Arvio: NJPW Battle in the Valley 2023
New Japanin Yhdysvaltojen osasto on järjestellyt tasaiseen tahtiin tapahtumia ilman sen suurempaa mediahuomiota. Tällä kertaa vetoapuna toimivat kuitenkin harvinainen IWGP World Heavyweight -mestaruuden puolustus sekä Mercedes Monen kehädebyytti. Isojen pääotteluiden lisäksi alakortti näytti kohtuullisen lupaavalta, joten sen sijaan että jatkaisin pyrkimyksiäni katsoa New Beginning -tapahtumien isot mestaruusottelut tai, herra paratkoon, yrittäisin päästä takaisin GLEAT-kärryille, suuntasin katseeni San Josea kohti.
Pääkortin tarjonnan avasi tyypillinen kahdeksan hengen joukkueottelu, jonka osallistujakaarti oli toki astetta mielenkiintoisempi. Vakiokasvo Rocky Romeron puolelle olivat eksyneet Adrian Quest, Mascara Dorada sekä hallitseva Impactin mestari Josh Alexander. Vastapuolta edustivat sitten KUSHIDA, CMLL:n Volador Jr sekä L.A. Dojon tuoreimmat tuotokset Kevin Knight sekä The DKC. Lopputuloksena oli sangen viihdyttävä avausottelu, josta on nostettava erikseen muutama sen toimivin palanen.
CMLL:stä on kuulunut paljon hyvää tämän vuoden aikana ja yhtenä kehutuimmista otteluista onkin ollut Romeron ja Voladorin tammikuinen kohtaaminen. Romeron hahmotyöskentely tässä ottelussa ja lyhyet yhteiset hetket Voladorin kanssa olivat ottelun parempaa antia. Myös Voladorin lyhyt valssi CMLL-alumni Doradan kanssa oli nautittavan oloista luchameininkiä. Ottelun ehdottomasti parhaat palat syntyivät kuitenkin Alexanderin ja KUSHIDAn välisissä mattoväännöissä. Mukavan tekninen kahnaus matossa oli omiaan herättämään odotuksia kaksikon Bloodsport-viikonloppuna odottavaa yksilöottelua varten.
Viiltävää analyysia on väännettävä myös Knightista ja DKC:sta. Knight vakuuttaa atleettisuudellaan ja omaakin jo tässä vaiheessa ehkäpä bisneksen korkeimman hyppypotkun. KUSHIDAn siivissä on miehellä hyvä paikka oppia ja kehittyä. DKC puolestaan on omissa kirjoissani uudelleenkäynnistetyn Los Angelesin dojon ensimmäinen huti. Taistelulajien osaajaksi mainostettu mies nimittäin toimittaa heikomman näköisiä iskuja kuin valtaosa virkaveljistään. Ura on toki vasta alkutaipaleella, mutta DKC ei pomppaa samalla tavalla esille kuin Knight, Alex Coughlin, Clark Connors, Karl Fredericks tai Gabriel Kidd valmistumisen jälkeen.
Fred Rosser on kaikessa hiljaisuudessa hallinnut STRONG Openweight -mestarina jo hyvän tovin. Entinen Darren Young on löytänyt uuden elämän totisena turpaanvetäjänä. Tällä kertaa vastassa oli astetta suuremman profiilin haastaja, kun Bullet Clubin KENTA oli raivannut tiensä ykköshaastajaksi.
Ottelu jätti minuun vähän kaksijakoiset fiilikset. En ole hirveästi Rosserin NJPW-uraa seurannut, mutta näkemissäni otteluissa mies on ollut täysin pätevä. Pätevyys ei kuitenkaan tarkoita kiinnostavaa. Kuivakka Rosser tekee työnsä kehässä, mutta enpä voi väittää olleeni kovinkaan innoissani tästäkään ottelusta. Kehuja on kuitenkin annettava siitä, että mies ei tunnu laisinkaan samalta mieheltä kuin aikanaan WWE:ssä. Joku toinen vastustaja olisi saattanut saada Rosserista jotain muistettavaa irti, mutta vuoden 2023 KENTA ei valitettavasti ole enää sellainen painija. Vaikka KENTA aloitti ilahduttavasti vuotensa rajussa turpasaunassa NOAH:ssa, ei samaa intensiteettiä saatu millään mukaan tähän mestaruuskamppailuun. Kovia potkuja toki nähtiin, mutta ilkeys oli tiessään tai sitten ääniongelmaisen Fite-lähetyksen rampauttama. Yleisö oli toki menossa mukana, kannustaen innokkaasti huijaavaa KENTAa ja buuaten laimeasti vastaan taistelevalle Rosserille.
Mehumies Juice Robinsonin sekaantuminen lopetukseen ei myöskään varsinaisesti kohottanut ottelun osakkeita.
