Impact WrestlingKolumnit

Kolumni: Minä ja Impact

Vielä jokunen vuosi sitten TNA:na tunnettu Impact Wrestling on monille kirosana ja huonon käsikirjoituksen symboli. Impactia on pidetty painimaailman torakkana aivan syystä, sillä se on selvinnyt monista mullistuksista vuosien varrella, mutta se tuottaa nykyään mielestäni erinomaista painia.


Ei liene mikään salaisuus, että Impact Wrestling on suosikkipainipromootioni tällä hetkellä. Olen tuonut asian ilmi niin Facebookissa, Smarksiden Discord-palvelimella ja podcast-aalloilla, välillä varmasti jopa  ärsyttävyyteen saakka.

Miksi sitten pidän siitä?

En vastaa vielä tuohon kysymykseen, vaan kerron ensin historiani TNA:n ja myöhemmin Impactin seurassa.

Vuonna 2007 olin seurannut showpainia muutaman vuoden ja olin kovaa vauhtia “smarkkiutumassa”. Seurasin entistä enemmän painimaailman huhuvirtaa sekä sukelsin syvemmälle lajiin. Samoihin aikoihin WWE:n tarjonta siirtyi maksukortin taakse, ja maksukortti tuli hankittua, tosin WWE:n ulkopuolisista syistä. Siellä maksukortin takana oli myös Eurosport.

Eurosport näytti epämäärisellä aikataululla TNA Wrestlingiä. Eräs yö kanavasurffatessani osuin Eurosportille. Tiesin, että kanava näyttää joskus painia ja nimenomaan tätä TNA:ta, näin olin internetistä lukenut ja tottahan sen on oltava kerta se netissä lukee.

Vihreät laservalot, kuusikulmainen kehä, rosoinen presentaatio. Christian Cage ja Kurt Angle. Oli siellä myös AJ Styles, Samoa Joe, Cristopher Daniels ja monia muita. Christianin ja Anglen tunnistin WWE:stä, mutta heidän näkeminen erilaisessa ympäristössä ei vain tuntunut oikealta. Tuote tuntui sotkuiselta verrattuna kotoiseen WWE:hen. TNA:n seuraaminen jäi siihen.

Aikaa kului, monet painijat “ylittivät linjan” ja siirtyivät kuusikulmaiseen kehään ja seurasin kehitystä mielenkiinnolla sivusta. Yritin aina välillä katsoa jonkun jakson, mutta en päässyt puusta pitkälle. Se ei vain tuntunut omalta jutulta. “Miksi haluaisin katsoa tuotetta, joka tuntuu halvalta WWE-kopiolta”, kysyin itseltäni.

Jos olisin katsonut pintaa syvemmälle, olisin luultavasti ymmärtänyt syyn, sillä tuote oli näihin aikoihin aikalaiskirjoitusten perusteella erinomaista. Joka tapauksessa TNA jatkoi elämäänsä ja minä jatkoin omaani. Hulk Hogan ja Eric Bischoff saapuivat TNA:han ja tuottivat nykyään eräänlaisina wrestlecrap-klassikkoina pidettyjä kohtauksia. Hulk ja Eric katosivat ja TNA vaipui unohduksiin niin minun kuin varmasti monen muun fanin mielistä.

Painimaailman marginaalissa tapahtui. Lucha Underground nousi smarkkien huulille uniikilla ilmapiirillä sekä erilaisella kerrontatyylillä. Kehässä toiminta oli samanlaista mihin on totuttukin, mutta se miten tarina kulki kehän ulkopuolella erotti LU:n muista. Erikoisefektejä, taustamusiikkia, muutenkin kaikin puolin elokuvamaisempi tuotanto.

Matt Hardy oli kuulolla ja TNA:ssa nähtiin segmentti, joka räjäytti internetin.

Matt ja veljensä Jeff allekirjoittivat sopimuksen Slammiversary-tapahtumaan. Matt ja Jeff, molemmat entisiä WWE-painijoita ja täten tuttuja minulle tekivät jotain, joka tuntui aivan Lucha Undergroundilta. Tätähän voisi jopa katsoa!

Niin katsoinkin. WWE:ssä katsottiin myös, sillä sama tyyli yritettiin kopioida sinnekin sen ainoan erikoisen aktin repertuaariin. Wyatt Family vastaan New Day tapahtui ja joukkueet kohtasivat Perheen tiluksilla. Ja se tuntui halvalta kopiolta siitä, mitä Hardyt tekivät oikein TNA:ssa. Samaan aikaan Hardyjen ulkopuolinen toiminta TNA:ssa tuntui edelleen halvalta kopiolta WWE:stä.

Hardyt lähtivät WWE:hen ja samalla kuihtui myös kiinnostus koko TNA:han, jälleen kerran. Mutta kun olen jonkun katsomisen aloittanut, en sitä ihan helposti lopeta. TNA:n katsomisesta tuli osa viikko-ohjelmaa. Firma kävi jälleen lähellä tuhoa ja pelastajaksi muodostui Anthem Sports & Entertainment, vaikka siltä ei aluksi näyttänytkään.

