2002ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #1

Päivämäärä: 19.6.2002

Sijainti: Huntsville, Alabama (Von Braun Center)

Katso tapahtuma Impactin YouTube-kanavalta!


Kyllä vain, on aivan uuden aikakauden koittamisen hetki tässä projektissani. ECW oli joutunut sulkemaan ovensa tammikuussa 2001, ja WCW oli ajautunut konkurssiin kaksi kuukautta myöhemmin. Sen jälkeen WWF (nykyisin WWE) oli hallinut koko pohjoisamerikkalaista painikenttää käytännössä yksin. Toki alueellisia indypromootioita (joista osa National Wrestling Alliancen alaisia) oli yhä olemassa, ja esimerkiksi vuonna 1999 perustettu Combat Zone Wrestling oli ECW:n hajoamisen jälkeen laajentanut toimintaansa. Uusin koko Amerikan markkinoille pyrkivä indypromootio oli helmikuussa 2002 alkunsa saanut Ring of Honor. Pari mainstream-painiin suuntautunutta ja WWE:n kilpailijoiksi pyrkinyttäkin federaatiota oli myös nähty. Niistä XWF oli jo joutunut lopettamaan toiminta, ja edeltävistä arvosteluistani tuttu WWA joutui miettimään toimintansa kokonaan uusiksi eikä palaisi vielä kuukausiin.

Aika tyhjää oli siis amerikkalaisessa painiskenessä. WWF ei ollut saanut yhtään vakavasti otettavaa haastajaa yli vuoteen (ei, WWA:sta ei koskaan ollut siihen). Oli jo aikakin, että jotakuta kiinnostaisi nousta todelliseen kilpailuun. Tämä ”joku” olisi tietenkin Jeff Jarrett. Hän lähti (isänsä Jerry Jarrettin ja nykyisin TNA:n henkilöstövastaavana toimivan Bob Ryderin avustuksella) keväällä 2002 toteuttamaan samaisen kolmikon jo aikaisemmin saamaa ideaa siitä, mitä uutta tuon ajan painikenttä tarvitsisi: täysin uuden promootion, joka voisi nousta todelliseksi haastajaksi WWE:lle. Ei kovin mullistava idea sinänsä, mutta tuon idean kantava voima oli Ryderin toteamus siitä, että WCW:n ja ECW:n kaatumisen jälkeen monet tv-yhtiöt eivät pitäisi showpainia kovin kannattavana lähetysmateriaalina. Niinpä TNA ei pyrkinytkään hankkimaan tv-sopimusta, vaan sen sijaan he päättivät painua suoraan pay-per-view -lähetyksiin. Eikä mihin tahansa lähetyksiin, vaan kerran viikossa keskiviikkoisin lähetettyihin kaksituntisiin ppv-tapahtumiin.

Kovan tavoitteen ottaneen promootion alkuvalmistelut aloitettiin tosissaan toukokuussa 2002. TNA liittyi National Wresling Alliance -kattojärjestöön, koska uskoi vuosikymmenien ajan toiminnassa olleen NWA:n historiallisen merkittävän nimen auttavan heitä huomion ja merkittävyyden keräämisessä. Samalla he saivat käyttöönsä NWA:n tärkeimmät mestaruudet, erityisesti oikeasti legendaarisen NWA World Heavyweight -mestaruuden, joka oli tosin ollut käytännössä arvoton siitä lähtien, kun Shane Douglas hautasi sen ECW:ssä vuonna 1994. Monien suurten nimien, kuten Randy Savagen, Stingin ja Scott Steinerin, kanssa käytiin neuvotteluja, mutta näin alussa ne eivät onnistuneet. Monia muita sopimuksia saatiin kuitenkin tehtyä heti alussa entisten WWF-, WCW- ja ECW-tähtien sekä indykentän lupaavien nuorten nimien kanssa. Buukkaustiimiin saatiin hankittua muun muassa legendaarinen Vince Russo. Tärkeimmäksi rahalliseksi tukijakseen he saivat alussa HealthSouth Corporationin, mutta myös muuan Dixie Carter oli firman toiminnassa alusta asti mukana, ensin markkinointipuolen johdossa. TNA:n pääkonttori sijoitettiin Nashvilleen, Tenneseehen, jossa myös suurin osa heidän viikottaisista ppv-lähetyksistä tultaisiin kuvaamaan. Tämän ensimmäisen tapahtuman kotiareenana toimi kuitenkin Von Braun Civic Center Alabamassa.

