ArviotIndyt ja muutPWG

Arvio: PWG Mystery Vortex 7 – We’re back, baby

Pro Wrestling Guerilla – Mystery Vortex 7 (1.8.2021). Arvosana: ****


Noin puolitoista vuotta siinä ehti vierähtää.

Kaliforniassa majaa pitävän indypainin pyhätön Pro Wrestling Guerillan edellinen tapahtuma järjestettiin vuoden 2019 lopussa. Tapahtuma saapui toki katsottavaksi DVD:llä ja Blu-Raylla vasta seuraavan vuoden puolella. Koronapandemia pisti arvostetun firman pitkälle paussille ja jotkin internetin kyynisemmät ehtivät jo miettiä, onko PWG:llä enää järkeä palata? Onko Excaliburilla kalenteri täynnä All Elite Wrestlingin vuoksi? Jaksaako Super Dragon vielä puuhata kulissien takana?

Sen edellisen tapahtuman korttia koristivat monet nimet, jotka eivät Globe Theateriin vuonna 2021 enää palanneet. Blake Christian ja Razcalz lähtivät Orlandon varastohalliin, Jake Atlas ehti lopettaa nuoren uransa, Mick Moretti ja Paris de Silva ovat jumissa Australiassa ja David Starr… noh, ei hänestä sen enempää.

Elokuun paluu oli siis perinteiseksi muodostunut Mystery Vortex -tapahtuma, jonka jokainen ottelu oli mysteeri ennen tapahtumaa. Lähes jokainen muu painifirma maailmassa pitäisi tätä taktiikkaa hulluna (paitsi WWE:n viikottaiset ohjelmat), mutta kansa tietää odottaa PWG:ltä laatua.

Eikä kansa aivan väärässä ollutkaan.

Yhdysvaltojen painikenttä on aivan toisenlainen kuin vielä muutama vuosi sitten. Koronapandemia sekä #SpeakingOut ovat tehneet tuhojaan monelle firmalle (etunenässä Chikara, Evolve sekä viimeisimpänä Ring of Honor). WWE imuroi rivistöönsä valtaosan tarjolla olevasta indyjen kermasta ja AEW yritti kaapia loput talteen. Jo ennen taukoa PWG luotti yhä enenevissä määrin tasokkaaseen Meksiko-osastoonsa ja sama meno jatkui nytkin. Mutta samalla myös kourallinen uusia kasvoja teki debyyttinsä Globe Theaterin hornankattilassa.

Avausottelussa tuleen asetettiin Kaliforniassa jo pienoista hypeä kerännyt Jack Cartwheel. Kärrynpyöräpoika on viime aikoina pompannut pinnalle myös GCW:n tapahtumissa, joten ehkä oli vain ajan kysymys kunnes pojankoltiainen saapui PWG:n tapahtumiin. Miehen atleettiset kyvyt eivät ainakaan jättäneet kylmäksi. Kaverin nimi oli enne, sillä en kieltämättä muista milloin olisin nähnyt näin monta kärrynpyörää yhdessä ottelussa. Huikeista stunteistaan huolimatta Cartwheelilla on vielä paljon opittavaa painimisesta. Vaikka tanssiparina oli luotettava Tony Deppen, niin ei ottelu kuitenkaan ollut niin hyvä paluu PWG:n pariin kuin olisi voinut toivoa. Deppen toki on karismaattinen yksilö, mutta Cartwheelilla on vielä pitkä tie edessään, että saa käsittämättömät fyysiset lahjansa valjastettua käyttöönsä sataprosenttisesti.

Astetta kokeneempi Myron Reed saattaa olla lukijoille tuttu esimerkiksi MLW:stä tai AAW:sta, mutta mies ei ollut päätynyt PWG:n riveihin ennen tätä iltaa. Ja joukkueottelu Impact-tähti Trey Miguelin rinnalla Rey Horusta ja Aramista vastaan kertoi kyllä miksi. Mies oli selkeästi ottelun heikoin osa, paikoin aivan hukassa ja myös ottelun lopetuksessa aivan ulapalla. On niitä huonompiakin ensiesiintymisiä nähty, mutta kädenlämpöinen joukkueottelu ei tehnyt parasta vaikutusta minuun taikka paikan päällä olleeseen yleisöön. Muu kolmikko oli onneksi kohtalaisen vireessä, etenkin jo hieman joukkuekokemusta yhdessä keränneet Horus ja Aramis. Aramis kuuluu Arezin ja (toivottavasti) El Hijo del Vikingon kanssa seuraavaksi Yhdysvalloissa läpimurtonsa tekeviin luchadoreihin ja miehen sulavuus nousi tässäkin positiivisella tavalla esiin.

