2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE No Mercy 2005

Päivämäärä: 9.10.2005

Sijainti: Houston, Teksas (Toyota Center)

Yleisömäärä: 7 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


No Mercy oli ollut vuodesta 2003 Smackdownin virallinen väli-ppv keskellä SummerSlamin ja Survivor Seriesin välistä aikaa. Vuoden 2005 NM on kuitenkin jäänyt painihistoriaan siitä murheellisesta tosiasiasta, että tapahtuma jäi posterissakin esiintyneen Eddie Guerreron viimeiseksi ppv:ksi, ennen kuin hän menehtyi marraskuussa. Palaan tähän vielä Main Eventin kohdalla. Ppv:n taustatiedoista pitänee mainita myös se, että pian SummerSlamin jälkeen Smackdown oli siirtynyt perinteisistä torstai-illoista perjantai-illan lähetysaikaan ensimmäistä kertaa historiassaan. Samoihin aikoihin Raw oli palannut Spike TV -jaksoltaan kotiinsa USA Networkiksi, minkä myötä WWE:n introvideona vuosien ajana toiminut video oli vaihtunut nyt uuteen pätkään.

Six Person Mixed Tag Match

MNM vs. Legion of Doom (c) & Christy Hemme

Legendaarinen Road Warrior Animal oli yhdessä Heidenreichin kanssa voittanut WWE Tag Team -mestaruudet ylimieliseltä tulokasjoukkueelta MNM:ltä heinäkuussa. Tuosta tappiosta lähtien MNM oli ollut sotajalalla Heidenreichin ja Animalin kanssa, ja syy oli varsin selvä: Mercury ja Nitro halusivat joukkuemestaruutensa takaisin. Animal ja Heidenreich yrittivät olla välittämättä MNM:stä, ja sen sijaan Animal alkoi koulia Heidenreichista ”virallista” Road Warrioria. Vähitellen Heidenreich alkoi käyttää LOD-tyylisiä rintapanssareita ja kasvomaalauksia, ja niinpä kaksikon muodostamaa joukkuetta alettiin virallisesti kutsua Legion of Doomiksi. Lisäksi Animal ja Heidenreich saivat managerikseen Christy Hemmen, joka oli draftattu diivojen lisäsiirtelyssä Smackdowniin samalla, kun Torrie Wilson ja Candice Michelle oli draftattu Raw’hon. MNM:n Melina oli ottanut Christyn saman tien silmätikukseen, ja niinpä tästä joukkuefeudin otelusta tehtiinkin kuuden henkilön Mixed Tag Team Match.

Aika perinteisellä meiningillä aloitti WWE tämän ppv:n. Tämän ottelun kaltaisia porukkarymistelyitä on nähty vuosien aikana WWE:ssä loputtomasti, ja aika harva niistä onnistuu tarjoamaan mitään oikeasti uutta. Sitä ei tehnyt myöskään LODin ja MNM:n kohtaaminen, vaikka naisten osuudet ja erityisesti Christy Hemmen pirteä esiintyminen toivatkin hieman tuoreutta ja yllättävän kivan lisän otteluun. MNM:n ja LODin keskenäinen mäiskintä oli sitten jatkumoa sille The Great American Bashin joukkuemestaruusottelulle, ja siihen verrattuna tässä ei oikeastaan nähty kummemmin mitään uutta – jos Heidenreichin huikeaa kasvomaalausta ei lasketa. Mercury ja Nitro olivat jälleen vakuuttavan hyviä nuoria kavereita, jotka tekivät parhaansa saadakseen jotain irti ikääntyneestä Animalista ja suhteellisen kököstä Heidenreichistä. Ihan kohtuullisesti he siinä onnistuivat, sillä lopputuloksena oli ihan mukava ja sopivan energinen avausottelu. Silti ei tällä ollut mitään mahdollisuuksia sen ”ihan hyvä” -rajan ylittämiseen. Tämä jäi muuten Christyn viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWE:ssä, sillä pian tämän ppv:n jälkeen LOD alkoi hajota, ja Christy siirrettiin OVW:hen. Koska Christylle ei ollut sellaista käyttöä, mitä nainen olisi itse halunnut (merkittävää painiroolia), osapuolten sopimus purettiin loppuvuodesta.