Kaksi ammattimaista painijaa ottelivat ammattimaisen ottelun, jota kukaan ei tule muistamaan enää viikon päästä.
Tiesitkö, että Strongilla on myös omat joukkuemestaruutensa? Etkö?
Motor City Machine Guns saapui menomestoille hallitsevina kaksoismestareina, sillä kannossa olivat myös Impactin joukkuevyöt. Vastustajiksi asettunut West Coast Wrecking Crew (Jorel Nelson & Royce Isaacs) oli juurtunut osaksi Strongin vakiokaartia osana Team Filthyä eikä ollut suurikaan ihme että länsirannikon pojat olivat menossa mukana kotikontujensa tienoilla.
Vaikka Chris Sabinista ja Alex Shelleysta kovasti pidänkin, ei tämä joukkueottelu noussut kaksikon urien tähtihetkien joukkoon. Eikä varmasti edes tämän vuoden kohokohtien joukkoon. Syyttävää sormea haluan osoittaa tällä kertaa haastajien suuntaan. Kaksikko kärsii vähän samasta kuivuudesta kuin Rosser. Meno on kyllä pätevää, paikoin jopa väläyttävää, mutta ottelu ei kokonaisuudessaan kaappaa mukaansa. Kuivuus on hämmentävää etenkin Isaacsin kohdalla, sillä mies oli varsin viihdyttävä hahmotyöskentelijä NWA-keikkansa aikana. Kotikenttäetu ei Wrecking Crewiä myöskään auttanut, sillä yleisö suhtautui otteluun jopa yllättävän apaattisesti. Vasta Machine Gunsit onnistuivat herättämään yleisöä kohmeesta aivan loppumetreillä.
Kieltämättä yksi näkemistäni otteluista tänä vuonna.
Odottaessani epätoivoisesti tapahtuman heräävän henkiin, ei Jay Whiten saapuminen paikalle erityisesti nostanut odotuksiani. Vaikka miehellä lahjoja riittää, niin jääkalikan lämpötilalla siunattu Tokyo Domen pääottelu ja varsin tapahtumaköyhät pandemiavuodet eivät erityisesti tehneet miehen osakkeille hyvää.
Toisin kuitenkin kävi, sillä White ja Eddie Kingston vastasivat yhdestä illan parhaimmistoon kuuluvasta ottelusta.
Vaikka ottelun aluksi käytiin läpi tutut Whiten lurjus-maneerit lävitse ehkä liiankin tuttuun tapaan, niin siitä huolimatta heti alusta lähtien meiningissä tuntui olevan puuttunutta kipinää. Ottelun stipulaatio, häviäjä joutuisi lähtemään New Japanista, antoi tarvittavaa potkua ahteriin ja suoristi selän myös kotisohvalla. Kun White ja Kingston alkoivat murjoa toistensa rintakehiä ihanasti lässähtävillä avokämmeniskuilla, ottelu otti todella otteen kaiken maailman maku-, hermo- ja tunnenystyröistä. Kingston tyhjensi pajatsoaan, mutta White teki jotain odottamatonta. Hän ei perääntynyt, hän ei soittanut Gedoa apuun eikä hän ottanut jokaista oikotietä onneen.
Ensimmäistä kertaa opintomatkaltaan paluun jälkeen Whitesta paistoi lävitse jotain sympaattista ja jotain hurraamisen arvoista. Jotain taistelutahtoa ja järkähtämättömyyttä oli pesiytynyt myös miehen kylmään ja tummaan sydämeen. White ei ollut enää pelkästään Bullet Clubin konna, vaan New Japanin dojon ylpeä tuotos.
Kingston toimi loistavasti yrmynä veteraanina, joka ei suostunut antamaan Whitelle tuumaakaan ilmaiseksi. Kovat iskut ja heitot toimivat toki aina, mutta Kingston ja White onnistuivat rakentamaan sen ympärille vielä tunteikkaan tarinan kaaren, joka nosti tämän kohtaamisen illan muistettavimpiin koitoksiin.
Lopulta kehässä makasi vain yksi mies ilman työpaikkaa. Ja juuri kun White imi yleisön hurrauksia egonsa polttoaineeksi ja valmistautui joko kiittämään tai haukkumaan katsojia menneistä vuosista…
Ilmestyi paikalle David Finlay.
Ensimmäiset tuntemukset vuoden suurimmasta antikliimaksista haistuivat kohtuullisen nopeasti. Olihan loogista, että Whiten dojotoveri ja vakituinen heittopussi kehässä tulisi heittämään hyvästit shillelaghilla suoraan takaraivoon. Seurannut toimiva promo onnistui asiassa, jonka en uskonut olevan mahdollista. David Finlay oli jollain tasolla kiinnostava ensimmäistä kertaa ikinä.
