Mayweather ja Pacquiao – miksi showpaini on paras laji ikinä

Kirjoitukseni otsake on tarkoituksella provosoiva. Showpainia ylistääkseni olen valinnut esimerkiksi vuosisadan suurimman nyrkkeilyottelun – 3.5.2015 sunnuntaiaamuna Suomen aikaan käydyn Floyd “Money” Mayweatherin ja Manny Pacquiaon välisen mediasensaation.

Kahden kovan ottelua ei suotta ennakkoon kutsuttu vuosisadan kohtaamiseksi. Joka puolella maailmaa televisioitu tapahtuma haravoi sisään rahaa arviolta noin 400 miljoonaa dollaria, ja liput myytiin loppuun minuutissa. Katsomaan tulleet julkkiksetkin kantoivat suurta huolta siitä, että olisivat mahdollisimman selvästi kameroiden nähtävissä, sillä laajalle levitetty spektaakkeli toimi samalla suurena mainoksena. Brändien esiin tuominen oli tärkeää, ja myös sponsoripaikat maksoivat luonnollisestikin maltaita.

En ole nähnyt ottelua itse, mutta se on yhdentekevää. Olen useasta lähteestä lukenut, että kyseessä oli pettymys. Mayweatherin sanotaan lähinnä väistelleen ja rokottaneen vain muutamaan otteeseen. Pacquiao puolestaan haki iskuja enemmän, mutta ketterä vastustaja ehti alta pois. Ottelu päättyi 12 erän jälkeen yksimielisin tuomariäänin Mayweatherin hyväksi.

Kaikesta mediahuomiostaan ja hypestään huolimatta vuosisadan ottelu tuntuu muodostuneen vuosisadan pettymykseksi. Vai menikö se sittenkin juuri toisinpäin – koituiko nimenomaan ennakkotoitotus ottelun kohtaloksi? Kyllä ja ei.

On selvä asia, että aitoja vuosisadan otteluita ei tehdä tai valmisteta – ne syntyvät. Moni on jo ehtinyt valittaa siitä, kuinka Mayweather oli otteissaan liian laiska ja tuntui taistelevan vain dollarikuviot silmissään. Tämä on ehkä ymmärrettävä, mutta samalla myös ripauksen aivopesty argumentti draamaa haluavalta katselijalta. “Hitto mitä tuubaa” on PG-versio siitä suusta tulevasta lausunnosta, joka syntyy yleisön alitajuisesti ymmärtäessä, että heitä on narutettu. Median ja mielen tehotuotantohautomo on yhteistuumin muninut päähän valtavan strutsinmunan, josta nyt kuoriutuukin aivan tavanomainen tipu.

Raaka totuus on, että nyrkkeily siinä missä kaikki muukin urheilu on tulosvetoista. Osallistujille annetaan säännöt, joiden puitteissa heidän on voitettava. Nyrkkeilyssä kieltoihin kuuluu, että ei saa lyödä vyön alle eikä asua köysissä. Yksi asia, mistä ei ole virallisissa säännöissä minkäänlaista mainintaa, on ottelun viihdyttävyys – siis se yleisölle usein kaikkein tärkein elementti, jonka ympärille kaikki markkinointi ja mediahuomiokin rakentuu.

Toista se on showpainissa. Kuten Stephanie McMahon ja Triple H:kin ovat haastatteluissa huudelleet, on heidän lajissaan aina laatutakuu. Siinä missä hypetetty nyrkkeilymatsi voi olla 12 erää halailua tai odotettu UFC-ottelu loppuu alle minuutissa lukotukseen, oli esimerkiksi Cena vs. Rock vuonna 2012 puolen tunnin spektaakkeli. Rehellisyyden nimissä täytyy tosin myöntää, että samaisessa tapahtumassa (Wrestlemania 28) nähtiin myös Sheamus vs. Daniel Bryan, joka kesti surullisenkuuluisat 18 sekuntia. Toisaalta tässä oli kyse nimenomaan säännön vahvistavasta poikkeuksesta – showpaini ei tavallisesti antikliimakseja tunne, vaan se mitä mainostetaan, niin se myös lunastaa.

Osa Mayweatheriin pettyneistä sanoo, että olisi olettanut ison ottelun kirvoittavan veteraanista enemmän taisteluhenkeä ja yritystä. On toisaalta kuitenkin vieläkin loogisempaa, että kun paineet ovat kovat, täytyy ottelijan pitää pää kylmänä. Samalla tavoin pitkän kaavan showpainiottelukin alkaa tavallisesti hitaasti ja rauhallisesti selostajien sanoessa taustalla, ettei kumpikaan matsaajista tahdo tehdä ratkaisevaa virhettä. Pienillä marginaaleilla syntyy urheilussa usein hidastempoisia ja hakevia otteluita – ei räiskyviä ja räjähtäviä taisteluita. Toisin on tosin showpainissa, jossa hitaan alun jälkeen piirretään draaman kaari täydellisesti loppuun nostamalla panoksia tasaiseen tahtiin.

Showpaini on laji, jota tehdään yleisölle tarkoituksena viihdyttää. Vaikka laajassa mittakaavassa kerrottava juoni ei wrestlingissä aina nappaisikaan, ovat kehässä kerrotut eepokset tavallisesti taattua kamaa. Urheilu ei käyttäydy samalla tavalla, joten show-elementtien hakeminen siitä on lyhytnäköistä, kuten Eetukin artikkelissaan jo maalaili. Vieläkin lyhytnäköisempää on syyttää Mayweatheria siitä, että hän säilytti hermonsa ja toteutti toimivan suunnitelmansa alusta loppuun onnistuneesti. Kenties tämän “vuosisadan pettymyksen” jälkeen olisikin otollinen aika meidän kaikkien levittää showpainin ilosanomaa eteenpäin?

Loppuun minun täytyy sanoa vielä pari sanaa tavallisen urheilunkin puolustukseksi. Parhaita tapoja kiinnostua passiivisesta, kliinisestä ottelusta on laittaa pieni summa rahaa likoon. Vedonlyöntitulosta jännittäessä näkee perinteisessä “tylsässäkin” ottelussa uudenlaisia draaman kaaria. Ei puolustava ottelutyyli välttämättä oikeasti olekaan tylsä ja lajinvastainen, vaan senkin voi nähdä osana hyvää ottelua ja ottelemista. Show’ttoman ja koruttoman kuoren alla voi kyteä sellainen strateginen elementti, jonka äkätessään voi kenties löytää toisenlaisenkin viihteen lähteen. Mayweatherin otteleminen ei ehkä ollut kaikkien mieleen, mutta urheilumielessä se oli yksinkertaisesti hyvää nyrkkeilyä.