Tässä vaiheessa TNA:n kehässäkin oli vielä neljä kulmaa. Monien klassisena pitämä kuusikulmainen kehä saapuisi TNA:han vasta vuonna 2004. Tuohon nelikulmaiseen kehään liittyi myös ensimmäinen TNA:n ongelma, sillä ennen tämän ensimmäisen ppv:n alkua käytiin dark match, jossa paini yli 200-kiloinen Cheex. Tämä onnistui rikkomaan kehäköydet ennen show’n alkua. Niiden korjaaminen jouduttiin aloittamaan jumalattomalla kiireellä, mutta silti korjausoperaatio ei ollut valmis vielä, kun ppv-lähetys alkoi. TNA joutui muuttamaan show’n rakennetta, sillä kehä ei ollut vielä alussa painikunnossa. Alussa meille toki esiteltiin kehäkuuluttajamme Jeremy Borash (joka oli näköjään ottanut lomaa WWA:n pääbuukkaajan hommista) ja selostajamme Mike Tenay (WCW:stä tuttu), Don West (joka oli entinen ostoskanavan myyjä ja urheilutoimittaja ja nyt ensimmäistä kertaa mukana painiorganisaation toiminnassa) ja Ed Ferrara (Vince Russon työpari Attitude Eran ja WCW:n karmeimpien loppuvuosien ajalta).


Ja sitten itse tapahtumaan. Tämä oli siis se angle, joka siirrettiin show’n alkuun, jotta kehäkorjaajilla olisi lisää aikaa ennen ensimmäisen ottelun alkua. Jeremy Borash toivotti kehään tervetulleeksi kourallisen NWA:n entisiä tunnettuja painijoita. Paikalle saapuivat Harley Race, Dory Funk Jr, Jackie Fargo (eteläisen alueen legenda), Bob Armstrong, Corsica Joe vaimonsa Sarah Leen kanssa (1950-1970-lukujen tunettu kaksikko), Bill Behrens (vuonna 2002 NWA:n johtokunnan jäsen) ja viimeisenä suurimman suosionosoitukset kerännyt Ricky Steamboat. Osa näistä nimistä nyt oli itsellenikin aika tuntemattomia, mutta kieltämättä Steamboatin ja Racen tapaisten nimien kanssa aloittaminen on aika kova suoritus. Steamboat jopa promosi illan Main Eventistä, joka olisi 20 miehen Gauntlet Match (alias Royal Rumble), jossa ratkaistaisiin vakanttina olevan NWA World Heavyweight -mestaruuden kohtalo.

Dragonin promottelun keskeytti Jeff Jarrett, joka alkoi saman tien vetää uskomattoman tiukkaa heel-rooliaan mollaamalla kaikki kehässä olevat legendat myttyyn ja haukkumalla lopulta vielä tavan ratkaista ensimmäinen TNA-aikakauden mestari Battle Royalilla. Jarrettin keskeytti ensin Ken Shamrock ja sitten Scott Hall, jotka molemmat vetivät face-roolia ja haukkuivat Jarrettin lyttyyn. Siitä huolimatta he olivat samaa mieltä siitä, että Battle Royal oli typerä tapa ratkaista päämestaruuden kohtalo. Mitä ihmettä? Muuten angle oli ihan hauskaa katsottavaa ja hyvä tapa avata show, mutta miksi hemmetissä TNA halusi pistää kaikki kärkinimensä haukkumaan show’n Main Eventin lyttyyn? Miksi ihmeessä yleisön pitäisi olla kiinnostunut tuosta tavasta ratkaista päämestaruuden kohtalo, jos edes painijat eivät itse pidä sitä hyvänä? Siksikö, että kasa vanhoja jurnuja pitää sitä arvokkaana tapana? Huoh. Anglen lopuksi Jeff Jarrett suututti Jackie Fargon niin pahasti, että Fargo määräsi Jarrettin Gauntlet Matchin ensimmäiseksi sisääntulijaksi.