Mutta mihin vie Jay Whiten tie? New Yorkiin, Jacksonvilleen, pöllölaaksoon vai takaisin Japaniin? Whiten tulevaisuus selvinnee tulevien viikkojen ja kuukausien aikana, hyvällä tuurilla vain pari päivää tämän tekstin julkaisun jälkeen.
Piristysruiskeen jälkeen oli aika palata maan pinnalle.
Filthy Tom Lawlor ja Homicide olivat kinastelleet keskenään Strongissa jo hetken aikaa, joten nyt oli aika selvitellä välit Filthy Rules -ottelussa, jossa ei diskauksia eikä myöskään kehäköysiä tunnettu.
Kehäköysien puutteesta ja entisestä MMA-ukkeli Lawlorista huolimatta ei yleisölle tarjoiltu Bloodsport-spektaakkelia, vaan ihan tavallisen ikävystyttävä ja geneerinen HC-mättö. Letkeä aseilla lätkintä ei tarjonnut mitään uutta genreensä eikä köysien puutetta hyödynnetty oikeastaan millään tavalla. Tavanomaisuus ja oppikirjamaisuus ei ole itsessään huono asia, mutta tässä kohtaamisessa ei ollut lainkaan tarvittavaa tulta tahi tappuraa ottelun kohottamiseksi millekään katsottavalle tasolle. Yksinäisenä kohokohtana toki oli Homiciden Death Valley Driver kehästä ulos ja oven lävitse. Tiedän, että ovet ovat GCW:n ansiosta kuuminta kamaa sitten espanjalaisten selostuspöydän (ja oletettavasti huomattavasti halvempia), mutta kuka hitto niitä roudaa NJPW:n kehän alle!
Homicidesta puheen ollen, veteraani oli ottelun heikko lenkki. Stipulaatio kyllä teki parhaansa peittääkseen iän ja loukkaantumisten tuomia heikkouksia. Miehen meno on kuitenkin ollut kankeaa ja innotonta jo vuosikausia eikä tämäkään ilta ollut poikkeus. Strongin kärkinimiin kuuluva Lawlor ei saanut tästä ottelusta kyllä mitään irti, paitsi ehkä haarukanjälkiä jalkapohjiinsa.
Tästä oli onneksi matka lähinnä ylöspäin.
Zack Sabre Jr on edelleen omissa kirjoissani NJPW:n paras painija, vaikka siellä joku nuorempi ja trendikkäämpi britti riehuu huippuotteluissa jatkuvasti. Uusi pesti TMDK-tallin johtajana ja vyötäisiltä löytyvä NJPW World TV -mestaruus kertovat toivottavasti jotain myös NJPW:n luottamuksesta miestä kohtaan. Ennakkotietojen mukaan nuoremmille painijoille tarkoitetun mestaruuden päätyminen Sabren hikisiin kouriin tuntui kummalta ratkaisulta, mutta jos lopputulema on Sabre rankomassa nuorempiaan tapahtumasta toiseen, niin otan ratkaisun vastaan avosydämin.
Vastassa ollut Clark Connors ei ollut vakuuttanut Best of the Super Juniors -turnauksessa viime keväänä, mutta oli toisaalta esiintynyt edukseen Forbidden Doorissa. Sen jälkeen otteista en ollut hirveästi kuullut, joten oli mukava nähdä mihin Connors kykenisi kortin yläpäässä mestaruuskuvioissa.
Kasaan koottiin sangen onnistunut ottelu, jossa molemmat saivat pysyä mukavuusalueellaan. Sabre sai lukotella rauhassa ja Connors sai räjähtää lähtökuopista aina kun mahdollisuus siihen siunautui. Viidentoista minuutin aikaraja piti myös temmon kohtuullisen korkealla, vaikka kaasupoljinta ei toki missään vaiheessa survottu pohjaan asti. Lopputaistelukin oli onnistunut, vaikka Sabren tappion mahdollisuuteen ei uskonut oikeastaan kukaan.
Vaikka ottelu kokonaisuudessaan hyvä olikin, ei se illan parhaimmistoon yllä, mutta ottaa tarvittavan hajuraon kortin heikompaan kalustoon.
Koko tapahtuma myytiin loppuun yhden ottelun voimalla. Mercedes Monen paluu painikehiin noin yhdeksän kuukauden tauon jälkeen ja ensimmäistä kertaa NJPW:n kehässä oli sen tasoinen vetonaula, että useampikin lippu olisi varmaan mennyt jos buukattu rakennus olisi ollut isompi. Ensiesiintyminen Tokyo Domessa oli kuitenkin herättänyt enemmän huolia kuin hypeä. Puiseva puheenvuoro ja komeasti reisille mennyt uusi lopetusliike ei ollut se toimivin tapa herättää innostusta kuumimman vapaan agentin otteisiin. Ristiinnaulinta oli sopivinta suorittaa vasta ensimmäisen ottelun jälkeen, joten teroittelin sulkakynääni KAIRIa (entinen Kairi Hojo/Sane) vastaan otellun ottelun jälkimaininkeihin.
