Showpainin historia

Showpainin historia esittävänä taiteenmuotona alkaa 1900-luvun alussa ja juurtuu 1800-luvun markkinoihin, voimamiesnäytöksiin ja painiotteluihin, joiden voittajat oli usein valittu etukäteen.

Showpaini on suosittu viihteenmuoto Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Japanissa, Latinalaisessa Amerikassa ja Australiassa. Nykyinen showpaini kehittyi 1800-luvulla perinteisistä painimuodoista (folk wrestling), joista ilmaantui kaksi eri tyyliä: vapaapaini ja kreikkalais-roomalainen paini. Nämä tyylit tiivistettiin amatööripainiksi, joka oli yksi nykyaikaisten olympialaisten ensimmäisistä lajeista vuonna 1896. Kilpaurheilusta showpaini alkoi erkaantua 1920-luvun alussa.

Showpainin suosio laski toisen maailmansodan aikana, mutta kannatus alkoi nousta 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla, jota pidetään showpainin ensimmäisenä kulta-aikana Pohjois-Amerikassa. Syy siihen on eritoten Gorgeous George, joka nousi painijana kuuluisaksi valtavirrassa. Myös Meksikossa ja Japanissa vietettiin samoihin aikoihin showpainin kultakausia, kun Santo nousi meksikolaiseksi kansansankariksi ja Rikidōzan sen sijaan Japanin sankariksi.

Showpainin suosio alkoi taas laskea 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, kunnes kaapelitelevisio mullisti viihdeteollisuuden 1980-luvun puolessavälissä. Seurasi showpainin seuraava kultakausi Pohjois-Amerikassa. Tätä kultakautta tähdittivät muun muassa André the Giant, Randy Savage, Ric Flair ja ennen kaikkea Hulk Hogan.

Televisio mullisti lisäksi showpainin rakenteita, koska showpainista piti tehdä mahdollisimman toimivaa viihdettä nimenomaan televisiota varten. Muutos konkretisoitui muun muassa räikeinä hahmoina ja juonikuvioina. Monet painijat nousivat television myötä kuuluisuuteen ja jopa populaarikulttuurin ikoneiksi. Showpainin suosio räjähti kasvuun World Wresling Federationin (nyk. World Wrestling Entertainment) nousun ja kansainvälistymisen myötä 1980-luvulla. Nousu jatkui 1990-luvulla, jolloin showpaini saavutti historiansa suurimmat katsojaluvut Yhdysvaltain televisiossa ja jonka aikana kolme isoa promootiota kamppaili keskenään. World Wrestling Federation ei ollut yksin, vaan myös World Championship Wrestling ja Extreme Championship Wrestling olivat suosittuja promootioita eritoten Pohjois-Amerikassa.

Showpainin suosio lähti jälleen laskuun 2000-luvun puolessavälissä. WWE:n televisio-ohjelmien katsojaluvut ovat laskeneet pohjimmilleen, joskin on syytä huomioida, että mediankäyttö on monella tapaa erilaista 2010-luvulla kuin 1990-luvulla. On epäilty, että showpainin suosion heikentymiseen on vaikuttanut varsinkin vapaaottelun nousu 2000-luvulla.

 

 

---

 

Kaikki alkoi Ranskasta

 

Kilpaurheilun ja viihteen sekoittaminen pohjautuu 1830-luvun Ranskaan, jossa showmiehet esiintyivät painijoina, joilla oli vetäviä nimiä. Nämä showmiehet, esimerkiksi Edward, the steel eater tai Gustave d’Avignon, the bone crusher, haastoivat katsojia iskemään heiltä tajun kankaalle. Katsoja tienaisi 500 Ranskan frangia, jos onnistuisi tehtävässään.