* * ½ 

Singles Match

Simon Dean vs. Bobby Lashley

Elämäntapaguru ja fitnessvalmentaja Simon Dean oli jatkanut pahennuksen herättämistä Smackdownin puolella sen jälkeen, kun blue World orderin lyhyt hype oli ohi, ja Dean palasi Hollywood Nova -roolistaan taas WWE-gimmickiinsä. Mitään merkittävää ei Dean ollut saanut WWE:ssä aikaiseksi – kunnes hän suututti Smackdownin vakuuttavimman uuden tulokkaan Bobby Lashleyn. Lashley oli tehnyt WWE-debyyttinsä vain pari viikkoa ennen No Mercyä, ja heti debyytissä Dean hermostutti Lashleyn ja yritti tarjota tälle omia Simon System -tuotteitaan. WWE:n uudeksi powerhouseksi povailtua Lashleyta ei paljon Deanin tuotteet kiinnostaneet. Sen sijaan hän ilomielin pieksisi Deanin ppv-debyytissään. Dean saapui otteluun mukanaan 20 juustohampurilaista ja ilmoitti, että hän syö jokaikisen, jos Lashley voittaa hänet.

Minun on pakko antaa tälle squashille ylimääräinen puolikas ihan puhtaan Simon Dean -markituksen ansiosta. Ottelunahan tässä ei tapahtunut paljon mitään, ja ehkä hiukan debyyttiään jännittänyt Lashley onnistui vieläpä botchaamaan ottelun lopetuksen ensimmäisellä yrityksellä. Toisaalta yritys nostaa istueeltaan kulmauksessa ollut Dean suoraan hartioille Razor’s Edge -tyyliin on kyllä aika kova suoritus, johon edes Deanin oikealla avustuksella ei kuka tahansa kykene. Ja olihan se Lashleyn lopetusliike nyt sitten sillä toisellakin yrityksellä perhanan näyttävä. Muuten lyhyen ottelun aikana Lashley teki juuri sen, mitä piti, eli dominoi Simonia varsin vakuuttavan oloisesti. Dean puolestaan hoiti heel-roolinsa aivan timanttisesti ja myi Bobbyn iskut sopivalla antaumuksella. Finisheriä lukuun ottamatta varsinaiset säväyttävät power-liikkeet jäivät kuitenkin Lashleyltä näkemättä vielä, mutta kyllä niidenkin aika tulee vielä. Hampurilais-Simonin ansiosta annan tosiaan tälle squashille jopa yhden tähden.

WWE United States Championship

Chris Benoit (c) vs. Booker T vs. Christian vs. Orlando Jordan

SummerSlamissa oli nähty legendaarinen nöyryytys, kun Chris Benoit päihitti Orlando Jordanin alle puolessa minuutissa ja nousi uudeksi United States -mestariksi. Sen jälkeen Benoit oli usean viikon ajan tehnyt pilaa Jordanista oikein kunnolla näyttelemällä, mitä kaikkea muuta hän ehti tehdä samassa ajassa kuin päihittää Jordanin. Lopulta huumorin aika oli kuitenkin ohi, ja sen sijaan WWE pyrki tuomaan taas uutta arvokkuutta US-vyön ympärille. Siinä firma onnistuikin varsin hyvin, sillä peräti kolme miestä: Booker T, Christian ja Orlando Jordan olivat kaikki kiinnostuneita US-vyön ykköshaastajuudesta. Viikkojen ajan kolmikko ottikin yhteen eri muodoissa, ja lopulta kolmikon välille buukattiin Triple Threat, jonka jälkeen Benoit saisi valita mieleisen vastustajansa. Jordan onnistui voittamaan Triple Threatin, mutta Benoit päätti otella ppv:ssä kaikkia kolmea vastaan. Muutaman viikon ajan ennen tätä ppv:tä Bookerin vaimo Sharmell oli käynyt tyytymättömäksi siihen, miten hänen mies ei saanut ollenkaan sellaista huomiota kuin ansaitsi. Niinpä Sharmell oli auttanut huijaten Booker T:tä voittamaan otteluita, vaikka Booker T ei olisi halunnut Sharmellin apua. Christian oli puolestaan näihin aikoihin jo lähtökuopissaan WWE:stä. Rooliinsa kypsyneen Christianin sopimus päättyi lokakuun lopussa, eikä sitä enää uusittu. Niinpä tämä jäi muutamaksi vuodeksi Christianin viimeiseksi WWE-ppv:ksi, kun mies suuntasi kohti uusia kuvioita.

