiin

Vuonna 1989 Vince McMahon todisti New Jerseyn senaatin edessä, että showpaini on  ennenkaikkea viihdettä, eikä aitoa kamppailua. Kayfabe oli täten ikuisesti kuollut. Jim Cornetten podcastia kuunnelleet voisivat helposti kuvitella, että siihen asti showpainin maine todellisena kamppailuna olisi ollut vedenpitävä, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Kayfaben verhoa on raotettu lukuisat kerrat siitä lähtien kun lajin suosio alkoi hiljalleen kasvamaan 1900-luvun alussa – niin ikään painibisnekseen kuuluvien henkilöiden myötä kuin myös median, kuten elokuvien kautta. Esittelen tässä muutaman mielestäni mielenkiintoisen esimerkin.

Jack Pfefer

Jack Pfefer (1894-1974) oli Puolassa syntynyt juutalaistaustainen painipromoottori, joka nousi menestyksekkääksi painimanageriksi 20-luvulla tuomalla lukuisia itäeurooppalaisia raskaansarjan painijoita amerikkalaisia sankareita vastaan. Vuonna 1929 Pfefer siirtyi New Yorkiin Jack Curley-nimisen promoottorin siiviin, joka oli vielä näihin aikoihin yksi painibisneksen voimakkaimmista hahmoista, joka muun muassa loi eräänlaisen NWA:n kaltaisen toimielimen 20 vuotta ennen NWA:ta. Pfeferin rooli tässä promoottorien yhteistyössä oli etsiä painilahjakkuuksia – erityisesti eurooppalaisia sellaisia.

Vuonna 1932 Curleylle ja hänen suosituimmalle painijalleen, Jim Londosille, tuli välirikko. Jack Pfefer siirtyi Londosin leiriin, mutta pian Curley ja Londos paikkasivat välinsä ja jatkoivat yhteistyötään, mikä jätti Pfeferin yksin ilman liittolaisia. Tästä katkeroituneena Pfefer päätti tehdä jotain ennenkuulumatonta: hän otti yhteyttä New York Daily Mirrorin toimittajaan ja paljasti tälle kaikki showpainin salat. Pfeferin julkistuksella oli vakavat seurauksensa. Monet lehdet lopettivat showpainista uutisoinnin lehdissään (joskin on huomautettava, että on myös lukuisia lehtiä, jotka aavistivat painin olevan teatteria ja eivät koskaan alkujaankaan suostuneet kirjoittamaan siitä) ja aiemmin menestyksekkään New Yorkin alueen katsojamäärät hupenivat reippaasti, eikä ne palannetkaan ennalleen kuin vasta n. 30 vuotta myöhemmin Bruno Sammartinon noustessa parrasvaloihin.

Pfefer ei paljastuksensa jälkeen luopunut urastaan showpainissa, vaan jatkoi kahta kauheammin. Toisin kuin muut aikalaisensa, Pfefer keskittyi tapahtumissaan show-aspektiin bookkaamalla hirviömäisiä ja kummallisia painijoita kuten French Angelia, joka oli monella tapaa Andre the Giant ennen Andre The Giantia. Pfeferiä voikin pitää tietyllä tapaa sports entertainmentin isänä. Myöhemmin urallaan 60-luvun lopulla hänen tapahtumissaan näkyi usein suosittujen painijoiden feikkiversioita, kuten “Hobo Brazil”, “Bruno Sanmartino” ja “Bummy Rogers” – joista viimeisenä esiintyi itse Ron Garvin!

Tuomari ja painijat ovat solmussa elokuvassa ”Nothing Sacred.”

Nothing Sacred

Pferein paljastuksien myötä painin maine ei 30-luvulla ollut kovinkaan mairitteleva ja oivana esimerkkinä siitä on vuoden 1937 elokuva Nothing Sacred. Elokuvassa epärehellinen uutistoimittaja Wally Cook etsii kuumeisesti kuumaa skuuppia ja löytää sen radium-myrkytyksestä kärsivästä kaunottaresta, Hazel Flaggista, jolla on vain muutama viikko aikaa elää. Paitsi että koko juttu on vale ja kyseinen nainen on terve kuin pukki – mutta ei sen väliä, sillä hänestä tulee julkkis.

Valheet, huijaukset ja epäpyhyys on elokuvan teema ja erittäin pistävästi se näkyy elokuvan alkupuolella, kun Cook ja Hazel käyvät katsomassa showpainia. Painijat viskelevät toisiaan ja tuomaria samalla kun Wally Cook luennoi Hazelille, miten showpaini on silkkaa huijausta ja teatteria. Matsi kuitenkin keskeytyy kesken otteen, kun kehäkuuluttaja saapuu kertomaan yleisölle, miten traagisen kohtalon kärsinyt Hazel Flagg on yleisössä ja miten he pitävät hiljaisen hetken hänen kunniakseen. Tämän jälkeen painijat palaavat takaisin edellisiin kummallisiin painiasentoihinsa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nothing Sacred on tätä nykyä public domain -elokuva.