Vielä ennen ensimmäisen ottelun alkamista TNA kulutti hieman aikaa backstage-haastattelulla, jossa heidän ensimmäinen haastattelijansa Goldielocks (joka oli ilmeisesti entinen country-tähti ja näytti aika paljon Ashley Massarolta) haastatteli WWA:nkin show’ista tuttua kääpiöpainijaa Puppettia. Jes, kääpiömenoa luvassa! Backstage-haastattelun lisäksi meille näytettiin tässä välissä (kuten monissa, monissa tulevissakin show’issa välitauoilla) häkissä tanssivia ”TNA Girlsejä”. Voi h****tti. Uskokaa nyt jo, ei ketään kiinnosta showpainia katsoessaan katsoa, kun pari pikkuruisiin asuihin pukeutunutta pimua tanssii muka-seksikkäästi huonossa valaistuksessa. Tarjoaisitte edes jotain oikean pehmopornon tapaista kuten WWE.

Six Man Tag Team Match

AJ Styles & Low Ki & Jerry Lynn vs. The Flying Elvises

Ja tällä ottelulla sitten avattiin show painin osalta. TNA:ssa oli alusta lähtien selvä näkemys siitä, että parhaiten he voivat erottua WWE:stä tarjoamalla sitä, mikä oli yksi WCW:n vahvuuksista ja minkä arvoa WWE ei ole koskaan tajunnut. WCW:n erikoisuus oli Cruiserweight-divisioona, TNA päätti päivittää sitä hieman luomalla X Divisioonan, johon pääsemistä ei ratkaissut muutaman kilon painonvaihtelu vaan tietty vauhdikas painityyli. Nämä kaikki kuusi painijaa olivat tästä divisioonasta erinomaisia esimerkkejä, ja niinpä näiden ottelu buukattiinkin tietynlaiseksi näytösotteluksi. Ottelun painijoista entinen ECW World Heavyweight- ja WWF Light Havyweight -mestari Jerry Lynn lienee jo kaikille tuttu. Myös indykenttien nuoret lupaavat tähdet AJ Styles ja Low Ki olivat tehneet ensimmäisen ppv-esiintymisensä jo aikaisemmin tänä vuonna WWA:ssa. Elvis-pukeutujista Jimmy Yang oli tuttu WCW:n Jung Dragons -stablen jäsenenä (ja toki myöhemmin WWE:n Akiona ja Jimmy Wang Yangina). Sen sijaan Sonny Siakille ja Jorge Estradalle tämä oli ensimmäinen ppv-esiintyminen. Samoalaislähtöinen Siaki oli tehnyt debyyttinsä vuonna 1999 päästyään WCW:n Power Plantiin mutta lähti vuotta myöhemmin pois firmasta. Sen jälkeen hän oli pyörinyt tähän asti jenkkien indypromootioissa. Jorge Estrada ei ollut osa puertoricolaista Estradan painisukua, vaan Floridassa asuva ja vuonna 1999 debytoinut nuori indypainija, joka oli ehtinyt käydä myös lyhyesti ECW:ssä. Nyt Yang, Estrada ja Siaki muodostivat uuden Elvis-pukeutujien stablen.

