Smarkside lisää tälle sivulle joka kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä kaksi showpainimaailman henkilöä, jotka ansaitsevat paikkansa Smarksiden omassa Hall of Famessa. Hall of Fameen lisätään siis kaikkiaan kahdeksan henkilöä vuodessa. Kirjoitamme kustakin Hall of Fameen lisätystä henkilöstä lyhyen esittelytekstin.

Hall of Fameen lisättävät henkilöt valitaan sekä kaikille vapaalla yleisöäänestyksellä että Smarksiden toimituskunnan sisäisellä raadilla. Yleisöäänestys pidetään aina Hall of Fame -lisäyksiä edeltävän kuukauden alussa ja kestää viikon; jos Hall of Fameen on määrä lisätä kaksi henkilöä esimerkiksi 1. huhtikuuta 2019, yleisöäänestys järjestetään kuukautta aiemmin eli 1.–7. maaliskuuta.

Seuraava yleisöäänestys järjestetään 1.–7. syyskuuta 2019.


2019

Riku Forsström
– Toimituksen valinta (1.7.2019)

 

Mies, jonka esimerkki inspiroi

Showpainifaniutta varjostaa usein katkeruus sekä se, että otteluista, painijoista ja juonikuvioista etsitään virheitä ja ongelmia. Vaikka tapahtuma olisi kuinka hyvä tahansa, aina on joku, joka löytää syyn valittaa.

Elämässä on kuitenkin suurempia asioita kuin showpaini, ja yksi niistä on terveys. Jos sairastuu, ihmisen maailma voi muuttua täysin. Silloin showpainiottelun käänne on mitätön seikka verrattuna omaan tilaan, joka saattaa määritellä sairastuneen tulevaisuuden.

Esimerkiksi Duchennen lihasrappeuma – parantumaton sairaus – vie liikuntakyvyn ja johtaa pyörätuoliin usein jo ennen murrosikää. Ajan myötä voi menettää myös puhekyvyn ja joutua hengityskoneeseen.

Näin kävi suomalaiselle showpainifanille Riku Forsströmille, mutta katkeruutta se ei ole aiheuttanut:

”En ole koskaan pitänyt siitä, kun elämää sairauden kanssa verrataan taisteluun – ihan niin kuin olisi valtaa vaikuttaa lopputulokseen. Neurologista sairautta vastaan taistelu on turhaa. Se on taistelu, jota ei voi voittaa. Jos yrität taistella vääjäämätöntä vastaan, tuhlaat vain energiaa ja katkeroidut. Sairauden kanssa täytyy oppia elämään – ei taistella sitä vastaan”, Riku Forsström toteaa tietokoneen välityksellä.

Siinä kiteytyy se myönteinen ja aikaansaava elämänasenne, jonka voimalla Forsström on jättänyt unohtumattoman jälkensä suomalaisen showpainin historiaan.

Riku Forsström lähestyi kotimaista FCF Wrestlingiä ensi kerran vuonna 2009 ja kysyi, voisiko FCF järjestää tapahtuman hänen kotiseudullaan Raumalla. Tämä tapahtuma, joka sai nimen Rumble in Rauma, toteutui – ja oli samalla Forsströmin 30-vuotisjuhla.

Rumble in Rauma ei olisi välttämättä onnistunut ilman Forsströmiä, sillä Forsström vanhempineen oli itse vuokrannut pienen urheiluhallin tapahtumaa varten. Forsström oli myös valmis käyttämään rahaa tapahtumaa varten saadakseen ulkomaisia painijoita Raumalle. FCF Wrestlingin kehässä ottelivat silloin saksalainen naispainija Blue Nikita, norjalainen Gabriel Antonik ja britannialainen James Tighe – kaikki Rikun toiveesta. Tapahtuma päättyi ”The Rebel” StarBuckin ja FCF-mestari Valentinen väliseen tikapuuotteluun.

Tuo tapahtuma ei jäänyt Riku Forsströmin ainoaksi merkkipaaluksi kotimaisessa showpainihistoriassa. Rumble in Rauman jatko-osa, Rumble in Rauma II, järjestettiin 3. lokakuuta 2015 niin ikään Raumalla ja sisälsi edeltäjänsä tavoin Forsströmin valitsemia ulkomaalaisvahvistuksia. Forsströmin ansiosta suomalaiset showpainifanit saivat nähdä muun muassa Doug Williamsin, Alpha Femalen ja ”Flash” Morgan Websterin kaltaisia painijoita Raumalla.

Suurimman vaikutuksensa suomalaisen showpainin historiaan Forsström jätti yhtä kaikki 29. kesäkuuta 2019, jolloin Raumalla järjestetty – ja jälleen kerran Forsströmin ideoima – Wrestle Aid -hyväntekeväisyystapahtuma näytettiin suorana Ilta-Sanomien lähetyksenä ja sisälsi tähtikattauksen, jollaista ei ollut suomalaisessa kehässä nähty sitten Valhalla Pro Wrestlingin aikojen, jos silloinkaan.

Wrestle Aid, joka oli Forsströmin 40-vuotisjuhla, toi Suomeen muun muassa Meiko Satomuran, Tajirin, Matt Crossin, Ivelissen, Sadie Gibssin ja Jurn Simmonsin. Tapahtuman yhteistyökumppaneita olivat SLAM! Wrestling Finland, Toni Järvinen ja Rauman Lukko, ja se sai ennennäkemätöntä julkisuutta Suomen valtavirrassa, mukaan lukien Ylen verkkosivuilla. Monet lehdet, kuten Ilta-Sanomat, Turun Sanomat ja Satakunnan Kansa, julkaisivat uutisia Wrestle Aidista.

Se, mitä Wrestle Aid kaikkein eniten toi, oli kuitenkin hyvää mieltä. Raumalla, Riku Forsströmin 40-vuotisjuhlassa, ilo oli ylimmillään, eikä kukaan yleisössä näyttänyt kyynistyvän tai katkeroituvan.

Tällaista showpainispektaakkelia ei ollut Suomessa koskaan aiemmin nähty, emmekä olisi nähneet sitä nytkään ilman Riku Forsströmin päättäväisyyttä.

”Olen saanut unohtumattomia kokemuksia, nähnyt huikeita otteluita ja päässyt tapaamaan Suomessa vierailleita tähtiä. Vammaisena elämässä on paljon haasteita ja joutuu usein taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Painiharrastus on antanut voimaa sekä auttanut elämän tuomien haasteiden päihittämisessä.”

Tätä voimaa Forsström on siirtänyt eteenpäin suomalaiseen showpainikulttuuriin ja ansaitsee siksi paikkansa Smarksiden kunniagalleriassa.

– Eetu ”Enska” Lehtinen, Semi Salmikannas, Ville Vuohtoniemi

 


 

Tony Halme
– Lukijoiden valinta (1.7.2019)

 

Tony Halme raivasi tiensä yksin

Harva ehkä tietää, minkälaisista oloista suomalaispoika Tony Halme punnersi tiensä amerikkalaisen katsojan televisioon.

Kultalusikka suussa se ei tapahtunut, sillä kun Halme oli pieni, Helsingin Lauttasaaren kaduilla käveli yksinäinen ja ahdistunut lapsi, joka vietti kotonaan aikaa niin vähän kuin mahdollista.

”Mun lapsuus niin pitkältä ajalta kuin mä muistan oli suoraan sanoen pelkkää helvettiä”, Halme kertoo kirjassaan Jumala armahtaa – minä en.

Monet vastoinkäymiset, kuten isän häipyminen tai äidin alkoholismi, eivät kuitenkaan estäneet helsinkiläistä seuraamaan haaveitaan Yhdysvaltain Los Angelesiin, minne Halme lähti etsimään onneaan syksyllä 1985.

”Jenkkeihin lähtö oli mulla mielessä siitä asti kun mä täytin 12 vuotta ja näin ensimmäisen kerran Martin Scorsesen elokuvan Taksikuski. – – Kun mä näin sen leffan, mulle tuli heti sellainen olo, että tuolla mustakin voisi tulla jotain”, Halme kirjoittaa.

Niin myös tapahtui – monen mutkan kautta. Halme työskenteli muun muassa henkivartijana, kunnes löysi itsensä sattumalta showpainitapahtumasta.

”Henkivartijan hommat oli siinä mielessä hyödyllisiä, että mä tapasin jatkuvasti uusia mielenkiintoisia tyyppejä. Yksi niistä oli Tony Novak -niminen kundi, joka vei mut ensimmäisen kerran katsomaan ammattipainia. – – Se vei mut Los Angelesissa Great Western Forumiin katsomaan painishow’ta. Se tunsi tyypit niissä kuvioissa ja esitteli mut esimerkiksi Hulk Hoganille. Mä en silloin tiennyt painista vielä mitään ja katselin aivan huuli pyöreänä sitä touhua. – – Mä en silloin vielä innostunut asiasta, mutta mieleen se mulle jäi ja mä ajattelin, että kyllä mä totakin vielä joskus koitan.”

Se kokeilu tapahtui myöhemmin, kun Halme osallistui painileirille Los Angelesissa ja pian jo kiertueelle Uudessa-Seelannissa. Siellä Halme kiinnitti japanilaisten huomion, eikä aikaakaan kun suomalainen otteli New Japan Pro-Wrestlingin kehässä. NJPW:ssä Halme debytoi 25. lokakuuta 1990 ja otteli myöhemmin Japanissa yli 130 kertaa.

”Seuraavaksi tuli ovesta WWF:n toimitusjohtaja Vince McMahon käsi ojossa. – Tony, tervetuloa remmiin. Me ollaan jo buukattu sut päätähdeksi ensi tiistain TV-matsiin.”

Loppu on historiaa. Tony Halme ei ollut enää Tony Halme, vaan Ludvig Borga – sinivalkoisella lipulla koristeltuun painipukuun sonnustautunut murskaaja, joka saapui kehään Suomen kansallislaulun tahtiin Yhdysvaltain televisiossa.

Ludvig Borga otteli ensimmäisen kerran WWF:ssä (nykyinen WWE) 7. kesäkuuta 1993. Tuo ottelu tapahtui Superstars-ohjelmassa, ja vastustajansa Tony DiMoron suomalaispainija tuhosi alle kahdessa minuutissa.

Siitä alkoi jykevä voittoputki, joka katkesi televisiossa vasta marraskuun Survivor Series -maksulähetyksessä. Borga, joka oli katkaissut amerikkalaissankari Tatankan voittoputken, taipui Lex Lugerin kynsissä eliminointiottelun loppumetreillä.

Tappio oli samalla lopun alkua. Halme loukkasi nilkkansa, ja sen sijaan, että hän olisi kohdannut Earthquake-nimisen painijan WrestleManiassa, suomalainen ajautui ongelmiin Yhdysvaltain oikeuslaitoksen kanssa. Nämä ongelmat estivät Halmetta painimasta WWF:ssä, eikä Halme ollut enää tervetullut takaisin NJPW:hen, koska japanilaiset olivat kokeneet, että suomalainen oli puukottanut heitä selkään loikkaamalla WWF:ään.

”Se oli mulle täydellinen yllätys, koska asian piti olla selvä molemmille osapuolille silloin, kun WWF osti mut pois Japanista painimaan Jenkkeihin. Japanilaiset väittikin nyt suostuneensa vaan yhteen lyhyeen keikkkaan Jenkeissä. Joku niitä selvästi vitutti, ja mulle haluttiin maksaa potut pottuina. Paini oli siis poissa kuvioista.”

Myöhemmin Halme otteli vielä muutaman kerran itävaltalaisen Catch Wrestling Associationin riveissä ja voitti promootion päämestaruuden. Viimeisen kerran Halme otteli 21. joulukuuta 1997. Tuossa ottelussa Halme hävisi Catch Wrestling Associationin mestaruuden.

Jos asiat olisivat menneet eri lailla, ja Halme olisi päässyt ottelemaan WrestleManiassa, hän olisi voinut jättää vielä suuremman jäljen showpainin kotimaiseen historiaan. Kiehtova on myös se skenaario, jossa Ludvig Borga ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloaan, vaan Halme olisi jatkanut uraansa New Japan Pro-Wrestlingissä.

Nyt historia on tällainen, ja vaikeista oloista ponnistaneen suomalaisen huuma oli lyhyt kuin tähdenlento. Sellainen Halme yhtä kaikki oli, tähti, eikä kukaan muu suomalainen ole toistaiseksi kyennyt nousemaan samanlaiseen valokeilaan kuin miljoonayleisön edessä viikosta toiseen otellut Ludvig Borga.

Tony Halme on mies, joka jakaa mielipiteitä ja joka ei pääse Suomen showpainin Hall of Fameen siksi, että hän olisi ollut erityisen taitava tai innovatiivinen showpainija. Halme ei myöskään pääse Hall of Fameen sen vuoksi, minkälaisia arvoja hänellä oli tai minkälaisia valintoja hän teki yksityiselämässään.

Tony Halme pääsee Suomen showpainin Hall of Fameen siksi, että hän omalla esimerkillään näytti, miten myös me suomalaiset voimme raivata tiemme tämän lajin kirkkaimpiin parrasvaloihin – ja että meistäkin voi tulla jotain.

