Arvio & Jälkipyykkinaru #155: AEW Revolution 2024
AEW:n PPV-vuosi alkoi räjähtävästi Revolutionin merkeissä, jonka suurena vetonaulana oli legendaarisen Stingin viimeinen ottelu. Semi ja Lauri käyvät tapahtuman tarjonnan läpi tuttuun tapaan. Ottaako Bryan Danielson haltuunsa vuoden kymmenen parasta ottelua? Mikä selkavaiva yhdistää Miroa, Keith Leetä ja Malakai Blackia? Kumpi varasti otsikot, Will Ospreay vai Konosuke Takeshita? Toiko Deonna Purrazzo TNA-kirouksensa mukanaan? Mitkä olivat illan suurimmat PWG-kunnianosoitukset? Onko Stingin eläköityminen sukupolvikokemus, vuoden ottelu vai jotain muuta?
Lue myös Semin kirjallinen arvio alta!
Teksti: Semi Salmikannas
Fiilinki oli kadonnut.
All Elite Wrestlingin vuosi 2023 oli ollut ristiriitainen. Ehdottomien kohokohtien rinnalla käytiin myös melkoisissa aallonpohjissa. MJF:n ympärillä pyörinyt paholaiskuvio myrkytti tunnelmaa viikosta toiseen. Mies itse tarjosi ontuvia jäätelövertauksia PPV-tapahtumien pressitilaisuuksissa. Jopa AEW:n omistaja ja buukkaaja Tony Khan kehotti faneja “äänestämään lompakoillaan” Continental Classic -turnauksen alla. Jos haluatte painia ettekä sirkushuveja, niin näyttäkää se ja istuttakaa persauksenne lähetyksen ääreen.
Tämä ei tuntunut enää oikealta. Marraskuinen Full Gear sisälsi yhden menneen vuoden ehdottomista huippuotteluista, mutta myös firman PPV-historian huonoimman pääottelun. Joulukuun Worlds End oli matkalla jo kehnoksi tapahtumaksi ennen kortin loppupään pelastavia enkeleitä.
Jotain puuttui.
Uusi vuosi alkoi positiivisissa merkeissä. Kuviot kulkivat. Showt maistuivat. Ottelut toimivat.
Sitten saapui Revolution, läpsäisi poskelle ja sanoi:
“Fiilinki on palannut.”
Illan Zero Hour -lähetys ei tosiaan lupauksia herättänyt, mutta omaksi onnekseni muistin sen olemassaolon vasta pääkortin toisen ottelun jälkeen, niin en aloittanut katselu-urakkaani väärällä jalalla.
Bullet Club Goldin ja The Acclaimedin liittoutuminen uudeksi “superryhmäksi” ei ole vienyt jalkoja altani eikä massiivinen kahdentoista hengen joukkueottelu tunnelmaa muuttanut. Jay Whiten momentum murhattiin täysin MJF-ottelun myötä, mutta vauhdin hakeminen trios-kuvioiden pohjalta Billy Gunnin kanssa tuntuu lähinnä mullan heittämiseltä hautakuopan päälle. Onneksi White väläytti ottelun jälkeisessä promossaan ja muistutteli ettei kieroa uusi-seelantilaista kannata vielä unohtaa historian tomuihin. AEW- ja ROH-trios vöiden yhdistäminen toivottavasti häämöttää tulevaisuudessa. Itse ottelusta voinee nostaa esiin lähinnä pahiskuusikon (ja Sonjay Duttin) sulavasti yhteisymmärryksessä suoritettu Fargo Strut.
Naisten TBS-mestari Julia Hart löysi itsensä pre-shown puolelta, kun feudi Kris Statlanderia ja Willow Nightingalea vastaan jatkui jatkumistaan. Joukkueottelu Skye Bluen rinnalla ei maailmoja räjäyttänyt, mutta ei myöskään herättänyt suurempia tunteita. Worlds Endin Abadon-otteluun verrattuna tämä toki oli mestariteos. Rahtusen liian pitkäksi venynyttä joukkueottelua ei siis tule muisteltua pahalla, vaan sitä ei tule muisteltua juuri ollenkaan. Selostamoon hiipinyt Stokely Hathaway oli ottelun paras osanen eikä liukaskielisen managerin selostuskeikkoja koskaan pistä pahakseen.
Pre-shown kohokohta olikin lyhyt videopaketti, jossa PAC lupaili palaavansa ruutuun piakkoin. Brittiä onkin ehtinyt olla jo ikävä ja on mielenkiintoista nähdä mihin kuvioihin kaveri loksahtaa.