TNA brändätään uudelleen Impact Wrestlingiksi, tosin Jeff Jarrettin Global Force Wrestlingin alaisena. Slammiversary 2017 tapahtuu ja Jarrettin GWF voittaa kaiken. Tuote on jälleen laimeata. Loppuvuonna 2017 Jeff Jarrett poistuu firmasta ja on osa WWE:n vuoden 2018 kunniagalleriaa. Impactissa kuhisee. Don Callis ja Scott D’Amore ottavat komennon. Ensimmäinen Callisin ja D’Amoren luotsaama maksulähetys Redemption käydään huhtikuussa 2018 ja se on smarkkipiireissä kehuttu. Sama tahti jatkui seuraavissa tapahtumissa ja on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Miksi siis pidän Impactista?

Impact ei ole unohtanut historiaansa, vaan on siitä jopa ylpeä. Menneisiin tapahtumiin viitataan ahkerasti viikoittaislähetyksissä. Omiin epäonnistumisiin suhtaudutaan terveellä huumorilla eikä satunnaisia huteja pyritä lakaisemaan maton alle.

Nykyinen Impact on hyvä sekoitus vanhaa ja uutta, Hardyjen hajonneen universumin (ja Lucha Undergroundin) perintö elää edelleen kehän ulkopuolella videopaketeissa, vaikka hahmot ovatkin toisenlaisia ja heillä ei ole mitään sidettä kumpaankaan universumiin.

Jokaiselle ottelulle on joku syy ja ottelut ovat painin laadullisesti kohdillaan. Mikään ottelu Impactissa ei tunnu täytteeltä, vaan jokainen asia tuntuu edistävän jotain kuviota. Jokaiselle asialle tuntuu olevan joku tarkoitus.

Hahmot elävät ja tuntuvat realistisilta. Kun historia otetaan huomioon, se näkyy myös painijoiden hahmoissa. Isojen häviöiden jälkeen ei palata takaisin isoa voittoa edeltävään hahmoon, vaan hahmot kehittyvät, elävät ja reagoivat muuttuneeseen tilanteeseen. Eddie Edwards on varmaan paras esimerkki tästä. Hahmo muuttuu koko ajan ja reagoi loogisesti.

Impact uskaltaa kokeilla. Intergender-painin tuominen valtavirtaan on jopa näin 2020-luvun kynnyksellä riski ja Impactissa ollaan asemoiduttu sen suhteen myönteiselle kannalle. Jalkovälillä ei ole merkitystä vaan taidoilla. Tessa Blanchard rikkoo lasikattoja ja se on aivan oikein.

Painijoita arvostetaan. Impact palkitsi alemman kortin painijoita taannoin palkankorotuksilla, koska tv-sopimus AXS-kanavalla varmistui. Se on kuitenkin painijoista ja heidän panostuksesta kiinni, miltä tuote tuntuu. Kunnia sille, kelle kunnia kuuluu.

Impactissa panostetaan nuoruuteen. Seuraavan ison nimen löytämisen pitäisi olla jokaiselle painifirmalle itsestäänselvyys, mutta Impact on tehnyt tässä selvästi hyvää työtä poimien hyviä, nuoria kykyjä palkkalistoilleen. Ace Austin ja Jordynne Grace niistä kirkkaimpina. Santana ja Ortiz lähtivät AEW:n leipiin, mutta joukkuedivisioona on edelleen hyvällä mallilla The North -joukkueen eli Ethan Pagen ja Josh Alexanderin johdattamana.

Katsominen on palkitseva kokemus. Kerronnassa otetaan huomioon vanhat tapahtumat ja koen fanina saavani sen mitä haluankin. Nautin fantasiabuukkauksesta ja viimeisen kahden vuoden aikana Impact on hyvin isolla prosentilla joko toteuttanut omat fantasiabuukkaukseni tai ylittänyt ne. En ole joutunut pettymään.

Nykyinen Impact on kaikkea sitä mihin aikoinaan WWE:hen tutustuessani rakastuin ja vielä paljon enemmän. Niin kutsutut ”LOLTNA-ajat” ovat muinaista historiaa ja niihin viitataan ehkä kieli poskella. Ja samalla WWE on muuttunut halvaksi kopioksi siitä mitä se oli sillioin joskus. Impact katsoo tulevaan, WWE katsoo menneeseen. Tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi ja ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että Impact Wrestling on täällä pysyäkseen ja tulee olemaan täällä vielä ydinlaskeuman jälkeenkin, kun planeettaa kansoittavat vain pelkät torakat.

Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Vuonna 2005 lajin pariin tiensä löytänyt kainuulainen. Painissa suuret tunteet ja isot käänteet ovat lajin suola. Painin ulkopuolelta sydäntä lähellä ovat vanhat videopelit, Aku Ankat sekä 80-luku.

Previous post

Viisi Pointtia: OTT 5th Anniversary

Next post

#MaanantainMatsi - Cody vs. Nick Aldis (2018)

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *