AnalyysiSunnuntaijuttuToimituksen valinta

Kun joudut todistamaan ettet ole uhka – Black Lives Matter elää vahvana showpainijoiden keskuudessa; myös FCF-alokas Alfredilla on sanottavansa

Kun afroamerikkalainen George Floyd kuoli raakalaismaisesti poliisin käsissä 25. toukokuuta 2020, kaava oli toistunut jo liian monta kertaa. Tapahtuma katalysoi väestössä entuudestaan vuosia kyteneen Black Lives Matter -kampanjan aivan ennennäkemättömään liekkiin.

Rikospaikka Minneapoliksesta lähteneet rotuerottelun vastaiset protestit ovat edenneet pitkin Yhdysvaltoja, ja joissain tapauksissa äityneet järkyttävän väkivaltaisiksi. Kuten yleensä hyvää tarkoittaville liikkeille valitettavasti käy, on myös BLM:stä koitunut ikäviä lieveilmiöitä. Pahimpia aggressioidenpurkauksia ja muita vääryyksiä ei pidä hyväksyä, mutta niiden syitä voi ja kannattaa pyrkiä ymmärtämään – kaikkien osapuolten kohdalla sekä kesken. Kierre on loputon, kun vihaa kohdataan vihalla.

Lieveilmiöiden ei myöskään pidä antaa hämärtää varsinaista viestiä kaiken juuressa: musta henki on arvokas siinä missä valkoinen, kuin mikä tahansa. Me emme siedä eriarvoistamista, ja vaadimme perusteellista, rakenteellista muutosta. Tämän aatteen takana seison myös itse henkilökohtaisesti. Puoliksi amerikkalaisena olen seurannut toisen kotimaani alati eskaloituvia kulttuurisia konflikteja ahdistuneena.

On oltava kriittinen tutkiessa kuinka paljon rasismi lopulta kytkeytyy mihinkin tapaukseen, mutta yleistä näkemystä on vaikea kyseenalaistaa: ihonväri edelleen vaikuttaa siihen, kuinka ihmisiin suhtaudutaan, missä tahansa päin maailmaa. Yhdysvalloissa mustan väestön rasistiseen kohteluun liittyvät jännitteet ovat aina orjuuden ajoista lähtien olleet iänikuinen vitsaus.

Muraali George Floydin (1973–2020) muistolle.

Myös showpaini, oli se miten omalaatuinen saarekkeensa tahansa, on osaltaan tämän maailman kuva. Yhtenä amerikkalaisen viihteen pilareista laji ilmentää yhteiskuntaa jossa se elää, osoittaen kipupisteitä kollektiivisissa asenteissa.

Tämä artikkeli ei kuitenkaan suoranaisesti keskity setvimään rasismia showpainissa – silloin luku-urakkakin olisi valitettavasti kohtuuttoman pitkä. Sen sijaan haluan korostaa niiden kokemuksia ja tunteita, joita kaikki tämä välittömimmin koskettaa: mustaa yhteisöä, heidän perspektiivistään.

Mielestäni paras tapa tukea ihmisten kamppailua – aktiivisen toiminnan ja auttamisen ohella – on perinpohjin ymmärtää heidän ahdinkonsa ja sisäistää se osaksi omaa tietoisuuttaan. Eikä vain tietää pintapuolisesti, vaan oikeasti myötäeläen käsittää se epäoikeudenmukaisuus, mistä kaikki turhautuneisuus, suru, ja raivo kumpuaa. Jos et ole saanut osaksesi itseesi kohdistuvaa syrjintää, on tehtävä kovaakin henkistä työtä, jotta siihen asemaan voi asettua syvemmällä kosketuksella kuin vain tunnistamalla sen olemassaolon.

Vastaani on tullut paljon reaktioita painimaailman edustajilta, sekä heidän omia kokemuksiaan siitä, miten ihonväri on ollut tekijä kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa. Olen valikoinut niistä muutaman.

Tähän asti vaikuttavimpia puheenvuoroja olen kuullut esimerkiksi WWE-tähti Xavier Woodsilta. Hän jakoi TwitchRivals -ohjelmassa elämänmittaista kokemustaan siitä, kuinka hän on aina tuntenut joutuvansa näyttämään muille ihmisille, ettei ole lähtökohtaisesti uhka heille.

Tunteikkaassa puheessa kiteytyy myös se, miltä tuntuu sukupolvien takaa peritty rodullistamisen taakka, ja kuinka ulkopuolisena jo tämän perusteellinen ymmärtäminen vie pitkälle.

