Kuolemaa pahempi kohtalo
Mustaa valkoisella on Smarksiden juttusarja, jossa suomalainen showpainituomari Teemu Kytösaari vastaa toimituksen tai lukijoiden kysymyksiin tuomarin näkökulmasta.
Tällä kerralla toimitus tai lukijat eivät kysy yhtään mitään, vaan Teemu Kytösaari kertoo, miltä tuntuu lähteä sotaan.
Se alkaa jo kotona. Se pelonsekainen tunne, kun hetki, jolloin poistun tutusta ja turvallisesta jättäen perheeni ja ystäväni taakse, lähestyy.
Uni ei tahdo tulla, koska tiedän, että lähtöni Saksaan on urani merkittävin keikka.
Tutut maisemat vaihtuvat pikkuhiljaa tuntemattomiin – ohjenuorana aika ja paikka, missä ilmoittautua palvelukseen.
Jotkin asiat ovat aina samoja, kuten se hallittu kaaos, mitä on kehän kasaaminen ennen show’ta – mutta täällä mikään naama ei ole tuttu, ja kehä kasataan aivan eri tavalla kuin kotona.
Sitten he alkavat saapua paikalle – miehet, joiden maine taistelukentällä on kantautunut minunkin korviini. David Starr. Ilja Dragunov. Jordan Devlin.
Ja kenraali itse. Walter.
Tänään olen menossa heidän kanssaan sotaan.
Muistan joskus lukeneeni Marsin temppelistä sanoja, joita Karl Marlantes käytti kirjassaan ”What It Is Like To Go To War” kuvaillakseen sitä henkistä tilaa, mihin sotilaat joutuvat taistelukentällä. Vierailut temppelissä muuttavat ihmistä, sillä paluu entiseen siviilielämään on rankkojen kokemusten takia vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta, kun taas siellä yhdessä vierailleet tuntevat tiettyä hengenheimolaisuutta samoista syistä.
Sodan ja showpainin välinen vertauskuva voi vaikuttaa hassulta, mutta uskallan väittää, että jotain perää siinä on.
Vaikka olen kokenut yhtä aidosti ja toista vain leikisti, molemmat ovat herättäneet samoja vahvoja tunteita, joista Marlantes kirjoittaa.
Painifanit voivat varmasti sympatisoida sen tunteen kanssa, että – toisia painifaneja lukuun ottamatta – heidän ympärillään olevat ihmiset eivät heidän hassua intohimon kohdettaan ymmärrä.
Tutkitaan väitettä vähän tarkemmin vertaamalla showpainia Marlantesin kuvaileman temppelin ominaisuuksiin:
– Sodassa ihminen tiedostaa, kuinka hauras ja kuolevainen hän on. Hän kokee kipua, tuskaa, väsymystä ja nälkää, mutta näistä huolimatta hän jatkaa taistelua, sillä vaihtoehto on kuolema.
Vaikka showpainin todellinen luonne on kaikille nykyään tiedossa, se kipu ja kärsimys, mikä painijoihin kohdistuu, on aitoa.
Lopettaminen ei ole vaihtoehto, sillä heitä ympäröi satoja – ehkä jopa tuhansia – maksavia asiakkaita, ja heidän odotustensa pettäminen on kuolemaa pahempi kohtalo.
– Sodassa ihminen elää täysin hetkessä. Aistisi ovat valppaina, ja koko muu maailma paitsi taistelukenttä häviää, sillä yksikin pieni virhe voi olla tappavan kohtalokas. Toimit koulutuksen, kokemuksen ja vaiston varassa, sillä ei ole aikaa miettiä.
Showpainissa ei voi yrittää uudestaan. Yleisön edessä kaiken pitää mennä nappiin kerralla. Tuomari ei ole tässä poikkeus, ja hänen harteilleen lankeaa myös vastuu reagoida ja toimia, jos painijoiden terveys on uhattuna. Ja niin sodassa kuin showpainissakin, sinä joudut elämään kaikkien virheidesi kanssa.