Tämä ottelu oli minun kirjoissani pienoinen pettymys, koska näiden neljän painijan taistelu US-mestaruudesta kuulosti sellaiselta ottelulta, millä voisi olla mahdollisuuksia hyvin lähelle jopa huippuottelua. Niinpä oli harmillista nähdä, että homma ei missään vaiheessa lähtenyt käyntiin sillä toivomallani tavalla: Benoit, Christian ja vähän myös Booker väläyttivät hetkittäin kyllä ihan nättejä liikkeitä. Erityisesti Benoit’n Suplexit olivat taas rautaa, ja Christian otti vastaan perhanan rajun näköisen Belly To Belly Suplexin suoraan ulos kehästä. Ongelma oli kuitenkin se, että tästä ottelusta ei oikein missään vaiheessa rakentunut selvää kokonaisuutta, vaan meininki kulki aika pitkälle noiden yksittäisten 1 on 1 -kohtaamisten varassa, ja loppujen lopuksi niissäkään ei nähty mitään täysin uutta tai hämmästyttävää. Kritiikistä huolimatta kyseessä oli siis ehdottomasti hyvä ottelu, kun tämän tasoisia painijoita päästetään kehään, mutta olisin vain olettanut, että enempäänkin olisi voitu pystyä.

* * * 

Singles Match

Ken Kennedy vs. Hardcore Holly

Bobby Lashleyn debyytti ei jäänyt ppv:n ainoaksi, sillä ppv-ensiesiintymisensä teki myös WWE:n tuleva suurnimi Ken Kennedy – tai kuten häntä pian tämän ppv:n jälkeen alettiin myös virallisesti kutsua, Mr. Kennedy. Kennedy oli tehnyt SD-debyyttinsä pian SummerSlamin jälkeen ja valloittanut fanien sydämet heti alusta lähtien omintakeisella tyylillään hoitaa omat kehäkuulutuksensa sekä ennen otteluansa että ottelun jälkeen. Samalla hän oli tehnyt jatkuvasti pilkkaa Smackdownin virallisestä kehäkuuluttajasta Tony Chimelistä. Kennedyn tapainen ylimielinen öykkäri olikin päässyt nopeasti varsin korkealle kuvioihin, ja muutamaa viikkoa ennen No Mercyä hän muun muassa paini JBL:n joukkueparina. Tähän ppv:hen hän sai vastustajakseen Hardcore Hollyn varmaan lähinnä sen takia, että Holly yleisesti tykkäsi koulia uusia tulokkaita. Hollyn ensisijainen vihamies oli tosin tässä vaiheessa Sylván, toisin sanoen siis entiseltä nimeltään Sylvain Grenierinä tunnettu painija, joka oli hylännyt La Résistance -gimmickin ja alkanut vetää ranskalaisen supermallin hahmoa. Sylván ja Holly olivat ottaneet SD:ssä pari kertaa yhteen, ja ranskalainen nähtiin myös tämän ottelun jälkeen, kun hän saapui paikalle pieksemään Hollyn.

