MuseoOttelut

Hulk Hogan vs. André the Giant (1987)

Klassikon määritelmä on ”arvostettu ja esimerkillinen teos, jossa tiivistyy jotain olennaista kulttuurista”.

Jokainen sen tietää. Jokainen sen muistaa. ”The irresistible force meeting the immovable object”, kajauttaa selostaja Gorilla Monsoon kuuluisan lausahduksensa, kun kuumana käyvä Hulk Hogan tuijottaa kivikasvoista André the Giantia silmiin. ”Look at the size of the Giant!” huutaa puolestaan Jesse ”The Body” Ventura, ja Bobby ”The Brain” Heenan vahtii tilannetta kehän laidalta haukan lailla.

Jo pelkkä ajatus sykähdyttää. Hogan, André, Gorilla, Heenan, Ventura ja kaikkien aikojen suurin WrestleMania-matsi. Tavalliselle kaduntallaajalle tuo kuulostaa tyhjältä, mutta meille painifaneille virkkeeseen kiteytyy jotain taianomaista, jotain käsittämätöntä. Se lämmittää kuin muistot lapsuudesta – sitä muistelee iloisesti mutta toisaalta myös haikeasti. Samalla sen suurenmoisuus tuntuu niin oudolta, että sitä on vaikea käsittää.

Katselen ihmisiä, jotka ovat kuin yliluonnollisia olentoja, taruhahmoja. Niistä puhutaan ja niistä kirjoitetaan, mutta nyt minä voin katsella.

Eikä mitään tapahdu eikä myöskään pidä tapahtua. André seisoo paikallaan kuin patsas ja vain mulkoilee Hulksteria, joka huudattaa yleisöä ja on niin energinen että tärisee. Myös Pontiac Silverdome tärisee: koko WrestleMania tärisee. Ja 93 173 painifania ulvoo onnesta, hyvän Hulk Hoganin puolesta.

Koen, että showpainiottelu koostuu kolmesta seikasta: flow’sta, kertomuksesta ja tunnelmasta. Flow on parhaimmillaan kuin runoutta, jossa ottelijat kirjoittavat kauniita säkeistöjä vartaloillaan. Kertomus on se, jossa tarina (mitä tapahtuu) ja juoni (miksi tapahtuu) kietoutuvat yhteen. Tunnelman taas luo kehäpsykologia, siis painijoiden kyky käsitellä yleisöä. Tärkein näistä on tunnelma, ottelun kuin ottelun kivijalka. Tunnelman takana tulee kertomus ja viimeisenä flow, joka kyllä tuntuu mahtavalta mutta on pohjimmiltaan vain lisäelementti: ottelu voi olla kuuma vailla flow’ta muttei tunnelmaa. Kertomus, joka todella resonoi, kouraisee niin paljon syvemmältä kuin yksikään kierrevoltti, josta nauttii kuin kaljapullosta konsanaan – ainoastaan hetken.

 

andre-hogan-body-1

”The irresistible force meeting the immovable object!”

 

”What’s Hogan saying to him I wonder? What could Hogan possibly be saying to him?” tivaa Ventura, ja minä alan hymyillä. Jos kirjan kertoja on se, jonka tekstiä luemme, showpainin kertojia ovat sen selostajat, jotka auttavat katsojia imeytymään juoneen mukaan. Emme näe muuta kuin sen, kuinka Hulk soittaa Andrélle suutaan ja kuinka André pysyy vaiti, mutta Ventura luo jo noilla sanoillaan syvyyttä kertomukseen ja tähän nimenomaiseen tilanteeseen. Mitä Hulk todella voisi sanoa Andrélle – ja miksei André itse sano sanaakaan? Aika hidastuu, tunnelma kasvaa ja tuhannet salamavalot välkkyvät. Kumpi iskee ensin ja onko isku onnistunut? Jos isku epäonnistuu, mitä sen jälkeen tapahtuu?

Kun ajattelee Hulk Hoganin ja André the Giantin välistä WrestleMania-ottelua, tulee ensimmäisenä ajatelleeksi, että kyseessä oli totta kai kolossaalinen matsi jo siksi, keitä Hulk ja André 1980-luvulla olivat. Täytyy kuitenkin muistaa, että tosiasiassa ottelusta kolossaalisen loi sen uskomaton ja johdonmukainen tarina sekä sen arkipäiväiset teemat: kateus, joka antaa vihalle vallan, ja urheus, joka voittaa vihan. Rakastettu kansansuosikki, André, alkoi uskoa ahneen Bobby ”The Brain” Heenanin juttuihin ja muuttua hirviöksi, mutta hyväsydäminen Hogan yritti silti ymmärtää ystäväänsä, turhaan. Andrésta oli jo tullut paha, ja se kävi kaikille varsin selväksi, kun hän sitten hyökkäsi Hulkin kimppuun ja rohkeni jopa repiä tämän krusifiksikorun kahtia.