– Eetu ”Enska” Lehtinen

 


Tomi ”Tri.Moon” Karppinen
– Toimituksen valinta (1.4.2019)

Suomalaisen showpainikulttuurin salattu sankari

Tomi ”Tri.Moon” Karppinen (1992–2018) tunnetaan todennäköisesti paremmin ulkomailla kuin Suomessa, ja juuri siitä syystä hän on yksi suomalaisen showpainikulttuurin tuntemattomammiksi jääneistä sankareista.

Tomi Karppinen oli äärimmäisen määrätietoinen, intohimoinen ja taitava videokuvaaja ja -leikkaaja, joka päätti yhdistää loistavan osaamisensa rakkaan harrastuksensa eli showpainin maailmaan. Tomille ei koskaan kelvannut laatu, jossa oli parantamisen varaa, vaan jäljen oli oltava virheetöntä. Sellaisia Tomin työt myös olivat – virheettömiä.

Tomi Karppinen tuotti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana lukemattoman määrän monenlaisia showpainiaiheisia videoita ja animaatioita, jotka ilahduttivat ihmisiä ympäri maailman. Hänen showpainiaiheisia YouTube-videoitaan on katseltu tähän päivään mennessä miljoonia kertoja, ja on siksi aiheellista alleviivata Tomi Karppisen vaikutusta suomalaisen showpainikulttuurin merkkihenkilönä. Kukaan muu suomalainen ei ole saanut vastaavanlaista näkyvyyttä verkossa showpainin saralla.

Tri.Moon nousi showpainifanien suosioon terävällä ja vinoutuneella huumorintajullaan, joka osui ja upposi kerta toisensa jälkeen. Ei ole olemassa sellaista tilannetta, johon ei voisi reagoida Tomi Karppisen tekemällä showpainiaiheisella animaatiolla. Näitä animaatioita on julkaistu lukemattomia kertoja maailman kansainvälisillä keskustelupalstoilla, ja osa niistä on noussut jo klassikon asemaan. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Botchamania-ohjelman alkuvideon tai lihaksikkaita kehonrakentajia ihastelevan Mr. McMahonin, joka sai näkyvyyttä myös The Comedy Channelin aalloilla?

Tomi Karppinen teki myös arvokasta kulttuurityötä digitoimalla lukuisia showpainilähetyksiä VHS-nauhoilta talteen. Tomi Karppisen tekemän työn ansiosta voimme muistella SubTV-aikojen WWE-lähetyksiä sekä esimerkiksi Eddie ja Chavo Guerreron seikkailuja Turun torilla.

Tomi Karppinen osallistui myös Smarksiden sisällöntuotantoon ja oli valmis uhraamaan vapaa-aikaansa huippuluokan videoiden ja valokuvien eteen silkasta intohimosta showpainia ja omaa ammattitaitoaan kohtaan. Tomi oli usein kehän laidalla taltioimassa näyttävää kuva- ja videomateriaalia FCF Wrestlingin tapahtumissa, ja matkustimme yhdessä myös Ruotsiin STHLM Wrestlingin tapahtumaan, jonka Tomi tallensi ja leikkasi upeaksi muistoksi meille kaikille.

Ennen kaikkea Tomi oli kuitenkin hyvä ystävä. Inspiroiva, motivoiva ihminen, joka ei koskaan nostanut itseään esiin. Sitkeä, millintarkka työntekijä, joka ei koskaan saanut ilmiömäisestä työstään sellaista kiitosta kuin olisi ansainnut.

Nero.

Tomi nukkui pois kesällä 2018. Pidimme silloin hiljaisen hetken hänen muistokseen SummerSlam-saunailtamme yhteydessä.

Nyt valitsemme hänet Smarksiden kunniagalleriaan, koska hän ansaitsee kaiken mahdollisen kunnian, jota ei eläessään saanut.

– Eetu ”Enska” Lehtinen, Semi Salmikannas, Ville Vuohtoniemi


 

Hulk Hogan
– Lukijoiden valinta (1.4.2019)

Annas kun kerron sinulle jotakin, veli!

Terry Gene Bollea syntyi Yhdysvalloissa Georgian osavaltion Augustan kaupungissa 11. elokuuta 1953. Hänen isänsä oli rakennusmestari Pietro ”Peter” Bollea ja äitinsä tanssinopettaja Ruth V. Bollea, joiden juuret pohjautuivat Ranskaan, Italiaan, Panamaan ja Skotlantiin.