Ranskalainen showmies Jean Exbroyat kylvi showpainille siemeniä vuonna 1848 keksimällä säännön, jonka mukaan vastustajaa ei saa ottaa kiinni vyötärön alta. Exbroyat kutsui kyseistä tyyliä nimellä flat hand wrestling, ja tämä tyyli levisi pian ympäri Eurooppaa aina Venäjälle saakka. Exbroyatin keksimästä tyylistä alettiin käyttää nimityksiä ranskalainen paini, klassinen paini ja kreikkalais-roomalainen paini, ja 1800-luvun loppuun mennessä tämä uusi ”kreikkalais-roomalainen paini” oli yksi Euroopan muodikkaimmista urheilulajeista. Ensimmäinen ammattimainen maailmanmestari oli ranskalainen Paul Pons, joka nousi mestariksi vuonna 1898.

Showpainin nykyinen tyyli nousi suosioon Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 1800-luvun lopussa ja on nimeltään koukkupaini (catch-as-catch can). Koukkupaini eroaa kreikkalais-roomalaisesta painista siten, että koukkupainissa on vähemmän kieltoja. Kreikkalais-roomalaisessa painissa on tiukasti kiellettyä tarttua vastustajaa vyötärön alapuolelta, kun taas koukkupainissa vastustajaa voi ottaa vaikkapa jaloista kiinni. Sekä koukkupaini että kreikkalais-roomalainen paini olivat aikoinaan suosittuja kilpaurheilulajeja, mutta 1800-luvun lopulta eteenpäin osa koukkupainijoista vaihtoi tyyliään koreogrofioidun urheiluviihteen eli showpainin suuntaan. Showpainissa painotettiin jo silloin teatraalisuutta ja viihdyttävyyttä yhtä paljon kuin painitaitoja.

Showpaini esiteltiin yleisölle 1900-luvun alussa varietee-esityksenä, jonka tarkoituksena oli toimia vaihteluna voimamiesnäytöksille. Yksi ensimmäisistä showpainin tähdistä oli entinen kaivosmies Jack Carkeek. Carkeek esitti katsojille haasteita, joissa katsojan piti selviytyä kymmenen minuutin ajan miehen käsittelyssä.

Samoihin aikoihin showpainin suosio kasvoi Isossa-Britanniassa niin, että todellinen kreikkalais-roomalaisen painin osaaja George Hackenschmidt matkusti maahan ja verkostoitui nopeasti promoottori Charles B. Cochraniin. Cochran otti Hackenschmidtin siipiensä suojaan ja buukkasi ottelun, jossa Hackenschmidt päihitti Britannian suurimpiin showpainitähtiin lukeutuneen Tom Cannonin voittaen siten Euroopan kreikkalais-roomalaisen painin mestaruuden. Mestaruusvoittonsa myötä Hackenschmidt oli askeleen lähempänä maailmanmestaruusottelua, joka varmistui, kun Hackenschmidt päihitti Amerikan-mestari Tom Jenkinsin Yhdysvalloissa. Näihin aikoihin Hackenschmidt otteli pitkälti Manchesterissa Isossa-Britanniassa ja tienasi 150 puntaa viikossa eli aikakauteen nähden varsin hyvin. Cochran oli kuitenkin huolissaan siitä, että Hackenschmidtin dominoiva painityyli tylsistyttäisi yleisöä, minkä vuoksi Cochran kehotti Hackenschmidtiä ottamaan mallia Cannonista ja ottelemaan pikemmin viihteen, ei urheilun, nimeen. Samalla Cochran kylvi siemeniä nykypäivän urheiluviihteenä tunnetulle showpainille. Myöhemmin Hackenschmidt – ja moni muu suosittu, keskeinen painija – jätti Britannian  ja siirtyi Yhdysvaltoihin, mikä teki hallaa showpainin suosiolle Britanniassa. Ensimmäinen maailmansota pysäytti showpainin kehityksen tyystin.

