G1 Climax 33 – Jälkipyykki

Kesän kuumin turnaus on nyt takanapäin, kun Tetsuya Naito kruunattiin 33. G1 Climaxin voittajaksi. Nyt on aika koota turnauksen tärkeimmät puheenaiheet ja nostot yhteen ja samaan pakettiin. Tai tässä tapauksessa kahteen pakettiin, sillä podcastin kylkiäisenä on tarjolla tämä kirjoitettu artikkeli!

Mitä siis jäi käteen kuukauden painirupeamasta?

Kuuntele podcast alla olevasta soittimesta tai Spotifysta. Artikkeli jatkuu soittimen jälkeen.

 

Kolmen musketöörin esiinmarssi

A-lohko oli tungettu lähes täyteen ensikertalaisia. Kaikista suurin valokeila oli Reiwa-aikakauden kolmessa musketöörissä, vuoden sisällä opintomatkoiltaan palanneissa Ren Naritassa, Shota Uminossa ja Yota Tsujissa. Toki kaikki kolme tyrmäsivät musketööri-nimityksen erinäisistä syistä ennen turnausta, mutta mennään nyt vielä PR-kampanjan mukaan ennen kuin fanikunta keksii jotain osuvampaa. Pitkälti tämän kolmikon ansiosta A-lohko pysyi läpi turnauksen läpi kaikista lohkoista kiinnostavimpana.

Suurin valokeila oli eittämättä Yota Tsujissa, jonka otteita tarkasteltiin erityisen tarkasti vakuuttavan Dominion-paluun jälkeen. Miehen kunniaksi on sanottava, että ensimmäinen G1 suoritettiin puhtain paperein. Eikä ainoastaan puhtain paperein, sillä Tsuji oli lopulta oman lohkonsa toiseksi tasokkain painija, saaden jopa Hikuleosta irti enemmän kuin kukaan ennen häntä. Rosoisia kulmia on toki edelleen, mutta miehen virne on jo hurmannut katsojat. Tsuji on tällä hetkellä kolmikon suurin onnistuja. Vaikka NJPW harvemmin työntää rakettia suoraan persaukseen, on Tsujin kohdalla toivottavasti realistista odottaa mestaruuksia viimeistään ensi vuoden puolella.

Shota Uminon ensiaskeleet paluunsa jälkeen olivat osittain horjuvia, etenkin kun alkuvuoden kohtaaminen Tetsuya Naiton kanssa floppasi. Kevään ja kesän mittaan homma kuitenkin asettui uomiinsa ja tämä G1 Climax toivottavasti avasi epäilijöiden silmät lopullisesti. Uminoa on niin vahvasti asetettu Hiroshi Tanahashin massiivisiin saappaisiin, joten oli ilo nähdä miten Umino villitsi yleisöä energiallaan illasta toiseen hieman esikuvansa malliin. Ei tässä nyt vielä olla uutta ässää kruunaamassa, mutta Umino osoitti kuukauden aikana olevansa olennainen osa NJPW:n tulevaisuutta.

Sitten meillä on Ren Narita. Naritalla ei ole tovereidensa karismaa eikä räjähtävää kehätyyliä. Viime vuonna täynnä tulta ja tappuraa täynnä ollut Narita vaikutti paikoin jopa vaisulta. Mihin jäivät ne otteet, mitkä nähtiin Tomohiro Ishiitä, Zack Sabre Jr:a tai Katsuyori Shibataa vastaan? Se viimeinen silaus tuntui olevan hukassa. Paljon miehen asemoinnista kertoi myös se, että hän oli koko turnauksen viimeinen painija, joka onnistui voittamaan ottelun. Siitäkin huolimatta Narita oli mukana muutamassakin huippuottelussa. Ei sovi heittää pyyhettä vielä kehään, vaikka tässä timantissa oli enemmän hiottavaa kuin etukäteen arveltiin.

Bad News Fale

Jos olisit veikannut Hikuleota jatkoon A-lohkosta ennen turnauksen alkua, olisin naurahtanut kohteliaasti. Nyt ei enää naurata. Kolmen peräkkäisen tappion jälkeen (joihin lukeutuu koko turnauksen huonoin ottelu Chase Owensia vastaan) Hikuleo rynnisti loppujen lohko-otteluiden läpi yksi kuristusjuntta kerrallaan. Siinä kaatuivat kaikki uudet musketöörit sekä NOAH-tähti Kaito Kiyomiya vielä kaupan päälle.

Miksi?