Arezista puheenollen, myös hän teki tässä tapahtumassa PWG-debyyttinsä Demonista Flamitaa vastaan. Valitettavasti ”Balorin pojan” ensiesiintyminen oli illan heikointa tarjontaa. Alun erittäin sulava lucha-henkinen ketjupaini hidastui lopulta laahaavaksi otteluksi, joka nirhasi yleisön innon kertaheitolla. Suorastaan komedisen hitaat ja osittain mokatut loppupuolen mattopyörinnät eivät auttaneet laisinkaan. Arez on parhaimmillaan todella kova (etsikää käsiinne mikä tahansa ottelu Aramista vastaan tai GCW-ottelu Blake Christiania vastaan viime vuodelta), mutta nyt hän näytti olevan yhtä sokaistunut Demonisen Flamitan leviävästä selkäihottumasta kuin minäkin.

Tapahtuman neljästä PWG-tulokkaasta kovinta jälkeä teki todellista läpimurtoa ympäri Yhdysvaltoja tekevä Lee Moriarty. Nuori teknisen painin taitaja onkin ehtänyt kiertää indyjen lisäksi myös Ring of Honorin, MLW:n sekä AEW:n kehiä. Elokuun hikisessä iltapuhteessa oli kuitenkin vastassa mattopainivirtuoosi Jonathan Gresham. Kaksikon ensimmäinen ottelu viime vuodelta oli jo huippuluokan kohtaaminen ja tämä jatkoi samalla kaavalla. Gresham on maailman parhaita teknisiä painijoita ja pääsi todellakin revittelemään lupaavan Moriartyn kanssa. Gresham ei loista ainoastaan puhtaassa painissa, vaan ottaa tilan haltuun suorastaan erinomaisesti ilmeillä ja eleillään. Jos tietäisin jotain painihistoriasta, voisin verrata miestä vuoden 1986 Yoshiaki Fujiwaraan!

Molempien käsiin kohdistuneet lukot ja siirtymät olivat parhaillaan silmiä hivelevän kauniita tai vähintäänkin ihastuttavan loogisia. Molempien miesten myyminen on myös nostettava esiin, etenkin kun lopputapahtumassa PWG:n tyyliin moisista muotoseikoista ei jaksettu juurikaan välittää. Kokonaisuutena syntyi erittäin nautittava taktinen shakkitaistelu.

On kieltämättä harmillista, että tätä kaksikkoa ei päästy näkemään keskenään ROH:n tapahtumissa, sillä Moriarty olisi sopinut Pure-divisioonaan kuin nenä päähän. Toivotaan kuitenkin, että kaksikko pääsee taistelemaan vielä useamman kerran tulevien vuosien aikana.

Jos tulokasosastolla löytyi kompuroimista, niin veteraanikattaus iski pöytään ne ottelut, jotka pitivät tapahtuman kasassa. JD Drake ehti vasta tehdä PWG-debyyttinsä ennen pandemian läsähtämistä tuulettimeen, mutta tuntuu jo muutaman ottelun jälkeen kaivatulta palaselta ”isojen poikien” osastolle. Fyysisestä kohtaamisesta Brody Kingin kanssa ei lihaisia läpsyjä puuttunut. Molempien miesten rinnat olivat ruusunpunaiset mähinän tauottua. Puro-henkinen ähinä on aina paikallaan kortissa, eikä kaksikko tosiaankaan pettänyt. Ilkeämpi voisi sanoa, että jatkuvat avokämmentaistot olivat lähinnä ottelua paisuttavaa höttöä, eikä oleellinen osa ottelun tarinaa. Eivät he kaikki voi olla Waltereita. Hyvä matsihan tämä kuitenkin oli!

Illan ja samalla yksi vuoden puhtaasti viihdyttävimmistä otteluista käytiin AEW-vierailijoiden kesken. Evil Uno ja Orange Cassidy eivät vaivautuneet bumppaamaan sekopäiden lailla tai muksimaan toisistaan soluja irti, vaan ottivat yleisön täysillä mukaan kevythenkiseen kamppailuun, josta tuli tosiaan Chikara mieleen (Vuohtoniemi voi varmistaa, jos tätä tapahtumaa joskus katsoo). Eikä ihme, kun molemmat Chikara-alumneja sattuvat olemaan. Showpainin kuuluu olla välillä hauskaa, ja siinä Cassidy ja Uno onnistuivat helposti.

Ja kun kerta portit AEW:hen ovat auki, niin minkä kokoluokan nimiä voikaan vielä palata PWG:n kehään…

Pandemia saattoi siivittää Bandidon historian pitkäaikaisimmaksi PWG:n mestariksi, mutta ”The Most Wanted” omaa siitä huolimatta maagisen siteen PWG:n uskollisen yleisön kanssa. Hallitseva triplamestari (PWG:n, ROH:n ja The Crashin mestaruudet ovat Bandidon hallussa) on tauosta huolimatta edelleen PWG:n rakastetuin mies. Vastustaja Black Taurus oli ensimmäistä kertaa PWG:ssä pääottelijan roolissa, mutta härkä vastasi toden teolla huutoon. Pääottelu oli todellakin illan kohokohta. Taurus häikäisi isossa roolissaan ja Bandido oli superkarismaattinen kansan sankari. Taurus lennätti itseään kanveesiin sellaisella voimalla, että meinasi irroittaa oman naamionsa taiston tuoksinnassa. Molemmat miehet pistivät kroppaansa likoon sellaisella meinigillä, että se vanha PWG:n taika suorastaan huokui ruudusta lävitse.