Huhhuh, aikamoinen spotfest illan avausotteluna. Kieltämättä loistava tapa avata show, koska tämä on juuri sellaista meininkiä, jota WWE ei edelleenkään pysty kunnolla tarjoamaan. Tämä oli myös hyvin harjoiteltua, ja alusta lähtien huomasi, että nyt oli valittu oikeat ammattilaiset kehään. Mitään turhia botcheja tai muita epäselvyyksiä ei ottelussa ollut, vaan homma kulki alusta loppuun sujuvasti. Ottelun suurin heikkous oli tietenkin se, että se oli nimenomaan spotfest ja kaikki kunnon kehäpsykologia loisti poissaolollaan. Juuri siksi tämä ei millään yllä huippuarvosanoihin, mutta parhaimmillaan tämmöinen voi minun mielestäni olla kiistatta hyvä ottelu. Tämän ottelun tarkoitus oli ensisijaisesti viihdyttää katsojia upeilla liikkeillä ja hienolla myymisellä, ja siinä tämä ottelu onnistui upeasti. Tätä oli hauska katsoa jo pelkästään sen takia, että tämä oli niin erilaista kuin muu painitarjonta. Niin ja toki sen takia, että Don West oli selostamossa pihalla kuin lumiukko. Ed Ferrara puolestaan kuulosti ottelun aikana juuri siltä kaverilta, joka yritti vuonna 2000 tuhota koko WCW:n CW-divarin esiintymällä CW-kuvioissa naurettavalla Jim Rossia pilkkaavalla gimmickillä ja buukkaamalla sitten itsensä WCW:n CW-mestariksi. Onneksi Tenay piti selostuksen tasoa yllä.

* * * 

Singles Match

Hollywood vs. Teo

Jee, kääpiöpainia. Aina yhtä mukava ohjelmanumero. Minkä takia TNA päätteli, että he pääsevät kilpailemaan WWE:n kanssa juuri kääpiöillä? Miksi? No, Teo on varmaan jo tuttu WWA:n lähetyksistä, vaikka niissä hän painikin Tio-nimellä. Nyt hän ei kohdannut ikuista feud-pariaan Puppetia, vaikka Puppet jostain ihan muusta syystä hengailikin backstagella. Tämä luvannee siis lisää kääpiötoimintaa tulevaisuudessa. Tällä kertaa Teon vastustaja oli Hollywoodina tunnettu ja taatusti hyvin merkittävä kääpiöpainija. En tiedä, mikä hän oli miehiään, eikä se minua oikeastaan edes kiinnosta.

Täytyy antaa hieman kunniaa tässä vaiheessa WWE:lle siitä, ettei se lähtenyt vuonna 2002 mukaan tähän kääpiöpainihömpötykseen, vaikka sen uudet kilpailijat yrittivätkin kovasti tuoda tätä painin superluokkaa mukaan kuvioihin. Tämä meininki oli ihan sitä samaa tasoa kuin WWA:ssa nähdytkin kohkaukset ainoastaan sillä erotuksella, että tässä ei ollut mukana edes HC-puolta. Aikansa tätä on varmasti ihan hauska katsoa, mutta lopulta meno käy todella tylsäksi. Ihan kivoja loikkia nämä kaverit osasivat yläköydeltä hyppiä, mutta siihen se sitten jää. Ei tätä lisää, kiitos.

