Kommentti: WWE Live ei ole suunniteltu minulle

WWE palasi Suomeen vuosikymmenen tauon jälkeen viime viikon perjantaina. Pitkäaikaisena fanina minun pitäisi olla innoissaan, ja osa minusta onkin. Silti jokin tumma pilvi leijailee tapahtuman yläpuolella.

Showpaini on parhaimmillaan livenä. Tämä on fakta. Olen nähnyt vain kourallisen painitapahtumia paikan päällä. Tämä on myöskin fakta. En siis ole mikään auktoriteetti arvioimaan, mikä on hyvää ja mikä ei.

WWE Liven pitäisi olla se, mihin muita verrataan, koska kyseessä on kuitenkin WWE. Järkäle, jota jäljitellään ja joka on se ainoa pysyvä monumentti painimaailmassa. Se, joka määrää tahdin, ja muut tulevat sitten perässä.

Myönnän, että Helsingin show ei jättänyt minua kylmäksi, vaan se oli kokemus ja spektaakkeli. Kokemus, jota en unohda hetkeen. Jos sitä katselisi yksittäisenä ja kaanoniin kuulumattomana show’na, kolme hyvää matsia iltaan olisi lottovoitto. Mutta tässä taas palataan siihen, että se on WWE. Esiintyjien lahjat tiedetään, ja hyvä show on ihan oletus. Mutta miten tapahtuma ei sitten ole tehty minulle?

Tässä päästään WWE:n buukkaukseen ja siihen, millaisia hahmoja on ja miten niitä käytetään. Minulla oli koko tapahtuman ajan hieman jakautunut tunnelma: ”Ketä tässä pitäisi kannustaa?”

Kevin Owens, Daniel Bryan, Sami Zayn, Shinsuke Nakamura, Samoa Joe. Kaikille näistä haluaisi hurrata, mutta narratiivi sanoo ei. Osa omasta katsomosektiostani tuntui jakavan tämän saman tunteen, ja käytännössä kaikki saivat jaetun reaktion yleisöltä. Vuorottelevia huutoja oli paljon. Kertooko se jotain fanikunnasta vai siitä, että WWE ei tiedä, mitä tällä rosterilla tehdään – sitä en tiedä. Tiedän vain sen, että minun oli hankala kannustaa niitä, joita minun kerronnan mukaan pitäisi kannustaa.

WWE Live Helsinki oli viides showpainitapahtuma, jota todistin lihassa ja veressä. Vertailu muihin neljään on toki epäreilu, sillä tämänkaltaiset tapahtumat eivät ole kaanonia, ja WWE:n painijoilla on kuitenkin todella raskas aikataulu, mutta silti. Jos ottaa kotimaisen FCF:n esimerkiksi, niin siellä tietää, kenelle pitää hurrata ja kenelle buuata, sillä raja on selvä. Rosteri on todella lahjakas ja monella suurin potentiaali on vasta saavuttamatta. Kai se on tarinankerronnassa se ero.

Vertaus toki on epäreilu, sillä kaikki FCF:n tapahtumat kehittävät kuvioita siinä missä WWE:n televisioimattomat tapahtumat ovat vain näytösluontoisia. Kun ostin lipun WWE Live Helsinkiin, tiesin ostaneeni sian säkissä, mutta jos ostan lipun FCF:n tapahtumaan, tiedän mitä saan.

Ei WWE Live Helsinki suinkaan huono tapahtuma ollut, päinvastoin. Kaikki esiintyjät näyttivät rentoutuneilta, ja heillä oli hauskaa. Se myös näkyi kehässä. Tapahtumassa oli kolme hyvää ottelua, ja niiden kolmen ulkopuolella tunnelma oli rentoutunut ja hyvä.

Mutta jos palataan siihen livepainikokemukseen, niin odotin, että tässä jokin ottelu voisi yltää lähelle tähän mennessä parasta paikan päällä kokemaani koitosta. Ihan siihen asti ei ylletty. Talvisota X:n Valentine vastaan ”King Kong” Karhula pysyy edelleen kirjoissani parhaana näkemäni live-matsina, vaikka tähtivoimaa onkin vähemmän kuin vaikkapa Asukan ja Kairi Sanen ottelussa IIconicsia vastaan.

Mutta kuten sanoin: show ei ollut missään nimessä huono. Kymmenen vuotta oli ihan liian pitkä aika olla käymättä näillä lakeusasteilla. WWE:n live-tapahtumia en kyllä halua nykytilanteessa katsoa kuin korkeintaan sen kerran vuodessa, sillä WWE ei välttämättä ole minun juttuni. Poistuin silti tapahtumasta leveä hymy huulilla ja nauroin luultavasti makeammin kuin viikkokausiin.

Kaikesta huolimatta viihdyin ja toivon, että Suomessa nähdään kansainvälisen tason painia tulevaisuudessakin. Josko tällä kertaa ei tarvitsisi odotella kymmentä vuotta.