Showpainin suosio joutui varsinaiseen syöksykierteeseen vuosina 1915–1920, koska yleisö alkoi kyseenalaistaa showpainin maineen kilpaurheilulajina. Suosiota oli laskenut myös se, että kuuluisa showpainitähti Frank Gotch oli jäänyt eläkkeelle vuonna 1913, eikä uusia supertähtiä ollut sittemmin syntynyt. Niinpä showpainijat Ed Lewis, Billy Sandow ja Toots Mondt päättivät perustaa oman promootionsa 1920-luvulla. Uuden promootion tarkoituksena oli viehättää katsojia niin paljon kuin mahdollista, ja kolmikko menestyi sen verran hyvin, että heidät tunnettiin pian nimellä Gold Dust Trio. Lewisin, Sandow’n ja Mondtin promootio oli ensimmäinen, jonka otteluissa käytettiin aikarajoituksia, näyttäviä otteita ja nimikkoliikkeitä. Kolmikko myös popularisoi joukkuepainin ja esitteli katsojille uusia showpainin konventioita – kuten tuomarin häiritsemisen – tehdäkseen otteluistaan kiinnostavampia. Lewis, Sandow ja Mondt myös sitouttivat painijoitaan kuukausien ja vuosien mittaisiin sopimuksiin, jotta he pystyivät suunnittelemaan pitkiä juonikuvioita sen sijaan, että painijat ottelisivat promootiossa vain silloin tällöin.

Showpainin räikeät hahmot ja luovutusliikkeet rantautuivat Yhdysvalloista Britanniaan 1920-luvun lopulla. Britanniassa tätä uutta tyyliä alettiin kutsua nimellä ”all-in wrestling”, ja yksi Britannian ensimmäisistä amerikkalaistyyppisistä showpainipromootioista syntyi, kun amatööripainija Sir Atholl Oakley käynnisti oman promootionsa painija Henry Irslingerin kanssa. Showpainin suosio nousi taas, mutta ongelmaksi muodostui se, ettei taitavia showpainijoita ollut tarjolla riittävästi. Promoottorit ratkaisivat ongelman siten, että he alkoivat järjestää väkivaltaisempia otteluita, joissa painijat saivat käyttää esimerkiksi terästuoleja aseinaan otteluiden aikana. Myös naispaini ja niin sanottu mutapaini alkoivat kehittyä näihin aikoihin. Showpainin kehitys kärsi pian kuitenkin ison tällin Isossa-Britanniassa, kun Lontoon hallitus kielsi showpainin kokonaan 1930-luvulla, hieman ennen toisen maailmansodan syttymistä.

 

 

---

 

Toisen maailmansodan jälkeen

 

Showpainin suosio nousi uusiin korkeuksiin toisen maailmansodan jälkeen, kun joukko itsenäisiä showpainipromootioita päätti liittoutua löyhästi yhteen vuonna 1948. Tämän liittoutuman nimeksi tuli National Wrestling Alliance. Ensimmäiseksi National Wrestling Alliancen eli NWA:n maailmanmestariksi valittiin Lou Thesz, joka yhdisti useita eri mestaruuksia yhdeksi ainoaksi maailmanmestaruudeksi. Tehtävä ei kuitenkaan ollut helppo, sillä jotkut promoottorit halusivat suojella omien tähtiensä suosiota niin, että käskivät painijoidensa kamppailla oikeasti Thesziä vastaan.

Televisio nosti showpainin suosiota entisestään 1950-luvulla. Juuri 1950-luku oli erityisen menestyksellinen vuosikymmen, koska kysynnän kasvu ja kansallinen leviäminen Yhdysvalloissa tekivät showpainista huomattavasti suositumman ja tuottoisamman alan kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Tätä aikaa kutsuttiin showpainin ”kulta-ajaksi”. Kyseinen aika tunnetaan myös siitä, että showpainijoiden hahmot muuttuivat tuolloin paljon. Showpaini sopi televisioon hyvin, koska lajityyppiä on helppo ymmärtää ja se sisältää draamaa, komediaa ja värikkäitä hahmoja. Showpainin tuottaminen oli niin ikään halpaa. Kaikki Yhdysvaltain kolme suurta televisiokanavaa lähetti showpainiohjelmia vuosina 1948–1955; showpainin suurin tukija oli DuMont Television Network. Showpainin katsojaluvut kuitenkin putosivat 1950-luvun lopulla, ja tuottajat päättivät vähentää showpainiohjelmien määrää liiallisen tarjonnan takia. Jäljelle jäi vain pieniä, syndikoituja ohjelmia, joiden esitysoikeudet oli myyty useammalle kuin yhdelle kanavalle ja joita käytettiin lähinnä myöhäisillan täytteenä. Promoottorit myös käyttivät paikallistelevision lähetyksiä aseenaan ostamalla itselleen ohjelmatilaa kilpailijan alueelta, mikä ajoi jotkin promootiot konkurssiin.