Painikohtaus alkaa kohdasta 24:14.

”Bone Crusher” pitää Hagania jalkalukossa elokuvassa ”Torchy Blane: Playing With Dynamite.”

Torchy Blane #9 – Playing With Dynamite

Torchy Blane oli suhteellisen suosittu elokuvasarja 30-luvun lopulla, joka kertoi menestyksekkäästä naisreportterista (Torchy Blane), joka ratkoi rikoksia nopeammin kuin hänen aviomiehensä, komisario Steve McBride. Kyseinen elokuvasarja oli tietyllä tavalla poikkeuksellinen aikaansa nähden, sillä Torchy Blanen rooli oli harvinainen menestyksekkään, älykkään ja taitavan uranaisen rooli Hollywoodissa. Teräsmiehen tyttöystävä, Lois Lane, rakennettiin paljon Torchy Blanen pohjalta.

Torchy Blane-sarjan viimeiseksi jääneessä osassa, “Playing With Dynamitessa” (1939) on showpaini isossa roolissa. Komisario Steve McBriden sidekick – Hagan – kertoo olleensa taitava painija nuorempana laivastossa. Hän jopa pitää yhä mestaruusvyötä yllään. Monien kommelluksien ja erehdyksien kautta hän päätyy ottelemaan elokuvan päätöskohtauksessa, missä hän kohtaa entisen laivastotuttunsa, paikallisen raskaansarjan mestarin “Bone Crusherin” – jota esitti 30- ja 40-luvun painija Tiny Roebuck. Mielenkiintoisen tämän tekee se, miten paini kuvataan. Raskaansarjan mestari ei ole varma onko Hagan – joka painii nimellä, jota mestari ei tunnista – “rehellinen” eli toisinsanoen, joutuuko hän painimaan oikeasti vai onko tämä matsi show’ta. Nähdessään Haganin hän kuitenkin helpottuu, sillä kyseessä onkin hänen vanha tuttunsa ja aloittaessaan pystypainin miehet vaihtavatkin kuulumisiaan, sekä kertovat millaisia spotteja haluavat ottelussa tehdä.

Tiukka jalkalukko saa yleisön lyömään vetoa lopputuloksesta ”Don’t Be a Suckerin” alussa.

Don’t Be a Sucker

Don’t Be a Sucker on Yhdysvaltain sotaministeriön tilaama antifasistinen ja antirasistinen opetuselokuva vuodelta 1943 (ja julkaistu uusiksi hieman muunneltuna 1947). Kyseinen lyhytelokuva palasi hetkellisesti viraaliksi Charlottesvillen tapahtumien myötä elokuussa 2017, minkä jälkeen USA:n kansallinen arkisto julkaisikin kyseisen lyhytelokuvan youtube-kanavallaan.

Painifanin kannalta kiinnostavan tästä tekee se, että kyseinen lyhytelokuva alkaa painiottelulla, missä voiceover kysyy, että eikö näytäkin feikiltä. Kertoja paljastaakin heti perään, että tietenkin se näyttää feikiltä – se on feikkiä, mutta silti jotkin typerykset ovat valmiita uhkapelaamaan lopputuloksista. Sama kertoja rinnastaa saman typeryyden korttipeleihin ja muihin tilanteisiin, missä ihmiset tulevat huijatuiksi.

Mario Galento oli rajun näköinen mies

Mario Galento

Mario Galenton (1915-1989) urasta ei ole paljoakaan tietoa. Hän oli veteraanipainija eri territorioissa 30-luvulta eteenpäin, mutta hän ei koskaan voittanut esimerkiksi merkittäviä mestaruuksia. Vuonna 1974 58-vuotiaan Galenton painiura oli merkittävässä laskussa. Hän työskenteli näihin aikoihin Memphisissä, mutta hän pääsi esiintymään hyvin harvoin Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin tähdittämässä territoriossa. Kohtelustaan suivaantuneena Galento päätti ottaa ohjat käsiinsä ja TV-nauhoituksissa keskeytti Lawlerin ja Jarrettin välisen ottelun hyökkäämällä Jarrettin kimppuun. Lawler kirjoittaa kirjassaan “It’s Good To Be The King… Sometimes” seuraavaa:

“It looked really stupid, but I had to go help the guy who’d just been my opponent two seconds before. I pulled Galento off Jerry and Jerry started pummeling him, punching and kicking him. We get him out of the ring and he runs out of the studio. I had to try and fix the fact that I’d just help Jerry Jarrett. So I jumped out of the ring and went over to Lance Russell and grabbed the microphone. I said, “Let that be a lesson to everybody. I don’t need any help beating this punk. [Meaning Jerry Jarrett.] This punk is mine, and nobody’s going to beat him up except me. Anyone with any other ideas, you’ll have to go through me first.”

