Arvio: TNA Slammiversary 2007

Päivämäärä: 17.6.2007

Sijainti: Nashville, Tennessee (Nashville Municipal Auditorium)

Yleisömäärä: 3 500

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!

---

Viisi vuotta aiemmin kesäkuussa 2002 Jerry Jarrett ja hänen poikansa Jeff Jarrett perustivat Nashvillessä Tennesseessä toimivan uuden Total Nonstop Action -nimisen painipromootion, joka aloitti viikottaiset ppv-lähetykset ja pyrki nousemaan uudeksi varteenotettavaksi haastajaksi WWE:lle, eli täyttämään WCW:n ja ECW:n kaatumisen jälkeisen syntyneen tyhjän aukon. Viidessä vuodessa TNA oli ehtinyt irtaantua NWA:sta, muuttaa Tennesseestä Floridaan, saada uudeksi pääomistajakseen Panda Energy -nimisen suuryhtiön ja uudeksi johtajakseen Dixie Carterin, lopettaa viikottaiset ppv:t, aloittaa oman tv-ohjelmansa lähettämisen ja viimeisimpänä luoda omat mestaruusvyönsä, kun yhteistyö NWA:n kanssa tuli lopullisesti päätökseensä. Paljon muutakin oli toki TNA:n historiaan viidessä vuodessa tapahtunut. Käytännössä promootio oli vakiinnuttanut asemansa Yhdysvaltojen toiseksi suurimpana painifirmana, mutta mistään tasaväkisestä kamppailusta WWE:n kanssa ei edelleenkään voinut puhua, vaikka TNA oli saanut kaapattua WWE:n rosterista muun muassa Kurt Anglen ja Christian Cagen kaltaiset nimet.

Nyt sitten TNA juhli 5-vuotista taivaltaan vuotuisessa Slammiversary-tapahtumassa, joka järjestettiin tällä kertaa nimenomaan TNA:n synnyinseuduilla Nashvillessä. Selostajina tietenkin Don West ja Mike Tenay. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia. Tapahtuman avausvideona nähtiin kieltämättä varsin tyylikkäästi toteutettu kertausvideo TNA:n historian vaiheista. Mukana oli tietenkin myös pätkä, jossa Jeff Jarrett lyö Hulk Hogania kitaralla lehdistötilaisuudessa.

Tag Team Match

LAX vs. Rhino & Senshi

Samalla kun Konnanin johtama LAX oli feudannut koko alkuvuoden ajan Team 3D:n kanssa, oli tällä entisellä mestarijoukkueella ollut koko ajan käynnissä myös vihanpito TNA:n espanjankielisen selostajan, painilegenda Hector Guerreron kanssa. Guerrero oli selostuspöydän takaa tehnyt useita kertoja selväksi sen, että hänen mielestään LAX halventaa käytöksellään kaikkien latinojen maineen ja luo törkeällä käytöksellään latinoista stereotypioita, jotka eivät pidä ollenkaan paikkaansa. LAX ei tietenkään tätä Hector Guerreron kritiikkiä ollut sulattanut, minkä takia erityisesti Konnan ja Hector Guerrero olivat useita kertoja viime kuukausien aikana meinanneet ottaa rajusti yhteen. Nyt vihanpito oli lopulta yltynyt sille tasolle, että Guerrero oli värvännyt itselleen joukkueen, joka taistelisi hänen puolestaan LAX:ää vastaan. Joukkueen ensimmäinen jäsen oli tietenkin Rhino, koska Rhino nyt tuntui TNA:ssa olevan tällä hetkellä se tyyppi, joka puolusti kenen tahansa hyviksen kunniaa ja asettui ketä tahansa ilkimystä vastaan. Rhinon joukkueparin piti puolestaan tässä ottelussa olla alun perin Chris Harris, mutta se vaihtui viime hetkellä syistä, jotka käymme myöhemmin läpi tässä arvostelussa. Niinpä Rhino saikin joukkueparikseen Senshin, jolla nyt ei vain ollut parempaa tekemistä kuin painia LAX:ää vastaan.