“Johtuen siitä miten asiat ovat, olen joutunut koko elämäni ratkaisemaan miten näyttää ihmisille, etten ole uhka”, Woods kertoo, ”Jos et ole ollut sellaisessa tilanteessa: se tuntuu paljolta. Vaikka joku vihaa minua, se on aina minun vastuullani käsitellä asia. Heihin ei kohdistu painetta käsitellä omaa vihaa ja tuskaansa. Lapsuudenkodissani vanhempieni piti kertoa minulle nämä asiat; ei jotta voisin olla älykkäämpi, tai suoriutuakseni paremmin, vaan pysyäkseni hengissä.”

”Se oli ensimmäinen tavoite kotonamme: selviytyä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät välttämättä halua sinun selviytyvän. Ja se, että joudun nyt käymään saman keskustelun kahden poikani kanssa yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin – asioiden ei pitäisi olla näin. Kun joukko ihmisiä sanoo ‘lopettakaa meidän tappaminen’, ja vastauksesi on mitä tahansa muuta kuin ‘kyllä’, jos se on ‘mutta, siis kun’ – siinä on perustavanlaatuinen ongelma.”

Kuten jokaisen liittämäni materiaalin kohdalla, suosittelen vahvasti kokonaisuuden tarkastamista, eikä vain tukeutumista sitaatteihin tai muihin yksittäisiin poimintoihin. Ne eivät voi koskaan tehdä täyttä oikeutta lähteelleen.

Xavier kuuluu tunnetusti kolmihenkiseen The New Day -joukkueeseen yhdessä Big E:n ja Kofi Kingstonin kanssa. He osoittivat WWE:n viimeisimmässä SmackDown-jaksossa tukensa Black Lives Matter -liikkelle polvistumalla kehässä sisääntulonsa yhteydessä. Käsivarsissaan heillä oli pannat, joita koristivat kahden muun tummaihoisen henkilön nimet, keiden kohtaloille on julkisuudessa vaadittu oikeutta. He ovat Tamla Horsford ja Shukri Yayhe-Abdi. Näistä tapauksista et ole kuullut suomalaisessa valtamediassa.

The New Daylla on myös yhteinen podcast Feel the Power, jonka viimeisimmän jakson aiheena on rodullinen epäoikeudenmukaisuus.

Big E ja Kofi Kingston osoittamassa tukeaan.

Toinenkin WWE-tähti on ollut paljon julkisuudessa aiheen tiimoilta. Köyhyydestä menestykseen kivunnut Titus O’Neil, jolle sanottiin nuorena että hän olisi 16-vuotispäiväänsä mennessä joko kuollut tai vankilassa, on muun muassa puhunut FOX13-kanavan uutislähetyksessä. Titus osoitti kannatustaan mutta suitsi joidenkin protestoijien väkivaltaisuutta.

“Riittää! Et voi siivota jonkun toisen taloa, jos omasi on likainen.”

Myös AEW:ssa Private Party -joukkueen Marq Quen kantoi menneellä viikolla kädessään BLM-pantaa suorassa Dynamite-lähetyksessä. Aiempina viikkoina heidän joukkueensa, yhdessä Big Swolen kanssa, sonnustautuivat taas pantoihin joissa luki “SG”.

SG tarkoitti tietenkin entistä WWE-tähti Shad Gaspardia, joka vastikään menehtyi traagisessa uintionnettomuudessa. Hän ei ole enää keskuudessamme kommentoimassa rotuasiaa kaikkein ajankohtaisimmassa viitekehyksessä, mutta hänelläkin on ollut sanottavansa.

Shad Gaspard tuli ensi kertaa suuren yleisen tietoisuuteen osallistuttuaan WWE:n Tough Enough -realityohjelman toiselle tuotantokaudelle vuonna 2002. Ohjelmassa haettiin seuraavaa WWE-painitähteä.

Vastatessan tuomariston kysymykseen, että mikä hänelle on ollut elämänsä kovin haaste, Gaspard sanoi:

“Tapa, jolla ihmiset katsovat minua ja piirteitäni. Heidän ensimmäinen reaktionsa nähdessään minut on luoda stereotyyppi ‘öykkärinä’. He näkevät kuinka pukeudun ja kannan itseäni, joten he päättelevät ettei minulla ole älykkyyttä.”

Myöhemmin hän sanoi toivovansa, ettei joutuisi painijana esittämään mustaa stereotypiaa.

