Tämä opas sisältää tietoa showpainin säännöistä, taustoista ja tavoista. Oppaan lopussa on tietoa showpainin historiasta Suomessa. Jos oppaasta puuttuu mielestäsi jotakin olennaista tai jos oppaassa on mielestäsi jotakin viilattavaa, palautetta voi lähettää esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen info@smarkside.com. Smarksiden ylläpitäjät tavoittaa helposti myös Discordista.
Haluatko kattavan ohjeistuksen lajin pariin? Näin pääset alkuun.
Showpaini (engl. professional wrestling tai lyhennettynä pro wrestling tai yksinkertaisesti wrestling) on viihteenmuoto, joka yhdistää atleettisuutta ja teatraalisuutta keskenään. Showpainin tyyli on alun perin perustunut antiikin kreikkalaiseen painiin ja vanhaan amerikkalaiseen koukkupainiin (catch wrestling), joskin nykyaikaisessa showpainissa käytetään myös iskuja, heittoja, lukotuksia ja akrobaattisia temppuja, joita kutsutaan showpainin sanastossa spoteiksi. Monet showpainin spotit ovat peräisin itsepuolustuslajeista. Joissakin showpainiotteluissa on sallittua käyttää myös erilaisia aseita, kuten terästuoleja tai piikkilankaa.
Showpainiottelun voittajat valitaan etukäteen. Showpaini on viihdettä, joten ottelun tarkoituksena on viihdyttää katsojia. Kaikki showpainiottelun aikana käytetyt iskut, heitot ja lukotukset tehdään yhteisymmärryksessä vastustajan kanssa niin, että otteleminen on mahdollisimman turvallista. Nämä ovat nykyään avoimia salaisuuksia, mutta oli aika, jolloin showpainin salaisuuksista pidettiin tiukasti kiinni.
Lue lisää: Showpainin historia
Showpaini on kasvanut erityisen suosituksi lajityypiksi Pohjois-Amerikassa ja Japanissa. Euroopassa showpainin suosio on korkeimmillaan Isossa-Britanniassa. Myös Brasiliassa showpaini oli kovassa suosiossa 1960–1980-luvuilla kiitos Telecatch-nimisen showpainiohjelman. Showpainin suurimmista tähdistä on tullut julkisuuden henkilöitä ja kulttuuri-ikoneita eri puolilla maailmaa.
Showpaini oli alun perin vain pieni sirkuksen tai karnevaalien oheisnumero, mutta nykyään showpaini on miljardibisnes. Proomotiot tekevät voittoa pääsylipputuloilla, oheistuotteilla, maksulähetyksillä, suoratoistopalveluilla ja kotivideoilla. Vuosittaiset maksulähetykset, kuten WWE:n WrestleMania tai entisen WCW:n Starrcade, ovat keränneet korkeita ostolukuja vuodesta toiseen. Nykyään showpainia lähetetään yhä enenevissä määrin verkon suoratoistopalveluissa, kuten WWE Networkilla.
Showpaini on ollut jo pitkään toistuva puheenaihe mediassa ja tutkimuksissa. Lajityypistä on tehty useita dokumentteja, kuten Barry W. Blausteinin ohjaama Beyond the Mat (1999) ja Paul Jayn ohjaama Wrestling with Shadows (1998), joka taltioi legendaarisen showpainijan Bret Hartin uraa WWF:ssä. Showpainista on tehty myös lukuisia fiktiivisiä elokuvia, kuten Darren Aronofskyn ohjaama The Wrestler (2008), joka voitti useita Oscar-ehdokkuuksia ja palautti näyttelijä Mickey Rourken takaisin parrasvaloihin.
Tällä hetkellä maailman suurin showpainipromootio on yhdysvaltalainen World Wrestling Entertainment eli WWE, joka kasvoi ostamalla useita eri promootioita nimiinsä 1900-luvun lopulla. WWE sinetöi asemansa showpainin huipulla ostamalla kilpailijansa World Championship Wrestlingin (WCW) ja Extreme Championship Wrestlingin (ECW) nimiinsä vuonna 2001. Muita menestyneitä nykypäivän showpainipromootioita ovat muun muassa Impact Wrestling, Ring of Honor, Consejo Mundial de Lucha Libre, Lucha Libre AAA Worldwide, New Japan Pro-Wrestling, All Japan Pro Wrestling ja Pro Wrestling Noah.
Lue lisää: Showpaini eri kulttuureissa
Se, mikä showpainissa on totta ja mikä taas tarua, on toisinaan hämärän peitossa. Showpainiotteluiden voittajat ja häviäjät valitaan toki etukäteen, ja ottelut otellaan yhteisymmärryksessä, kuten edellä mainittiin, mutta joskus faktaa ja fiktiota voidaan kuitenkin sekoittaa tarkoituksellisesti keskenään. Showpainissa on nimittäin kaksi kerrosta: kaikki se, mitä showpainijan hahmolle tapahtuu, ja kaikki se, mitä showpainijalle itselleen tapahtuu – myös silloin, kun hän ei ole esiintymässä. Esimerkkinä toimii vaikkapa aivotärähdys, joka estää showpainijaa ottelemasta. Tällaisia tosielämän tapauksia saatetaan yhdistää showpainijan hahmon tarinaan, jolloin faktan ja fiktion rajanveto hämärtyy.
Erityistä tarkkaavaisuutta tulee noudattaa silloin, kun showpainijat esiintyvät oikeilla nimillään. Osa showpainijoista esiintyy nimittäin tekaistuilla taiteilijanimillä, kuten The Undertaker, mutta osa, kuten esimerkiksi Kurt Angle tai Ronda Rousey, käyttää omaa nimeään showpainikehässä. Se, mitä esimerkiksi Rousey showpainiohjelmassa tekee, pitää siis nähdä fiktiivisen Ronda Rousey -hahmon, ei Ronda Rouseyn, tekona. Rajanvetoa vaikeuttaa entisestään se, että painijat voivat ammentaa hahmoihinsa piirteitä tosielämästä, vaikka painija esiintyisi The Undertaker -nimen kaltaisella taiteilijanimellä.
Tästä ilmiöstä on syntynyt käsite kayfabe, joka tarkoittaa tarinankerronnan illuusion ylläpitämistä. Historioitsijat eivät osaa määritellä tarkasti sitä ajanjaksoa, jolloin showpaini muuttui kilpaurheilullisesta koukkupainista viihdeurheiluksi, mutta painijat pitivät muutoksesta huolimatta vuosikymmenien ajan tiukasti kiinni showpainin salaisuuksista myös vapaa-ajallaan ja ylläpitivät täten kayfabea. Showpainijat kehittivät tällöin kokonaisen sanavaraston, jolla he pystyivät kommunikoimaan keskenään paljastamatta lajityypin salaisuuksia ulkopuolisille.
Showpainin historiassa on kuitenkin tapauksia, joissa painijat ovat poikenneet ottelun suunnitelmista. Tähän ilmiöön viitataan käsitteellä shoot. On olemassa myös käsite worked shoot, joka viittaa siihen, että katsojien annetaan ymmärtää painijoiden rikkovan suunnitelmia, vaikka suunnitelman rikkominen on itse asiassa osa suunnitelmaa. Valtaosa showpainista tapahtuu kuitenkin suunnitelmien mukaan, ja käsikirjoituksen rikkominen joko suunnitelmallisesti tai suunnittelematta on erittäin harvinaista.
Se, että showpainin voittajat valitaan etukäteen, paljastui myöhemmin ”julkiseksi salaisuudeksi”, kun alan ensisijaiset vaikuttajat, kuten World Wrestling Entertainmentin johtaja Vince McMahon, alkoivat paljastaa julkisuudessa, että showpaini on viihdettä – ei kilpaurheilua. Näihin paljastuksiin on suhtauduttu showpainin maailmassa sekalaisin tuntein, sillä jotkut ovat kokeneet, että showpainiotteluista on hankala nauttia, jos tietää lajin salaisuudet. Huomionarvoista on, että paljastuksista huolimatta monet Yhdysvaltain osavaltiot säätelevät showpainia yhä edelleen samalla tavalla kuin kilpaurheilulajeja.
Kilpaurheilun sijaan showpaini on teatterin muoto. Kehä, kehäalue ja sisääntuloväylä muodostavat näyttämön, missä tarinat kerrotaan. Showpainissa neljättä seinää rikotaan kuitenkin huomattavasti herkemmin kuin tavallisessa teatterissa. Showpaini on urheilutapahtuman representaatio, ja showpainijan katsojat ovat kuin urheilutapahtuman yleisöä. Showpainijat eli näyttelijät tiedostavat yleisön läsnäolon ja rohkaisevat katsojia osallistumaan esitykseen. Yleisö onkin olennainen osa showpainia ja voi vaikuttaa siihen, mitä kehässä tapahtuu. Tätä varten showpainijat ovat yleensä joko protagonisteja (face) tai antagonisteja (heel). Yleisön on tarkoitus kannustaa face-painijoita ja vastustaa heel-painijoita vahvistaakseen ottelun draaman kaarta, mutta toisinaan yleisö voi sotkea ottelun suunnitelman asettumalla antagonistin puolelle ja vastustamalla face-painijaa.
Lue lisää: Showpaini – totta vai tarua?
Showpainiottelun tarkoituksena on viihdyttää yleisöä. Painijat eivät siis taistele siksi, että voittaisivat toisensa, vaan siksi, että yleisö nauttisi ottelusta mahdollisimman paljon. Mitä enemmän otteluista tykätään, sitä enemmän showpainitapahtumiin ostetaan pääsylippuja. Mitä suositumpi showpainiohjelmasta tulee, sitä enemmän ohjelmassa mainostetaan erilaisia tuotteita. Tarkoituksena on maksimoida mainostulojen, pääsylipputulojen, maksulähetystulojen, suoratoistopalvelun tilaajien ja oheistuotteiden ostajien määriä. Näistä kaikista muodostuu showpainipromootion tekemä tulos, ja tätä tulosta varten showpainissa hyödynnetään draaman keinoja.
Englannin- ja espanjankielisissä maissa showpainijoilla on useimmiten jonkinmoinen hahmo (gimmick). Hahmo voi joskus muistuttaa showpainijan todellista persoonaa. Hahmojen tarkoituksena on nostaa katsojien mielenkiintoa showpainijaa kohtaan huolimatta siitä, kuinka urheilullisesta painijasta on kyse. Jotkin hahmot voivat olla sarjakuvamaisia ja epäuskottavia, kuten ugandalaista alkuasukasta esittänyt Kamala, kun taas toiset, kuten The Rock tai Steve Austin, ovat realistisempia hahmoja. Meksikolaisessa showpainissa eli lucha libressä monet painijat käyttävät naamioita ja omaksuvat salaisen identiteetin supersankareiden tavoin.
Showpainija voi esiintyä omalla nimellään tai jonkinmoisella variaatiolla siitä. Esimerkkejä tällaisista painijoista ovat John Cena (John Felix Anthony Cena Jr.) ja Randy Orton (Randall Keith Orton). Osa painijoista esiintyy samalla kehänimellä koko uransa ajan, kun taas toiset käyttävät useita eri nimiä vaihtaessaan esimerkiksi hahmoa tai työpaikkaa. Joskus tietty promootio voi omistaa oikeuden showpainijan kehänimeen, jolloin kyseinen showpainija ei voi esiintyä samalla kehänimellä muissa promootioissa. Esimerkkinä tästä toimii entinen WWE-painija Cody Rhodes (oik. Runnels), joka joutuu käyttämään tätä nykyä kehänimeä Cody. Joskus taas painija voi omistaa hahmonsa. On myös tapauksia, joissa painija on vaihtanut byrokraattisen nimensä saadakseen oikeuden käyttää kehänimeään. Esimerkkinä tästä toimii WWE:n Hall of Fame -jäsen Warrior, joka oli aikaisemmalta nimeltään James Hellwig ja esiintyi WWE:ssä kehänimellä The Ultimate Warrior. Monet showpainijat, kuten The Rock ja The Undertaker, tunnetaan vahvasti kehänimistään ja voivat käyttää kehänimiään myös vapaa-ajallaan. Etiketin mukaan onkin syytä nimitellä showpainijoita juuri kehänimellä eikä syntymänimellä, ellei toisin ohjeisteta.
Showpainiottelu on perinteisesti ollut face- ja heel-painijan välinen kamppailu, joskin viime vuosina myös antisankareita on alkanut esiintyä entistä enemmän showpainissa. Painija, joka ei ole selvästi face tai heel, on niin sanotusti tweener. Tweener voi yhtä lailla esiintyä niin antagonistina kuin protagonistinakin, mutta mikäli hän kallistuu selvästi joko hyvän tai pahan puolelle, tapahtuu turn, joka vahvistaa hahmon roolin. Tämä käänne voi tapahtua aivan yhtäkkisesti tai vaihtoehtoisesti hitaasti ajan myötä ja johtaa merkittävään muutokseen hahmon käytöksessä. Käänne voi olla yksi showpainijan uran tärkeimmistä hetkistä. Esimerkkinä toimii Hulk Hogan, josta tehtiin WCW:ssä eli World Championship Wrestlingissä heel-painija sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia ollut WWE:n tärkein protagonisti eli face. Joskus taas turn ei vaikuta showpainijan menestykseen millään tavalla. Mikäli hahmo kääntyy liian usein hyvästä pahaksi ja toisin päin, yleisö saattaa kadottaa mielenkiinnon koko hahmoon. Hyviä esimerkkejä lukuisia käännöksiä tehneistä hahmoista ovat WWE-tähdet Big Show ja Kane. Toisaalta jotkin hahmot pysyvät koko elinkaarensa ajan antagonistina tai protagonistina; tästä esimerkkinä WWE:n Hall of Fame -jäsen Ricky ”The Dragon” Steamboat, joka oli face uransa alusta loppuun asti.
Joskus hahmon käännöksellä voi olla myös käänteinen vaikutus. Face-painija voi kääntyä heel-painijaksi ja yleisö tykästyä painijan uuteen hahmoon niin, että painijasta tulee käännöksestä huolimatta yleisön suosikki eli face. Toisaalta taas painijan face-hahmoa voidaan vihata niin, että painijasta tulee hahmostaan huolimatta antagonisti eli heel. Legendaarisena esimerkkinä voi pitää ”Stone Cold” Steve Austinin heel-hahmoa, joka joi alkoholia töissä, puhui alatyylisesti, rikkoi yhtiön tavaroita ja murtautui ihmisten koteihin. Katsojat kuitenkin nauttivat Austinin teoista niin paljon, että hänestä muodostui yksi koko showpainihistorian suosituimmista antisankareista. Austin onkin D-Generation X -ryhmän ohella WWE:n rääväsuisen ”Attitude Era” -aikajakson kasvokuva.
Meksikolaispainijat Blue Demon Jr. ja El Hijo del Santo toistensa kimpussa. Kuva: Wikipedia
Showpainiottelut ovat usein kuin elokuvan kohtauksia, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Joskus sankari voittaa (ilo), joskus häviää (tragedia). Pidemmät tarinat voivat jatkua usean ottelun ajan. Lähes kaikissa showpainipromootioissa kamppaillaan mestaruudesta tai mestaruuksista, joten mestaruus ja sen jahtaaminen toimivat usein sysäyksinä showpainin tarinoissa. Toisinaan showpainiottelussa voidaan tosin kamppailla lähestulkoon mistä tahansa. Ehtona voi esimerkiksi olla, että ottelun hävinnyt hahmo irtisanotaan työsopimuksestaan tai vaikkapa ajetaan kaljuksi. Showpainissa vain mielikuvitus on rajana.
Joissakin showpainiotteluissa keskitytään vain tiettyyn painijaan ja kuljetetaan juuri hänen tarinaansa eteenpäin. Tarkoituksena voi olla kuvata kyseistä painijaa esimerkiksi pysäyttämättömänä hirviönä, onnekkaana altavastaajana tai vaikkapa huonona häviäjänä. Tarinoita voidaan jatkaa myös kehän ulkopuolella, esimerkiksi haastattelupisteellä.
Kun kaksi painijaa ryhtyy taistelemaan toisiaan vastaan, syntyy niin sanottu feudi (engl. feud). Feudi voi sisältää kuinka monta painijaa tahansa, ja sen kesto voi vaihdella muutamasta päivästä useisiin vuosikymmeniin. Esimerkiksi Ric Flairin ja Ricky Steamboatin feudi alkoi 1970-luvun lopulla ja päättyi 1990-luvun alussa sisältäen yli kaksi tuhatta ottelua, joista tosin vain pieni osa taltioitiin videolle ja näytettiin televisiossa. Joistakin feudeista voi syntyä niin ikimuistoisia, että feudin osallistujat yhdistetään toisiinsa vielä vuosikymmenien päästä. Tällaisesta tapauksesta esimerkkinä toimii Vince McMahonin ja Steve Austinin feudi, joka nosti WWF:n katsojaluvut uusiin korkeuksiin 1990-luvun lopulla.
Showpainissa on läpi historian hyödynnetty monenlaisia tarinankerronnan muotoja ja välineitä juonikuvioissa. Tällaisia keinoja ovat olleet esimerkiksi ottelua edeltävät ja sitä seuraavat haastattelut, takahuonekohtaukset, valta-aseman väärinkäyttö, pistepörssit, fiktiiviset uutiset ja viime vuosina myös sosiaalinen media. Vaikka showpainijat yleensä pyrkivät nousemaan promootionsa mestariksi, juonikuvioita voidaan ammentaa likipitäen mistä tahansa. Showpainin juonikuvioissa on nähty muun muassa romantiikkaa, kolmiodraamoja, avioliittoja, rasismia, nepotismia, korruptiota, perhesuhteita, kaunoja, rikoksia, petoksia, huijauksia, hyökkäyksiä, lahjontaa, mustamaalausta, jopa kidnappausta, seksuaalisia fetissejä, nekrofiliaa, misogyniaa, raiskauksia ja tappoja. Joissakin showpainipromootioissa voidaan nähdä myös yliluonnollisia elementtejä, kuten taikuutta ja kirouksia. Esimerkkinä toimii WWF-hahmo The Undertakerin Ministry of Darkness -ryhmä, joka suoritti saatanallisia rituaaleja ja oli uhraavinaan ihmisiä WWF:ssä 1990-luvun loppupuolella.
Showpainin tarinankertojina toimivat ohjelmien selostajat, jotka taustoittavat hahmojen käytöstä ja kiinnittävät huomiota yksityiskohtiin, joita katsojat eivät muutoin välttämättä noteeraisi. Myös showpainijat itse puhuvat paljon. Showpainijan pitämiin puheisiin viitataan sanalla promo, joka on lyhenne sanoista promotional interview eli suomeksi käännettynä mainospuhe – puheen tarkoituksena on mainostaa showpainijan seuraavaa ottelua. Showpainijat puhuvat kehässä mikrofoniin ja osoittavat sanansa yleensä suoraan yleisölle, joka voi vaikuttaa puheen sisältöön kiinnittämällä showpainijan huomion tavalla tai toisella.
Matt ja Jeff Hardy – eli The Hardy Boyz – ovat esiintynyt vuosien varrella monenlaisilla hahmoilla eri promootioissa. Kuva: Wikipedia
Showpainissa tavoitellaan useimmiten mestaruutta. Mestaruutta jahdataan yleensä samanlaisella tavalla kuin kamppailulajeissa. Kun showpainija voittaa mestaruuden, hänen on puolustettava sitä. Mestaruuden symbolina toimii useimmiten mestaruusvyö. Tavallisinta on, että showpainipromootiossa on yksi muita arvokkaampi mestaruus ja sen lisäksi mahdollisesti muita mestaruuksia. Mestaruudet voivat olla sidoksissa tiettyyn painoluokkaan, sukupuoleen tai vaikkapa painityyliin. Tavallista on, että kukin promootio tiedostaa vain omat mestaruutensa, minkä takia showpainissa on useita eri maailmanmestaruuksia. Promootiot voivat kuitenkin tehdä myös yhteistyötä, jolloin tietyn promootion mestaruuksia voidaan puolustaa myös toisen promootion kehässä.
Mestariksi valitaan yleensä sellainen showpainija, jonka uskotaan tuottavan eniten voittoa promootiolle. Mitä kiinnostavampi painija mestarina on, sitä enemmän tapahtumat keräävät yleisöä niin paikan päällä kuin ruudun välitykselläkin. On toisaalta olemassa myös sellaisia mestaruuksia, jotka ovat vähemmän arvokkaita. Tällaisen mestaruuden kantajaksi valitaan usein henkilö, joka saattaa nousta suosituksi supertähdeksi muttei ole vielä valmis promootion päämestariksi tai maailmanmestariksi. Mestaruuden arvokkuus syntyy siitä, minkälaiset painijat ovat kyseisen mestaruuden voittaneet, minkälaisia otteluita mestaruudesta on oteltu sekä kuinka usein ja minkälaisilla tavoilla mestaruus on vaihtanut omistajaa.
Mestaruusvoitto voi olla tekijä, joka määrittelee showpainijan uran. Jos maailmanmestariksi valittu showpainija onnistuu kasvattamaan ohjelman katsojalukuja ja oheistuotteiden myyntiä, valinta osoittautuu onnistuneeksi. Monet painijat, kuten Ric Flair tai John Cena, ovat siksi voittaneet maailmanmestaruuden useita kertoja. Mitä paremmin showpainija myy, sitä todennäköisemmin hän nousee mestariksi uudelleen. Esimerkiksi Flair voitti maailmanmestaruuden 16 kertaa urallaan ja on siksi yksi showpainin suurimmista legendoista, ja japanilaisella painijalla Último Dragónilla oli kerran kymmenen eri mestaruutta samaan aikaan. Mestaruusottelut ovat yleensä showpainitapahtuman viimeisiä otteluita (main event) ja toimivat tapahtuman kliimakseina.
Lue lisää: Showpainin mestaruudet
Yksi keskeinen osa showpainin spektaakkelimaisuutta on showpainijan sisääntulo. On tavallista, että yleisö hurraa painijaa kaikkein eniten juuri sisääntulon, ei itse ottelun, aikana. Erityisen innokkaasti yleisö reagoi sellaiseen suosittuun painijaan, joka on ollut pitkän aikaa poissa televisiosta.
Showpainijat saapuvat kehään lähes poikkeuksetta sisääntulomusiikkinsa soidessa. On tavallista, että kullakin showpainijalla on oma, vakituinen sisääntulomusiikkinsa, jota he käyttävät aina otteluissaan, ja kyseinen musiikki on yleensä sellainen, joka sopii hyvin showpainijan hahmoon. Monilla painijoilla on myös juuri hahmoja varten luotuja ja sanoitettuja kappaleita, erityisesti Yhdysvalloissa. Sisääntulomusiikin käyttö yleistyi showpainissa 1980-luvulla, lähinnä WWF:n menestymisen ja Hulk Hoganin suosion myötä. Ilmiötä kiihdytti myös WWF:n Rock ’n’ Wrestling -aikakausi, jolloin WWF teki yhteistyötä MTV:n kanssa. Sisääntulomusiikki soitetaan myös ottelun jälkeen, jolloin soitetaan ottelun voittajan musiikki.
WWE:n painijoille alettiin tehdä myös sisääntulovideoita, kun WWF lisäsi valtavan ruudun (ns. TitanTronin) sisääntuloramppinsa yläpuolelle. Videot synkronisoituvat painijan musiikkiin ja syventävät painijan hahmoa entisestään. Sisääntulomusiikin ja -videon lisäksi painijan sisääntulossa voidaan käyttää myös pyrotekniikkaa ja televisiolähetyksissä erilaisia efektejä ja tehosteita, kuten mustavalkoista kuvaa, hidastuksia, zoomauksia, savua, tulta tai esimerkiksi keinotekoisia salamaniskuja.
Katso tästä The Undertakerin sisääntulo WrestleMania 21 -tapahtumassa:
Sisääntulomusiikki alkaa tyypillisesti räväkästi jollakin sellaisella äänellä, joka osataan heti yhdistää tiettyyn showpainijaan yleisöreaktion maksimoimiseksi. Yksi esimerkki on Steve Austinin sisääntulomusiikki, jonka alussa kuullaan lasin särkymisen ääni. The Undertakerin sisääntulomusiikki alkaa sen sijaan gongin kajahduksella. JBL:n sisääntulomusiikin alussa kuullaan lehmänkelloja ja lehmän ääntelyä. Myös valaistus voi paljastaa sen, kuka painija on saapumassa kehään. Esimerkiksi Undertakerin sisääntulon aikana areenan valot himmennetään ja muuttuvat pian sinertäviksi. Triple H:n sisääntulon väri on sen sijaan vihreä. Punainen ja oranssi väri valaisevat areenan Kanen sisääntulossa. Goldustin sisääntulo on kultainen, Val Venis astelee sisään vaaleanpunaisessa valaistuksessa. Esimerkkejä on paljon.
Painijat voivat myös pukeutua eri tavalla sisääntuloissaan kuin otteluissaan. Esimerkiksi Ricky ”The Dragon” Steamboat käytti toisinaan lohikäärmepukua sisääntullessaan, Ric Flair sen sijaan käveli kehään kylpytakissaan. Andrade Almas saapuu naamio kasvoillaan sisääntulorampille, mutta riisuu naamion pois ennen kuin nousee kehään. Myös se, millä tavalla painija kulkee kehään, voi olla sidoksissa painijan hahmoon. Esimerkiksi The Undertaker kävelee kehään hitaasti ja piinaavasti, The Ultimate Warrior sen sijaan juoksi kehään tuhatta ja sataa. Steve Austinilla on tapana kiivetä kuhunkin kehäkulmaukseen sisääntulonsa aikana ja nostaa kätensä ilmaan. Hulk Hogan kiertää kehässä ja huudattaa yleisön eri osastoja vuoron perään.
Jotkut hahmot voivat saapua sisääntulorampille myös moottoriajoneuvolla. Esimerkiksi JBL:llä oli tapana saapua kehään limusiinilla, kun taas The Undertaker saapui entisellä hahmollaan kehään moottoripyörällä. Eddie Guerrero ajoi kehään lowriderilla, The Mexicools -joukkue päältäajettavilla ruohonleikkureilla. Hahmot voivat myös promottaa jo sisääntulonsa aikana. Esimerkiksi Enzo Amore ärsytti vastustajiaan jo sisääntulorampilla solvatessaan heitä viikosta toiseen. Itserakkaat hahmot voivat sen sijaan kantaa esimerkiksi peilin mukanaan kehään ja ihailla itseään peilistä tai älypuhelimen ruudusta koko sisääntulonsa ajan. Jotkut painijat tekevät sisääntulonsa yleisön seasta, niin kuin esimerkiksi The Sandman. Painija voidaan myös saattaa kehään, jolloin painija vaikuttaa vaaralliselta ja pitelemättömältä, kuten Goldberg. Jos painija on mestari, hän yleensä esittelee mestaruusvyötään ylpeästi koko sisääntulonsa ajan ja pitää sen selvästi näkyvillä.
Toisinaan painijat laskeutuvat kehään areenan katosta. Esimerkiksi Shawn Michaels teki tällaisen sisääntulon WWF WrestleMania 12 -tapahtumassa. Tätä sisääntulokäytäntöä ei ole kuitenkaan käytetty WWE:ssä sen jälkeen, kun epäonnistunut tällainen sisääntulo johti painija Owen Hartin kuolemaan suorassa maksulähetyksessä. Hart vapautti itsensä vaijerista vahingossa ja putosi 24 metrin korkeudesta kehään lyöden rintansa kehäköyttä vasten. Hart kuoli myöhemmin vammoihinsa. Televisiokatsojat eivät nähneet Hartin onnettomuutta, koska lähetyksessä pyöri silloin ennakkoon nauhoitettu video.
Erikoisimmat sisääntulot säästetään usein promootion tärkeimpiä ja suurimpia tapahtumia, kuten WWE:n WrestleManiaa tai NJPW:n Wrestle Kingdomia, varten. Toisinaan sisääntulorampilla esiintyy myös yhtye, joka soittaa showpainijan sisääntulomusiikin livenä. Erityisesti John Cenalla ja Triple H:lla on ollut näyttäviä ja teatraalisia WrestleMania-sisääntuloja 2010-luvulla.
WWE-painija Triple H tekemässä sisääntuloaan vuonna 2007. Kuva: Wikipedia
Showpainissa ei ole yhteisiä, valvottuja sääntöjä, joita kaikkien olisi pakko noudattaa. Tavallista kuitenkin on, että showpainipromootion säännöt seuraavat lajityypin konventioita ja että eri promootioiden säännöt ovat pitkälti samantyyppisiä keskenään; eroavaisuudet ovat yleensä hiuksenhienoja. Näin mitä tahansa showpainipromootiota on mahdollista seurata, vaikka ei tuntisi jokaisen promootion yksityiskohtaisimpia sääntöjä heti entuudestaan. On myös syytä huomauttaa, etteivät showpainin säännöt ole oikeita sääntöjä, vaan ainoastaan fiktiivisiä tarinankerronnan välineitä.
Tavallisinta on, että showpainiottelussa on kaksi osapuolta, jotka ottelevat omassa kulmauksessaan. Se, kuinka monta jäsentä kulmauksessa on, voi teoriassa vaihdella yhdestä painijasta (1 vs. 1) vaikkapa kahteenkymmeneen painijaan (20 vs. 20). Tämän lisäksi on sellaisia otteluita, joissa kaikki ottelevat kaikkia vastaan. Esimerkiksi triple threat tai three-way dance tarkoittaa ottelua, jossa kolme painijaa ottelee vastakkain (1 vs. 1 vs. 1). Nelinottelusta on käytetty nimitystä fatal 4-way tai four-way dance (1 vs. 1 vs. 1 vs. 1). Kaikkia eri variaatioita yhdistää se, että niissä on tavallisesti vain yksi voittaja.
Showpainiottelu voitetaan tavallisesti joko selätyksellä, luovutuksella, diskauksella, uloslaskulla tai fiktiivisellä tyrmäyksellä. Selätys suoritetaan siten, että painija saa pidettyä vastustajansa hartiat matossa tuomarin laskiessa kolmeen. Luovutus tapahtuu silloin, kun painija taputtaa kanveesia kädellään tai sanoo tuomarille luopuvansa voitosta. Diskaus toteutuu, jos tuomari huomaa painijan rikkovan fiktiivisesti ottelun sääntöjä. Uloslasku on kyseessä silloin, jos painija ei ehdi tarpeeksi nopeasti takaisin kehään kehän ulkopuolelta. Tyrmäys voidaan julistaa silloin, jos tuomari kokee, ettei painija ole fiktiivisesti enää kykeneväinen jatkamaan ottelua kärsittyään liian rajun selkäsaunan tai jos painija ei pääse takaisin jaloilleen tuomarin laskiessa esimerkiksi kymmeneen. Se, kuinka moneen tuomari laskee esimerkiksi uloslaskun yhteydessä, vaihtelee promootioiden mukaan. Esimerkiksi WWE:ssä tuomari laskee uloslaskun yhteydessä kymmeneen, kun NJPW:ssä tuomari laskee kahteenkymmeneen.
Showpainin varhaisina vuosina ottelun voittoon vaadittiin yleensä kaksi ratkaisua eli ottelut oteltiin paras kolmesta -menetelmällä. Joissakin otteluissa voittoon vaadittiin kolme ratkaisua (paras viidestä). Nykypäivänä tyypillisin ottelu on sellainen, joka päättyy ensimmäiseen ratkaisuun. Kehäkuuluttajat siitä huolimatta täsmentävät yleensä ottelukuulutuksen aikana, että ”seuraava ottelu ratkeaa ensimmäiseen ratkaisuun”. Kuuluttaja voi myös ilmoittaa ottelun keston (esimerkiksi 20 minuuttia), jonka umpeuduttua ottelu päättyy tasapeliin. Tämä on kuitenkin promootiokohtaista, ja esimerkiksi WWE:n otteluissa on vain harvoin minkäänmoista aikarajaa. Nykypäivän painiottelut kestävät joka tapauksessa keskimäärin 10–30 minuuttia, joskin televisiolähetyksissä ottelut voivat olla rajallisen ajan takia lyhyempiä. Maksulähetyksissä ottelut voivat venyä myös varsin pitkiksi, jopa yli tunnin mittaisiksi. Tämä on toki mahdollista myös televisiossa, mutta se on erittäin harvinaista. Yksi ottelumuoto, joka kestää väkisinkin tunnin verran, on 60 minuutin teräsmiesottelu. Teräsmiesottelu voi olla myös muun ajan pituinen, esimerkiksi 15 tai 30 minuuttia. Teräsmiesottelun voittaa se, joka on voittanut useampia eriä eli saanut enemmän selätyksiä, luovutuksia tai muita ratkaisusuorituksia saman ottelun aikana. Yksi tunnetuimmista teräsmiesotteluista on Bret Hartin ja Shawn Michaelsin WWF-mestaruusottelu WrestleMania 12 -tapahtumassa.
Otteluissa, joissa on monta osanottajaa (esim. 3 vs. 3 tai 1. vs. 1 vs. 1 vs. 1), saatetaan käyttää eliminointisysteemiä. Ottelun voittaa siis se, joka – tai jonka joukkue – saa eliminoitua kaikki vastustajansa ensimmäisenä ottelusta pois selätyksen, luovutuksen tai muun ratkaisun avulla. Ottelu siis jatkuu niin kauan, kunnes kehässä on jäljellä enää yksi painija tai joukkue. Yleisempää on kuitenkin se, että monen osanottajan ottelu päättyy ensimmäiseen ratkaisuun. Mestaruusotteluissa tämä tarkoittaa sitä, että mestari (painija X) voi menettää tittelinsä ilman että tulee selätetyksi tai luovutetuksi, jos ottelun toinen painija (painija Y) voittaa ottelun kolmannen painijan (painijan Z). Toisaalta tällainen ottelu voi myös hyödyttää mestaria, sillä otteluissa, joissa on useampi kuin kaksi osapuolta, ei yleensä tarvitse noudattaa sääntöjä – eli esimerkiksi terästuolin kaltaisen aseen käyttäminen on hyväksyttyä.
Nykypäivänä showpainissa on innovatiivisia ottelumuotoja, joita syntyy alinomaa lisää. Yksi melko tuore mutta paikkansa jo täysin vakiinnuttanut ottelumuoto on tikapuuottelu, jonka voittaja on yleensä se, joka kiipeää tikapuut ylös ja ottaa katosta roikkuvan esineen (yleensä mestaruusvyön) ensimmäisenä alas. Tikapuuottelu voi toisinaan päättyä myös selätykseen tai luovutukseen tavallisen ottelun tapaan. Toinen esimerkki yleisestä joskin erikoisesta ottelumuodosta on ns. battle royal, jossa iso määrä painijoita aloittaa kehässä samaan aikaan. Ottelun voittaja on se, joka on viimeisenä kehässä. Tarkoituksena on siis heittää vastustajia kehästä ulos. Eräs variaatio tästä on WWE:n Royal Rumble -ottelu, jonka alussa on vain kaksi painijaa. Kehään saapuu uusi ottelija aina 90 sekunnin välein niin, että lopulta otteluun osallistuu (yleensä) 3o painijaa. Voittaja on battle royalin tavoin se, joka on viimeisenä kehässä.
Kaikissa showpainiotteluissa on vähintään yksi tuomari, joka päättää, mihin ratkaisuun ottelu loppuu. Tuomarilla on kuitenkin myös toinen tärkeä tehtävä, sillä tuomari voi välittää ottelun aikana tietoa päättäjiltä suoraan kehässä oleville painijoille tai toisin päin. Tämä on showpainituomarin tärkein rooli draaman luomisen ohella; tuomarin rooli ottelun vallanpitäjänä on vain fiktiota. Draaman kaari voi syntyä esimerkiksi siitä, että heel-painija rikkoo sääntöjä tuomarin selän takana. Se, mitä tuomari ei näe, ei myöskään tapahdu. Tuomarit ovat tästä syystä usein varsin hölmöjä ja helposti höynäytettävissä. Tuomarit ovat yleensä myös varsin kasvottomia hahmoja eikä heitä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yleensä sotketa juonikuvioihin.
Showpainissa voi olla myös erikoistuomareita, jotka ovat yleensä joko julkisuudenhenkilöitä tai showpainijoita. Esimerkiksi face-painija voi joutua ahdinkoon, jos ottelun tuomariksi valitaan jostakin syystä epäreilu heel-painija, joka yrittää auttaa face-painijaa vastaan ottelevaa heel-painijaa voittoon esimerkiksi laskemalla selätyksen tavallista nopeammin, sallien heel-painijan käyttää aseita, diskaten face-painijan syyttä suotta, esittäen loukkaantunutta face-painijan yrittäessä selätystä tai käymällä yksinkertaisesti face-painijaan käsiksi. Jos erikoistuomarina on face-hahmo, hän pyrkii yleensä estämään pelkurimaista heel-painijaa huijaamasta ottelussa.
Showpainiottelut otellaan yleensä neliön muotoisessa showpainikehässä, joka muistuttaa pitkälti nyrkkeilykehää. Showpainikehän köydet ovat tosin tiukat ja kanveesi joustava. Showpainikehässä on yleensä kolme kehäköyttä, jotka ympäröivät kehän. Kehätolpissa ja kehän ulkopuolella on suojukset turvallisuuden vuoksi. Yleisön ja kehäalueen erottaa yleensä jonkinmoinen turva-aita. Painijoiden on yleensä määrä pysyä kehässä, mutta joskus ottelut voivat levitä yleisön puolelle ja jopa ulos koko areenalta.
Tavallisin joukkueottelu amerikkalaisessa showpainissa on 2 vs. 2 -ottelu, jossa vain toinen joukkueen jäsenistä on kehävuorossa ja toinen odottaa vaihtoa kehään. Kuvassa Triple H:n joukkuekumppani Jeff Hardy potkaisee Umagaa, jonka joukkuekumppani Randy Orton odottaa kehävuoroon pääsyä. Kuva: Wikipedia
Joukkueottelussa yleensä vain yksi joukkueen jäsen on kehävuorossa samaan aikaan. Joukkueen muut jäsenet odottavat kehävuoroon pääsyä kehäköysien takana ikään kuin vaihtoaitiossa. Vaihto tapahtuu aina, kun joukkueen jäsenet osuvat toisiinsa. Yleisin tapa vaihtaa joukkuekumppani kehään on iskeä kämmenet yhteen. Painija, joka oli kehävuorossa ennen kuin vaihto tapahtui, joutuu sen jälkeen siirtymään kehäköysien ulkopuolelle vaihtovuoroon. Painijalla on promootiosta riippuen tietty aika, jonka kuluessa hänen on siirryttävä vaihtovuoron puolelle. Jos painija ei suostu poistumaan kehästä vaihdon jälkeen, tuomari voi pakottaa hänet vaihtoon diskauksen uhalla.
Mikäli vaihtovuorossa oleva painija sekaantuu ottelun kulkuun ennen kuin vaihtoa on tapahtunut, tuomari puuttuu nopeasti peliin ja voi jälleen uhkailla joukkuetta diskauksella. Mikäli tuomarin uhkauksia uhmataan tarpeeksi paljon, tuomari voi toteuttaa uhkauksensa ja lopettaa ottelun diskaukseen. Tämä sääntö pitää vaihtovuorossa olevat ottelijat aisoissa, ja joissakin promootioissa vaihtovuorossa olevan painijan on pidettävä koko ajan kiinni lyhyestä narusta, joka on sidottu joukkueen kulmaukseen.
Jos ottelussa on useita eri joukkueita (esim. 2 vs. 2 vs. 2 vs. 2) ja kehässä sääntöjen mukaan vain kaksi painijaa samaan aikaan, joukkueen X jäsen voi vaihtaa esimerkiksi joukkueen Y:n jäsenen kehään. Tämä voi johtaa draaman keinoon, jossa painija vaihdetaan vastentahtoisesti kehään ja josta syntyy konflikti. Samanlaista sääntöä voidaan käyttää myös yksilöottelussa, jossa on useita osanottajia (esim. 1 vs. 1 vs. 1 vs. 1). Se, miksi tällainen ottelu otellaan joukkueottelun säännöin, johtuu siitä, että painijoilla on enemmän aikaa levätä ottelun aikana ja valmistautua omiin osuuksiinsa.
On toisaalta olemassa myös sellaisia joukkueotteluita, joissa kaikki painijat ovat samaan aikaan kehävuorossa. Tällaista ottelua kutsutaan nimellä Texas Tornado Tag Team Match, ja ottelussa saa yleensä käyttää vapaasti kaikenlaisia aseita. Yhteistä kaikille joukkueotteluilla on joka tapauksessa se, että painija ei voi selättää oman joukkueensa jäsentä, vaikka kyseessä olisi Texas Tornado Tag Team Matchin kaltainen ottelu, jossa joukkueen molemmat painijat voivat olla kehässä samaan aikaan. Tämän säännön nimi on ”Outlaw Rule”, koska ensimmäinen joukkue, joka tiettävästi yritti selättää itsensä pysyäkseen mestareina, oli The New Age Outlaws eli Billy Gunn ja Road Dogg.
Showpainija sitoo yleensä vastustajansa jalan selätyksen aikana. Kuva: Wikipedia
Selätys tapahtuu siten, että vastustajan hartiat ovat matossa sen ajan, kun tuomari iskee kätensä kolmesti kanveesiin (three count). Tämä on kaikkein yleisin tapa voittaa showpainiottelu. Selätettävän painijan on lisäksi oltava nimenomaan selällään matossa. Selätys alkaa aina silloin, kun vastustajan hartiat ovat matossa ja selätystä tekevä painija painuu selätettävän päälle tavalla tai toisella. Tavanomaisin keino on napata vastustajan jalasa kiinni ja hankaloittaa sitten selätettävän mahdollisuuksia katkaista selätys tarpeeksi ajoissa. Toisaalta ylimielinen heel-painija voi asettaa vaikkapa vain jalkansa vastustajan rintakehän päälle ylivertaisuuttaan osoittaakseen.
Selätyksen aikana voi myös huijata siten, että selätystä tekevä painija ottaa kehäköydestä tukea tai repii selätettävää painijaa housuista. Tämä tehostaa selätyksen vaikutusta showpainin kirjoittamattomissa säännöissä. Tuomarit, jotka ovat helposti höynäytettävissä, kuten edellä mainittiin, eivät useinkaan huomaa, jos heel-painija huijaa selätyksen aikana. Jos tuomari kuitenkin huomaa, että heel-painija huijaa, teko voi johtaa diskaukseen. Yleensä heel-painija kuitenkin pääsee kuin koira veräjästä, vaikka tuomari huomaisikin huijauksen.
Toisinaan käy niin, että sekä selätystä tekevän että selätettävän painijan hartiat ovat matossa selätyksen ajan. Tällöin ottelu päättyy useimmiten tasapeliin, josta voidaan ammentaa syy revanssiottelulle tulevaisuudessa.
Luovutus puolestaan saavutetaan yleensä jonkinmoisen luovutusliikkeen tai -otteen, kuten käsi- tai jalkalukon, avulla. Painija voi luovuttaa ottelun joko verbaalisesti tai sitten taputtamalla (tap out) kanveesia tai vastustajaansa. Jälkimmäisen tavan teki tunnetuksi vapaaottelija Ken Shamrock, joka siirtyi WWF:ään vuonna 1997. Painija voi sen sijaan vapautua luovutusliikkeestä joka taistelemalla itsensä irti painijan otteesta tai vaihtoehtoisesti tarttumalla kädellään tai jalallaan kehäköyteen kiinni (rope break). (Tämä sääntö – eli rope break – ei kuitenkaan päde sellaisissa otteluissa, joissa ei ole diskauksia, esim. hardcore-ottelut.) Face-painija tekeekin usein niin, että kiusoittelee yleisöä lähestymällä kehäköysiä mutta laskee sitten kätensä takaisin kanveesiin, kunnes yrittää taas venyttää kättään kehäköydelle. Tämä lisää ottelun dramatiikkaa ja jännitystä. Kun painija saa kehäköydestä kiinni, luovutusliike pitää lopettaa viimeistään silloin, kun tuomari on laskenut viiteen. Jos luovutusliikettä ei lopeteta tämän jälkeen, tuomarilla on oikeus diskata painija.
Luovutusliikkeet olivat aiemmin showpainin historiassa tärkeämmässä asemassa kuin tänä päivänä. Kun koukkupaini siirtyi urheiluviihteen tieltä, myös luovutusliikkeiden käyttö väheni roppakaupalla. On siitä huolimatta lukuisia uuden ajan supertähtiä, jotka nousivat kuuluisiksi nimenomaan luovutusliikkeidensä ansiosta, esimerkiksi Kurt Angle, Dean Malenko ja Chris Benoit. Hahmo, joka tunnetaan nimenomaan luovutusliikkeistään, on showpainin narratiivissa usein tavallista vaarallisempi erilaisia otteita ja luovutusliikkeitä suorittaessaan. Tällaisen painijan luovutusliikkeistä voi myös olla vaikeampi päästä irti.
Showpainissa, kuten nyrkkeilyssäkin, ottelu voi loppua myös siten, että painijan tukijoukot heittävät pyyhkeen kehään. Showpainijan managerilla on yleensä oikeus tehdä tällaisia päätöksiä suojattinsa puolesta. Pyyhkeen heittäminen kehään on kuitenkin varsin harvinaista showpainissa.
Tyrmäys tapahtuu useimmiten siten, että hahmo menettää tajuntansa luovutusliikkeen aikana. Tuomari nostaa silloin tajuttomalta tuntuvan painijan käden ilmaan ja pudottaa sen takaisin mattoon. Jos painijan käsi putoaa mattoon kolmesti, tuomari julistaa ottelun päättyneen tyrmäykseen. Tätä käytetään usein sellaisena draaman keinona, että painija palaa tajuihinsa juuri viime hetkellä ja pitää kätensä yllättäen ilmassa ennen kuin se putoaa kolmannen kerran kanveesiin. Joskus ottelut tosin päättyvät tämänlaiseen tyrmäykseen, ja silloin voittajan katsotaan päihittäneen vastustajansa luovutuksella.
Tyrmäys voi tapahtua myös siten, että painija antaa vastustajalleen niin pahoin selkään, ettei tämä kykene enää tarinankerronnan mukaan jatkamaan ottelua. Tuomari ratkaisee tällaisen tyrmäyksen useimmiten siten, että hän kyselee alakynnessä olevalta painijalta, onko tämä kykenväinen tai halukas jatkamaan ottelua. Jos painija vastaa sekavasti tai jättää vastaamatta kokonaan, tuomari saattaa lopettaa ottelun siihen paikkaan. Voittajan katsotaan päihittäneen vastustajansa tällöin tyrmäyksellä.
Uloslasku (engl. countout, count-out tai count out) tapahtuu silloin, jos painija on liian kauan kehän ulkopuolella. Tavallisesti tuomari laskee kymmeneen, ja jos painija ei sinä aikana palaa kehään, hän häviää ottelun. Joissakin promootioissa, kuten New Japan Pro-Wrestlingissä, tuomareilla on tapana laskea kahteenkymmeneen uloslaskun aikana. Uloslaskun katkaisee se, jos kehässä odottava painija poistuu itsekin kehästä ulos. Jos painija tahtoo syystä tai toisesta otella vastustajaansa vastaan kehän ulkopuolella, hän voi siis pitää ottelun kehän ulkopuolella käymällä aina aika ajoin kehässä katkaisemassa tuomarin uloslaskun. Erityisesti heel-painijat käyttävät tätä taktiikkaa joko pakoillakseen tai ärsyttääkseen kehässä olevaa face-painijaa.
Jos kaikki ottelun aktiiviset osanottajat ovat kehän ulkopuolella samaan aikaan ja tuomari laskee heidät ulos, ottelu päättyy tasapeliin. Uloslasku katkeaa kuitenkin välittömästi, kun ensimmäinen painija palaa takaisin kehään. Tuomari joutuu aloittamaan tällöin uloslaskun alusta, jolloin kehän ulkopuolella olevalla painijalla on taas enemmän aikaa nousta jaloilleen ja palata kehään.
Joissakin promootioissa, kuten WWE:ssä, on käytössä sääntö, jonka mukaan mestari ei voi menettää titteliään, jos häviää mestaruusottelun uloslaskulla. Erityisesti heel-painijat käyttävät tätä sääntöä hyödykseen ja voivat tahallisesti hävitä mestaruusottelun uloslaskulla päästäkseen pälkähästä. On kuitenkin olemassa myös sellaisia promootioita ja ottelumuotoja, joissa mestari menettää tittelinsä myös uloslaskutappion myötä.
Luopumisesta (engl. forfeit) on kyse silloin, jos painija ei saavu otteluun tai ei suostu ottelemaan. Luopuminen on kuitenkin erittäin harvinainen ratkaisu. Vaikka mestaruus ei voi yleensä vaihtua diskauksella tai uloslaskulla, luopuminen on poikkeus sääntöön. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä tapahtui Raw is War -jaksossa 8. joulukuuta 1997, kun ”Stone Cold” Steve Austin luopui WWF Intercontinental -mestaruudestaan kieltäydyttyään ottelemasta The Rockia vastaan.
Luopumiset ovat äärimmäisen harvinaisia showpainissa. Jos painija ei voi syystä tai toisesta osallistua esimerkiksi maksulähetyksen otteluun, tavallista on, että otteluun lisätään viime hetken korvaaja sen sijaan, että voitto luovutettaisiin estyneen painijan vastustajalle. Luopuminen onkin tarinankerronnan keino, jota lähestulkoon aina säästetään vain sellaisiin tilanteisiin, joissa tarinankerronta vaatii moisen päätöksen. Eräs esimerkki luopumisesta sattui WWE Raw’ssa maaliskuussa 2009, kun Triple H päätti olla ottelematta Cody Rhodesia ja Ted DiBiasea vastaan ja murtautui sen sijaan Randy Ortonin taloon.
WWF:ssä on tosin ollut hahmo, joka ammensi tarinoitaan nimenomaan luopumisesta. The Godfather nimittäin toi kehään useita naisia, joita hän kutsui alentavalla nimellä. Godfatherin hahmo oli sutenööri, ja hän tarjosi naistensa seksuaalisia palveluksia vastustajalleen sillä ehdolla, että vastustaja luopuisi ottelusta. Tämä hahmo nousi todella suosituksi WWF:n kyseenalaisella aikakaudella 1990-luvun lopussa.
Ratkaisemattomaksi ottelu jää silloin, jos otteluun ei kerta kaikkiaan saada ratkaisua. Tämä voi johtua siitä, että otteluun sekaantuu niin monia painijoita, ettei tuomari voi muuta kuin lopettaa ottelun siihen paikkaan määrittelemättä sitä, kuka ottelun voittaa tai häviää. Tuomari voi määrittää ottelun ratkaisemattomaksi myös siinä tapauksessa, jos ottelijat eivät suostu enää tottelemaan häntä tai jos painija loukkaantuu tapaturmaisesti. Ratkaisemattomaksi jäänyt ottelu on kuitenkin eri asia kuin tasapeli, sillä tasapeli päättyy jonkinmoiseen ratkaisuun toisin kuin ratkaisemattomaksi jäänyt ottelu.
Tasapeli johtuu siitä, jos ottelun osapuolet diskataan samanaikaisesti, lasketaan ulos samanaikaisesti, eivät pääse takaisin jaloilleen riittävän nopeasti tai voittavat ottelun samanaikaisesti. Jälkimmäinen vaihtoehto voi tapahtua esimerkiksi silloin, jos painija yrittää saada vastustajaansa luovuttamaan sellaisessa otteessa, jossa hänen omat hartiansa ovat matossa. Tuomari voi tulkita tällaisen tilanteen selätykseksi ja laskea kolmeen. Jos luovutusliikkeessä oleva painija päättää luovuttaa samaan aikaan kuin tuomari laskee kolmeen, molemmat painijat voittavat ottelun, josta tulee siten tasapeli.
Mestaruus ei perinteisesti voi vaihtua, jos ottelu päättyy tasapeliin. Kohtalona voi kuitenkin olla se, että mestari menettää tasapelin myötä mestaruutensa niin, ettei kumpikaan ole ottelun jälkeen mestari. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole käytössä esimerkiksi WWE:ssä.
Ottelu voi päättyä joissakin tapauksissa tasapeliin myös silloin, jos ottelun aikaraja umpeutuu. Kaikissa promootioissa ei kuitenkaan käytetä aikarajoja, joskin toisissa promootioissa, kuten New Japan Pro-Wrestlingissä, lähes kaikissa otteluissa on jonkinmoinen aikaraja – toisissa lyhyempi, toisissa pidempi.
John Cena pitämässä Mark Henryä STF-luovutusliikkeessä WWE:n tapahtumassa. Kuva: Wikipedia
Diskaus (engl. disqualification tai lyhennettynä DQ) tapahtuu silloin, jos painija rikkoo ottelun sääntöjä. Diskaus johtaa automaattisesti painijan tappioon. Diskaus voi johtua monista syistä, kuten esimerkiksi siitä, että painija käyttää ottelussa sellaisia otteita tai heittoja, joiden käyttö on kielletty. Esimerkki tällaisesta kielletystä iskusta on nyrkinisku suljetulla kädellä, joskin sekin on sallittu silloin, jos painija tekee nyrkiniskun ollessaan ilmassa (esim. Roman Reignsin Superman Punch). Myös vastustajan silmien raapiminen, tökkääminen, lyöminen tai muunlainen vahingoittaminen on kiellettyä. Painija voidaan diskata myös silloin, jos hän jatkaa hyökkäämistä sen jälkeen, kun hänen vastustajansa on ollut tarpeeksi pitkään kehäköysissä kiinni; yleensä tuomari laskee viiteen, minkä jälkeen hyökkäys pitää lopettaa diskauksen uhalla.
Ottelu päättyy diskaukseen myös silloin, jos joku ulkopuolinen osapuoli sekaantuu otteluun ja hyökkää ottelijan kimppuun. Tällöin ottelun voittaa diskauksella se, jonka kimppuun on hyökätty. Tätä käytetään joskus tarinankerronnan keinona, jossa heel-painija hyötyy diskauksesta tavalla tai toisella. Diskauksen aiheuttaa myös se, jos ottelija lyö toista jollakin ylimääräisellä esineellä, kuten esimerkiksi terästuolilla, tai jos ottelija lyö toista haaroväliin. Ottelija diskataan yleensä välittömästi myös sen jälkeen, jos hän tahallisesti käy ottelun tuomarin kimppuun fyysisesti. On myös joitakin erikoistapauksia, jotka voivat aiheuttaa joissakin promootioissa ja maissa diskauksen. Esimerkiksi Meksikossa ja joskus myös Japanissa on kiellettyä riisua vastustajalta naamio päästä ottelun aikana, ja National Wrestling Alliancen otteluissa on ollut kiellettyä heittää vastustajaa kehästä ulos. Diskauksia on myös nähty, jos miesten ja naisten sekajoukkueottelussa miespainija on lyönyt naispuolista vastustajaansa tai jos isokokoinen painija on käynyt lyhytkasvuisen painijan kimppuun sellaisessa joukkueottelussa, jonka joukkueet koostuvat isokokoisesta ja lyhytkasvuisesta painijasta.
Showpainin säännöt ovat kuitenkin usein varsin tulkinnanvaraisia, eikä jokainen teko välttämättä johda automaattisesti diskaukseen. Päätösvalta on tarinankerronnan mukaan tuomarilla, joka voi joskus katsoa joitakin tekoja rivien välistä, eritoten jos se vie ottelijoiden tarinaa tarkoituksenmukaisesti eteenpäin. Yleensä ainoastaan terästuolin kaltaisen ylimääräisen apuvälineen käyttö, ulkopuolisen henkilön hyökkäys ottelijan kimppuun, isku vyön alle tai tuomarin pahoinpiteleminen johtaa välittömästi diskaukseen. Toisinaan tuomarit voivat kuitenkin olla epäreiluja – eritoten silloin, jos ottelua on poikkeuksellisesti tuomaroimassa heel-painijan kaltainen hahmo.
Etenkin WWE:ssä ottelun tuomarin on nähtävä sääntörikkomus omin silmin, jotta hän suostuu lopettamaan ottelun diskaukseen. WWE:ssä ei siksi käytetä videotarkistusta tarinankerronnassa, vaan tuomarin sana on laki ja syntyy siitä, mitä tuomari on itse nähnyt. Tämä johtaa siihen, että tuomarit kuvataan usein hölmöinä ”puusilminä”, jotka eivät huomaa heel-painijoiden teatraalisia sääntörikkomuksia, koska ovat kiinnittäneet huomionsa johonkin muualle. Kontrasti on iso sen takia, että heel-painijat rikkovat sääntöjä nimenomaan teatraalisesti, jotta showpainitapahtuman yleisö älyää, mitä kehässä tapahtuu – ja osaa buuata heel-painijan pelkurimaisuutta.
Tuomarit ovat samasta syystä myös huomattavasti heikompia kuin painijat. Isku, joka kaataisi tuomarin tainnoksiin minuuteiksi, ei välttämättä näytä edes satuttavan painijaa. Tuomarit ovat heikkoja siksi, jotta he voivat joutua tapaturmaisesti pökerryksiin esimerkiksi törmätessään ottelijaan kehässä. Tällöin heel-painijalla on oiva tilaisuus tarttua vaikkapa terästuolin kaltaiseen välineeseen ja kolauttaa sillä face-painijaa päähän. Se, mitä tuomari ei näe, ei tapahdu. Ottelut ovat yleensä dramaattisimmillaan nimenomaan silloin, kun tuomari ottaa lukua matossa, ja kaikki on hetken aikaa sallittua.
Jos kaikki ottelun osapuolet rikkovat ottelun sääntöjä eivätkä kuuntele tuomarin sanaa, tuomari voi lopettaa ottelun tupladiskaukseen, jolloin kaikki ottelun osapuolet diskataan. Tällainen päätös johtaa yleensä revanssiin lähitulevaisuudessa, ja revanssi otellaan usein ilman sääntöjä. Tupladiskaus voi syntyä myös silloin, jos ottelun molempien osapuolien kimppuun hyökätään kesken ottelun. Tämä tapahtuu tavallisesti silloin, jos kaksi face-painijaa kamppailee ottelussa, jonka voittaja saa mahdollisuuden otella heel-mestaria vastaan tulevaisuudessa – heel-painija tahtoo, ettei kumpikaan face-painija nouse haastajaksi, ja järjestää sen takia tupladiskauksen. Pilkka osuu kuitenkin usein omaan nilkkaan, sillä tällainen tapaus voi johtaa siihen, että molemmat face-painijat nousevat haastajiksi ja kohtaavat mestarin myöhemmin kolminottelussa (1 vs. 1 vs. 1).
Lue lisää: Showpainin ottelumuotoja
Showpaini on synnyttänyt erilaisia kulttuureja, joista osa on lajityypin sisäisiä, osa sen ulkopuolisia.
Ne, jotka ovat showpainin sisäpiirissä, ovat ikään kuin eräänlaisen kansainvälisen salaseuran jäseniä, joilla on omat suhteensa, yhteinen kielensä ja sukupolvelta toiselle periytyvät tapansa. Uusi esiintyjä, joka aloittelee uraansa showpainija, on joutunut tavallisesti ansaitsemaan paikkansa showpainijoiden yhteisössä esimerkiksi toimimalla alkuun kehän siivoajana tai asentajana. Promootioissa, joissa on pysyvä henkilökunta, on yleensä jonkinmoinen nokkimisjärjestys, jossa kokeneemmat veteraanipainijat sovittelevat riitoja ja valmentavat nuorempia painijoita.
Showpainin kulttuuria on aikoinaan ollut myös se, että painijoiden on pitänyt ylläpitää showpainin illuusiota eli kayfabea myös julkisuudessa. Nykypäivänä tätä ei vaadita edes showpainin suurimmilta tähdiltä, mutta jotkut painijat haluavat silti toimia entisaikojen tavalla.
Showpainin faneilla on sen sijaan oma alakulttuurinsa, joka on verrattavissa tieteisfiktion, videopelien ja sarjakuvien harrastajien alakulttuureihin. Showpaini ei lopu siihen, mitä katsojat näkevät televisiossa, vaan monet fanit tahtovat tietää, mitä kulissien takana tapahtuu: minkälaisia juonikuvioita on luvassa, miksi promootio tekee tietynlaisia päätöksiä ja miten painijat tulevat keskenään toimeen. Tästä syystä on olemassa useita showpainisivustoja, joista tunnetuin lienee Dave Meltzerin Wrestling Observer Newsletter, jonka toiminta alkoi jo vuonna 1980 ja joka julkaisee edelleen myös sanomalehteä showpainin asioista. Monet showpainimaailman henkilöt pitävät myös omia podcastejaan, joissa joko analysoivat showpainimaailman tapahtumia tai kertovat omista kokemuksistaan showpainijoina.
Jotkut fanit ovat showpainikeräilijöitä, jotka saattavat kerätä tietyn promootion, tietyn painijan tai tietyn showpainin alatyypin videonauhoja. Se, että ihmisillä on tätä nykyä mahdollisuus käyttää verkkoa, on antanut showpainifaneille keinon tutustua erilaiseen showpainiin laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Painitapahtumien tallentaminen onkin valtava osa painibisnestä, mistä esimerkkinä toimii WWE:n suoratoistopalvelu WWE Network, josta on muodostunut yksi WWE:n tärkeimmistä tulonlähteistä maksutelevision aikakauden jälkeen.
Showpainista, kuten monista urheilulajeista, on kehitetty erilaisia fantasialiigoja ja niin sanottuja sähköisiä federaatioita, joissa fanit roolipelaavat vastakkain itse keksimillään showpainihahmoilla. Roolipelaajat ottelevat ”tapahtumissa”, ja voittajat määritellään usein sen mukaan, kuinka hyvin pelaaja on suoriutunut roolipelin aikana.
Frank Gotch, yhdysvaltalainen showpainija, joka otteli ensimmäisen showpainiottelunsa vuonna 1899. Kuva: Wikipedia
Ensimmäisestä vakiintuneesta maailmanmestaruudesta alkaen showpainin suurimmat tähdet ovat nousseet kuuluisuuteen myös valtavirrassa. Jokainen onnistunut sukupolvi on tuottanut painijoita, jotka ovat tehneet itselleen nimeä myös musiikin, näyttelemisen, kirjoittamisen, liiketoiminnan, politiikan tai puhumisen saralla ja ovat nousseet myös showpainimaailman ulkopuolisten ihmisten tietoisuuteen. Sama on toiminut toisaalta myös toisin päin, sillä monet julkisuudenhenkilöt, kuten huippu-urheilijat tai Hollywood-tähdet, ovat voineet vierailla showpainin maailmassa. Hyvänä esimerkkinä tästä liikenteestä toimii niin sanottu The Rock ’n’ Wrestling Connection, joka yhdisti showpainin ja musiikkiteollisuuden 1980-luvulla.
Jotkin showpainin terminologian sanoista ovat yleistyneet tavalliseen kielenkäyttöön englannin kielessä. Sanoja, kuten body slam, sleeper hold tai tag team voidaan tuntea, ymmärtää ja käyttää siitä huolimatta, vaikkei seuraisi showpainia. Termi smackdown, jonka The Rock ja WWE:n SmackDown! -ohjelma popularisoivat 1990-luvulla, on sisällytetty yhdysvaltalaisen Merriam–Websterin sanakirjoihin vuodesta 2007 saakka.
Elokuva- ja televisiomaailmassa on julkaistu useita elokuvia ja sarjoja, joissa showpainijat ovat keskeisessä osassa. Tällaisia ovat esimerkiksi Ready to Rumble, ¡Mucha Lucha! ja Nacho Libre sekä meksikolainen Santo-elokuvien sarja. Showpainia on käsitelty myös teatterin lavoilla: The Baron on komedia, joka kertoo oikean showpainijan Baron von Raschken tarinan, kun taas From Parts Unknown… on palkintoja voittanut kanadalainen draama, joka kertoo fiktiivisen showpainijan nousun ja tuhon. South Park -televisiosarjan jakso ”W.T.F.” (2009) leikittelee showpainin saippuaoopperamaisilla elementeillä. Raihnaisesta, uransa ehtoopuolella olevasta showpainijasta kertova Darren Aronofskyn ohjaama The Wrestler (2008) oli ehdolla usean eri Oscar-palkinnon voittajaksi. On myös olemassa showpainiaiheinen film noir -elokuva vuodelta 1950: Night and the City on Jules Dassinin ohjaama tarina lontoolaisesta promoottorista, joka yrittää menestyä. Elokuvassa nähdään rankka kohtaus, jossa oikea showpainija Stanislaus Zbyszko ottaa mittaa näyttelijä Mike Mazurkista.
Bill Goldberg, yksi World Championship Wrestlingin suurimmista nimistä, vierailemassa Yhdysvaltain laivaston lentotukialus USS Ronald Reaganissa. Kuva: Wikipedia
Showpaini on ollut suosionsa myötä myös akateemisen tutkimuksen ja journalistisen kritiikin kohteena. Monet esseet ja tutkimukset ovat analysoineet showpainin konventioita, sisältöä ja roolia modernissa yhteiskunnassa. Showpaini on usein sisällytetty teatterin, sosiologian, esiintymisen ja median tutkimukseen. Esimerkiksi Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa on kurssi, jonka aiheena on showpainin kulttuurillinen merkitys, ja antropologisti Heather Levi on kirjoittanut etnografian meksikolaisesta lucha libre -kulttuurista.
Showpainia ei ole aina kuitenkaan lähestytty samalla tavalla. Esimerkiksi vielä 1900-luvun alussa – kun alkoi ilmetä, ettei showpaini ole oikea kilpaurheilulaji – showpainia pidettiin kouluttamattoman työväenluokan halpana viihteenä, jota väheksyttiin. Sama asenne voi silti esiintyä jossakin muodossa myös tänä päivänä. Ranskalainen teoreetikko Roland Barthes oli kuitenkin yksi ensimmäisistä akateemikoista, joka oli sitä mieltä, että showpainissa on pontta syvemmälle tutkimukselle. Hänen esseensä ”The World of Wrestling” julkaistiin Mythologies-nimisessä kirjassa vuonna 1957. Barthes argumentoi, ettei showpainia pitäisi käsitellä höynäytyksenä, vaan spektaakkelina: eräänä teatterin muotona verenjanoiselle yleisölle.
Showpainia onkin kuvailtu esittävän taiteen muotona, joka vaatii välitöntä tulkintaa. Barthes kirjoittaa, ettei showpainijan funktiona ole voittaa otteluitaan, vaan tarjota teatraalinen spektaakkeli yleisölle. Barthesin esseestä on ammennettu pohja myöhemmälle showpainiin keskittyvälle tutkimukselle.
Vaikka showpainia on usein kuvailtu ”miesten saippuaoopperaksi”, sen on myös sanottu täyttävän sellaisia kirjallisuuden ja teatterin rooleja, jotka eivät ole enää yhtä vahvasti läsnä kuin ennen. Showpaini on synteesi, joka sisältää klassisia sankaritarinoita, improvisaatioteatteri commedia dell’artea, allegorisia moraliteetteja, kostokertomuksia ja burleskia. Showpainin hahmot ja juonikuviot peilaavat usein yhteiskunnan senhetkisiä tuntemuksia, huolia ja asenteita ja voivat siten myös vaikuttaa näihin ilmiöihin. Showpainin väkivaltaisuuden ja maskuliinisuuden on nähty toimivan aggression purkautumisen muotona rauhan aikoina.
Monet dokumenttielokuvat ovat tutkineet showpainijoita ja showpainin vaikutusta heihin ja heidän elämiinsä. Esimerkiksi Beyond the Mat (1999) keskittyi Terry Funkiin, painijaan, joka oli silloin lähellä eläköitymistään, Mick Foleyyn, painijaan, joka oli huipulla, Jake Robertsiin, entiseen tähteen, joka oli pudonnut huipulta, ja showpainikoulun oppilaaseen, joka yritti tehdä läpimurtoaan showpainissa. Naispainin kehitystä 1900-luvulla tutki puolestaan Lipstick and Dynamite, Piss and Vinegar: The First Ladies of Wrestling, joka julkaistiin vuonna 2005. Showpaini on ollut usein esillä myös HBO:n Real Sports with Bryant Gumbel -ohjelmassa. Myös MTV:n dokumenttisarja True Life on sisältänyt kaksi showpainijaksoa, joista toinen on nimeltään ”I’m a Professional Wrestler” ja toinen ”I Want to Be a Professional Wrestler”. Myös The Learning Channel, A&E ja Bloodstained Memories ovat tuottaneet showpainijoihin keskittyviä dokumentteja.
Lue lisää: Showpainisivustot ja -lehdet
Vaikka showpaini on koreografioitua, showpainiottelussa on suuri riski loukkaantua tai jopa menehtyä. Iskut ovat usein voimakkaita eritoten Japanissa, ja kehän kanveesi on joustavuudestaan huolimatta kova. Showpainissa on sattunut useita brutaaleja onnettomuuksia, osumia ja loukkaantumisia. Monet showpainissa tapahtuvista loukkaantumisista koskevat showpainijan olkapäitä, polvea, selkää, niskaa ja kylkiluita. Showpainija Davey Richards sanoi vuonna 2015, että showpainijat harjoittelevat ottamaan osumia vastaan ja että he tietävät ja hyväksyvät osumien tulevan.
Huhtikuussa 2014 – alle 25 vuotta WrestleMania VI:n (1990) jälkeen – vain yksi kolmasosa kyseisen tapahtuman 36 esiintyjästä oli enää elossa. Kuolleisiin tähtiin lukeutuivat muun muassa André the Giant ja The Ultimate Warrior, eikä yksikään menehtyneistä ollut ehtinyt saavuttaa 64 vuoden ikää. Manchesterin yliopistossa julkaistun tiedon mukaan showpainijoilla onkin korkeampi kuolleisuus kuin urheilijoilla muissa lajeissa, ja asiantuntijat ovat esittäneet siihen kolmea syytä: showpainin fyysisyyttä, jatkuvaa työtahtia vailla pidempiä taukoja ja 1970–1980-luvun huume- ja steroidikulttuuria. Nykyään esimerkiksi WWE valvoo painijoitaan ja käyttää Wellness Program -nimistä järjestelmää, jonka tarkoituksena on estää kiellettyjen aineiden, kuten steroidien tai huumeiden, käyttäminen.
WWE:n Wellness Program otettiin käyttöön vuonna 2006 pian sen jälkeen, kun suosittu WWE-tähti Eddie Guerrero oli kuollut sydänvaivoihin 38-vuotiaana. Järjestelmässä seurataan painijoiden päihteidenkäyttöä sekä sydämen terveyttä – painijat eivät siis voi käyttää huumausaineita tai liiallisia määriä joitakin lääkkeitä tai valmisteita, esimerkiksi anabolisia steroideja. WWE selvittää painijoidensa sydämen tervydentilan vuosittain tarkistaakseen, onko painijoilla jo olemassa olevia tai kehittyviä sydänvaivoja. Huumevalvonnan suorittaa Aegis Sciences Corporation -niminen yhtiö, sydäntarkistukset sen sijaan New York Cardiology Associates P.C. Kaikki aktiiviset WWE-painijat ovat mukana Wellness Programin seurannassa, kun taas osa-aikaisia ottelijoita ei testata.
Suomessa showpaini nousi suosioon vuonna 2002, kun suomalaiskanava SubTV alkoi lähettää WWE SmackDownin jaksoja televisiossa. SmackDownista tuli niin suosittu ohjelma SubTV:llä, että se sai kanavan parhaimpia katsojalukuja yhdessä Tonight Show with Jay Lenon kanssa. Tällöin suomalaispainija Michael ”StarBuck” Majalahti kutsuttiin SubTV:n yölliseen chatiin puhumaan showpainista kanavan katsojille, ja StarBuckin vierailun aikana SubTV:n chatiin lähetettiin enemmän tekstiviestikysymyksiä kuin koskaan aikaisemmin. Samana vuonna WWE vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa järjestäen SmackDownin house show’n Helsingissä, ja seuraavana vuonna Suomessa pidettiin ensimmäinen suomalaisen promoottorin, Patrik Pesolan, järjestämä showpainitapahtuma, Valhalla Pro Wrestling -promootion Culture Shock.
Culture Shock järjestettiin Helsingin kulttuuritalolla 30. elokuuta 2003, ja Majalahti toimi tapahtuman buukkaajana. Tapahtumaan tuotiin painijoita muun muassa Total Nonstop Action Wrestlingistä, mukaan lukien Sabu, Shane Douglas, Mike Sanders, Sonny Siaki, Kid Kash ja AJ Styles. Lisäksi tapahtumassa otteli painijoita norjalaisesta NWF-promootiosta, ja mukana oli Majalahden lisäksi suomalaispainijat Jouni Mörsky (Easy Rider) ja Jani Hautamäki (Johnny Merlin). Culture Shockiin saapui Majalahden arvion mukaan 500–600 katsojaa.
Majalahti kertoo kirjassaan Battleground Valhalla: The Story of Finnish Wrestling Pioneer Michael ”StarBuck” Majalahti, että Patrik Pesolalla oli aikomuksenaan olla Skandinavian ”Vince McMahon”. Pesola oli sen takia palkannut Culture Shockiin tv-alan ammattilaisia, hoitanut sisääntuloihin pyrotekniikkaa, buukannut TNA-painijoille laadukkaat hotellit ja jopa lennättänyt joitakin tähtiä Helsinkiin ensimmäisen luokan lennolla. Ohjelman selostajiksi Pesola oli palkannut kaksi henkilöä, joilla ei ollut kokemusta tai tietoa showpainista.
Valhalla Pro Wrestlingin seuraava tapahtuma oli nimeltään Baltic Brawl, ja se järjestettiin Helsingin jäähallissa 28. syyskuuta 2003 – eli alle kuukauden Culture Shockin jälkeen. Helsingin jäähalliin mahtui siihen aikaan 8 000 katsojaa, ja Baltic Brawlin olisi pitänyt myydä vähintään 5 000 pääsylippua, jotta Pesola olisi saanut Culture Shockista ja Baltic Brawlista koituneet maksut kuitattua. Pesolan suunnitelmissa oli tuoda Baltic Brawliin jopa Stingin ja Vaderin kaltaisia tähtiä sekä WWE-painijat Bradshaw ja Faarooq, mutta nämä suunnitelmat eivät toteutuneet koskaan.
Baltic Brawliin saapui lopulta noin 1 500 katsojaa, joka oli reilusti vähemmän kuin Valhalla Pro Wrestling oli toivonut. Tapahtumassa nähtiin muun muassa ottelu, jossa Easy Rider eli Jouni Mörsky otteli The Norwagian Invader -nimellä otellutta Pentti Holappaa vastaan. Baltic Brawlissa nähtiin myös järkyttävä onnettomuus, kun yhdysvaltalaispainija Sonny Siakin polvi osui maanmiehensä Allan Funkin kasvoihin siten, että Funkin nenä ja leuka murtuivat ja vasemmasta korvasta lähti pysyvästi kuulo. Valhalla Pro Wrestling ajautui konkurssiin vuoden 2003 lopulla, ja promootion tarina jäi kahden tapahtuman mittaiseksi.
Valhalla Pro Wrestlingin jälkeen suomalaisen showpainin historiaa jatkoi Pro Wrestling Finlandia -niminen promootio, jonka promoottorina toimi Maria Gren -nimeä käyttänyt Maiju-niminen naishenkilö, joka ei halunnut sukunimeään julkisuuteen. Gren teki Amonista ja Pit Dogista Pro Wrestling Finlandian pukuhuoneen johtajat ja Amonista promootion buukkaajan. Pro Wrestling Finlandian ensimmäinen tapahtuma oli nimeltään MayDay 1, ja se järjestettiin 15. toukokuuta 2004. Tapahtumassa nähtiin muun muassa norjalaispainija Erik Isaksenin ottelu belgialaista Bernard Vandammea vastaan.
Pro Wrestling Finlandian ensimmäinen mestari ratkaisiin turnauksessa, joka pidettiin 14. elokuuta 2004. Turnauksen loppuottelussa kohtasivat norjalainen Daniel Sebastian ja suomalainen, ruotsalaista esittänyt Big Bully McMurphy. Loppuottelun voitti McMurphy, joka joutui myöhemmin lopettamaan showpainin hankalien selkävaivojensa takia. McMurphy hävisi mestaruuden myöhemmin Amonille, joka jätti Pro Wrestling Finlandian kesällä 2005 sen jälkeen, kun Gren oli tehnyt StarBuckista PWF:n buukkaajan. Amonin jälkeen mestaruuden voitti StarBuck, sitten Stark Adder. Stark Adder pysyi PWF:n mestarina promootion loppumiseen saakka. PWF:n viimeinen tapahtuma, Summer Sizzler, järjestettiin 19. elokuuta 2006, ja PWF:n toiminta lopetettiin alle viikko myöhemmin 24. elokuuta 2006. Päätöksen teki Gren, joka oli tyytymätön PWF:n taloudelliseen tilanteeseen.
Pro Wrestling Finlandian jälkeen Suomeen perustettiin Fight Club Finland, jonka nimi muutettiin myöhemmin muotoon FCF Wrestling. Uuden yrityksen toimitusjohtajana aloitti PWF:n tuomari Raine Kauppinen, joka oli yhdessä showpainija Kisun kanssa ainoa FCF:n osakkeenomistaja. Buukkajana toimi StarBuck, joten Fight Club Finland toimi luonnollisena jatkumona Pro Wrestling Finlandialle.
Fight Club Finland sai solmittua Kuvaputki-nimisen tuotantoyhtiön kautta televisiosopimuksen Diggari-kanavalle, joka alkoi lähettää 30-minuuttisia nauhoitettuja SMASH TV -nimisiä Fight Club Finlandin painiohjelmia ohjelmistossaan vuonna 2007. SMASH TV:n ensimmäisessä jaksossa nähtiin ottelu, jossa StarBuck otteli Pasi ”Salama” Suomisen kanssa Eddie Anarchya ja ”Häijy” Heimo Ukonselkää vastaan. SMASH TV:n viimeiset jaksot nauhoitettiin kesällä 2008, minkä jälkeen tuotantoyhtiö ajautui taloudellisiin vaikeuksiin.
Fight Club Finlandin ensimmäinen Talvisota-tapahtuma (silloin vielä nimeltään Winter War) järjestettiin Töölön kisahallissa vuonna 2006. Talvisodasta oli tarkoitus brändätä Suomen oma ”WrestleMania”, joten tapahtuma tuotiin takaisin vuonna 2007. Winter War II järjestettiin ensimmäisen Talvisodan tavoin Töölön kisahallissa, ja tapahtuman pääottelussa Fight Club Finlandin mestari Valentine puolusti titteliään StarBuckia vastaan ottelussa, jossa Valentinen kulmauksessa oli entinen aikuisviihdetähti Henry Saari. Myös Lordi-yhtyeen laulajan Mr. Lordin oli määrä esiintyä tapahtumassa ja luovuttaa Lordi Young Blood Rising -niminen pokaali nuorten painijoiden turnauksen voittajalle, mutta Mr. Lordi joutui matkustamaan Lontooseen Dark Floors -elokuvan tiimoilta. Winter War II -tapahtuma veti yli 500 katsojaa Töölön kisahalliin ja oli Fight Club Finlandin siihenastisen historian menestynein tapahtuma.
FCF:n toimitusjohtaja Raine Kauppinen tuli kuitenkin vuonna 2007 siihen päätökseen, ettei hänellä ole riittävästi aikaa pyörittääkseen showpainiorganisaatiota päivätyönsä ohella. Niinpä hän myi valtaosan FCF:n osakkeista eräälle pariskunnalle, jonka nimeä Majalahti ei paljasta kirjassaan. (Pariskuntaan viitataan kirjassa nimellä H&M.) Majalahti kuvailee Kauppisen ratkaisua näin: ”Päätös aiheutti ongelmia kaikille, joihin se liittyi. He olivat painifaneja, joilla ei ollut kokemusta painiorganisaation pyörittämisestä saati tietoa painimaailman tavoista ja perinteistä.” Vuoden 2008 lopulla Fight Club Finlandin toiminta osakeyhtiönä loppui, ”H&M” jätti FCF:n ja FCF muuttui voittoa tavoittelemattomaksi yhdistykseksi, jonka hallituksen puheenjohtajaksi valittiin StarBuck. Muut Fight Club Finlandin alkuperäisen hallituksen jäsenet olivat Kisu, Stark Adder, Robert Holmström sekä Heimo Ukonselkä ja hänen vaimonsa.
Fight Club Finlandin ensimmäinen tapahtuma yrityksen sijaan yhdistyksenä oli Winter War III, joka oli alun perin määrä järjestää Vantaalla mutta joka jouduttiin järjestämään ”H&M:n” lähdön takia yllättäen Turussa. Tapahtumapaikaksi valikoitui Caribia Areena, johon mahtui 1 200 ihmistä ja jossa järjestettiin samaan aikaan Rokkia & Rähinää -niminen tapahtuma. Paikalle saapui kuitenkin vain 50 fania, ja kyseessä oli paha taloudellinen takaisku Fight Club Finlandille. Tapahtuman pääottelussa FCF-mestari Valentine puolusti titteliään voitokkaasti StarBuckia ja Stark Adderia vastaan kolminottelussa. Vuoden 2008 lopulla StarBuck kutsui ystävänsä, mediapersoona Wilma Schlizewskin mukaan FCF:n toimintaan, ja Schlizewski alkoi esittää FCF:n fiktiivistä toimitusjohtajaa Fight Club Finlandin tapahtumissa.
FCF Wrestling on sittemmin järjestänyt tapahtumia ympäri Suomea. Tänä päivänä valtaosa FCF:n tapahtumista pidetään Helsingissä, mutta aikojen saatossa FCF on vieraillut Turun ja pääkaupunkiseudun lisäksi muun muassa Tampereella, Lahdessa, Raumalla, Jyväskylässä, Porissa, Porvoossa, Oulussa, Kuopiossa, Levillä, Rovaniemellä ja Torniossa. FCF:n mestaruutta eli showpainin suomenmestaruutta ovat kantaneet Stark Adder, StarBuck, Valentine, ”Häijy” Heimo Ukonselkä, Juhana ”King Kong” Karhula, Tuho Torvinen, Johnny McMetal, Salomon Strid, Pyöveli Petrov ja Mikko Maestro sekä ulkomaalaiset Erik Isaksen Norjasta, Michael Kovac Itävallasta ja entinen WWE-painija Tajiri Japanista. Monet suomalaiset painijat ovat otelleet myös ulkomailla, kuten Ruotsissa, Saksassa, Isossa-Britanniassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Sami Koivu, joka otteli FCF:ssä nimellä El Excentrico, muutti pysyvästi Isoon-Britanniaan painiuran perässä 2010-luvun puolivälissä. Myös Valentine siirtyi Suomesta Ruotsiin vuonna 2016.
Suomessa on myös tehty dokumenttielokuva, jonka aiheina ovat showpainijat StarBuck ja Jessica Love. Elokuvan on ohjannut Oskari Pastila, ja sitä näytettiin Finnkinon elokuvateattereissa kautta maan vuonna 2015. Elokuva on myös näytetty Yleisradion televisiokanavalla. Elokuvan nimi on Spandex Sapiens.
FCF Wrestlingin lisäksi Suomessa on toiminut vuodesta 2017 lähtien SLAM! Wrestling Finland -niminen promootio, jonka perustaja on StarBuck. SLAM! Wrestling Finland poikkeaa FCF Wrestlingistä siten, että SLAM! Wrestling Finlandin tarkoituksena on järjestää tapahtumia ulkopuolisen ostajan ehdoilla. SLAM! Wrestling Finland piti ensimmäisen tapahtumansa marraskuussa 2017.
Tulossa: Tony Halme – Suomen ensimmäinen WWE-painija
Smarkside sai alkunsa helmikuussa 2015. Smarksiden verkkosivut avattiin maaliskuussa 2015. Suomessa on aikaisemmin toiminut kaksi merkittävää showpainisivustoa: Vapaapaini.com ja WrestlingAlert. Lisäksi showpainikeskustelua on käyty suomen kielellä monilla muilla keskustelupalstoilla, kuten Vapaapaini.comia ja WrestlingAlertia pienemmillä foorumeilla ja esimerkiksi mIRC:ssä. Suomessa on myös ollut showpainin spin-off-sivustoja, kuten fanifiktioon keskittynyt DiaryLand-niminen keskustelupalsta.
Smarksidea pyöritetään harrastuksena, rakkaudesta lajiin. Smarkside on voittoa tavoittelematon sivusto, joka tuottaa viikoittain showpainiuutisia ja muuta showpainiaiheista materiaalia verkkosivuilleen sekä erilaisiin sosiaalisen median alustoihin, kuten Facebookiin ja Twitteriin. Lisäksi Smarkside tekee podcasteja, joita voi kuunnella Spotifyssa. Smarksiden väki keskustelee showpainista paitsi Smarksiden Facebook-ryhmässä myös Smarksiden Discord-serverillä ja keskustelufoorumilla.
Smarkside järjestää myös Smark Night -nimisiä fanitapaamisia. Smark Night -tapaamiset ovat yleensä saunailtoja, joissa Smarksiden käyttäjät kokoontuvat yhteen saunomisen ja showpainin seuraamisen merkeissä. Smark Night -illassa katsotaan jokin ajankohtainen showpainitapahtuma, useimmiten viimeisin WWE:n merkittävä erikoislähetys (Royal Rumble, WrestleMania, SummerSlam tai Survivor Series). Smarksiden saunailtoihin osallistuu keskimäärin 20–30 ihmistä. Ensimmäinen tällainen saunailta pidettiin jo ennen kuin Smarkside oli ehtinyt syntyä, tammikuussa 2015.
Smarkside järjestää vuosittain äänestyksen, jossa suomalaiset showpainifanit saavat äänestää, keistä ja mistä koostuu kunkin showpainivuoden parhaimmisto. Tämä äänestys kantaa nimeä Ludvig-palkinnot, joka on viittaus Suomen tähänastisen historian ainoaan WWE- ja NJPW-painijaan eli Tony Halmeen, joka esiintyi showpainijana nimellä Ludvig Borga. Ensimmäiset Ludvig-palkinnot jaettiin vuoden 2015 parhaimmistolle, minkä jälkeen palkintoja on jaettu vuosittain. Ludvig-palkinnoissa palkitaan myös kotimaan parhaimmisto, ja Smarksiden ylläpitäjät ovat olleet jakamassa palkintoja äänestyksen voittajille FCF Wrestlingin tapahtumissa kehän sisällä.
Smarksiden pyrkimyksenä on elävöittää suomalaista showpainikulttuuria ja levittää lajista faktapitoista tietoa.
Teksti: Eetu Lehtinen
Lähteet: Wikipedia
Majalahti, Michael (2017): Battleground Valhalla: The story of Finnish wrestling pioneer Michael ”StarBuck” Majalahti. Crowbar Press.