Huh, nyt oli kyllä kunnon balls out, all in -tykittelyä openerissa. Kaikki ottelun neljä osanottajaa olivat selvästi päättäneet panna kaiken peliin openerissa, ja sitä oli ilo katsoa. Miinuksena oli sitten toki se, että mitään suurempaa tarinaa tässä ottelussa ei kerrottu, ja hetkittäin matsia katsoessa alkoi jo suorastaan hengästyttää. Toisaalta juuri sellaisista otteluistahan TNA on tunnettu, joten ehkä näin 5-vuotisjuhlatapahtuman openerina tämä oli täydellinen valinta. Silti tästä puuttui jotain verrattuna sellaisiin hienoihin X-Divisioonan älyvapaisiin spottailuihin, että olisin syttynyt tälle ihan niin paljon kuin kyseisille otteluille. Ehkä tämä tuntui vain liian irralliselta tai ehkä tästä puuttui sitten vielä se joku aivan hillitön lopetusspotti. Silti tällaisenaankin tämä oli mainion viihdyttävää rymistelyä ensisekunnista viimeiseen, ja nautin ehdottomasti tätä katsoessa. Hyvä ja erittäin viihdyttävä opener Slammiversarylle.

* * *

TNA X Division Championship

Chris Sabin (c) vs. Jay Lethal

TNA:n X-Divisioonan ykköskuvio oli viime kuukausien ajan ollut ”Black Machismo” Jay Lethalin nouseminen yleisön suusuosikiksi ja samalla tietenkin Lethalin pyrkimys voittaa X-Divarin mestaruus Chris Sabinilta, joka oli pitänyt vyötä vuoden alusta lähtien. Nyt Lethalin tukena oli myös Sonjay Dutt, joka oli Lethalin vanha ystävä mutta jonka kanssa Lethal oli ajautunut erimielisyyksiin, kun molemmat olivat alkaneet tavoitella Sabinin mestaruusvyötä. Sacrificessa nähdyn kolminottelun jälkeen myös Dutt oli kuitenkin päättänyt kehittää itselleen uuden hahmon, koska X-Divisioonan yleismentorina toimivan Kevin Nashin mukaan kaikki X-Divarin painijat tarvitsivat kiinnostavimpia hahmoja. Niinpä Dutt oli nyt ”Guru” Sonjay Dutt, joka heitteli ruusun terälehtiä, ylisti maailmaa syleilevää rakkautta ja puhui henkeviä. Selostamossa Mike Tenayn ja Don Westin seurana tätä ottelua oli kommentoimassa tietenkin Nash, joka oli kieltämättä hämmentänyt TNA:n X-Divaria viime kuukausien aikana reippaasti.

Höh. Pakko sanoa, että tämä oli pienoinen pettymys. Jay Lethalin ja Chris Sabinin katarttista 1 on 1 -mestaruusottelua oli buildattu hienosti usean kuukauden ajan, ja tätä kohtaamista buildanneet ottelut niin Lockdownissa kuin Sacrificessakin olivat olleet hienoja X-Divarin kohtaamisia (parempia kuin edeltävien kuukausien X-Divarin mestaruusmatsit). Niinpä odotin, että kun nämä kaksi pääsisivät vihdoin painimaan keskenään kunnon ottelun, potentiaalia olisi huippuluokan mestaruusotteluun, jos ei nyt ihan MOTYC-koitokseen. Ikävä kyllä kumpaakaan näistä ei saatu. Jälleen kerran on tietenkin hyvä muistuttaa, että kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin tästä ottelusta ja että tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Hyvä ei kuitenkaan riitä, kun tietää, mihin Sabin, Lethal ja X-Divisioona pystyvät. Suurin ongelma matsissa oli mielestäni aika. Näille kahdelle ei vain annettu tarpeeksi aikaa, jolloin heillä ei ollut edellytyksiä rakentaa tästä niin eeppistä kohtaamista kuin tämän olisi pitänyt olla. Nyt tämä tuntui kaikin puolin hieman liian hätäiseltä, ja hienoista painisuorituksista huolimatta tämä ei nyt tosiaan ole hyvää parempi. Sääli.