Christian Cage on showpainimaailman paras pahis. Eniten tämä näkyy ja kuuluu brutaalin ilkeissä promoissa, joissa Cage muistuttaa vastustajiaan näiden menehtyneistä vanhemmista, mutta akti ei missään vaiheessa jää yksiulotteiseksi. Cage on kehässä edelleen aivan timanttinen. Rajuja temppuja toki nähdään (ks. PPV-ottelut Darby Allinia ja Adam Copelandia vastaan), mutta mies loistaa eritoten pienillä, yksinkertaisilla yksityiskohdilla. Illan avausottelu Daniel Garciaa vastaan oli tästä malliesimerkki.
Ottelu saattoi olla astetta hidastahtisempi kuin PPV-avauksissa on totuttu näkemään, mutta se ei suinkaan ollut negatiivinen asia. Yksinkertaisista palikoista saatiin aikaan tiukasti raiteilla kulkenut oikein klassisen tyylin ottelu. Cage teeskentelee nilkkavammaa saadakseen yliotteen, mutta päätyy lopulta ontumaan Garcian lannistumattoman hyökkäyksen vuoksi. Uloslaskulla kiusoitellaan toimivasti selostuspöydän äärellä Cagea palvovan Nigel McGuinnessin säestäessä onnistuneesti. Garcia, joka on pompannut takaisin parrasvaloihin C2-turnauksen myötä, oli myös erinomainen roolissaan. Tanssiliikkeet saavat yleisön edelleen villiksi, mutta lantion hytkymistä on onnistuneesti karsittu ja Garcia on palannut takaisin lupaavaksi tekniikkapainijaksi.
Jostain on kuitenkin naristava, sillä sekaantumiset vetivät ehkä ylilyönnin puolelle, vaikka kyseessä onkin oleellinen osa Cagen hahmoa. Ilta tuntui olevan kuin Garcian mestaruusvoittoa varten pedattu, jotta Cage ja Copeland pääsevät ratkomaan välinsä ilman kultaista välikappaletta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan loppuratkaisu jää pieneksi kauneusvirheeksi muuten mainiossa avausottelussa. Garcian aika tulee vielä.
Continental Classic oli päättynyt Eddie Kingstonin voitonjuhliin ja uuden Continental Crown -mestaruuden luomiseen, mutta aivan kaikki ei New Yorkin kasvatilla ollut vielä aivan pulkassa. Blackpool Combat Clubista oli kaadettu kaikki, mutta yhdeltä mieheltä ei vielä kunnioitusta tippunut. Bryan Danielson, välierätappiostaan huolimatta, piti Kingstonia edelleen pummina, joka oli haaskannut taitojaan liki 20 vuoden ajan. Danielson jatkoi Kingstonin piikittelyä, siinä sivussa piesten Kingstonin idolisoimia sankareita, joten välit oli setvittävä vielä kertaalleen. Jos Danielson häviäisi, olisi hänen vihdoin nieltävä ylpeytensä ja käteltävä Kingstonia.
Pikainen muistutus: Bryan Danielson on maailman paras painija. Tänä vuonna on syntynyt jo melkoista jälkeä useampaan otteeseen, eikä ottelu Kingstonia vastaan ollut mikään poikkeus.
Fyysinen mättö keskittyi tiukasti Kingstonin käden murjomiseen. Danielson oli elementissään potkien, vääntäen ja repien vastustajansa käsivartta palasiksi ja Kingston on juuri oikea mies myymään kurmotusta. Kingston ei loista ainoastaan välittäessään kokemaansa kipua kättään suojelemalla ja käyttämällä huonompaa kättään lähes kaikkiin iskuihinsa, vaan myös eleillään ja ilmeillään. Kingstonin kärsimykseen on helppo samaistua ja juuri siksi mies onkin niin suosittu. Kierroksia lisätään jatkuvasti ja ottelu huipentuu täydellisellä hetkellä.
Tätä on vaikea ylittää.
Parin tunnin ajan pystyin toteamaan, että Bryan Danielson on ollut mukana vuoden neljässä parhaassa ottelussa. En voi uskoa, että tapahtuman jälkeen tilanne oli toinen.