National Wrestling Alliance oli 1950-luvun hallitseva showpainiliittoutuma; useat promootiot toimivat NWA:n alaisuudessa. Monet promoottorit olivat kuitenkin sitä mieltä, että NWA oli itsevaltias, joka esti showpainin innovatiivisen kehityksen. Osa promoottoreista päätti siksi irtautua NWA:sta 1950-luvulla ja onnistui löytämään uusia markkinarakoja Yhdysvalloissa. Näistä merkittävin oli American Wrestling Association (AWA), josta kasvoi 1960-luvun suosituin showpainipromootio. Toinen markkinarako löytyi New Yorkissa toimineesta Capitol Wrestling Corporationista, joka tunnettiin myöhemmin nimellä World Wide Wrestling Federation.

American Wrestling Association syntyi, kun tähtipainija Verne Gagne päätti perustaa oman promootionsa NWA:ssa vuonna 1957. Gagne voitti silloin Omahan maailmanmestaruuden, ja Gagnen omasta promootiosta kasvoi NWA:n suosituin promootio. Gagne ei kuitenkaan saanut ottelua NWA:n maailmanmestaruudesta, minkä takia hän päätti irtautua NWA:sta vuonna 1960. Silloin Gagne muutti promootionsa nimen, josta tuli American Wrestling Association. Gagne toimi American Wrestling Associationin päätähtenä ja otteli monia heel-painijoita, kuten Nick Bockwinkeliä, vastaan. Gagne pysyi AWA:n tärkeimpänä tähtenä aina vuoteen 1981 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle painikehistä. Myös Capitol Wrestling Corporation irtaantui NWA:sta vuonna 1963, ja tämän päätöksen teki CWC:n promoottori Vincent J. McMahon. McMahonin päätös johtui siitä, että NWA:n suurin tähti Lou Thesz ei vetänyt tarpeeksi paljon yleisöä New Yorkin alueella. Capitol Wrestling Corporation muuttui ensin World Wide Wrestling Federationiksi ja vuonna 1979 lyhyemmin World Wrestling Federationiksi (WWF).

 

---

 

Showpaini räjähtää 1980-luvulla

 

Showpainin suosio laski taas kerran 1970-luvulla, ja Vincent J. McMahonin WWWF koki erityisen kolahduksen, kun pitkäaikainen WWWF:n maailmanmestari Bruno Sammartino hävisi mestaruutensa liki kahdeksan vuoden mestaruuskauden jälkeen Ivan Koloffille. WWWF:n suosio laski niin, että promootio päätti liittyä takaisin NWA:han. Ranskalaispainija André the Giant nosti WWWF:n suosion kuitenkin aivan uusiin korkeuksiin liityttyään WWWF:ään vuonna 1973. André oli varsin pian suurin supertähti kaikissa promootioissa, joissa hän esiintyi, ja koska André oli äärimmäisen suosittu, hän esiintyi kaikissa NWA:n territorioissa sekä Verne Gagnen American Wrestling Associationissa. NWA pysyi yhtä kaikki vuoren huipulla ja kasvatti ylivoimaisuuttaan Georgia Championship Wrestlingin (GCW) avulla. GCW oli nimittäin ensimmäinen showpainipromootio, jonka ohjelma pääsi kaapelitelevisioon ja lähetettiin siten ympäri Yhdysvaltoja. GCW:n ohjelma oli osa TBS-kanavan ohjelmistoa, ja siitä tuli vuonna 1981 koko kaapelitelevision katsotuin ohjelma.