Täytyy sanoa, ettei ole hirveästi muistikuvia tästä ottelusta, kun unohdin kirjoittaa mietteet ylös heti ottelun jälkeen, ja nyt tätä arvostelua kirjoittaessa ottelun näkemisestä on aikaa jo varsin hyvin. Yhteenvetona voi kuitenkin sanoa sen, että Kennedy oli heti debyytissään ihan vakuuttavan oloinen, mutta mitään erityisen ihmeellistä show’ta he eivät Hollyn kanssa aikaan saaneet, eikä kukaan varmaan sitä heiltä odottanutkaan. Positiivinen yllätys oli kuitenkin se, että erityisesti Kennedyn kovan työn ansiosta tämä ottelu nousi perus tv-ottelua paremmaksi kamppailuksi, ja varsinkin lopputaistelut olivat varsin viihdyttävää settiä. Näin 10 vuotta myöhemmin tuo Kennedyn alkuaikojen top-rope finisher aiheuttaa kyllä jo suoranaista nostalgiafiilistä. Ja onhan se nyt pirun komea like kaiken muun hyvän lisäksi. Tämä oli siis ihan kiva välipalaottelu, muttei sen enempää.

* * ½

Singles Match

JBL vs. Rey Mysterio

Fun fact: JBL oli paininut päämestaruusottelussa jokaisessa Smackdownin tähdittämässä ppv:ssä vuoden 2004 Judgment Daysta lähtien, eli noin puolitoista vuotta. Nyt olikin sitten vihdoin Bradshaw’n aika tippua alemmas kortissa ja jäädä tähdittämään ylemmän keskikortin kuvioita. Ensimmäisessä ei-päämestaruusfeudissaan hän alkoi pilkata kovassa nousussa olevaa Rey Mysteriota. Oikeastaan kyse oli vain JBL:n vanhan kunnon meksikolaisvihan takaisin tuomisesta: Bradshaw’n mielestä Mysterio ja yleisesti kaikki luchapainijat olivat häpeäksi painikulttuurille, ja niinpä JBL pyrki pääsemään Mysteriosta kokonaan eroon. Lisäksi JBL oli pian SummerSlamin jälkeen tuonut ruutuun uuden avustajansa, kun Jillian Hall -nimisestä naisesta tuli hänen uusi imagokonsulttinsa. Kuten monet tämän ajan painifanit muistavat, Jillianin roolin erikoisuus oli se, että hänellä oli naamassaan jumalattoman iso ja jumalattoman ruma luomi.

Jos aikaisemmin illalla nähty US-mestaruusottelu oli pienoinen pettymys, tämä onnistui yllättämään ehdottomasti positiivisesti. En etukäteen odottanut kovin paljon tältä paperilla pahalta mismatchilta kuulostavalta kombinaatiolta – varsinkin kun muistikuvani olivat, että kaksikon mestaruusottelu vuoden 2006 Judgment Dayssa ei ollut kovin erityinen. Ehkä nuo muistikuvani ovat vääriä, tai sitten JBL ja Mysterio eivät enää pystyneet uusimaan myöhemmin temppuaan, koska tässä kaksikko veti kirkkaasti hienon ottelun. Kokonaisuus toimi suorastaan hämmästyttävän hyvin: Rey esitteli roppakaupalla näyttäviä ja vauhdikkaita liikkeitä, ja JBL pääsi pitkästä aikaa dominoimaan vastustajaansa oikein kunnolla. Muun muassa JBL:n Fallaway Slamit keskiköydeltä olivat todella kivuliaan näköisiä. Muutenkin ottelussa oli hyvä rakenne ja tarina, eikä se käynyt varsin pitkästä kestostaan huolimatta missään vaiheessa tylsäksi. Illan positiivisin yllättäjä. Hieno ottelu, lisää tätä! Rey oli kyllä tässä vaiheessa uraansa iskussa.