Jotta kaikki ei olisi liian hyvin, niin kahdeksan hengen scramble-ottelua ei voi millään lukea illan onnistumisten joukkoon. Huvittava MEAT MADNESS -ottelu sai jäädä tulevaisuuteen loukkaantumisten vuoksi, mutta ottelun parasta antia olivat juurikin ne lihaisammat osanottajat.
Kun Powerhouse Hobbs, Brian Cage, Wardlow ja Lance Archer tönivät ja mätkivät toisiaan ottelun alussa, oli lihapsykoosi huipussaan. Sitten muu nelikko päästettiin kehään ja ottelu lahosi kasaan lähes välittömästi. Scramble-tyylin ottelut eivät koskaan ole mitään kehäpsykologian mestariteoksia, mutta nyt tuntui punainen lanka hukkuvan erittäin pahasti kaiken sekoilun keskellä.
Muutamia yksittäisiä kohokohtia nähtiin, mutta kokonaisuutensa kahdeksan hengen rämistely oli liian sekava kokonaisuus ollakseen mitään muuta kuin kummallinen hengähdystauko isompien otteluiden välissä.
Orange Cassidyn toinen mestaruuskausi International-vyön kanssa ei ehtinyt saavuttaa lähestulkoon samaa pituutta kuin ensimmäinen kausi, mutta keho on jo nyt lunastuskunnossa. Tilaisuudesta on ottanut kaiken irti Roderick Strong, joka joutuu kärräämään mukanaan Kingdomin painolastia, mutta onneksi mies ei ole enää lukittuna pyörätuoliin ja karseaan komediahahmoon.
Oi tätä onnen ja ilon päivää, Strong muisti ainakin yhden illan ajaksi sen PWG-pätkän vuosilta 2014-2016, jolloin selänmurtajien messias oli yksi maailman parhaimpia painijoita. Illan ensimmäisestä suuresta PWG-kunnianosoituksesta jäi puuttumaan vaan legendaarinen “shitty little boots” -chantti Strongin viskoessa Cassidya ympäriinsä miten tahtoi. Selänmurtajia nähtiin noin viidessätoista erilaisessa variantissa, joka sai allekirjoittaneen suupielet kääntymään komeasti ylöspäin. Etenkin sairas selän-, kyljen- ja niskanmurtaja kulmauksessa sai hekottelemaan sairaaasti.
Cassidy oli tuttu sympaattinen itsensä, mutta ottelu itsessään oli lähinnä pitkitetty kössitys ja samalla osuva ja looginen päätös Cassidyn mestaruuskaudelle. Kausien kantava teema on ollut Cassidyn kerryttämät vammat ja niitä hyödyntävät vastustajat. Tähän mennessä jokainen vastaava haaste oli käännetty tavalla tai toisella voitoksi (tappio Jon Moxleyta vastaan All Outissa ei niinkään johtunut loukkaantumista hyödyntävästä vastustajasta, vaan puolitehoilla taistelleen Cassidyn ensikosketuksesta promootion ehdotonta ässää vastaan). Nyt kun vastassa oli mies, jota parempaa selänmuussauksen erikoismiestä ei planeetalta löydy, olivat päivät luetut.
Jotta PWG-muistelut eivät päättyneet itse otteluun, niin kellonsoiton jälkeen saatiin iloita Kyle O’Reillyn paluusta ruutuun. Loukkaantumisten vuoksi yli puolitoista vuotta sivussa ollut O’Reilly törmäyskurssilla vanhan vihollisensa ja joukkueparinsa kanssa on toki tuttua kamaa (tuntuu, että 95% miehen urasta on kulunut joukkueessa tai joukkueparinsa kanssa feudatessa), mutta on ehdottomasti hienoa nähdä miestä pitkästä aikaa. Paluiden ja debyyttien myötä AEW:n kokoonpano alkaa näyttää taas pelottavan tasokkaalta.
_____
Kuka on kulmakunnan kovin joukkue? Sitä yrittivät FTR ja Blackpool Combat Club setviä aikarajaan päättyneessä tv-kohtaamisessa. Turpaanveto vaan jatkui, joten revanssia pukkasi osuvasti nurkan takana odottaneeseen PPV-tapahtumaan.
Aivan kuten se ensimmäinen kohtaaminen pari viikkoa takaperin, myös tämä jätti hieman kaksijakoiset fiilikset. Samaan kategoriaan menee myös trios-kohtaaminen Final Battlesta, jossa mukana menossa olivat myös Bryan Danielson ja Mark Briscoe. Ottelun alkupuoli ei vaan vastaa tunnelmaltaan ja menoltaan sitä aggressiota mitä näiltä kokoonpanoilta pystyi odottamaan. Verrattuna esimerkiksi FTR:n ja Briscoen veljesten ensimmäiseen kohtaamiseen, puuttui näiltä alkumetreiltä se jokin kaivattu kipinä. Fyysistä kamppailu toki oli, mutta se jokin viimeinen loraus bensaa liekkeihin jäi uupumaan.