Tässä välissä sitten nähtiin tosi tärkeä in ring -angle, jossa Ed Ferrara ja Don West olivat päässeet juontohommiin. Ensi viikolla kuulemma tulisimme näkemään monen naispainijan (no, ainakin naisen) välisen Lingerie Battle Royalin, jossa kruunattaisiin ensimmäinen ”Miss TNA”. Kuulostaa juuri sellaiselta, jota en malta odottaa. Ja nyt nämä kaikki naiset tulisivat kehään esittäytymään, mahtavaa. Paikalle saapuivat Francine (Beulahin ohella ECW:n tunnetuin valet), Miss Joanie (ei mitään tietoa), Shannon (WCW:stä Daffneynä tunnettu), Alexis Laree (tultaisiin myöhemmin tuntemaan Mickie Jamesina), Sasha (ei käryä), Erin (ilmeisesti joku entinten cheerleader), Elektra (niin ikään ECW:stä tuttu), Taylor Vaughn (esiintyi WWF:ssä vuosituhannen vaihteessa B.B:nä) ja Teresa Tyler (ja yksi random lisää). Nämä ”painijat” sitten pyörivät hetken kehässä, kunnes Francine alkoi aukoa päätään kaikille, ja Elektra keskeytti hänet. Elektran mukaan Francine oli ajanut ECW:n konkurssiin. Ahaa, mielenkiintoinen näkökulma. Sitten leidit ottivat yhteen, ja Francine riisui Elektran paidan. Ensi viikolla lisää. Stay tuned. Ei, en kyllä tarkottainut tätäkään puhuessani aikaisemmin siitä ”oikeasta pehmopornosta”.

Tag Team Match

The Johnsons vs. James Storm & Psicosis

Aloitetaan helpoimmasta, eli Psicosiksesta, joka on toivottavasti kaikille tässä vaiheessa jo tuttu. Hänen joukkueparinsa oli nuori ja nouseva TNA:n kotiseuduilta Tennesseestä kotoisin oleva indienimi ”Cowboy” James Storm. Storm oli aloittanut painimisen jo vuonna 1997, käynyt lyhyesti WCW:ssä, ja palannut indyihin WCW:n kaatumisen jälkeen. Nyt hän debytoi TNA:ssa eikä varmaan tiennytkään, millainen ura hänellä olisi luvassa. Psicosis ja Storm saivat vastaansa… Jormat. Joo, sitä tämä on. Penishuumoria. TNA oli palkannut Mike ja Todd Shanen, jotka tunnettaisiin myöhemmin urallaan Shane Twinseinä tai WWE:stä Gymininä, ja hankkinut heille manageriksi varsin tuntemattoman Mortimer Plumtreen. Tämän jälkeen buukkaustiimi oli päättänyt, että paras idea on nimetä joukkue Johnsoneiksi (mikä on hassunhauska viittaus pippeleihin) ja pukea heidät kokovartalokondomiasuun. Juuri tämä on taattu keino WWE:n päihittämiseen. Aivoni itkevät verta.

Onneksi TNA:lla oli edes älyä buukata nämä Johnsonit kahta hyvää painijaa vastaan. James Storm oli tässä vaiheessa vasta uransa alussa. Silti hän liikkui tässä tosi vakuuttavasti, esitti hyviä painiotteita ja myi Johnsonin heitot näyttävästi. Psicosiksen taitoja ei ole missään vaiheessa edes tarvinnut epäillä, joten kun hänet laitettiin yhteen Stormin kanssa, saivat he Johnsonit näyttämään yllättävän hyviltä (definitely no pun intended). Itse asiassa Johnsonit eivät vaikuttaneet ollenkaan niin kankeilta kuin olisi voinut luulla, vaan he täräyttivät ihan toimivia power-liikkeitä, jotka Storm ja Psicosis ottivat vastaan vakuuttavasti. Kokonaisuutena tämä oli jopa siis paljon parempi ottelu kuin olin etukäteen odottanut, vaikkei tällä parituksella kovin erikoisiin otteisiin varmaan ikinä pystytäkään. Ottelun jälkeen nähtiin vielä joku hämärä kuvio, kun Alicia (WWF:ssä Ryan Shamrockina esiintynyt typy) saapui ringsidelle ja vaihtoi rahanipun ottelun tuomarin Slick Johnsonin kanssa.