* * *

Tag Team Match

James Storm & Ron Killings vs. Jerry Lynn & Frank Wycheck

James Storm oli hävinnyt Chris Harrisille kirpaisevasti MOTYC-tasoisessa Texas Death Match -ottelussa Sacrificessa, mutta vielä kirpaisevampaa oli, että tuon tappion jälkeen Stormilla oli edessään pahin mahdollinen kohtalo, johon TNA-painija voisi joutua, kun hänelle ei ole keksitty parempaakaan käyttöä: Storm pantiin feudaamaan entisen NFL-pelaajan Frank Wycheckin kanssa. Lohdutukseksi Stormille voi sanoa vain sen, että entinen NFL-pelaaja on silti parempi kuin NASCAR-kuljettaja. Wycheck ei siis itselleni ainakaan ollut entuudestaan mitenkään tuttu nimi, koska en NFL:ää seuraa, mutta ilmeisesti hän oli aikoinaan ollut yleisössä aivan ensimmäisessä TNA-PPV-lähetyksessä kesäkuussa 2002. Tuolloin Jeff Jarrett haastoi riitaa paikalla olleiden NFL-pelaajien kanssa, ja osa näistä pelaajista pomppasi yleisöstä ringsiden puolelle ottamaan yhteen Jarrettin kanssa. Wycheck ei kuitenkaan ollut yksi heistä, ja nyt vuosia myöhemmin James Storm alkoi haastaa Wycheckin kanssa riitaa siitä, että tämä ei ollut aikoinaan uskaltanut ottaa yhteen Jarrettin kanssa. Wycheck ei tietenkään tällaisia vihjailuja sietänyt, vaan miesten välille alkoi muodostua jännitettä. Ratkaiseva käänne oli se, kun Wycheck saapui paikalle Slammiversaryn lehdistötilaisuuteen, jossa Storm sylkäisi oluet Wycheckin kasvoille – mihin Wycheck vastasi lyömällä Stormia päähän Jeff Jarrettin kitaralla. Niinpä Slammiversaryyn sovittiin joukkueottelu, jossa Wycheck kohtaisi valmentajakseen ryhtyneen TNA-konkari Jerry Lynnin kanssa James Stormin ja tämän valitseman joukkueparin. Stormin joukkuepari olikin aikamoinen yllätys, koska Slammiversaryssa hänen kanssaan paikalle saapui niin ikään alkuperäisiin TNA-painijoihin kuuluva Ron Killings. Killings oli ollut poissa ruudusta viime vuoden lopusta lähtien, kun Genesis-ppv:n jälkeen hän oli jäänyt kotiin parantamaan loukkaantumisiaan. Nyt vammat oli parannettu, ja Killings oli taas painikunnossa, mutta hänelle ei järjestetty minkäänlaisia comeback-seremonioita, vaan hieman hämmentäen hänet tungettiin heel-joukkueeseen James Stormin kanssa Wycheckiä ja Lynniä vastaan. Face-joukkueen ringsidellä oli paikallisen Tennessee Titants -joukkueen NFL-tähti Kyle Vanden Bosch.