Lopulta, vuosien päästä, Shad Gaspard debytoi WWE:ssä osana Cryme Tyme -nimistä joukkuetta (jonka alkuperäinen nimi farmiliigassa oli Gang Stars) yhdessä mustaihoisen toverinsa JTG:n kanssa. Suomeksihan lopullinen nimi kääntyy kankeasti muotoon ‘rikoksen aika’.

Heidät esitettiin täysverisinä gangstoina, jotka pukeutuivat asianmukaisesti löysiin housuihin ja muuhun bling-swagiin, häiriköivät seksuaalisesti naisia, rötöstelivät minkä ehtivät ja puhuivat jive-slangia. Kaikin puolin stereotyyppinen “aikansa tuote”, jonka voi etenkin nykystandardeilla leimata äärimmäisen ongelmalliseksi.

On ollut helppoa olettaa, että Cryme Tyme oli WWE:n luovan osaston – Vince McMahonin luotsaaman etuoikeutetun ja vitivalkoisen setämieskerhon – “kuningasidea”. Ahdas rooli ja muotti johon Gaspard sekä JTG ehkä jopa painostettiin.

Tässä painimaailman tositarinassakin on kuitenkin ns. swerve, eli yllättävä käänne. Cryme Tyme kun olikin Gaspardin ja JTG:n itse keksimä konsepti, jonka he esittelivät McMahonille. WWE-johtajan vastaus oli yksinkertaisesti “I fucking love it!”. Lähes kaikki ruudussa nähdyt kommelluksetkin olivat joukkueelta itseltään lähtöisin olevia ehdotuksia.

Gaspardin kuoleman jälkeen julkaistu haastattelu mustaa kulttiiria käsittelevän The Undefeated -median kanssa valaisee asiaa. Mies tosiasiassa tunsi kuin tunsikin itsensä “gangstaksi”, ainakin menneen minänsä, koska ajautui nuorena laitapuolen kaistalle. Siihen lukeutui muun muassa huumediilereiden suojeleminen ja velkojenperintä.

Cryme Tyme oli kuitenkin Gaspardin mukaan vain he kaksi omina itsenään. He eivät olleet suoranaisia gangstereita, “ellei sitten pidä mustaa miestä katuvaatteissa jengiläisenä”.

“Se aina häiritsi minua” Gaspard kertoi The Undefeatedille, “kun esitimme vain itseämme tehden käytännön piloja, niin meidät miellettiin jengiläisiksi. Mutta kun Shawn Michaels ja Triple H tekivät samaa, he olivatkin viihdyttävää tv:tä.”

Gaspard valitsi dilemman edessä mieluummin tien, jossa ehkä joutui esittämään korostetun stereotyyppistä mustaa hahmoa, mutta oli kuitenkin näkyvästi edustamassa yhteisöään kansallisessa tv:ssä, kuin että olisi hukkunut mitättömyyteen muiden kanssa. Hän ei häpeillyt taikka anteeksipyydellyt Cryme Tymen aikoja. Samaan syssyyn hän kuitenkin totesi, että WWE:ssä on selkeä lasikatto etnisille painijoille, jotka tulevat aina olemaan vain yhtä kuin ihonvärinsä.

Kun Kofi Kingston sitten vuonna 2019 voitti WrestleMania 35:ssa WWE-mestaruuden – ensimmäisenä afroamerikkalaisena kyseisen tittelin kohdalla ja yhtenä vain neljästä kaikkien WWE:n maailmanmestaruuksien – Gaspard yhdessä WWE-painija MVP:n kanssa iloitsivat kyyneleet silmissä.

“Me teimme sen!”

Shad Gaspard kunnostautui WWE-uransa jälkeen myös näyttelijänä. Tuntematon tuotanto. Kuva: IMDB.com

Shad Gaspardin näkemyksiä on kaikessa ristiriitaisuudessaan ehkä jokseenkin vaikea käsitellä. Representaatio on erittäin tärkeä osa erityisesti viihdeteollisuutta, sillä havannointi on todellisuutta. Se mitä ja miten näemme missäkin kontekstissa ohjaa vahvasti asenteitamme.

Mutta kuka minä olen sanomaan, mikä on “oikeanlaista” representaatiota? Oliko Cryme Tyme sittenkään niin ongelmallinen, vaiko miellettävissä enempi rajoja koettelevana, humoristisena representaationa todellisista afroamerikkalaisista katujen kasvateista? Olivatko he yhtä epäkorrekti musta stereotypia kuin D-Generation X oli epäkorrekti valkoinen stereotypia? Onko poliittinen korrektius mennyt liian pitkälle, kuten usein kuulee sanottavan? Vai oliko Shad Gaspard vain luovuttanut valkoisen, rakenteellisen sorron edessä, ja päättänyt ruveta pelaamaan siinä roolissa jonka yhteiskunta oli hänelle langettanut – vain selviytyäkseen?