Showpainin kultaisimpana aikakautena pidetään yleisesti 1980-lukua, jolloin lajityyppi nousi erityisesti nuorison suosioon Yhdysvalloissa ja tuotti ikimuistoisia hahmoja. Myös media alkoi kiinnostua showpainista 1980-luvulla toisin kuin 1960–1970-luvulla, ja eritoten World Wrestling Federation sai huomattavaa näkyvyyttä televisiossa. WWF kasvoi jatkuvasti muun muassa siksi, että promootio palkkasi keskeisiä painijoita kilpailijoidensa riveistä ja oli siihen aikaan ainoa showpainipromootio, jonka ohjelmia lähetettiin kaikkialla Yhdysvalloissa. WWF oli tällöin koko showpainin kasvot ja kykeni monopolisoimaan alaa tehokkaasti. Samoihin aikoihin WWF:n uusi omistaja Vincent K. McMahon loihti vallankumouksellisen käsitteen ”urheiluviihde” (engl. sports entertainment), joka kuvasi McMahonin käsitystä showpainista. McMahonin tarkoituksena oli vähätellä showpainin urheilullisuutta ja korostaa lajityypin viihteellisyyttä muun muassa siksi, että WWF:n tuote tavoittaisi myös lapset ja muut nuoret katsojat. WWF:n tärkein tähti oli lihaksikas Hulk Hogan, joka kiteytti 1980-luvun amerikkalaisen hengen periamerikkalaisella hahmollaan. Hoganin iso koko, värikäs hahmo ja spektaakkelimaisuus vetivät erinomaisia katsojalukuja, ja vuonna 1984 Hoganin ympärille kehiteltiin termi ”Hulkamania”. Samoihin aikoihin WWF:ssä oli niin sanottu Rock ’N’ Wrestling -aikakausi, jossa WWF teki yhteistyötä musiikkialan kanssa. WWF sai esimerkiksi laulaja Cyndi Lauperin esiintymään ohjelmissaan, ja WWF:n hahmot esiintyivät vastavuoroisesti Lauperin musiikkivideoissa.

National Wrestling Alliancen menestyksellinen toimintamalli lähti sen sijaan laskuun 1980-luvulla, ja NWA:n keskeisimmäksi promootioksi muodostui Jim Crockett Promotions (JCP). WWF:n ja NWA:n merkittävin ero oli siinä, että WWF:n tärkeimmät tähdet osallistuivat valtaosaan WWF:n tapahtumista siinä missä NWA:n piti sirotella tähtiään eri puolelle Yhdysvaltoja tukeakseen kaikkia promootioitaan. Tilanne kiristyi, kun WWF kasvatti suosiotaan jättimenestys WrestleManialla, jolloin Jim Crockett hankki JCP:lle ohjelmapaikan TBS-kanavalta ja osti NWA:n promootioita nimiinsä vuosina 1985–1987. NWA:n toimintamallia heikensi myös television yleistyminen; painijat eivät voineet enää matkustaa toiseen territorioon esittämään uutta hahmoa, koska katsojat tiesivät jo entuudestaan, keitä he olivat. Vince McMahon puolestaan haistoi tässä tilaisuuden ja osti lukuisia promootioita tehdäkseen WWF:stä katsojien ainoan vaihtoehdon ja ympäri Yhdysvaltoja katsotun painiohjelman.