Kun Terry oli pieni, hän pelasi baseballia, kunnes joutui lopettamaan kyseisen harrastuksen – ja mahdollisen uran – loukkaantumisen takia. Showpainia Terry näki ensi kerran 16-vuotiaana. Lukioikäisenä hän näki eräässä showpainitapahtumassa ”Superstar” Billy Grahamin, miehen, jonka ”epäinhimillisen” kehon nuori Bollea tahtoi hankkia.

Bollea soitti myös nuorempana bassokitaraa useissa floridalaisissa rokkiyhtyeissä. Bollealla oli tällä saralla niin paljon vientiä, että hän päätti lopettaa yliopisto-opintonsa musiikin vuoksi. Samaan aikaan Bollea viihtyi kuntosalilla ja rupesi hankkimaan lihaksia.

Lopulta musiikin ja kuntosalin tiet yhdistyivät eräällä Bollean keikalla, jota showpainijat Jack ja Gerald Brisco olivat katsomassa. Briscon veljekset vakuuttuivat lihaksikkaan bassokitaristin vartalosta ja ehdottivat täkäläiselle showpainikouluttajalle Hiro Matsudalle, voisiko tämä ottaa Bollean oppilaakseen. Briscon veljekset ehdottivat samaa myös Bollealle, joka suostui vuonna 1976.

Loppu onkin historiaa.

Terry Gene Bolleasta tuli Hulk Hogan – elämää suurempi showpainija ja monella mittarilla koko lajityypin tunnetuin persoona. Terry Gene Bollea olisi voinut nousta suuren kansan tietoisuuteen paitsi urheilijana myös muusikkona, mutta sen sijaan hän antoi koko showpainille omat, viiksekkäät ja ikoniset kasvonsa.

Hulk Hogan oli kiistatta 1980-luvun suosituin ja rakastetuin showpainija. Myöhemmin Hulk Hoganista tuli koko lajin vihatuin hahmo. Tämä viha muuttui uudestaan rakkaudeksi, kun mustavalkoiseen New World Order -asuun sonnustautunut Hogan heristi sormeaan Dwayne ”The Rock” Johnsonin kasvoja vasten Toronton SkyDome-areenalla WWF WrestleMania X8 -tapahtumassa ja imaisi koko Kanadan muutaman minuutin ajaksi takaisin 1980-luvun kultaiseen taikaan.

Hulk Hogan on voittanut showpainissa maailmanmestaruuden yhteensä 13 kertaa. Näistä mestaruusvoitoista kuusi on tapahtunut World Wrestling Entertainmentissa, toiset kuusi World Championship Wrestlingissä ja yksi New Japan Pro-Wrestlingissä. Hulk Hogan on otellut jopa kahdeksan WrestleMania-tapahtuman pääottelussa, Hulk Hogan on tähdittänyt kaikkien aikojen tuottoisinta maksu-tv-lähetystä, WCW:n vuonna 1997 järjestämää Starrcadea, ja Hulk Hogan oli ensimmäinen, joka kykeni voittamaan kaksi peräkkäistä Royal Rumble -ottelua.

Saavutukset puhuvat puolestaan. Hulk Hogan on jättänyt lähtemättömän jäljen showpainiin paitsi kehässä myös sen ulkopuolella. Hogan muistetaan muun muassa Tiikerinsilmä – Rocky III -elokuvasta, jossa hän esitti ylivoimaista antagonistia Sylvester Stallonen näyttelemän Rocky Balboan vastustajana. Parhaiten Hogan muistetaan kuitenkin kehästä. Ottelut esimerkiksi The Rockia, Randy Savagea, The Ultimate Warrioria, Stingiä ja André the Giantia vastaan ovat jääneet ikuisesti eloon ja saavat edelleen, vuosikymmenten jälkeen, painikansan ihon kananlihalle.

Hulk Hogan ei koskaan ollut maapallon taitavin mattopainija tai uhkarohkein riskinottaja, koska hänen ei tarvinnut olla. Se, mitä Hulk Hogan oli, kiteytyi karismaan. Jos Hogan kuunteli yleisöä, yleisö ulvoi ekstaasissa takaisin.

Sellainen taito ei synny itsestään. Hulk Hogan oli spektaakkeli, ja sen spektaakkelin vaikutus elää yhä.

Siitä todisteena suomalaiset showpainifanit äänestivät Hulk Hoganin ensimmäisenä nimenä Smarksiden kunniagalleriaan maaliskuussa 2019 – yli 40 vuotta Hoganin kehädebyytin jälkeen.

– Eetu ”Enska” Lehtinen