Kolumni: NWA Powerrr tarjoaa portin takaisin kayfabeen toisin kuin AEW Dynamite, joka pitää sitä pilkkanaan
Ludvig-palkinnot on nyt jaettu, ja mielestäni kaikkein kiinnostavin äänestystulos oli se, että NWA Powerrr hävisi AEW Dynamitelle vain kahdella äänellä ja oli lähellä voittaa parhaimman viikoittaisen painiohjelman palkinnon.
Tulos oli yllättävä, sillä Dynamite oli nähdäkseni ehdoton ennakkosuosikki. Se on nykyaikainen painiohjelma, joka tarjoaa modernia amerikkalaista painia eli nopeatempoista, spottipainotteista ja akrobaattista toimintaa.
Powerrr on sen täydellinen vastakohta. The Smashing Pumpkins -keulakuva Billy Corganin ja entisen WWE-käsikirjoittaja David Laganan visio on rentouttava aikamatka kauas 1980-luvulle, jolloin showpainia esitettiin kilpaurheiluna ja kayfabe oli vielä elossa.
Juuri tässä piilee mielestäni Powerrrin salaisuus ja perimmäinen syy siihen, miksi ohjelma vetoaa niin moneen katsojaan siitä huolimatta, että sen tyyli on kaukana siitä, mitä moderni Dynamite tarjoaa.
Powerrrin katsoja saa uppoutua kayfabeen eli showpainin taikaan.
Se – ei pelkkä nostalginen estetiikka – on pohjimmiltaan tekijä, joka erottaa Powerrrin kaikista muista nykypäivän painiohjelmista, ennen muuta Dynamitesta ja WWE:n tuotoksista, jotka eivät edes yritä ylläpitää immersiota siitä, että kehätoiminta perustuisi kilpaurheilun kaltaiseen ammattilaispainiin.
Samalla se on tekijä, jota en oikeastaan edes tajunnut kaipaavani näin paljon. On kuin palaisi katsojana juurilleen, joista on joutunut luopumaan aivan liian kauan sitten.
Kaikki on kiinni presentaatiosta – siitä, millä tavalla tuotetta esitetään katsojille. Kun NWA:n maailmanmestari Nick Aldis saapuu ruutuun, mies on aina pukeutunut vaatteisiin, joihin tavallisella tallaajalla ei olisi kuuna päivänä varaa. Näin katsojalle syntyy käsitys siitä, että Nick Aldis on rikas mies, ja rikas hänestä on tullut siksi, että hän on NWA:n maailmanmestari.
Jo tämä nostaa NWA:n maailmanmestaruuden arvon pilviin, ja mitä arvokkaammalta mestaruus tuntuu, sitä enemmän sen kohtalo kiinnostaa.
Edelleen tätä mestaruuden arvokkuutta lisää ikääntyvän Tim Stormin tragedia. Stormin koko elämä muuttui sen jälkeen, kun hän hävisi Aldisille ottelussa, jonka panoksena oli se, ettei Storm saisi hävitessään enää ikinä otella NWA:n maailmanmestaruudesta. Stormia haastateltiin tämän jälkeen monesti, jolloin alleviivattiin sitä, kuinka suuren menetyksen vanha painija oli kärsinyt.
Kun Stormin ääni alkaa vapista, katsoja alkaa uskoa.
Samaan aikaan Dynamitessa ottelijat kerääntyvät kerta toisensa jälkeen yhteen sumppuun kehän ulkopuolella, jotta joku voi taas kerran loikata kierrevoltilla koko konkkaronkan niskaan ja huudattaa helppoa yleisöään.
Seuraavassa ottelussa Dustin Rhodes iskee kuin muina miehinä Canadian Destroyerin kaltaisen täysin absurdin hyökkäyksen kehän reunalla, jolloin Sammy Guevara iskee päänsä kehän kovimpaan kohtaan – ja jatkaa sen jälkeen ottelua.
Hetken päästä ruutuun kävelee maailmanmestari Chris Jericho, joka nousi kyseiseksi mestariksi päihittämällä miehen, joka taisteli tästä mahdollisuudesta muun muassa täysin välinpitämätöntä Orange Cassidya vastaan ottelussa, jonka osallistujat oli revitty syvältä Brian Knobbsin reiästä.