* * 

Ennen seuraavaa ottelua oli tarjolla taas yksi in ring -angle. Ei se mitään, angleissa ei ole mitään vikaa, mutta… Miksi niihin angleihin pitää tunkea jotain h**vetin NASCAR-tähtiä? Ei, minua ei kiinnosta painia katsoessani seurata joidenkin NASCAR-jannujen edesottamuksia. Ikävä kyllä tätä alabamalaisyleisöä tuntui kiinnostavan, ja niinpä Jeremy Borash haastatteli jonkun tovin näitä kahta jannua, jotka olivat kuulema nimeltään Sterling Marlin ja Hermie Sadler. Kesken painishow’n meille tarjoillaan siis NASCAR-kuskin haastattelu siitä, miten hänellä on viime aikoina mennyt NASCAR-kisoissa. Oikeasti. Onneksi K-Krush (alias K-Kwik alias Ron Killings alias R-Truth) saapui keskeyttämään homman ja alkoi haastaa riitaa NASCAR-äijien kanssa. Sitten soppaan sekoitettiin vielä Brian Christopher, joka oli tietenkin NASCAR-jannujen paras kaveri. Brian ja NASCAR-hemmot pieksivät K-Krushin, ja K-Krush ei tykännyt siitä. Alabamalaisyleisö sen sijaan tykkäsi ja käytännössä söi NASCAReiden kädestä. Ei ole totta. Ensi viikolle buukattiin ottelu Krushin ja Brianin välille, ja tietenkin NASCAR-jätkät ovat kuulema mukana.

Tag Team Match

Christian York & Joey Matthews vs. The Dupps

Lisää joukkuepainia. Ok. York ja Matthews ovat toivottavasti monille jo tuttuja entuudestaan, sillä he painivat viimeisen vuoden ajan ECW:ssä joukkueena. Sen jälkeen nämä nuoret ja lahjakkaat kaverit olivat kierelleet ahkerasti indyjä. Matthews toki tultaisiin myöhemmin tuntemaan WWE:stä Joey Mercurynä. Matthews ja York saivat vastaansa Duppsit, jotka esittivät mahdollisimman stereotyyppisiä eteläisten osavaltioiden punaniskoja. Heidän managerinaan oli kaksikon serkku Fluff Dupp, joka oli samalla Stan Duppin tyttöystävä. Sanoinhan jo niistä stereotypioista? Ai niin, saatatte tuntea Stan Duppin paremmin hänen myöhemmältä uraltaan, jolloin hän käytti nimeä Trevor Murdoch. Tässä vaiheessa uraansa Dupp/Murdoch oli noin puolet laihempi kuin WWE-vuosinaan.

Höh, vähän turhan lyhyeksi jäi tämä. Duppit eivät idioottimaisesta gimmickistä huolimattaan olleet nimittäin mitään turhia tyyppiä kehässä. Matthewsin ja Yorkin taidot olivat jo entuudestaan tuttuja. Silti en voi liiaksi lähteä kehumaan ottelua, jolle annetaan aikaa alle neljä minuuttia. Jotenkin vielä tuntui, että tämä ottelu oli rakennettu sillä tavalla, että tämän olisi kuulunut kestää pidempään. Matthews ja York pääsivät väläyttämään vasta pari high flying -liikettään, ja loppuhuipennus tuntui olevan vasta tulossa. Nyt ottelu tuntui jäävän aivan kesken, ja sen takia tästä jäi lopulta aika petetty ja vaisu fiilis. Edellisessä joukkueottelussa puristettiin tiiviissä ajassa irti paras mahdollinen lopputulos (noilla edellytyksillä), mutta tältä joukkueottelulta olisi voinut odottaa paljon enemmänkin.