* * * ½ 

2 on 1 Handicap Casket Match

Randy Orton & Bob Orton vs. The Undertaker

SummerSlamissa Ortonin ja Undertakerin WrestleMania Rematch päättyi siihen, kun kummallisen näköinen mies pomppasi katsomosta kehään ja häiritsi Takeria niin pahasti, että Orton ehti napata voiton. Ottelun jälkeen paljastui, että tuo mies oli maskin naamaansa vetäissyt Bob Orton. Tuon Slam-ottelun jälkeen Bob Orton jäi WWE:n vakiokasvoksi poikansa Randyn kanssa. Yhdessä isä ja poika aiheuttivat entistä enemmän piinaa Undertakerille, koska he halusivat päästä Dead Manista kokonaan eroon. Ortonit alkoivat pelata Undertakerin kanssa mind gameseja tuomalla kehään arkun, jossa oli aidon Undertakerin näköinen nukke. Seuraavalla viikolla he toistivat temppunsa ja haastoivat UT:n Casket Matchiin No Mercyyn. Tuolloin kuitenkin paljastui, että arkussa olikin oikea UT, joka kävi Ortonien kimppuun. Seuraavien viikkojen aikana Ortonit alkoivat siten jäädä alakynteen, kun Undertaker otti mind gamesit haltuunsa. Taker muun muassa toi kehäalueelle erikoisison arkun, jonka sisällä oli sekä Randyn että Bobin näköiset nuket. Taker lupasi, että sama kohtalo olisi heillä edessä myös No Mercyn Handicap Casket Matchissa, jossa Takerin pitäisi pistää siis molemmat Ortonit arkkuun voittaakseen ottelun. WWE muuten väitti, että tämä oli historian ensimmäinen Handicap Casket Match, vaikka oikeasti ensimmäinen Handicap Casket Match oli käyty jo vuonna 1999, jolloin Triple H kohtasi Mideonin ja Visceran.

Nyt alkoi Randyn ja Takerin meininki jo vähän toistaa itseään, eikä isä-Bobin lisääminen varsinaisesti parantanut tilannetta. Randy toki myi Undertakerin pahimmat iskut, kuten Last Riden, edelleen pirun hienosti. Lisäksi parit terästuoliniskut olivat kieltämättä vakuuttavan näköisiä, mutta muuten tässä ei ollut edes mainittavasti HC-elementtejä, jotka olisivat tuoneet jotain uutta tähän perus entertainment brawlaukseen. Suurin muutos oli Bob Orton, joka lähinnä hidastutti otteluun tempoa ja teki hetkittäin ottelun etenemisestä harmittavan tönkköä ja epäuskottavaa, kun UT ja Randy joutuivat odottelemaan Bobia. No, Bobin dissauksesta huolimatta täytyy todeta, että Randy ja Taker kyllä tekivät taas varmaan tyyliinsä hyvää työtä. Samoin ottelun tunnelma oli erittäin kohdillaan, joten kokonaisuutena tämä oli takuuvarma suoritus ja hyvä painiottelu. Erityismaininta pitää antaa Bobille kuitenkin siitä, että hän yritti parhaansa ja otti ottelussa jopa jonkun verran bumppia. Tuossa iässä se ei vain riitä enää kovin pitkälle. Hyvä ottelu, mutta huonoin Ortonin ja UT:n sarjan kohtaaminen. Ottelun jälkeen nähtiin sitten dramaattinen arkun liekkeihin sytyttäminen.

* * * 

WWE Cruiserweight Championship

Nunzio (c) vs. Juventud

Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Judgment Dayn, kun Cruiserweight-mestari esiintyi ppv:ssä. Mitään kovin suuria ei ikävä kyllä tässä aika jähmettyneessä divarissa ollut tapahtunut kesän aikana. Mestaruus oli tosin vaihtanut käsiä kerran: keväältä loppukesään saakka mestaruutta pitänyt Paul London oli hävinnyt vyönsä Velocityssä Nunziolle, kun tämä oli saanut apurikseen ECW:stä ja WCW:stä tutun ja samalla WWE-debyyttinsä tehneen amerikanitalialaisen korston Viton. Ensimmäiseksi haastajakseen Nunzio sai koko Mexicools-porukan, joka oli aika pian debytointinsa jälkeen valloittanut innokkuudellaan, sekopäisyydellään ja huikeilla liikkeillään yleisön sydämet ja tehnyt samalla face-turnin. Ppv:tä edeltävässä Velocityssä Mexicoolsin Juventud oli voittanut Cruiserweight Battle Royalin ja ansainnut ykköshaastajuuden.