Tämä oli varsin yhdentekevä ottelu, jossa ei sinänsä ollut mitään vikaa mutta joka ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista kiinnostavaa, että tätä olisi ollut jotenkin jännittävää katsoa. Jerry Lynn, James Storm ja myös Ron Killings ovat kyllä osaavia kavereita, mutta kukaan heistä ei juuri tällä hetkellä ollut erityisen kiinnostava (ei edes Storm, koska hänen iso feudinsa oli juuri päättynyt ja koska hän ei ollut selvästikään löytänyt suuntaa sen jälkeen). Frank Wycheck ei puolestaan ollut missään tapauksessa TNA:n urheilijavierailijoista huonoimmasta päästä: Wycheck osasi kuitenkin liikkua kehässä ihan mallikkaasti, ja selvästi hän oli treenannut sen verran otteluaan varten, että osasi perusliikkeet kohtuullisesti ainakin. Kohtuullinen lopputulos siis myös Wycheckin suorituksen osalta, mutta kun koko ottelu vain tuntui turhalta filleriltä vuoden yhdessä suurimmista TNA-show’ista, ei tämä nouse ihan ok:ta kummemmaksi.

* *

Singles Match

Alex Shelley vs. Mr. Backlund

Koska Austin Aries oli lähtenyt vintagemaisella Austin Aries -tyylillä TNA:sta keväällä 2007, oli hänen ja Bob Backlundin välinen feud jäänyt pahasti kesken. Sen sijaan että TNA olisi tajunnut vain lopettaa Backlundin pakottamisen kokonaisessa feudissa, oli Austin Starrin paikan tässä feudissa luonnollisesti ottanut Starrin ystävä/vihamies Alex Shelley. Nyt sitten Shelley siis haastoi samalla tavalla riitaa konkarimaiselle Backlundille kuin Starr oli tehnyt aiemmin. Lisäksi Shelley oli kevään mittaan tiivistänyt yhteistyötään X-Divarin mestarin Chris Sabinin kanssa, ja nämä kaksi olivat yhdessä pyrkineet tekemään pilkkaa sekopäisestä Backlundista sen, minkä osasivat. Ja vaikka Backlund ei ollut vuosikausiin ollut aktiivipainija (TNA:n mukaan Backlund ei ollut paininut 10 vuoteen, mikä ei toki pitänyt paikkaansa), halusi hän nyt Slammiversaryn kunniaksi nousta vielä kerran kehään, jotta voisi antaa kurinpalautuksen Shelleylle.

Huhhuh, olipa käsittämätön ottelu. Miksi ihmeessä Slammiversaryssa piti nähdä kolmen minuutin ottelu Alex Shelleyn ja Bob Backlundin välillä – ja vieläpä sillä tavalla, että ottelu sai Alex Shelleyn näyttämään aivan helvetin huonolta? Tälläkö tavalla TNA oikeasti haluaa rakentaa uusia tähtiään? Vaikea tätä on mitenkään käsittää, mutta toki kun katsomme tätä näin tulevaisuudesta käsin, niin jatkumoksi LOLTNA-sekoiluahan tämä vain asettuu. Ottelusta voi sanoa sen verran, että Shelley teki toki parhaansa saadakseen tästä paskasta jotain irti, ja Shelleyn työ riitti siihen, että tämä ei ollut aivan totaalista paskaa, vaan jotenkuten siedettävä kokonaisuus. Paska maku tästä jäi silti suuhun kaikin puolin. Asiaa ei auttanut se, että ottelun jälkeen Backlund nöyryytti sekä Shelleytä että Chris Sabinia, kunnes paikalle saapui Kevin Nash, joka teki jonkinlaisen virallisen heel-turnin hyökkäämällä Bob Backlundin kimppuun ja lyöttäytymällä yhteen Sabinin ja Shelleyn kanssa.

*

Tag Team Match

Damaja & Basham vs. Voodoo Kin Mafia

Voi hyvä luoja, tämä feudi ei pääty millään. Christy Hemmen ikuinen sota Kip Jamesin kanssa feminismin puolesta oli siis nyt muuttunut epämääräiseksi kuvioksi, jossa Hemme marssitti erilaisia joukkueita Voodoo Kin Mafiaa vastaan, eikä ketään oikeastaan kiinnostanut. Sacrificessa Hemmen manageroimat Damaja ja Basham (eli WWE:n Basham Brothers) onnistuivat voittamaan Kip Jamesin Handicap-ottelussa, koska Bashamit olivat teloneet BG Jamesin ennen ottelua painikyvyttömään kuntoon. No, nyt oli sitten tietenkin revanssin paikka, koska BG James oli kunnossa ja koska James-kaksikko oli varma siitä, että yhdessä he tekisivät selvää Hemmen käskyläisistä.

Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli se, että tämä ei kestänyt yhtään liian kauaa. Päinvastoin: tämä oli juuri sopiva pituus tälle ottelulle, mutta suurempi ottelu on se, että tätä matsia ei olisi pitänyt käydä ollenkaan ppv:ssä eikä varsinkaan yhdessä vuoden suurimmista ppv:eistä. Ei varsinkaan, kun juuri edellisessä ppv:ssä käytiin jo aivan liian pitkä kamppailu Kip Jamesin ja Basham/Damajan välillä. Lisäksi tämä ottelu oli täyttä turhuutta siksi, että tästä ei ollut hyötyäkään kenellekään ottelun osanottajalle. Basham ja Damaja näyttivät todella huonolta ja menettivät käytännössä mahdollisuutensa minkäänlaiseen uskottavaan uraan TNA:ssa. James-kaksikko puolestaan näytti yhtä tylsältä kuin aina aikaisemminkin. Noh, tämä oli tosiaan nopeasti ohi, joten mennään eteenpäin. Tai no todettakoon vielä se, että tämä tuskin on vieläkään ohi, koska ottelun jälkeen paikalle saapui viime kuukausina Voodoo Kin Mafian kanssa yhteistyötä tehnyt Lance Hoyt. Ensin näytti siltä, että Hoyt auttaisi Kip ja BG Jamesia Christy Hemmen nöyryyttämisessä, mutta sen sijaan hän puukottikin James-kaksikkoa selkään, pieksi heidät ja alkoi sen jälkeen suuteloida Hemmeä intohimoisesti keskellä kehää.

*

Singles Match

Robert Roode vs. Eric Young

Tätä ottelua oli rakenneltu myös pitkään – käytännössä koko vuoden. Siitä lähtien kun Roodesta oli tullut ylimielinen, Robert Roode Incorporated -yhtiötä johtava ja Ms. Brooksin manageroima Wall Streetin pörssimeklari, oli Eric Young ollut piikki hänen lihassaan. Tämä johtui siitä, että Young oli Rooden tavoin entinen Team Canadan jäsen, mutta jostain syystä yleisö rakasti tyhmää ja yksinkertaista Youngia mutta vihasi Roodea. Niinpä Roode päätti itse hyötyä Youngin suosiosta pakottamalla hänet Rober Roode Inc. -yrityksen työntekijäksi. Pakotus ei onnistunut, mutta sitten Ms. Brooksin viettelysvoimalla Roode sai huijattua Youngin allekirjoittamaan sopimuksen. Tämän jälkeen Roode alkoi nöyryyttää Youngia kaikin mahdollisin keinoin, eikä Young voinut panna vastaan. Youngin puolesta Roodea vastaan kamppaili ensin kuitenkin Petey Williams ja sitten itse Jeff Jarrett, joka paljastui Youngin mystiseksi salaiseksi ystäväksi. Nyt oli kuitenkin vihdoin totuuden hetki, kun Roode ja Young kohtaisivat toisensa ilman välikäsiä. Roode oli nimittäin saanut tarpeekseen Youngista, tämän ystävistä ja kaikesta muusta väännöstä, ja niinpä hän oli ilmoittanut, että Slammiversaryssa käytäisiin ”Freedom Match”. Jos Young voittaisi, hän vapautuisi Robert Roode Inc. -sopimuksesta. Jos Young häviäsi, Roode varmistaisi, että Young saisi potkut koko TNA:sta.