WrestleMania oli WWF:n vastaus NWA:n jättitapahtuma Starrcadelle. WrestleManian suosio vaikutti muun muassa siihen, että suuret televisiokanavat alkoivat lähettää showpainia ohjelmistossaan. Yksi näistä ohjelmista oli WWF:n Saturday Night’s Main Event, jota NBC lähetti vuonna 1985 ja joka oli ensimmäinen parhaimpaan katseluaikaan lähetetty showpainiohjelma sitten vuoden 1955. ESPN-urheilukanava alkoi sen sijaan lähettää Pro Wrestling USA -nimistä ohjelmaa, jonka takana oli NWA:n ja AWA:n yhteistyö. Pro Wrestling USA:n elinkaari oli kuitenkin lyhyt: ohjelma käynnistyi vuonna 1984 ja päättyi jo vuonna 1986. ESPN lähetti sen jälkeen vielä joitakin AWA:n tapahtumia kanavallaan, mutta WWF:n suosio nousi ennennäkemättömiin korkeuksiin eritoten WrestleMania III -tapahtuman myötä. WrestleMania III järjestettiin vuonna 1987, ja tapahtuman pääottelussa André the Giant haastoi WWF-mestari Hulk Hoganin. WrestleMania III:n katsojamäärä oli WWF:n tiedotteen mukaan 93 173 ihmistä, joka pysyi historian suurimpana showpainitapahtuman yleisömääränä ennen kuin WrestleMania 32 rikkoi WWE:n oman ennätyksen vuosikymmeniä myöhemmin vuonna 2016. WrestleMania III -tapahtuman lisäksi WWF teki myös toisen ennätyksen 1980-luvulla, ja tämä ennätys on edelleen voimassa. The Main Event -nimisen WWF-ohjelman ensimmäinen jakso sai nimittäin katsojaluvun 15,2 Nielsenin asteikolla, ja television ääreen oli kerääntynyt 33 miljoonaa amerikkalaista.

Jim Crockett vastasi WWF:n nousuun ostamalla Universal Wrestling Federationin, joka irtautui NWA:sta vuonna 1986. Crockett myös perusti uuden toimistotilan JCP:n pääkonttorille Teksasin Dallasissa. JCP koetti taistella WWF:n ylivoimaa vastaan kaikin voimin ja rupesi siksi käyttämään NWA:n suurimpia tähtiä ja maksulähetyksien nimiä kerätäkseen mahdollisimman paljon katsojia. Crockett ei kuitenkaan kyennyt päihittämään McMahonia, ja WWF vastasi tuleen järjestämällä Survivor Series 1987 -tapahtumansa samaan aikaan Starrcade 1987:n kanssa. Toinen päällekkäisyys koitti heti seuraavan vuoden alussa, kun McMahon järjesti Royal Rumble 1988 -tapahtumansa samaan aikaan Bunkhouse Stampede 1988:n kanssa. Crockett jäi lopulta alakynteen ja joutui siksi myymään JCP:n mediamoguli Ted Turnerille, joka nimesi JCP:n WCW:ksi eli World Championship Wrestlingiksi. Turner jatkoi siitä, mihin Crockett jäi, ja alkoi haastaa McMahonin WWF:ää toden teolla. Turnerin strategiana oli painottaa WCW:n urheilullisuutta ja antaa nuorille painijoille isoja juonikuvioita ja mestaruusotteluita. WCW:n päätähtenä toimi Ric Flair.

 

Lue tarkempi katsaus: Hulk Hogan vs. André the Giant (1987)

 

---

 

Showpaini muuttuu nopeasti 1990-luvulla

 

WWF:n nousukausi koki vastaiskuja 1990-luvun alkupuolella, kun promootio sai uusia kilpailijoita ja joutui kiistoihin oikeudessa. Lopulta WWF menetti asemansa showpainin huipulla, kun WCW nousi maailman suosituimmaksi showpainipromootioksi vuosina 1997–1998. WWF:n piti silloin muuttaa tyyliään pystyäkseen panemaan WCW:lle kampoihin, ja WWF:n uusi tyyli oli verisempi, väkivaltaisempi ja seksuaalisempi kuin aiemmin. Kyseinen WWF:n aikajakso sai nimen ”Attitude Era”, jonka tyyli levisi ympäri maailman. WWF oli löytänyt tiensä teini-ikäisten katsojien suosioon ja noussut siten takaisin showpainin menestyneimmäksi promootioksi.