Vähän on taas surullista tämä WWE:n Cruiserweight-divarin meiningin katsominen. Varsinkin kun Nunzion ja Juventudin tapaisella kaksikolla pitäisi olla mahdollisuudet vaikka minkälaiseen tajunnanräjäyttävään taidonnäytökseen. Sen sijaan kaverit pistetään kahden suurimman ottelun väliin curtain jerkiksi, ja sitten vielä ihmetellään, miksi porukka ei oikein syty otteluun mukaan, kun juuri on pari minuuttia aikaisemmin katseltu, kuinka Orton-kaksikko poltaa Undertakerin elävältä. Huoh. No, täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että ehkä sitten ottelupaikan vuoksi Nunzio ja Juventudkaan eivät olleet ihan parhaassa iskussaan. Vai olisiko tämä ollut sitä aikaa, kun WWE yritti pahiten säännellä CW-otteluitaan? Voi olla. Aikaa ottelulla oli yllättävän mukavasti, mutta missään vaiheessa kaksikko ei oikein päässyt kunnon meininkiin: ihan kivoja yksittäisiä liikkeitä ja periaatteessa mukavan näköistä perusmeininkiä, mutta ei kuitenkaan mitään erityisen hienoa tai säväyttävää. Ihan kiva CW-ottelu muttei sen enempää.

* * ½ 

World Heavyweight Championship

Batista (c) vs. Eddie Guerrero

No niin. Tämä on sitten se surullisenkuuluisa Eddie Guerreron viimeiseksi ppv-otteluksi jäänyt matsi. Oikeastaan on aika paha sanoa mitään Eddien urasta, koska se olisi kokonaan oman viestinsä tai peräti aiheensa arvoinen juttu. Olen myös aika monta viestiä vuosien aikana kirjoittanut Eddiestä, eli ehkä kaikki sanottava on sanottu. Kuten kaikki tietävät, kyseessä oli yksi painihistorian upeimmista painijoista, ikimuistoisimmista hahmoista ja rakastettavimmista henkilöistä. Eddien kuolema vuonna 2005 tuli miehen historiasta huolimatta kaikille yllätyksenä ja oli taatusti kaikille pahin mahdollinen yllätys. Vain pari päivää ennen kuolemaansa Eddie oli paininut vielä Smackdownissa Ken Kennedyä vastaan ja lunastanut voitollaan paikan Smackdownin Survivor Series -joukkueesta. Lisäksi Eddien oli tarkoitus painia seuraavassa Smackdownissa Triple Threat Matchissa Randy Ortonin ja Batistan kanssa World Heavyweight -mestaruudesta. Dirt sheetit olivat sekä ennen että erityisesti Eddien kuoleman jälkeen varmoja siitä, että tuossa ottelussa Eddien oli tarkoitus nousta toista kertaa urallaan WWE:n päämestariksi, koska nyt Vince luotti Eddien kykyyn kannatella Smackdownia paljon enemmän kuin vielä keväällä 2004. Totuutta tuohon huhuun tullaan tuskin koskan saamaan. Tosiasia on kuitenkin se, että painimaailma menetti Eddien mukana todella paljon.