Mutta, aivan kuten mainituissa joukkueiden edellisissä kohtaamisissa, myös tässä ottelun jälkimmäinen puolikas syttyy todella liekkeihin. Vaihdelaatikosta iskettiin rallivaihde silmään, kun Dax Harwood alkoi vuotaa ikävästi verta. Sen jälkeen meno olikin niin timanttista joukkuepainia, kun tältä nelikolta nyt vaan voi odottaa. Etenkin Claudio Castagnoli on nostettava esiin. Yksi sukupolvensa parhaista joukkuepainijoista näytti jälleen kynsiään sairailla voiman ja atleettisuuden näytöillään.
Enkö vain ymmärrä kasarihenkistä joukkuepsykologiaa? Hyvin mahdollista. Omaan makuun astetta vaisusta alkupuoliskosta huolimatta kokonaisuus pääsee silti kirkkaasti plussan puolelle.
Sanokaa Deonna Purrazzo, kun haluatte pettyä PPV:ssä.
Virsi on vanha, mutta sitäkin harmillisempi. Purrazzon ja Toni Stormin välisen mestaruusottelun rakentelu kun oli ollut äärimmäisen toimivaa. Kaksikon yhteiselle historialle rakentunut feudi oli ollut parasta Stormia sitten Timeless-psykoosin alun ja Purrazzon ottelut olivat rakentaneet naisesta kohtuullisen tehokasta uhkaa. Samalla myös muu naisten divisioona oli herännyt pienoisesta kohmeesta. Serena Deebin ja Thunder Rosan paluut sekä Queen Aminatan ja Mariah Mayn kaltaiset lisäykset olivat pitäneet tv-otteluiden tason mukavan korkealla. Kirjoitushetkellä viikon päästä odottelee myös jonkun Mercedes Monen AEW-debyytti.
Sitten itse PPV-ottelu on absoluuttisesti pätevä, mutta samalla aivan unohdettava.
Purrazzon TNA-vuosien PPV-matsit nähneenä sai aina pettyä ellei vastassa ollut Jordynne Grace. Toni Storm on eittämättä myös kovatasoinen vastustaja, mutta yleisön mielenkiinto hahmoa vastaan kuolee heti kehään astumisen jälkeen. En voinut olla ainoa, jonka odotustaso ottelua kohden pomppasi useammalla prosenttiyksiköllä Stormin vanhan tunnusmusiikin pärähtäessä soimaan. Sitten saatiikin Storm-cosplay Mariah May ja mustavalkoinen Storm heti perään. Jippii.
Kaksikon roolitukset toimisivat paremmin päinvastoin, jos Purrazzo olisi tarinan konna ja Storm sen sankari. Nyt tuloksena on vaan kädenlämpöinen koitos, joka ei tehnyt mitään kääntääkseni mielipidettä Purrazzosta tai Stormin nykyisestä hahmosta.
Ja sitten jotain aivan muuta.
Will Ospreay oli nyt virallisesti All Elite Wrestlingin jäsen, joten mikäpä olisikaan parempi tapa juhlistaa uudessa työpaikassa aloittamista kuin ensikohtaaminen Konosuke Takeshitan kanssa. Kumpikin oli ponnahtanut esiin teinitähtinä ja kasvanut miehen mittoihin Japanissa päämestaruuskuvioissa.
Pidätkö painissa ainoastaan ruuminosan pitkällisestä työstämisestä ja ottelun tarinan kietomisesta sen ympärille? Huonoja uutisia, tämä ei ole ottelu sinulle. Tämä on meille kaikille muille, jotka nauttivat hervottomasta ilotulituksesta.
Ospreay ja Takeshita iskivät pöytään sellaisen näytöksen, että oksat pois. Ospreay näyttää ja tuntuu välittömästi yhdeltä firman isoimmista tähdistä, vaikka näytöt on valtaosin annettu Japanissa ja britti-indyissä. Takeshitalle tämän pitäisi viimeistään olla todellinen läpimurtoesitys myös Yhdysvalloissa, vaikka tilillä onkin jo useampi huippuottelu.