Nyt kun Bad Luck Fale on siirtynyt tänä vuonna niin vahvasti taka-alalle ja viettää pääosan ajastaan NJPW:n Uuden-Seelannin dojolla, NJPW hakee selkeästi uutta kotopuolessa kasvatettua ja uskollista hirviötä. Hikuleo sopii noihin kriteereihin täydellisesti. Riveissä on hyvä olla uhkaava hirviö, joka pystyy voittamaan kenet tahansa ja vierailemaan silloin tällöin mestaruuskuvioissa. Buukkauksellisesti käy myös järkeen, että märkäkorvaisille musketööreille, räksyttävälle sotakoiralle tai mikä kauheinta, vierailijalle ei anneta jatkopaikkaa, vaan pudotuspelejä siirtyy terrorisoimaan uusi hirviö, joka antaa nyt uskottavan vastuksen kenelle tahansa.

Mutta kyseessä on silti Hikuleo.

Tongalaiskatraan nuorimmaisen kehuksi on sanottava, että hän ei ollut lohkonsa huonoin painija ja oli oikeastaan siedettävämpi kuin koskaan. Yleisökin oli yllättävän paljon Hikuleon puolella tämän jyrätessä tiensä läpi promootion tulevaisuuden. Siitäkin huolimatta en varsinaisesti hihku innosta, kun pääsen näkemään Hikuleon otteluita. Yksittäisenä buukkausratkaisuna Hikuleon jatkoon meno ei ollut vielä aivan täystyrmäyksen ansaitseva ratkaisu, mutta C-lohkon ratkaisu sai jälleen epäilemään Gedon lääkityksen tilannetta.

NOAH ja muita vitsejä

Kaito Kiyomiya saattoi olla koko turnauksen MVP enkä nyt puhu entisestä IWGP Intercontinental -mestarista Montel Vontavious Porterista. Omissa kirjoissani Kiyomiya vastasi lähes kaikkien lohkotovereidensa parhaasta ottelusta. NOAH-tähti oli täynnä energiaa, otti kovaa iskua vastaan eikä epäröinyt antaa samalla mitalla takaisin.

Samalla on kuitenkin ihmeteltävä miehen romahtamista lohkossaan kuudennelle sijalle. Etukäteen ounastelin Kiyomiyan menemistä jatkoon puhtaasti sen perusteella, että revanssi Kazuchika Okadan kanssa oli liian herkullinen jätettäväksi välistä. Olin kuitenkin väärässä, kuten tapoihini kuuluu. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Seuraako huono buukkaus Kiyomiyaa kuin varjo tragikoomisen Muto-ottelusarjan jälkeen?

NOAH lähetti edustajiaan G1 Climaxiin viimeksi vuonna 2016. Silloin Katsuhiko Nakajima oli lohkonsa kolmas, kun taas Naomichi Marufuji päihitti Kazuchika Okadan ja lunasti itselleen IWGP Heavyweight -mestaruusottelun. Seitsemän vuotta sitten promootioiden suhde oli kuitenkin hieman erilainen, kun Jado toimi NOAHin buukkaajana ja yhteistyö toi Suzuki-gunin terrorisoimaan NOAHia muutaman vuoden ajaksi. Silloinen yhteistyö päättyi kuitenkin vuoden 2016 lopulla NOAHin siirryttyä uuteen omistukseen.

Eikö NOAHia kiinnostanut, miten Kiyomiya turnauksessa pärjää? Miksi Kiyomiya/Okada-revanssilla ei edes kiusoiteltu tai pistetty kaksikkoa samaan lohkoon? Ken tietää. Villit huhut vihjaavat, että Kiyomiya olisi suuntaamassa floridalaiseen kylmävarastoon, mutta mitään varmaa ei miehen tilanteesta ole kuulunut. Luulisi että NOAH haluaisi pitää kynsin ja hampain kiinni nuoresta timantistaan.

Odotetut suunnannäyttäjät

B-lohkon kuviot olivat etukäteen kaikista selvimmät: Kazuchika Okada ja Will Ospreay menevät jatkoon ja sillä sipuli. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kuten olettaa saattoi myös kehässä kaksikko piti huolta siitä, että hyviä otteluita nähtiin tasaisesti.

Okada ei kaikkien suureksi harmiksi päässyt mukiloimaan nuorempiaan. Okadan nokkapokka seuraavan sukupolven kanssa on nimittäin ollut parasta Okadaa muutamaan vuoteen. Oli siis sääli, että esimerkiksi Kiyomiya-revanssiin päin ei edes vihjattu. Okada joutui tyytymään samojen vanhojen naamojen kurmuttamiseen, vaikka toki ensikohtaaminen El Phantasmon kanssa mahtui joukkoon. Okada ei ollut yhtä maaginen kuin joskus takavuosina, mutta mahtuupa lohkotarjontaan yksi turnauksen hienoimpia otteluita Taichia vastaan. Okada, menestyksestään huolimatta, tuntui viettävän tavallaan välivuotta ennen tähtiin kirjoitettua loppuottelua.

Jopa ottelu Will Ospreayta vastaan, mikä oli ollut muutamana edellisenä vuotena ollut lähes automaattinen kiinnitys vuoden ottelu -kilpaan, jäi tällä erää vain hyväksi. Erinomaisuuden rinnalla hyväkin tuntui vaisulta. Ospreay puolestaan paini taas kuin ei olisi kuullutkaan termeistä kuten CTE, rasitusvamma tai Dynamite Kid. Toisin sanoen Ospreayta ei olisi saanut hiljentämään tahtia edes aseella uhaten. Katsojien onneksi Ospreay pysyi ehjänä ja tarjosi turnauksen parhaan ottelun lähes jokaiselle vastustajalleen, pois lukien Okada ja Taichi. Samalla myös Ospreayn turnaus tuntui jotenkin etäiseltä. Huhut sopimuksen loppumisesta ja suuntaamisesta Yhdysvaltoihin pyörivät edelleen enemmän tai vähemmän vahvana miehen ympärille, eikä tunne tule hälvenemään ennen tammikuuta. Paljonko paukkuja ja tunnesidosta voi ladata mieheen joka voi kaikota kauas pois kuuden kuukauden sisään?

Tasainen keskikortti

B-lohkon tarjonnasta on turnauksen jälkeen vaikeinta keksiä mitään sanottavaa. Samalla kun muissa lohkoissa oli oma teemansa (nuoruus, huijarit/äijät, vanhuus), oli B-lohko vaan vaan sekalainen seurakunta kahden johtotähden hännystelijöinä. Taichin, El Phantasmon, Great O-Khanin ja YOSHI-HASHIn muodostama ydin ei suinkaan ollut huono, vaan tasaisen varma. Kaikki ylsivät huippuotteisiin Okadaa ja/tai Ospreayta vastaan ja ottelivat keskenään hyviä tai vähintään passeleita otteluita.

Taichi on pandemian aikana vain kasvattanut suosiotaan ja on kehässäkin melkoinen tekijämies. Uskoin parempaankin lohkosijoitukseen, mutta lopulta kohtalona oli romahtaa lohkonsa toiseksi viimeiseksi. YOSHI-HASHI on edelleen parempi joukkuepainija kuin yksilömies, mutta onnistui vetämään kaniinin hatustaan repimällä Tanga Loasta kohtuullisen kelvon ottelun irti. Palkintona tästä oli lohkon jumbosija. El Phantasmo revitteli ensimmäistä kertaa sankarina ja sai hyvää reaktiota irti ympäri Japania. ELP saikin klassisen G1-kuvion harteilleen alun tappioputken kääntymisestä kohti jatkopaikkaa, tosin tällä kertaa loppukiri jäi yhden kriittisen voiton päähän.

Great O-Khanilta odotin vihdoin läpimurtoa. Kattia kanssa, O-Khan sai tililleen neljän ottelun tappioputken ja kunnian olla ensimmäinen matemaattisesti eliminoitu painija koko turnauksessa. Kehässä toivoin, että uuden sukupolven saavuttua paikalle hirveällä metelilä olisi O-Khan ottanut itseään poninhännästä kiinni ja näyttänyt, että hänkin on vielä tarpeeksi nuori ollakseen osa New Japanin seuraavaa ydinryhmää. Piippuun jäi sekin haave, sillä Ospreay-ottelua lukuun ottamatta ei O-Khan suuria ihmeitä kehässä esittänyt. Jonkin pitäisi muuttua, jos O-Khanista aiotaan leipoa yläkortin vakionimi, mutta voi kun tietäisi mikä sen jokin olisi.

Keskikortin tasapaksuus kuvastaa koko lohkosta jäänyttä mielikuvaa. Hyviä ja koviakin otteluita nähtiin, mutta suuremman teeman tai tarinan puute jätti olon hieman ontoksi.

Heikoimmat lenkit

Kun A- ja B-lohkon ottelut käytiin aina samassa tapahtumassa viimeistä kierrosta lukuunottamatta, kävi nopeasti selväksi, että tässä lohkoparituksessa oli pienoinen ongelma. Turnauksen kaikki heikoimmat painijat olivat tiivistyneet juuri näihin lohkoihin. Kärki oli parhaimmillaan timanttista, mutta alakortti oli täynnä floppeja. KENTA, Tanga Loa ja Chase Owens masensivat katsojat ilta toisensa jälkeen ennen kuin paremmat ja terveemmät painijat saivat vihdoin yleisön takaisin puolelleen.

KENTA on eittämättä legenda, yksi 2000-luvun kovimmista junioripainijoista, mutta ikä ja loukkaantumiset ovat murjoneet miehen lähes tunnistamattomaan kuosiin. Silloin tällöin nähdään välähdyksiä vanhoista hyvistä ajoista (ks. riemastuttavan stiffi KENTAn ja Naomichin Marufujin yhteenpaluu tämän vuoden tammikuussa), mutta noita välähdyksiä ei oikeastaan tämän turnauksen puitteissa nähty. Karismaa toki löytyy, olihan G1-lehdistötilaisuuden promo yksi sen tilaisuuden parhaimpia, mutta kehässä KENTA ei joko välitä tai ei vaan enää jaksa. Olisiko jo hyvä aika jättää kultaiset muistot rauhaan?

Tanga Loa puolestaan kärsi päälle vuosi sitten polvivamman, joka piti tongalaistrion nestorin pois kehistä vähän päälle vuoden päivät. Silloin Gedo päätti suuressa neroudessaan (tai sadistisuudessaan) heittää Loan heti syvään päätyyn ja osaksi G1 Climaxia. Jälki oli odotetun kankeaa. Liike oli hidasta, tahti oli mateleva, myyminen oli jotain heikon ja olemattoman välimaastossa ja mausteeksi heitettiin vielä kourallinen surkeimman näköisiä iskuja NXT:n tällä puolen. Loa oli tilanteessa, jossa voittavia siirtoja ei ollut: palaa kankeana G1 Climaxissa tai menetä vuoden suurin palkkapussi. Liikaa lokaa ei ruosteiselle Loalle voi heittää niskaan, mutta G1 ei ollut missään nimessä oikea paikka tälle paluulle.

Chase Owens oli vaan puhtaasti paska. Voisin vaan lopettaa tämän kappaleen tähän, mutta joskus väitteille on annettava myös hatarat perusteet. Owens oli jokaiselle vastustajalleen turnauksen heikoin ottelu, usein varsin suurella marginaalilla. Owens omaa harvinaislaatuisesti negatiivisen määrän karismaa. Owens oli vastuussa koko turnauksen huonoimmasta ottelusta. Ja mikä parasta, koska Owens on JOTENKIN vasta 33-vuotias, on tätä herkkua luvassa tulevina vuosina vielä paljon lisää. NJPW tarvitsee aina jonkun syömään selätyksen ja Owens on siihen hommaan mies paikallaan. Jos sitten Owens opettelisi syömään sen selätyksen siten, ettei saisi vastustajaansa näyttämään itseäni suuremmalta luuserilta!

Tämäkin kappale olisi voitu välttää, jos Gedo olisi esimerkiksi pirauttanut Filthy Tom Lawlorin taas paikalle, pyytänyt muutaman muun STRONG-puolen nimen mukaan, kysynyt Tony Khanilta onko Kyle Fletcherillä oikeasti jotain parempaa tekemistä, kutsunut CMLL-edustajan mukaan ensimmäistä kertaa mukaan vuosikausiin tai ihan puhtaasti viskannut nuoria leijonia syömään selätyksiä. Chase Owens ei ole ainoa vaihtoehto, uskokaa jo!

Kaikki on taas pahaa

C-lohkon jatkopaikan nappaajat herättivät runsaasti narinaa, eikä ihme. Aina kun EVIL on mukana ottelussa, House of Torturen jatkuva sekaantumissekoilu imee katsojasta kaiken toivon ja innon. Seitsemän sekoilun täytteistä ottelua veivät pahuuden heimopäällikön vielä kaupan päälle jatkoon. EIkä siinä vielä kaikki, sillä pudotuspeleissä kaatui vielä SANADA, varmistaen vanhoille joukkuetovereille vielä mestaruuskohtaamisen syksyn aikana.

EVILin voittokulku oli kieltämättä turhauttavaa, sillä lohkon heikoimmat ottelut olivat pääasiassa hänen käsialaansa. Huijaussketsit kuitenkin purevat ainakin paikan päällä, sillä yleisö jaksaa buuata EVILin ja Dick Togon toistuville tempuille. Olisiko ollut liikaa pyydetty, että edes Shingo Takagia ja Tomohiro Ishiitä vastaan sekaantumiskytkin olisi väännetty pois päältä ja olisi tyydytty tutun fyysiseen mähinään?

Ei, sillä kaikki on pahaa. Tämä on se EVIL, josta saamme “nauttia” hamaan tulevaisuuteen asti. Uuden sukupolven esiinmarssissa EVIL tuntuu kulahtaneelta aktilta, joka olisi enemmän kotonaan Roman Reignsin uutena kaukaisena serkkuna. Hauskaa on toki se, että tuleva SANADAn ja EVILin revanssi on nuorin mahdollinen kohtaaminen japanilaisten raskassarjalaisten välillä, kun laskuista jätetään musketöörit ja O-Khan. Tämänkään kaksikon taival ei tule vielä olemaan tässä. Tämän lottorivin jokerina on tarjolla vielä se pelottava mahdollisuus, että EVILin mahdollisuudet suunnata Tokyo Domeen IWGP World Heavyweight -mestarina ovat huomattavasti enemmän kuin nolla.

G1 Climaxin pitäisi erottaa ne kuuluisat jyvät akanoista, mutta sitten lohkoistaan jatkoon menevät EVIL, Hikuleo ja David Finlay. Yksi olisi ollut vielä hyväksyttävä, mutta koko kolmikko jatkopeleissä samalla kun Takagi, Kiyomiya, Taichi, Kidd, Kingston, Cobb, musketöörit ja monet muut jäävät soittelemaan taustasoittimia sai epäilemään kuka oli taas tuhertanut Gedon buukkausvihkosen kirkkoveneitä täyteen.

Maailma ei tarvitse kapinallista

Ei olisi sopivaa tuomita miestä puoli vuotta vakavan pushinsa alkamisen jälkeen, mutta David Finlay saa kohdata tuomionsa jo nyt.

Finlay ei ole tarpeeksi hyvä Bullet Clubin johtajaksi.

Johtajien historia on toki kovatasoinen, joten rimanylitys ei ollut millään tavalla helppo suoritus. Finlay ei ollut huono, mutta ei myöskään näyttänyt mitään, mikä vihjaisi suurempaan potentiaaliin. Kun vastassa on A-luokan vastustajia, niin jälki on hyvää, mutta ei erinomaista. Heikompaa materiaalia vastaan ei vastustaja kohoa uudelle tasolle. Finlay tavallaan vaan oli. NJPW odotti liian pitkään Finlayn kanssa. Uusi värjätty parta ja shillelaghin heiluttelu eivät ole vielä tarpeeksi kääntääkseen yleisön asenteita ympäri.

Samalla kun Finlay jätti suun kuivaksi, niin kaksi tuoretta Bullet Clubin jäsentä ottivat tilaisuudestaan kaiken irti. Gabe Kidd ja Alex Coughlin esiintyivät läpi turnauksen edukseen, mutta etenkin Kidd oli aivan liekeissä. Kun jätetään laskuista kauhea Owens-ottelu ja laimea Hikuleo-kohtaaminen, oli Kidd usein keskikortin kohokohta. Britti raivosi ympäri lehtereitä, puri, kiroili ja viskoi irtaimistoa parhaansa mukaan kanavoidakseen 70- ja 80-lukujen gaijinien henkeä. Siinä ei aina onnistuttu, mutta kehässä kovaotteinen Kidd iski kovaa ja läimäisi avokämmenillään tien suoraan sydämeeni. Joukkuepari Coughlin ei yltänyt kehässä samaan magiaan kuin Kidd, mutta rakennuspalikat ovat kohdallaan. Vakuuttavien voimaspottien välillä Coughlin on vielä hiomaton, mutta turnauskohtaamiset veteraanien ja muutaman elävän legendan kanssa tekivät varmasti terää.

Alaistensa vierellä Finlay tuntuu taas siltä laimealta keskikorttilaiselta, mitä hän on ollut koko uransa ajan. Lähtölasku kohti uutta vallankaappausta alkaa nyt.

Kuninkaiden tiellä

Oli C-lohkosta myös jotain hyvääkin sanottavaa. Kahden nuhjuisen jatkopaikan kaapanneiden ulkopuolella riitti mähinää ja mäiskettä.

Shingo Takagi ja Tomohiro Ishii mätkivät tuttuun tapaan palasia irti toisitaan ja kaikista vastustajistaan. Odotetusti kaksikko oli lohkonsa kaksi parasta suorittajaa, vaikka molemmilla on ollut takanaan parempiakin turnauksia. Ishiin päivät suurena ennakkosuosikkien kaatajana ovat jo kaukana takana, joten on vain toivottava ettei tämä jäänyt vielä viimeiseksi turnaukseksi. Takagin lohkoon jämähtäminen oli toki myös pettymys, mutta ei valtava shokki.

Eddie Kingston säesti tarpeen mukaan ja sai myös yleisön usein mukaansa ensimmäisellä NJPW-kiertueellaan ja vasta toisella Japanin reissullaan uransa aikana. Kingston sai nauttia myös huomattavasti vahvemmasta buukkauksesta kuin vierailijatoveri Kiyomiya. Kingston selvisi kaikin puolin puhtain paperein ja jotakuinkin ehjänä, joten toivotaan ettei visiitti jää kertaluontoiseksi.

Lohkon läpimurtaja oli kuitenkin Henare, joka rynnisti paikalle uudella sisääntulomusiikilla ja maorien tā moko -kasvotatuoinnilla varustettuna. Henare iski kovaa eikä jättänyt jossitteluille varaa. Henare sai EVIListä eniten irti Takagin ohella ja otteli yhden turnauksen ehdottomasti parhaista otteluista Takagia vastaan. Vaikka turnaus oli saada karsean alun, kun avausottelussa kovan tällin saanut vastustaja Mikey Nicholls aika lailla pudotti Henaren suoraan päälleen, väänsi uusiseelantilainen turnauksen kunnialla loppuun. Kauneusvirheittä ei vältytty, mutta ehjänä säilyessään Henaressa on aineksia oman sukupolvensa Ishii-rooliin. Menestys saattaa karttaa, mutta hän tulee repimään sinut laatuotteluun asti, halusit tai et.

Vanhuus ei tule yksin

Puin jo ennakossa sitä, miten D-lohko oli turnauksen kokenein ja miten tutut taisteluparit olivat olleet hippasilla jo vuosikaupalla. Tänä vuonna kyllä ikä näkyi ja tuntui vähän kaikilla. Toki Toru Yanon hupailut jaksoivat jälleen huvittaa, mutta en tiedä johtuuko se siitä, että näen Yanon otteluita lähinnä G1 Climaxin aikana vaiko siitä, että oma mökkihöperöitymiseni etenee huolestuttavaa tahtia.

Jeff Cobb ja Hirooki Goto olivat molemmat ihan vireessä, mutta kummankin paras terä oli tiessään. Cobb oli toki hyvä dominoidessaan lohkoaan pitkän matkaa ja on edelleen kunnossa, mutta ikä alkaa näkyä entisen olympia-atleetin koivissa. G-kirjain ei tänäkään vuonna tarkoittanut Gotoa, mutta tällä kertaa otteista voidaan syyttää keskellä turnausta sattunutta kylkivammaa. Siitäkin huolimatta Goto repi itsestään vielä laatuesitykset Cobbia ja Sabrea vastaan. Tetsuya Naiton esitykset riippuivat hieman päivän vastustajasta ja kuun asennosta. Tanahashia ja Sabrea vastaan vanhaa magiaa löytyi vielä, kun taas Gotoa ja Coughlinia vastaan tulos oli lähinnä kädenlämpöinen.

Suureksi surukseni on kuitenkin ilmoitettava, että Hiroshi Tanahashin keho on G1-ympäristössä tiensä päässä. Miehen mieli ja karisma ovat edelleen maailmanluokkaa, mutta parikymmentä G1 Climaxia putkeen ilman suurempia taukoja ovat jättäneet miehen horjuvaksi varjoksi itsestään. Ässä ei enää kykene suureen NJPW-tyylin eepokseen, vaikka hän yrittää kertoa itselleen jotain muuta. Taskuun jäi hampaat irvessä vedetty turnaus, johon toki mahtui yksi turnauksen brutaaleimmista lopetuksista. Tuntuu kauhealta kirjoittaa tätä, mutta toivottavasti ensi vuosi jää Tanahashin viimeiseksi G1-turnaukseksi, jotta hän pystyisi viimeisen näytöksen vielä ennen kuin joutuu tulemaan kehään kokovartalokipsissä.

Tutun nelikon Naito/Tanahashi/Goto/Sabre ympärillä oli koko turnauksen ajan mielessä päällimmäisenä se fakta, että nämä kohtaamiset eivät tule enää olemaan yhtä hyviä kuin joskus ennen.

Mahtavat eivät kumartele

TMDK edusti turnauksessa kaikkien kolmen raskassarjalaisensa voimin, kun Shane Haste ja Mikey Nicholls tekivät G1-debyyttinsä ja Zack Sabre Jr lähti tutuista ennakkosuosikin asemista liikkeelle.

Alkuperäinen TMDK-paritus Nicholls ja Haste pärjäsivät sangen passelisti. Nicholls oli C-lohkossa täysin pätevä vaikkei Ishii-ottelua lukuun ottamatta huipputasoa hätyytellyt. “Mad Mikey” tosin tarjosi turnauksen pelottavinta seurattavaa, kun piti yrittää pysyä perillä monta kertaa mies kärsi aivotärähdyksen. Togi Makaben yhdessä ottelun aikana ottamien bumppien määrän seuraaminen on huomattavasti hauskempaa. Haste veti leikkisempää roolia vakavaan toveriinsa verrattuna, mutta hoiti tonttinsa hienosti. Miehen turnauksen kohokohta oli Tetsuya Naiton päihittäminen ehkä turnauksen suurimmassa yksittäisessä yllätyksessä.

ZSJ saa puolestaan allekirjoittaneen kynästä aivan tarpeeksi kehuja, mutta siitäkin huolimatta World of Sportin pimeillä voimilla siunattu oli jälleen lohkonsa pelastava enkeli. ZSJ repi monesti vastustajastaan parhaan irti, vaikka todelliset huippuottelut jäivät tällä kertaa vain muutamaan.

Tämä on myös oiva osuus nostaa esiin Kosei Fujita, joka on pompannut TMDK:n jäsenenä muutamankin askeleen muiden Young Lion -tovereidensa edelle. Vasta 21-vuotias Fujita vietti valtaosan G1 Climaxista saattaen TMDK-tovereitaan kehään, mutta pääsi onneksi irti turnauksen loppupuolella alakortin joukkueotteluissa. Niissä Fujita oli järjestään ottelunsa mielenkiintoisin painija. Melkoisen vasemman käden avokämmeniskun jo omaava nuorukainen on toivottavasti suuntaamassa pikaiselle opintomatkalle Eurooppaan ja Australiaan. NJPW tarvitsee nuoria nimiä yhä nopeammin ja näyttää tässä vaiheessa siltä, että Fujitassa on potentiaalia junioridivisioonan seuraavaksi tähdeksi, ainakin kehäotteiden perusteella.

TMDK oli turnauksessa, ja samalla koko NJPW:n vuodessa, ollut erittäin piristävä ja tasokas lisä paikoin kulahtaneeseen tunnelmaan.

Tranquilo

Pudostuspelikaavio näytti pelottavalta vielä puolivälierin kohdalla, mutta välieriin tultaessa epäilykset hälvenivät. Villit kortit oli heitetty mäkeen ja jäljellä olivat enää kolme kovaa (ja EVIL): Kazuchika Okada, Tetsuya Naito ja Will Ospreay.

Naiton ja Ospreayn ottelu oli turnauksen paras ottelu. En ollut kaksikon viimevuotisen kamppailun suurin ystävä, mutta tällä kertaa iskettiin sitten kuin ne kuuluisat miljoona volttia. Tätä ottelua katsoessa ei yhtään ihmetellyt, miksi Ospreay kuuluu niin monien kirjoissa maailman ehdottomaan eliittiin. Naito piti Ospreayn niskan tiukassa tähtäimessään koko ottelun Ospreayn vastatessa yhä kovemmilla pommeilla. Ottelut viimeiset minuutit jakavat varmasti mielipiteitä. Kommunikaatioerheen vuoksi Ospreayn potku lossauttaa Naiton aivotoiminnan hetkeksi jonnekin Haukiputaan seutuville. Loppuhetket ovat siis joko kauheaa katsottavaa Naiton kompuroidessa kehässä tai uskomaton osoitus Ospreayn kyvyistä vetää ottelu väkipakolla maaliin kunniakkaasti.

Loppuottelussa olivat vastakkain enää vanhat kilpakumppanit. Uusi sukupolvi on jo täällä, joten edellisen sukupolven johtajat ottivat vielä kerran yhteen suurella näyttämöllä.

Okada ja Naito, vielä kerran pojat.

Eihän tämä enää voinut olla yhtä timanttinen kuin joskus ennen (mikään revanssi ei tule enää ylittämään Wrestle Kingdom 14 -tapahtuman emotionaalista katarsista), mutta tunnelma oli ainakin katossa. Tahti oli hitaampi ja harkitumpi, mikä vain korostui verrattain lyhyiden lohko-otteluiden ansiosta. Yli puolituntinen vääntö veteli juuri oikeasta vivuista oikeilla hetkillä. Tuloksena oli jälleen yksi kova ottelu kaksikon välille ja ansioikas päätös koko turnaukselle.

Lopulta pystyssä pitkän, hitaan ja eeppisen väännön jälkeen oli vain yksi mies. Kerrankin Naito-fanien luottamus ja usko palkittiin.

Seuraavan sukupolven ottaessa ensimmäisen askeleensa kohti tähtiä, on edellisen sukupolven johtotähti suuntaamassa kohti viimeistä tähdenlentoaan.

Unelma Tetsuya Naiton Tokyo Domen päättävästä puheesta ilman KENTAn muotoisia keskeytyksiä elää vielä.

---

Kokonaisuudessaan G1 Climax 33 oli hyvä, muttei ikimuistoinen. Aiempaa laajempi osallistujakenttä tarkoitti sitä, että muutama alisuorittaja veti koko porukkaa mukanaan syvyyksiin tehokkaasti. Vanheneva ydin johti siihen, että vanhoihin urotekoihin ei ylletty. Mutta hopeareunuksena eliittitason painijat näyttivät olevansa edelleen maailman huipulla ja uudet kasvot näyttivät kuuluvansa joukkoon.

Tulevaisuus on taas astetta valoisampi.

Yhdeksän ottelutärppiä kronologisessa järjestyksessä:

Shingo Takagi vs Henare (Night 4)

Turnauksen perinteisen “lyödään kovaa” -kategorian kirkkain timantti. Henare ja Takagi näyttivät, että alkuvuoden viiden lumihiutaleen kohtaaminen ei ollut puhdasta sattumaa.

Ren Narita vs Gabe Kidd (Night 5)

Turboahdettu turpaanvetojuhla. Tiivis paketti, jossa Kidd ja Narita eivät lähteneet keksimään pyörää uudelleen vaan tyytyivät mähisemään tappavan tehokkaasti.

Kaito Kiyomiya vs Shota Umino (Night 5)

NOAHin ja NJPW:n tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kohtaaminen oli itsessään herkullinen, mutta jätti vielä kaupan päälle herkullisesti oven auki jatkoa varten.

Kazuchika Okada vs Taichi (Night 5)

Mitä tapahtuu, kun Okadalle ei anneta 15 minuuttia aikaa lämmitellä hitaasti ennen kuin ottelu lähtee oikeasti käyntiin? Yksi koko turnauksen kovimmista otteluista. Kaasupoljin survottiin lattiaan heti kättelyssä eikä siitä hirveästi enää hölläilty. Huipensi samalla turnauksen parhaan päivän.

Eddie Kingston vs Tomohiro Ishii (Night 8)

Tiedät jo ottelijoiden nimiä katsomalla mitä odottaa. Trilogian kolmas osa kuumassa Korakuen Hallissa ei jättänyt ketään kylmäksi.

Zack Sabre Jr vs Tetsuya Naito (Night 12)

Tuttu taistelupari tarjosi jälleen korkealuokkaisen kohtaamisen. Vaikka vuodet painavat Naiton jaloissa, on mies muutamaa vuotta nuorempi aina päästessään Sabren kanssa hippasille.

Will Ospreay vs El Phantasmo (Night 14)

Dramaattinen lohkon päätösottelu, jossa vain voittaja lunastaisi jatkopaikan. Tuttu taistelupari esitti jälleen parastaan, etenkin erinomaisen lopputaistelun merkeissä.

Will Ospreay vs Tetsuya Naito (Night 18)

Dramaattinen välierä toimi timantinkovana revanssina viime vuoden välierästä, jossa Will Ospreay vei pidemmän korren. Dramaattinen loppu teki ottelusta turnauksen ikimuistoisimman.

Kazuchika Okada vs Tetsuya Naito (Night 19)

Vanhat viholliset kohtaavat ensimmäistä kertaa G1 Climaxin finaalissa. Tahti on hitaampi kuin joskus ennen, mutta tunnelma on katossa promootion kahden suurimman tähden kamppaillessa unelmiensa puolesta.