Tämän ottelun taustatarina puolestaan alkoi Eddie Guerreron ja Rey Mysterion viimeiseksi otteluksi jääneestä kohtaamisesta syyskuun alussa. Tuolloin Guerrero onnistui vihdoin ja viimein voittamaan Mysterion Steel Cage Matchissa, jonka panoksena oli päämestaruuden ykköshaastajuus. Heti voittonsa jälkeen Guerrero julistikin sitten olevansa pahoillaan kaikesta viime kuukausien aikaisista kataluuksista. Eddie kertoi, että hänellä oli elämänsä aikana ollut monia addiktioita (ikävä kyllä), mutta nyt hänen addiktionaan oli vain ja ainoastaan luottamus. Eddie halusi fanien ja ennen kaikkea päämestari Batistan luottamuksen, maksoi mitä maksoi. Eddie vakuutteli Batistalle parhaansa mukaan ystävyyttään, ja vaikka Batista ei Eddien selittelyitä erityisesti aluksi uskonutkaan, hän päätti ”leikkiä mukana” voidakseen pitää katalaa ykköshaastajaansa silmällä. Seuraavina viikkoina Eddie ja Batista ottelivat joukkueena muun muassa MNM:ää sekä JBL:ää ja Christiania vastaan. Vaikka kaksikon välit hieman rakoilivat, No Mercyyn saapuivat Batista ja Eddie, jotka ainakin esittivät olevansa ystäviä. Niinpä Eddie oli periaatteessa face, vaikka tässä vaiheessa tuskin kukaan – kaikkein vähiten Batista – tuntui vielä oikeasti uskovansa Eddien hyvyyteen. Vasta ppv:n jälkeisinä viikkoina Eddie alkoi kunnolla avautua Batistalle, ja Batista alkoi tosissaan luottaa mieheen, joka ehti vielä ennen kuolemaansa kääntyä kerran todelliseksi yleisön suosikiksi.

Tämä ottelu on hieno esimerkki siitä, kuinka onnistunut painiottelu voi parhaimmillaan olla, vaikka siinä ei painiteknillisesti tai liikkeiden puolesta nähtäisi mitään tajunnanräjäyttävää tai superyllättävää. Itse asiassa tästä ottelusta merkittävä osa ajasta kului joko Headlockiin tai Body Scissorsiin, mutta kumpikin otteista oli perus restholdin sijaan oikeasti perusteltu ja tärkeä osa ottelua. Tämän ottelun keskiössä oli nimittäin ottelun taustatarina, joka tuotiin upeasti myös otteluun mukaan. Oliko Eddie oikeasti kääntynyt hyvikseksi, vai pettäisikö hän lopulta ratkaisevalla hetkellä Batistan luottamuksen? Tällä ajatuksella leikiteltiin koko ottelun ajan, ja Eddie veti oman roolinsa tässä tarinan kertomisessa aivan täydellisesti. Myös ottelu oli buukattu tarinan kannalta hienosti: ensin Batista ärsytti Eddietä dominoimalla tätä ja pitämällä tätä ärsyttävässä Headlockissa. Sitten Eddie pääsi yhtäkkiä niskan päälle ja antoi Batistan maistaa omaa lääkettään. Lopulta nähtiin Eddien omantunnontaistelut ja oikeasti jännittävä loppumäiskintä. Täydellisesti buukattu ja hyvin poikkeuksellinen päämestaruusottelu. Toki tosiasia on se, että toisenlaisen painijan kanssa Eddie olisi pystynyt kertomaan saman tarinan ja saamaan aikaan vielä painillisesti huippuluokan ottelun. Nyt painillisen vajaavaisuuden vuoksi tämä jää vain hienoksi. Silti pitää nostaa hattua vielä kerran mestarille, jonka elämän viimeiseksi ppv-otteluksi tämä sitten jäi.

* * * ½


Tämä oli varsin siedettävä väli-ppv. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta pari hienoa ottelua ja muutenkin kaikin puolin mukavaa menoa. Todellista kuraa oli oikeastaan hyvin vähän. Eli juuri ja juuri Ok ppv.

Wikipedia: WWE No Mercy 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.6.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Unforgiven 2005

Next post

Arvio: TNA Bound for Glory 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.