Iskuissa ei säästellä, kun Takeshita toimittaa suorastaan räjähtäviä pommeja suoraan kaverin poskeen. Ospreay näyttää omaa räjähtävyyttään komeilla tempuillaan ja myös omilla iskuillaan. Molempien miesten tutuista materiaaleista saadaan uutta irti, kohokohtanaan absoluuttisen upea OsCutterin kääntäminen Blue Thunder Bombiksi. Kauhistuttava Brainbuster kulmauksessa menee myös vuoden kuvottavimpien spottien joukkoon.
Karkeasti sanottuna tämä on päivitetty versio Ospreayn ja Mike Baileyn välisestä kohtaamisesta viime vuoden Bound for Gloryssa, ilotulitus vailla vertaa, joka saa yleisön jaloilleen ja mökätason nousemaan.
Ei tästä ihan hirveämmin ylisanoja enää irtoa, yksi vuoden parhaimpia tyylinsä näytöksiä.
AEW:n mestaruus oli pelastettu MJF:n tahmaisista käpälistä ja Samoa Joen kausi oli polkaistu käyntiin oikealla jalalla. Haastajiksi päätyivät edelleen toistensa kurkuissa kiinni olevat Hangman Page ja Swerve Strickland, joille mestaruuden voittamisen ohella lähes yhtä tärkeää oli varmistaa, että toinen heistä ei ainakaan voittaisi.
Kolminottelu rakentuikin vahvasti Pagen ja Stricklandin jatkuvan vihanpidon pohjalle. Kerta toisensa jälkeen katse irtosi lopullisesta tavoitteesta, itse mestaruudesta, jotta voisi jatkaa vihamiehen tuhoamista. Samalla itse ottelu ei ollut vahvin mahdollinen, kun tarinan keskeisimpiä pointteja nuijittiin katsojan kalloon. Ei se tästä mitenkään heikkoa ottelua tehnyt, vaan painopiste oli vaan puhtaan kehätoiminnan sijasta Pagen ja Stricklandin hahmojen muutosten ja kehittymisen edistämisessä.
Siinä sivussa Joe näytti olevansa edelleen uskottava päämestari dominoidessaan haastajiaan aina kun vauhtiin pääsi. Fyysisesti Joe ei ole enää siinä kunnossa kuin joskus ennen, shokkiuutisena kaikki meistä ikääntyvät, mutta korvaa hidastumisensa verrattomalla auralla. Dominoivan Joen kausi ei välttämättä tule olemaan kovin pitkä, joten nautitaan siitä niin kauan kuin se kestää.
Onnistunut kokonaisuus, mutta täysonnistumisia sisältäneessä kortissa jäi omissa kirjoissani hieman sivuosaan.
Minä en ole ollut koskaan suuri Sting-fani. En ollut vielä putkahtanut maailmaan Stingin noustua WCW:n suurimmaksi sankariksi 90-luvun alussa ja vielä aivan liian nuori 90-luvun lopulla miehen noustua entistä suuremmaksi tähdeksi muodonmuutoksensa myötä. Miehen TNA-vuodet menivät ohi. WWE-vuosien aikana tiesin miehen merkityksestä ymmärtääkseni Triple H -ottelun olleen promootion mielellään vastaanottama tilaisuus kusta WCW:n haudalle. AEW-debyytti oli hieno hetki, mutta jo silloin pelotti. Ei kai 60-vuotiasta Stingiä enää kehään päästetä?
Onneksi päästettiin.
Darby Allinin rinnalla Sting on todellakin ollut legendan ja ikonin arvonimien arvoinen. Keho ei enää kanna suuriin ja pitkiin vääntöihin, mutta Terry Funkin hengessä miehestä kuoriutui pöytien läpi lentävä joukkuespesialisti. Sting oli elävä legenda.
Nyt edessä oli tosiaankin viimeinen ottelu liki 40-vuotisella uralla. Mukana oli voittamaton tilasto AEW:ssa ja joukkuemestaruudet päälle. Vastassa olivat Matthew ja Nicholas Jackson, EVP-asemaansa vihdoin hyötykäyttävät nuoret pukit, jotka olivat ylittäneet rajan piestessään Stingin ja Allinin veriseksi mössöksi, mutta siinä sivussa myös piesseet Stingin pojat pesäpallomailoilla. Sting veti edeltävillä viikoilla vielä yhden uransa parhaista promoista, kertoen hiljaisella äänellä isänsä poismenosta, perheensä merkityksestä ja uransa lopusta. Viimeisessä Dynamitessa Sting laskeutui katonrajasta vielä viimeisen kerran. Countdown-ennakossa julkaistu tunteellinen katsaus Stingin uraan nosti ihon kananlihalle.