Äh, tässä oli ärsyttävää even steven -tyyppistä buukkausta, joka kieltämättä söi hieman ottelun fiilistä. Siitä huolimatta pidin tätä hyvänä otteluna ja yhtenä tämän illan parhaista otteluista tähän mennessä. Kolmen heikon matsin jälkeen oli siis kiva päästä ylipäänsä takaisin sellaisten hyvien otteluiden pariin, joissa yleisökin oli mahtavasti mukana. Eric Young oli todellakin pirun over, ja se näkyi kaikessa. Yleisö soi Youngin kädestä, kävi otteluun todella kuumana ja sai pelkästään mukanaolollaan ottelun tuntumaan isolta. Toisaalta: yleisö myös vihasi kunnolla Robert Roodea, joten tässä kaksi overia keskikorttilaista kohtasi toisensa. Täydellinen ison ppv:n keskikortin ottelu. Toki asiaa auttoi myös se, että molemmat osasivat kehässä hommansa erittäin mainiosti. Eric Young väläytti muutaman näyttävän high flying -liikkeen ja hoiti muutenkin roolinsa erittäin hyvin. Roodesta oli kovaa vauhtia kehittymässä se erinomainen tekninen heel-painija, jona hänet parhaiten tunnetaan. Hyvä ottelu heikosta buukkauksesta huolimatta.

* * *

TNA Tag Team Championship

Team 3D (c) vs. Rick Steiner & Road Warrior Animal

Kuten ehkä arvata saattaa, tämän ei alun perin pitänyt olla illan joukkuemestaruusottelu. Sen sijaan Slammiversaryyn oli reilun kuukauden ajan buildattu historiallista ottelua: 3D VASTAAN STEINER BROTHERS! Kaksi joukkuepainihistorian klassikkojoukkuetta kohtaisivat ensimmäistä kertaa toisensa. Tämä oli mahdollista tietenkin sen takia, että Rick Steiner oli tehnyt Sacrificessa paluunsa ja lyöttäytynyt heti yhteen sekopäisen, aggressiivisen ja ylimielisen veljensä Scottin kanssa. Steinerit olivat tehneet heti selvää 3D:stä ja asettaneet heille haasteen Slammiversaryssa käytävästä mestaruusottelusta. 3D ei tietenkään tuollaista haastetta hylkäisi, joten ottelu oli sillä selvä. Seuraavien viikkojen ajan Scott käyttikin paljon aikaa puhumalla kaikilla tavoin paskaa 3D:stä ja tekemällä selväksi, että Steinerit voittaisivat TNA:n uudet joukkuemestaruusvyöt itselleen (3D:stä oli siis tehty vain ilmoitusluontoisesti ensimmäiset TNA Tag Team -mestarit, kun TNA oli joutunut luopumaan NWA Tag Team -mestaruuksistaan). Ikävä kyllä Scott oli loukannut Puerto Ricossa järjestettävässä tapahtumassa kaulansa pahasti juuri ennen tätä tapahtumaa, eikä hän siksi ollut painikunnossa. Niinpä TNA joutui keksimään paniikkiratkaisun, ja tapahtuman aikana Rick Steiner lupasi Jim Cornettelle, että hän olisi hankkinut pätevän korvaajan veljelleen. Kun ottelu oli sitten valmis alkamaan, Rick Steinerin joukkuepariksi paljastui ROAD WARRIOR ANIMAL! Kyllä vain, kesällä 2006 viimeisimmän WWE-urnasa päättänyt Animal tuli TNA:han tekemään yhden illan esiintymisen painiakseen Rick Steinerin kanssa 3D:tä vastaan. Animal sai paluussaan niin suuret hurraukset yleisöltä, että Steinerin ja Animalin joukkue oli tässä matsissa ehdottomasti face-joukkue, vaikka alun perin Steinerit olivat toki tässä kuviossa vetäneet heel-roolia.