Omaksi huojennuksekseni ja parvekkeellani talikoita heiluttavan lynkkausporukan suureksi harmiksi terävämpi sulkakynä sai säästyä ja odotella kauniimpia aikoja, sillä Monen ja KAIRIn kohtaamisesta tuli sangen onnistunut mestaruusottelu.
Fiten kautta mykistynyt yleisö oli vihdoin hereillä koko ottelun ajan ja ilmassa olikin sitä kuuluisaa suuren ottelun tuntua. Mone onnistui yleisön suosiosta huolimatta luiskahtamaan hänelle ominaisempaan konnan rooliin, antaen KAIRIn olla parhaimmillaan altavastaajana. KAIRI oli itselleni se ottelun valopilkku loistaessaan asemassaan. Mone oli parempi kuin Wrestle Kingdom antoi ymmärtää, vaikka muutamia lepsuiluja sattuikin ottelun varrelle. Rakenne ja muuten kova meno onneksi peittivät pahimmat harha-askeleet.
Vaikka hyväksynkin painikehässä useita typeriä asioita (olenhan kova Dragongate-fani), nähtiin kuitenkin ottelun loppupuolella yksi hetki, joka sai menettämään hetkeksi uskoni koko kohtaamiseen. Ottelun tuomari ottaa osumaa Monen asetettua tämän sopivasti Backfistin tielle ja ottelijat lähtevät mähinöimään kehän ulkopuolelle ilman huolia diskauksesta ja uloslaskusta. Sisääntulorampin luota löytyy viaton pöytä, josta Mone pian lentääkin lävitse. Kaksikko palaa kehään ja jatkaa ottelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ole mikään kehäpsykologi, mutta tämä jos jokin tuntui täysin irralliselta osalta kokonaisuutta ja sai ottelun itsessään tuntumaan heikommalta. Onneksi pöytäsekoilua seurannut lopputaisto onnistui kääntämään irvistyksen vielä hymyksi asti.
Odotetusti Mone kruunattiin IWGP Women’s -mestariksi ja samalla on selvää, että NJPW:n tapahtumat Yhdysvaltojen päässä tulevat jatkossakin nojaamaan hänen tähtivoimaansa. Toivottavasti Mone jatkaa otteiden parantamistaan. Vastustajista se ei tule jäämään kiinni, sillä Stardomilla on tarjota huippuluokan vastustajia jonoksi asti.
Eikä tuo edellinen ollut edes illan pääottelu, sillä se paikka oli jätetty viimeisen vuosikymmenen parhaalle otteluparille. Kazuchika Okada ja Hiroshi Tanahashi olivat kohdanneet toisensa yhä uudelleen ja uudelleen vuoden 2012 “Rainmaker Shockista” alkaen ja olivat onnistuneet aina tuottamaan magiaa yhdessä. Mutta vihdoin alkoi tuntua siltä, että tästä parista oli puristettu irti kaikki mitä puristettavissa oli.
Olihan tämä edelleen hyvä ottelu ja hyvä päätös illalle, mutta ei tämä nouse niiden useiden huippuluokan otteluiden rinnalle. Dynamiikka on kiveen hakattu: Okada on voimiensa huipulla, kun taas Tanahashin matka on enää alaspäin. Siitäkin huolimatta muutamia tuoreempia kulmia onnistutaan löytämään. Okadan alkuvuodesta takaisin esiin noussut koppava asenne oli omiaan pitämään yleisön visusti universumin ässän puolella. Vaikka Tanahashissa näkyvät vuosien vammat ja liike ei ole enää yhtä sulavaa kuin edes muutama vuosi takaperin, niin onnistuu hän kerta toisensa vielä yllättämään häntä aliarvioivan Okadan.
Vuosi ei kuitenkaan ole enää 2013, vaikka kuinka haluaisimme sen olevan.
Tanahashin taistelun päässä odottaa aina armahtamaton Rainmaker, josta ei enää nousta.
Kokonaisuutena Battle in the Valley oli puolittainen onnistuminen. Mercedes Monen kehädebyytti oli onnistunut, Okada ja Tanahashi repivät toisistaan vielä viimeiset pisarat irti ja Jay White onnistui isolla tavalla. Toisaalta muualla kortissa oli kasa unohdettavia otteluita, jotka eivät ainakaan valaneet luottamusta NJPW:n Yhdysvaltojen vakiokalustoon. Fiten ääniongelmat myös rokottivat tunnelmaa läpi illan, mikä saattaa olla suurin yksittäinen tekijä monen ottelun vaisuudelle.
No Comment