– Sodassa ihminen tiedostaa, kuinka pieni ja mitätön hän on. Hän on vain lastu laineilla taistelutantereen ihmiskaaoksessa.
Painijat taas ovat kirjaimellisesti riisuneet itsensä alasti ja alistaneet itsensä satojen tuomitsevien ihmiskatseiden alle, missä kirkkaat valot pitävät huolen, ettei mitään jää varjoihin piiloon.
– Marsin temppelissä sotilas on samalla pappi ja uhrilammas. Hänellä on lupa ja velvollisuus päättää toisen ihmisen elämä samalla kuin hän maksaa temppelissä olemisestaan hinnan sielullaan tai jopa hengellään.
Showpainissa yleisö on paikalla, jotta näkee painijat, laulaa heidän laulujaan sekä ylistää heitä ja heidän tekojaan samalla kun painijat maksavat jokaisella bumpillaan hinnan omasta terveydestään yleisön vuoksi.
Odottaminen, että h-hetki tulee. Siviilivaatteiden riisuminen ja sotisovan pukeminen. Se adrenaliini ja taistelun jälkeinen laantuminen…
Tältä tuntuu lähteä sotaan. Tältä tuntuu lähteä Marsin temppeliin.
Ihmiset, jotka kättelivät ja tervehtivät kohteliaasti mutta kylmästi ennen show’ta, paiskaavat hymyillen kättä kanssasi ja kiittävät sinua ottelun jälkeen.
Ihminen, joka oli sinulle ventovieras aamulla, ojentaa viskikolan käteesi edes kysymättä.
Yhtäkkiä muurit murtuvat ja vieraista tulee ystäviä. Hän kertoo sinulle oikean nimensä. Toinen kysyy, mistä olet kotoisin. Kolmas alkaa kertoa tarinaa, joka saa kaikki nauramaan.
Tajuat yhtäkkiä, että kello on kaksi aamuyöllä, olet nousuhumalassa ja istut Hampurissa pienessä räkälässä syömässä kebabia Scotty Davisin, Jordan Devlinin ja David Starrin kanssa.
Tänään me taistelimme ja voitimme.
Mutta Marlantesin mukaan sota ei ole vain rumaa: kaiken sen kärsimyksen keskellä tapahtuu myös jotain kaunista.
Ventovieraista hitsautuu erottamattomia ystäviä yhdessä koetun kärsimyksen takana. Kaveria ei jätetä. Uhrautumista yhteisen hyvän puolesta. Sankaritekoja ja kunniaa.
Vaikka showpaini esittää olevansa yksilölaji, totuudessa se on joukkuelaji, ja koko bäkkäri on se tiimi, joka yhdessä onnistuu tai epäonnistuu.
Ihmisiä eri mantereilta ja eri maailmankatsomuksilla kerääntyvät yhteen luodakseen unohtumattoman hetken, joka ei enää koskaan tule toistumaan.
Ja vaikka ympärillä oleva yleisö näkee ja osallistuu tapahtumaan, he eivät täysin voi ymmärtää sitä, mitä painijat kehässä kokevat ottelun aikana. Aivan kuin siviilihenkilö ei koskaan voi täysin ymmärtää sotilaan koettelemuksia.
Matka kotiin on yksinäinen. Olo on oudon tyhjä eilisen myrskyn jälkeen. En tiedä, missä tai milloin – jos koskaan – enää tapaan eilisiä tovereitani, ja se vähän harmittaa.
Avopuoliso tulee kysymään, miten meni, ja tiedän, että vaikka kuinka kauan selitän, hän ei voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu tai miksi minä tätä edes teen.
Osa minusta jäi pysyvästi Hampuriin.
Vierailusta Marsin temppelissä joutuu aina maksamaan hinnan.
Mutta se on sen arvoista.
Teemu Kytösaari, showpainituomari
Haluatko sinä kysyä jotakin Teemulta? Lähetä kysymyksesi osoitteeseen: info@smarkside.com
No Comment