WCW:n nousukausi oli puolestaan sidoksissa siihen, että Eric Bischoffista nimitettiin promootion varatoimitusjohtaja vuoden 1993 lopulla. Bischoff palkkasi useita WWF-painijoita WCW:hen ja muutti WCW:n tyylin WWF:n kaltaiseksi. Bischoffin vaikutukset näkyivät WWF:ssä nopeasti, ja WWF:n oli ryhdyttävä rakentamaan uusia supertähtiä vastatakseen tuleen. Pian tämän jälkeen syntyi niin sanottu ”maanantai-iltojen sota” (engl. Monday Night War), kun WCW käynnisti uuden televisio-ohjelmansa Monday Nitron tismalleen samaan katseluaikaan WWF:n ensisijaisen ohjelman, Monday Night Raw’n, kanssa. Tämä sota alkoi tasaisesti mutta kääntyi pian WCW:n hyväksi, kun Hulk Hoganin, Kevin Nashin ja Scott Hallin New World Order -ryhmä keräsi erityistä mielenkiintoa WCW:tä kohtaan. WCW:n valttikorttina olivat myös aidommat ja ristiriitaisemmat juonikuviot WWF:n sarjakuvamaisiin tarinoihin verrattuna.

WWF:n ja WCW:n lisäksi 1990-luvulla oli myös kolmas varteenotettava promootio, nimittäin National Wrestling Alliancesta eronnut NWA Eastern Championship Wrestling, jonka nimeksi muutettiin Extreme Championship Wrestling (ECW). ECW:n tyyli (hardcore wrestling) oli väkivaltaisempi kuin WWF:n ja WCW:n ja tutustutti yleisön showpainin alatyyppiin, jota suuri yleisö ei ollut aikaisemmin päässyt näkemään. Puhuttelevat juonikuviot ja verenhimoinen tyyli tekivät ECW:stä erittäin suositun erityisesti 18–25-vuotiaiden nuorten keskuudessa, ja ECW:stä kehittyi kultti-ilmiön kaltainen promootio. Myös WWF ja WCW alkoivat siirtyä väkivaltaisempaan suuntaan ECW:n vanavedessä.

WCW ja ECW eivät kuitenkaan onnistuneet päihittämään WWF:ää, vaan lopulta Vince McMahon osti paitsi WCW:n myös ECW:n nimiinsä. Ensin McMahon osti WCW:n, joka oli tehnyt jo pitkän aikaa tappiota ja myytiin WWF:lle 23. maaliskuuta 2001. ECW ajautui konkurssiin vain päiviä myöhemmin 4. huhtikuuta 2001. WWF oli siten ainut merkittävä promootio Yhdysvalloissa ja kilpailijoita vailla. WWF:n nimi muutettiin WWE:ksi (World Wrestling Entertainment) vuonna 2002, jottei sitä sekotettaisi kansainväliseen ympäristöjärjestö WWF:ään (World Wide Fund for Nature), joka perustettiin jo vuonna 1961.

WWE:n asema on ollut WCW:n ja ECW:n päättymisen jälkeen ylivoimainen, mutta joitakin varteenotettavia kilpailijoita on kuitenkin vuosien varrella noussut esiin. Kilpailijat ovat tarjonneet vaihtoehtoista showpainia, jonka tyylejä ovat olleet esimerkiksi lucha libre, strong style ja niin sanottu Memphis-tyyli. Kilpailijoista menestyneimpiä ovat olleet Ring of Honor ja alun perin NWA:n alaisuudessa toiminut Impact Wrestling. WWE on saanut 2010-luvulla kilpailijan myös idästä, kun japanilainen New Japan Pro-Wrestling on alkanut levittäytyä länsimaiden markkinoille, eritoten Yhdysvaltoihin.

---

Teksti: Eetu Lehtinen

Lähde: Wikipedia