Kaikki on niin sekalaista ja hämmentävää, ettei vanhan koulukunnan selostaja Jim Ross kykene kertomaan katsojille johdonmukaisesti, mitä ohjelmassa tapahtuu ja mihin katsojien tulisi uskoa – ja jokainen epärealistinen, milleniaalinen videopeliottelu ajaa katsojaa yhä kauemmaksi kayfabesta, joka perustuu nimenomaan realismiin.
Ero ei toki ole täysin mustavalkoinen. Esimerkiksi moni Codyn segmentti on imaissut katsojansa syvälle kayfabeen, mutta sieltä on jouduttu silmänräpäyksessä pois, kun ruutuun on rävähtänyt selittämättömän, täydellisen ja salamannopean hahmonmuutoksen tehnyt Brandi Rhodes, sirkustaiteilijat Matt ja Nick Jackson tai Jon Moxleyn kaltaista uhkaavaa tappelijaa vastaan tasaväkisesti taisteleva narukätinen kaljamaha Joey Janela.
Esimerkiksi Brandi Rhodesin hahmo on niin epäuskottava, että se pitää kayfabea pilkkanaan. Sama vaikutus on The Young Bucksin akrobaattisella ottelutyylillä, jota ei voi ottaa vakavasti – saati sitten Janelaa, joka häviäisi oikeassa kamppailussa Moxleylle nopeammin kuin herra Vincent Kennedy McMahon nousee Saudi-Arabian ilmatilaan silloin, kun WWE:n painijat joutuvat kruununprinssi Mohammad bin Salmanin panttivangeiksi kauniiseen ja progressiiviseen Jeddan kaupunkiin.
Dynamite ei yksinkertaisesti tarjoa mahdollisuutta uppoutua siihen immersioon, jota monet katsojat janoavat. Sen sijaan ohjelma suhtautuu koko ajatukseen realistisesta kilpaurheilun simulaatiosta huumorilla, mikä silittää ainakin allekirjoittanutta vastakarvaan: pohjimmiltaan Dynamite pitää showpainia pilkkanaan.
Niin toki tekee myös WWE, mutta Vince McMahon on jo aikoja sitten sen julistanut, ettei hänen friikkisirkuksensa ole painia, vaan urheiluviihdettä.
Ja niin saattaisi tehdä myös Powerrr, jos esimerkiksi Question Mark ei olisi nimenomaan rakkauskirje kayfabelle.
Question Mark ottelee tavalla, joka näyttää pelletappelulta, ja sitä se myös on. Samalla NWA:n yleisö kuitenkin syö kyseisen omituisen taistelijan kädestä, sillä Powerrr on ohjelma, joka avaa portin kayfabeen. Tässä immersiossa katsoja saa luvan uskoa siihen kaikkeen, mitä NWA:n universumissa tapahtuu, jolloin voimme lapsenomaisesti leikkiä, että kyseinen ottelija todella on mystisen itämaisen kamppailulajin maestro.
Samalla tavalla voimme leikkiä, että Nick Aldis todella on NWA:n maailmanmestarina poikkeuksellisen rikas mies – tai että Tim Storm todella on onnensa pohjalla, koska menetti oikeutensa otella kyseisestä maailmanmestaruudesta.
Voimme uskoa.
Tämä, kuten todettua, johtuu ohjelman presentaatiosta. Powerrrissa – toisin kuin WWE:ssä – selostajat eivät vähättele otteluiden tai ottelijoiden merkitystä, vaan kertovat meille tarinaa, joka alinomaa vahvistaa kayfabea, ja Powerrrissa – toisin kuin WWE:ssä ja AEW:ssä – tästä tarinasta pidetään johdonmukaisesti kiinni myös kehässä, jossa kaikki tapahtuu koherentin kayfaben raameissa.
Tämä on se tekijä, joka toteutuu NWA:ssa paremmin kuin missään muussa länsimaisessa promootiossa tällä hetkellä ja joka saa Powerrrin tuntumaan poikkeukselliselta painiohjelmalta aikana, jolloin kayfabea on uhrattu ”tajunnanräjäyttävän” pikaruokapainin ja ”universumia muuttavan” sisäpiirihuumorin pirullisella alttarilla.
No Comment