* ½

Backstagella Jeff Jarrett pieksee Jack Fargon kostoksi siitä, että Fargo pisti hänet Gauntlet Matchiin ensimmäiseksi osanottajaksi. Tämän jälkeen näemme pätkän tunnetun amerikkalaisen country-laulajan Toby Keithin musiikkivideosta. Sen päätteeksi kuva siirtyy TNA:n sisääntulorampille, jossa Keith vetääkin sinkkunsa myös livenä TNA-show’ssa… Paitsi, että Jeff Jarrett keskeyttää Keithin esityksen pieksemällä hänetkin ringsidellä. Jarrettista rakennellaan todellakin superheeliä. Hän pieksee sekä painilegendat että musiikkitähdet. Keith yrittää hyökätä Jarrettin päälle, mutta turvamiehet tulevat väliin, ja Main Event pääsee alkamaan.

NWA World Heavyweight Championship

20 Man Gauntlet For The Gold Match

Participants: Jeff Jarrett, Buff Bagwell, Lash LeRoux, Norman Smiley, Apolo, K-Krush, Slash, Del Rios, Justice, Konnan, Bruce, Rick Steiner, Malice, Scott Hall, Chris Harris, Vampire Warrior, Devon Storm, Steve Corino, Ken Shamrock, Brian Christopher

Gauntlet Match oli ottelutyypiltään muuten siis aivan samanlainen kuin Royal Rumble (2 painijaa aloittaa, uusi tyyppi tulee 90 sekunnin välein, elimioinnit yläköyden yli heittämällä), mutta lopetus poikkeaa Rumblesta. Kun jäljellä on kaksi painijaa, ottelusta tulee Singles Match, ja ottelun voittaa selätyksellä tai luovutuksella. Ricky Steamboat oli lupautunut tuon lopetuksen erikoistuomariksi. Osanottajista mainitsen vain nimet, jotka eivät ole aikaisemmin ppv:ssä esiintyneet tai olivat muuten poikkeavia. Apolo oli vuonna 1999 debytoinut puertoricolainen lupaava painija, joka oli tähän mennessä tehnyt nimeä lähinnä IWA-promootiossa. Slash ja Malice olivat osa James Mitchellin johtamaa Disciples of the New Church -stablea. Slash oli aikaisemmin esiintynyt mm. WWF:ssä ja ECW:ssä PG-13 -räppärijoukkueen Wolfie D:nä. Malice oli paininut WCW:ssä The Wallina. Molemmat näyttivät nyt aivan erilaisilta. Del Riosilla ei ole mitään tekoa nykyisen ADR:n kanssa, vaan hän oli vain tässä show’ssa esiintynyt jobberi, joka näytti aivan Scott Steineriltä ja teeskenteli olevansa Steiner. Halpa veto TNA:lta laittaa tällainen huijari: liveyleisö luuli häntä hetken oikeasti Steineriksi. Justice oli vuosien ajan indyjä kierellyt todella isokokoinen painija, oikealta nimeltään Chris Parks. Hän saattaisi myöhemmin esiintyä TNA:ssa jollain toisella gimmickillä… Bruce oli älyttömän vanhalta näyttänyt Allan Funk, josta oli nyt tullut osa Lennyn ja Joel Gertnerin pyörittämää Rainbow Warriors -homojoukkuetta. Chris Harris oli pyörinyt indyissä 1990-luvun puolivälistä ja käynyt hetken WCW:ssäkin (jossa hän oli esittänyt vale-Stingiä vuoden 2000 Halloween Havocissa).