Galenton mielivaltaisen suunnittelemattoman teon jälkeen Galento suljettiin painimaailman ulkopuolelle ja sai porttikiellon 37 painiterritorioon. Siispä Galento päätti paljastaa ammatistaan lähes kaiken. Hän otti yhteyttä paikalliseen urheilutoimittajaan George Lapidekseen ja päätyikin hänen radio-ohjelmaansa. Galento kertoikin, miten promoottorit päättävät, että kuka voittaa ja kuka häviää ja jos ei tottele, niin saa potkut. Hän myös kertoo joitain muita salaisuuksia, kuten miten Garvinit eivät ole oikeasti sukua keskenään ja miten dropkickit ja piledriverit eivät oikeasti toimisi lainkaan. Galento kuitenkin muistuttaa jatkuvasti, että hän on kova jätkä oikeasti ja hän pystyisi voittamaan vastustajansa, jos hänen annettaisiin. Muutamia salaisuuksia hän ei kuitenkaan paljasta – ainakaan suoraan. Verenvuodatuksesta hän mainitsee, että kyseessä on aito veri, mutta hän ei kerro tarkalleen miten se tehdään – Mario vitsailee, että jos hän kertoisi, häntä syytettäisiin parranajo-tuotteiden mainonnasta.

Radio-ohjelman yhtenä kohokohtana on paikallisen rouvan soitto, jossa hän kertoo, miten hän ei ollut missään nimessä “wrasslingin” fani, mutta kertoi silti soittaneensa poliisit televisiossa näkemänsä väkivallan takia.

Vince McMahon ei nauttinut 20/20-ohjelman haastattelusta.

20/20 Expose on Pro Wrestling

Tämä on luultavasti tämän listan tunnetuin esimerkki – ainakin nykyään. Kukapa ei olisi nähnyt videopätkää, missä “Dr. D” David Schultz läimäisee 20/20-ohjelman toimittajaa, John Stosselia tämän kysyessä, että onko showpaini aitoa. Kyseinen pätkä onkin jäänyt historiaan yhdeksi tunnetuimmista esimerkeistä showpainijoiden kayfaben puolustamisesta.

20/20 on ABC-televisiokanavan uutismakasiiniohjelma, jossa sukelletaan inhimillisiin kysymyksiin. Vuonna 1984 USA eli Hulkamanian kultakautta ja showpaini oli kuumaa kamaa – joten 20/20 päätti jälleen kerran kysyä kysymyksen, joka oli paljastettu vuosien varrella jo useasti: onko showpaini aitoa?

Yhtenä showpainin salaisuuksia paljastavana henkilönä on Eddy Mansfield, joka oli alakortin painija Floridasta. Hän paljastaa, miten painijat saavat iskut näyttämään näyttävimmiltä hyppäämällä ilmaan ja miten painijat vuotavat verta avaamalla otsansa partaterillä. Toisena paljastajana on Jim Wilson, joka oli yrittänyt haastaa NWA:n oikeuteen jo 1980 epäoikeudenmukaisuuksista. Heidän motivaationaan näihin paljastuksiin on se, että heidän mukaan promoottorit ovat kohdelleet heitä huonosti. Mansfield pääsi mustalle listalle valitettuaan julkisesti, miten painijoiden terveydestä ei pidetä huolta. Wilson taas kertoo saaneensa potkut, koska ei suostunut seksiin homoseksuaalisen promoottorin kanssa.

Erityisen huomattavaa on, että 20/20 pääsi haastattelemaan nousukiidossa olevaa Vince McMahonia. Hän kiistää, että WWF:n tulokset olisivat ennaltamääriteltyjä tai että tietäisi mitään parranajoteristä.

David Schultz hyllytettiin showpainista tämän jälkeen ja sai pian myös potkut WWF:stä. Schultz väittää kuitenkin yhä, että Vince McMahon pyysi Schultzia iskemään Stosselia. John Stossel haastoi WWF:n oikeuteen, mutta asia hyvitettiin oikeuden ulkopuolella ja Stossel sai  tästä 420 tuhatta dollaria. Viisi vuotta myöhemmin McMahon todisti, että showpaini on show’ta – ei urheilua.

Jim Wilsonin painiurasta ei tullut enää koskaan mitään, mutta hän yritti pitkään, että showpainimaailman likaiset käytännöt tulisivat julki. Hän esiintyi muun muassa WrestleMania 5:sta tutun Morton Downey Jr.:n  talk show’ssa väittelemässä Dave Schultzin ja Lou Albanon kanssa 1980-luvun lopulla.

Eddie Mansfieldin painiura jäi jäihin noin 20 vuodeksi, mutta 2000-luvun alussa hän toimi tuottajana lyhytikäiseksi jääneessä Xcitement Wrestling Federationissa.