Mutta nyt paikka oli PPV:n pääottelu. Useista viihdyttävistä otteluistaan huolimatta epäilykseni nousivat jälleen pintaan. Tunnelma kantaa varmasti ja tunteet ovat varmasti pinnassa, mutta venyykö Sting vielä yhteen huippuesitykseen?
Kyllä.
Muutaman edellisen vuoden aikana olen rakastanut muutamaakin eri eläköitymisottelua. Vuoden 2021 Speed Star Final oli tunteellinen päätös Masato Yoshinon uralle. Vuoden 2022 K-Nessin viimeinen ottelu oli myöskin kyynelkanavat avaava elämys. Ehdottomia huippuotteluita kumpikin, mutta en harkinnut kumpaakaan vuotensa parhaaksi otteluksi.
Mutta nyt.
Mutta TÄMÄ.
Stingin viimeinen ottelu on tähtiarvosanojen ulkopuolella, se on kaikkien ylisanojeni ulkopuolella.
Tämän ottelun ajan en ollut kotisohvallani täällä Suomessa. Olin palannut 80-luvun loppuun Greensboroon ja olin kuin pieni lapsi kasvomaaleissa kannattaen sankaria voittoon viimeiseen tippaan asti. Hurrasin, melkein hypin tuolillani, heilutin nyrkkiä ilmassa ja nauroin. Helvetti soikoon, kun kaikki oli lopulta ohi minä itkin. En surusta, vaan onnesta.
En halua kuulostaa muistiviholta, mutta haluan luetella vain muutaman niistä hetkistä, jotka tekivät tästä ottelusta maagisen ja uskomattoman spektaakkelin.
Stingin sisääntulo, tunteikkaan videopaketin, viimeisen “showtimen” julkistamisen ja takavuosien Stingiä kanavoineet pojat.
Räjähtävä aloitus nahkatakin lentäessä Allinin mukana kohti Buckseja.
Jacksonin veljekset, jota bumppasivat läpi ottelun kuin viimeistä päivää.
Stingin poikien omat Stinger Splashit, lähes isänsä veroiset.
Resedan hengessä kajahtanut äänekäs “FUCK THE YOUNG BUCKS” -chantti, illan toinen suuri PWG-kunnianosoitus ja samalla vahvasti ilmassa leijunut Guerilla Warfaren henki.
Allinin uskomattoman sairas ilmalento lasista lävitse. Jun Kasai olisi ylpeä.
Stingin viimeinen taisto, legendan noustessa kerta toisensa jälkeen.
Ric Flair ja Ricky Steamboat ottamassa superpotkuja vastaan.
“We’re not sorry, we HATE you” ja sitä seurannut no-sellaus.
Allinin nouseminen kuolleista ja sankareiden tunteikas comeback.
Kello soi. Sting itkee. Allin itkee. Yleisö itkee. Minä itken.
Ja vielä viimeinen hatunnosto WCW:n perinnölle, PPV-ajan loppuminen kesken Stingin viimeisen puheen. Onneksi elämme internet-aikakaudella ja koko loppulöpinä saatiin pikaisesti kaiken kansan katsottavaksi.
Nämä viimeiset kolme vuotta Stingia olivat kuin satukirjasta. Legenda saa ratsastaa auringonlaskuun voittajana. Neljän vuosikymmenen Sting-fanit saavat sulkea kirjan hymyssä suin.
Kiitos.
AEW Revolution 2024 on kokonaisuudessaan aikainen ehdokas vuoden parhaimmaksi tapahtumaksi ja kiilaa korkealle myös koko AEW:n PPV-historian nokkimisjärjestyksessä. Ilta tarjosi jokaiselle jotakin. Unohtumaton eläköityminen, kahden taidokkaan luonnonlahjakkuuden ensikohtaaminen, veteraanien rajuotteinen vääntö, vihantäyteinen joukkueottelu, A-luokan avausottelu sekä paljon muuta. Ei ole olemassa yhdenlaista “AEW-tyyliä”, vaan jokainen painija ja ottelu tuo pöytään jotain omaa.
Showpainimaailma olisi paljon synkempi paikka ilman tämankaltaisia tapahtumia.
No Comment