Battle Royal -osuus oli varsinkin keskivaiheilla aika vaivaannuttavaa katsottavaa. Alku lähti vielä käyntiin vauhdikkaasti ja aika isoilla nimillä, mutta sitten kehä täyttyi tuntemattomista indie-kavereista, ja painijoiden otteetkin taantuivat aika vaisuiksi. Erityisen ärsyttävää oli katsoa, kuinka niin sanotut eliminointiyritykset näyttivät kilometrien päähän siltä, ettei painija ole todellakaan tippumassa kehästä. Yrittäkää edes näytellä ne eliminointikohdat kunnolla, vaikka kaikki tietävätkin homman olevan feikkiä. Loppua kohti ottelu sitten taas parani, kun kehään saatiin yleisöä kiinnostavia nimiä. Yksi legendaarinenkin heti nähtiin, kun Toby Keith iski Jeff Jarrettin Suplexilla maahan. Silti tosin itseä harmittaa, kuinka vähän esimerkiksi Steve Corinoa käytettiin siihen nähden, miten paljon hänestä olisi tässä voinut saada irti. No, ottelun loppufiilistä parantaa huomattavan paljon myös se, että lopussa nähty kahden viimeisen painijan taistelu oli paljon parempi ja viihdyttävämpi kuin olisin uskonut. Ihan oikeasti jopa jännittävää menoa ja hallittu rakenne. Voittaja oli myös aika ylläri, eikä omasta mielestäni mitenkään huono. Loppujen lopuksi ihan ok tapa päättää ensimmäinen show. Ainakin TNA oli saanut haalittua Battle Royaliinsa 20 ihan oikeaa painijaa, joista suurin osa oli yleisölle entuudestaan tuttuja. Huomattavan paljon parempi suoritus kuin muuan WWA:lla.

* *

Jeejeejee. Ja vielä ennen kuin show päättyi, saamme nähdä palasen Jeff Jarrettia, joka järjesti kunnon rähinän illan päätteeksi. Katsojat saatellaan yöunille näyllä, jossa Jarrett ja Scott Hall pieksivät toisiaan Jack Fargon heiluessa taustalla.


Tämä on varmaankin eniten arvosteltu PPV näistä TNA:n viikottaisista lähetyksistä, joten show’sta on myös runsaasti erilaisia mielipiteitä. Yleinen näkemys tuntuu kuitenkin olevan se, että show oli pääasiassa aikamoista kuraa ja että on ihme, että tästä promootiosta tämän show’n perusteella nousi koskaan vakavasti otettava ison kokoluokan painipromootio. Itse joudun olemaan kuitenkin hieman toista mieltä. Ei tämä missään nimessä ollut kokonaisuutena erityisen kehuttava (johan siitä kertovat otteluiden arvosanat), mutta olisi tämä homma voitu aloittaa vielä paljon paskemminkin. Ehkä olen vain katsonut liikaa oikeasti täysin surkeasti järjestettyjä ppv:itä (kyllä, tarkoitan sinua WWA), mutta pelkästään se, että show’n tuotanto on kunnossa tekee hommasta jo miellyttävää katsottavaa. Kameratyöskentely toimii, pyrot näyttävät muultakin kuin kissanpieruilta, leikkaukset ovat kohdillaan, äänissä ei ole häikkää ja ennen kaikkea kaikki painijat ovat ihan oikesti tunnistettavia nimiä.

Toki tässä show’ssa oli paljon käsittämätöntä roskaa (NASCAR-homot, Johnsonit, naisten segmentti, kääpiöpaini), mutta myös monia asioita osattiin tehdä jo oikein (X Divisionin tärkeys, NWA-hype hoidettu tyylikkäästi, paljon nuoria ja lupaavia tähtiä mutta samalla myös oikeasti kiinnostavia tunnettuja painijoita, seuraavien jaksojen buildaus aloitettiin saman tien). Minä ainakin kiinnostuin tämän jakson perusteella TNA:n tuotteesta niin, että odotan ihan mielenkiinnolla tulevien viikottaisten ppv:eiden katsomista. Todella paljon parannettavaa on, mutta lähtökohdat sen tekemiseen ovat hyvät. Missään nimessä tämä ei ole vuoden huonoin ppv, ja kokonaisfiiliksensä ansiosta tämä nousee jopa Kehnoksi, vaikka ottelukeskiarvonsa osalta se jääkin hieman WWA:n taakse. Tästä on hyvä jatkaa, kunhan kaikki kamalin p**ka ymmärretään karsia pois.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.2.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Judgment Day 2002

Next post

Arvio: WWE King of the Ring 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.