Näihin kysymyksiin ei välttämättä ole kellään suoria vastauksia, enkä tunne edes olevani oikea henkilö vastaamaan niihin.

Sain näkemyksiä myös lähempää, suomalaiselta, joka on paraikaa täyttä häkää matkalla osaksi showpainimaailman valokeilaa. Alfred Eboreime, 25, aloitti FCF Wrestlingin viimeisimmässä koulutuserässä syksyllä 2019 – ensimmäisenä mustana alokkaana suomalaispainin historiassa. Alfredin isä on kotoisin Nigeriasta.

Tapaus Cryme Tymestä hänellä ei ole hirveästi sanottavaa. He olivat Alfredin mielestä koomisia babyfaceja (hyviksiä), joista ei aikanaan voinut olla tykkäämättä. Nuorena hänellä ei ollut kontekstia joukkueen ongelmallisuudelle.

Alfred kuvailee myös George Floydin murhaa ja sen ympärillä olevaa ilmiötä iljettäväksi. Hänelläkin on paljon sukua Yhdysvalloissa ja heidän kohtalonsa pelottaa.

“Sen lisäksi kotimaassaankin saa katsella perussuomalaisen puolueen pelleilyä, heidän ulkomaalaisvihaansa ja näkemyksiä pihtauskartelleista. En ole juuri heiltä henkilökohtaisesti saanut mitään osakseni, enkä tiedä osaisinko käyttäytyä asiallisesti, jos minulle joku rupeisi änkyttämään jotain ‘suomi suomalaisille’ -paskaa.”

Suoranaista rodullistamista Alfred on kohdannut aktiivisesti ainoastaan suorittaessaan asevelvollisuuttaan. Hän vietti armeijataipaleensa Parolannummen varuskunnassa, ja moni kanssapalvelija oli kauempaa kotoisin. Alfred sai useaan kertaan päivässä kuulla vitsailua liittyen hänen ihonväriinsä, ja kuinka se muka vaikuttaisi hänen tapoihinsa tehdä ja suoriutua.

Se oli suurimmaksi osaksi harmitonta, mutta raastavaa. Ikinä ennen ei ollut tullut vastaan tilanteita, joissa ihonvärillä olisi ollut väliä.

Alfred tiedostaa aina olleensa jollain tavoin erilainen, ja se on osa hänen elämäänsä, mutta helsinkiläisenä sillä on ollut erittäin harvoin vaikutusta. Myös pääkaupungissa on joutunut kohtaamaan rasismia ja siihen perustuvaa häirintää, mutta se on ollut useimmiten jotain helposti sivuutettavaa ja ohimenevää, ettei ole liiemmin haitannut.

“Olen siitä erittäin onnellinen.”

“Jos kuitenkin tulisi tilanne, jossa aggressiivisesti huudeltaisiin jotain järkyttävää päin naamaa tai lähistöllä, niin en voisi antaa asian olla sellaisenaan.”

Alfred Eboreime sanoo olevansa niin ikään onnellisessa asemassa myös FCF Wrestlingin riveissä. Hän tuntee kuuluvansa joukkoon, eikä ole tullut mitenkään yksilöidyksi ihonvärinsä perusteellla. Se ei määritä hänen asemaansa millään tavoin.

FCF Wrestling onkin pitkään ottanut asiakseen korostaa sosiaalisia arvoja, jotka edistävät inklusiivisuutta, yhteenkuuluvuutta ihonväristä, seksuaalisuudesta, sukupuolesta tai muusta riippumatta. Vastikään he julkaisivat ilmoituksen, johon nostettiin ote heidän virallisesta yhdenvertaisuussuunnitelmastaan. Tarkoitus on luoda FCF:n showpainitapahtumista täysin syrjinnästä vapaa tila, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä.

“Olen osa mahtavaa porukkaa”, Alfred kuittaa, “ja kannan korteni kekoon kaikkien muiden lailla. Toivottavasti pääsemme taas pian tuomaan faneille upeaa painia.”

Lisää...
Salomon Marttila

Salomon Marttila

Previous post

WWE-veikkaus 2020: Backlash

Next post

Showpainin vaietut seksuaalirikokset nousivat vihdoin esiin – #SpeakingOut paljastaa lajin pimeän puolen, joka on kaukana tasa-arvosta

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.