Koskettavan juonikuvion lisäksi ottelun dramatiikkaa vahvisti sen valtava merkitys: matsin lähtöasetelma oli se, että Hulk oli ollut WWF:n World Heavyweight -mestarina jo yli kolmen vuoden verran, kun taas André oli ollut ylipäätään voittamaton WWF:ssä yli 15 vuoden verran. Matsi oli siis puhdasverinen spektaakkeli, jossa jompikumpi putki tulisi väistämättä päättymään. Jos tämän vuoden WrestleManiassa nähtäisiin vastaavanlainen tilanne, mestarin olisi pitänyt kantaa vyötä vuodesta 2012 saakka ja haastajan olla voittamaton koko 2000-luvun ajan. Se – yhdistettynä siihen ihmeelliseen faktaan, että WWF kykeni toteuttamaan liki utopistisen toiveensa eli saamaan Silverdomen täyteen katsojia – on se perimmäinen syy siihen, miksi Hulk Hoganin ja André the Giantin ottelusta tuli ”se” ottelu.

Eikä itse ottelukaan missään nimessä huono ole. Flow’ta painottava Dave Meltzer ehkä antoi matsille matemaattisen ja ruman arvosanan (neljä negatiivista tähteä) ja Wrestling Observer Newsletter ”arvonimen” Worst Worked Match of the Year, mutta totuus on se, ettei ottelun ns. surkea laatu vaikuttanut millään lailla siihen, kuinka innoissaan Pontiac Silverdomen väki sankariaan Hulk Hogania kannusti. Showpainiottelun ei siis tarvitse säväyttää atleettisesti ollakseen erinomainen teos; tunnelmasta klassikot syntyvät. Tunnelma syntyy sen sijaan kertomuksesta ja saa lisäpotkua flow’sta, ja rakastetuimmat hahmot ja tarinat ovat kykeneväisiä ammentamaan taikaa jo minimaalisista asioista: pelkkä tavallinen lyönti voi tuntua vahvemmalta kuin yksikään esteettisesti sykähdyttävä ilmaloikka, jos siihen sisältyy tunnetta – veli lyö veljeään, poika isäänsä, André Hogania.

Ja sitten se hetki, se kaikkien aikojen ensimmäinen ”WrestleMania Moment”. Mitä sitä sanoin kaunistelemaan, kun yksikään virke ei sen merkitystä voi kuvailla. Hulk Hogan nostaa André the Giantin ilmaan ja junttaa mattoon. Hulk Hogan nostaa 240 kilogrammaa hikistä lihaa käsivarsilleen ja junttaa mattoon. Terry Bolleasta (Hogan) voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta vain ja ainoastaan Terry Bollea kykeni olemaan Hulk Hogan. ”He slammed the Giant!” karjuu Gorilla, ja Ventura vastaa: ”I don’t believe it! I don’t believe it!” Jos koskaan ajattelee showpainin mytologiaa, tämä hetki on kuin jumalallinen kertomus siitä, kuinka hyvä päihitti pahan.

 

andre-hogan-body-2

Jos koskaan ajattelee showpainin mytologiaa, tämä hetki on kuin jumalallinen kertomus siitä, kuinka hyvä päihitti pahan.

 

André makaa kanveesissa, Hogan horjahtaa väsyneenä kehäköysiin. ”Hulk dropping the big leg!” selostaa Monsoon, kun Hogan loikkaa voittamattoman jättiläisen päälle. 1… 2… 3. ”He got him! Unbelievable! I never thought it could be done, Gorilla!” ulvoo puolestaan Ventura – ja samaan aikaan Pontiac Silverdome sekoaa lopullisesti. Hulk Hogan on voittanut paitsi André the Giantin myös Bobby Heenanin ja sen pahuuden, jonka ruumiillistuma ”The Brain” on. Yleisö puolestaan on voittanut oikeuden nautiskella ikimuistoisesta ottelusta, joka on malliesimerkki siitä, mistä showpainissa on pohjimmiltaan kysymys.

André the Giant vastaan Hulk Hogan voi maistua tylsältä ottelulta, mikäli vaalii vain atleettista osaamista ja nopeaa toimintaa. Jos taas tykkää uppoutua tarinankerrontaan ja ihastella ainutlaatuista spektaakkelia, legendaarista sellaista, Andrén ja Hulkin ottelu on ilmiömäinen elämys. Sen viehätys on niin erikoinen, ettei sitä oikein edes ymmärrä. Kuin raamatullinen kirjoitus, jota on vaikea uskoa todeksi.

Katso ottelu WWE Networkista!

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Ennakko: WrestleMania 31

Next post

Hajonnut kilpi ei enää suojele

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.