Jos jokin ottelu kannattaa tästä tapahtumasta etsiä käsiinsä, niin se on juurikin tämä. Tällaisen ottelun jälkeen voi vain ihmetellä, miten AAA ja Impact eivät käytä Tauruksen kaltaista kaveria isommassa roolissa. Ei ole tosiaankaan ihme, että Bandido tulee olemaan kuumaa valuuttaa vapailla markkinoilla ROH:n Final Battlen jälkeen.


Ilta oli ohitse, mähinät oli mähinöity, mutta PWG tarjosi vielä jotain pureskeltavaa tapahtuman jälkipyykkiin.

Kun valot sammuvat areenalla, tarkoittaa se itärannikolla pelkoa Sabun saapumisesta kehään.

Länsirannikolla se tarkoittaa toista legendaa.

Super Dragon saattaa olla fyysisesti romuna (kaksi edellistä paluuta vuosina 2011 ja 2015 päättyivät molemmat loukkaantumisiin parin ottelun jälkeen), mutta mies on edelleen ikoni PWG:n kehässä. Jos PWG haluaa saada painikansan puhumaan ja hypemyllyn pyörimään, niin Dragonin paluu on aina osoittautunut toimivaksi. Joku voisi sanoa tätä halvaksi nostalgiakalasteluksi, mutta minä en ainakaan uskaltaisi. Tällä kertaa Dragon iski hynttyyt yhteen Tauruksen ja Demonisen Flamitan kanssa ja aloitti Bandidon sekä apuun saapuneen Brody Kingin pieksämisen.

Ja valot sammuivat jälleen. Eikä kyseessä ollut vieläkään Sabu.

Tommy ”Fucking” End.

Tai no, nimi taitaa nykyään olla Malakai Black, mutta siitähän ei yleisö välittänyt hollantilaisen potkukoneen palatessa ”kotiin.” Black ajoi mustanpuhuvat konnat pakosalle tapahtuman päättyessä yleisön mylvintään. Mies lupasi palaavansa painimaan PWG:n vuosijuhlassa syyskuussa.

Kun kaksituntinen oli ohitse, en voinut muuta kuin hymyillä tyytyväisenä.

PWG is back, baby.


En ennen tapahtuman katsomista osannut edes aavistaa, kuinka paljon tätä on ollut ikävä. PWG tarjosi jälleen tapahtuman, joka muutamista aallonpohjistaan huolimatta oli erittäin viihdyttävä parituntinen toimintapakkaus. Luonnollisesti myös muut amerikkalaiset indyfirmat ovat osanneet tarjota viihdettä viimeisen parin vuoden ajan, oli kyseessä sitten GCW, Beyond Wrestling, West Coast Pro tai monet muut firmat ympäri laajaa valtiota.

Mutta PWG on täällä ja on ottanut kruunun takaisin itselleen. Tämä on edelleen se paikka, jota kaikkien pitää pitää silmällä. Tämä on edelleen se paikka, joka esittelee itsenäisiä tähtiä yli firmojen välisten rajojen.

Seuraavien tapahtumien (jotka eivät todennäköisesti ehdi ruudulleni ennen vuoden loppua) ottelulistat ovat nostaneet jo veden kielelle. Luvassa on palaavia kasvoja vuosikymmenen takaa (Davey Richards ja Alex Shelley), tulikuumia naamoja jotka palaavat rivistöön Orlandon lomien jälkeen (Malakai Black, Lio Rush ja Alex Zayne) sekä tuoreita, kuumia nimiä valmiina näyttämään kykynsä näyttämöistä tärkeimmällä (Dante Martin, Daniel Garcia ja AJ Gray). Eikä unohdeta Chuck Taylorin paluuta selostamoon.

PWG on palannut enkä voisi olla iloisempi.


Tulokset:

*ottelusuositukset lihavoituna

  1. Tony Deppen voitti Jack Cartwheelin.
  2. Brody King voitti JD Draken.
  3. Flamita voitti Arezin.
  4. Jonathan Gresham voitti Lee Moriartyn.
  5. Rey Horus & Aramis voittivat Lil’ Razcalzit (Myron Reed & Trey Miguel).
  6. Orange Cassidy voitti Evil Unon.
  7. Bandido voitti Black Tauruksen ja säilytti PWG:n mestaruuden.
Semi Salmikannas

Semi Salmikannas

Ammattimainen tyhjäntoimittaja, jonka elämässä showpaini on roikkunut mukana sitkeän torakan lailla yli vuosikymmenen ajan. Toimii vakioäänenä Smarksiden ääniaalloilla ja onnistuu unohtamaan velvoitteensa kirjoitetun sisällön tuottajana. Kaikin puolin stereotyyppinen paininörtti, jonka naama kelpaa vain ja ainoastaan radioon.

Previous post

Jälkipyykkinaru #104: Impact Bound For Glory 2021

Next post

WWE- & AEW-veikkaus 2021: AEW Full Gear

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.