Hoh, en tiedä, mitä oikein sanoa tästä. Steinerin veljesten ja 3D:n välinen joukkuemestaruusottelu olisi vuonna 2007 miesten ikääntymisestä huolimatta ollut kahden klassikkojoukkueen kohtaaminen, jonka olisin nähnyt mielelläni. Sen sijaan saimme ottelun, jossa 3D kohtaa Rick Steinerin ja… Road Warrior Animalin. En oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi minun olisi pitänyt kiinnostua tästä ”kahden joukkuelegendan parituksesta”. Nyt tällä ottelulla ei myöskään ollut mitään tarinaa, ja fanit poppasivat Animalin TNA:han saapumiselle sen verran paljon, että asetelma teki koko matsista face vs. face -ottelun. Niinpä en edes lähtökohtaisesti olettanut tältä paljoakaan, koska Rick Steiner ja Animal eivät varsinaisesti olleet enää missään elämänsä kunnossa. Onneksi myös TNA näytti ymmärtävän tämän, ja ottelu oli pidetty buukkauksellisesti hyvin tiiviinä ja simppelinä. Aikaa oli vain seitsemisen minuuttia, mikä oli täysin riittävästi tälle, ja matsi eteni muutenkin loogisesti alusta loppuun. Kun tähän lisätään se, että 3D vaikutti kyllä tekevänsä parhaakseen kantaakseen konkarikaksikon kohtuulliseen matsiin, voi lopputulosta sanoa ok:ksi. Ei sen enempää, mutta olisi tämä voinut olla huomattavasti huonompikin.

* *

Singles Match

Christopher Daniels vs. Sting

Tämä kuului myös otteluihin, joita oli rakenneltu kuukausikaupalla – tosin tämän ottelun kohdalla rakentelu oli niin erikoista, etten oikeastaan vieläkään tajua siitä mitään. Christopher Daniels oli siis tehnyt maaliskuussa paluunsa kahden kuukauden poissaolon jälkeen päässään Sting-naamari ja kädessään Stingin tavaramerkkiase, musta pesäpallomaila. Stingin tyylistä inspiroitunut Daniels oli samalla omaksunut uuden asenteen, koska hänestä oli yhdessä yössä (tai no, siis kahdessa kuukaudessa) tullut kylmä ja välinpitämätön kovanaama, joka kävi brutaalisti entisten ystäviensä kimppuun. Samalla Daniels jatkoi Sting-naamarin ja pesäpallomailan käyttämistä, ja esiintymisissään hän heitti viittauksia Stingille. Silti Stingin ja Danielsin välinen suhde ei oikeastaan auennut katsojille pitkään aikaan ollenkaan. Vasta Sacrificen jälkeen tätä osuutta alettiin avata paremmin: Danielsin mukaan Sting oli alkuvuodesta ”johdattanut hänet sille polulle”, jossa hän oli nyt urallaan. Mutta Sting ei pitänytkään siitä tyylistä, jonka Daniels oli omaksunut. Stingin mukaan Daniels ei toiminut ollenkaan sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut. Daniels ei kuitenkaan kuunnellut Stingiä, vaan yritti auttaa tätä Impactissa järjestetyssä King of the Mountain -karsintaottelussa heittämällä Stingille pesäpallomailan kesken hänen ja Samoa Joen ottelua. Sting ei kuitenkaan halunnut käyttää pesäpallomailaa ja heitti sen ulos kehästä, jolloin Daniels kääntyi Stingiä vastaan, iski tätä pesäpallomailalla selkään ja auttoi Joeta voittamaan ottelun. Tämä sai tietenkin Stingin raivon partaalle, ja seuraavalla viikolla Sting hyökkäsi brutaalisti Danielsin kimppuun. Nyt olisi aika selvittää erimielisyydet Slammiversaryn ottelussa. Aikaisemmin illalla Daniels oli pitänyt yleisössä seistessään erinomaisen promon omasta urastaan ja tästä tulevasta ottelustaan.

Tässä tapahtumassa on aivan liian kiire. Kiire eteenpäin, kiire kertomaan seuraavaa tarinaa, joista suurin osa ei ole ollenkaan tarpeeksi kiinnottavia kerrottavaksi. Nytkin TNA:lla oli jumalauta käsissään Christopher Danielsin ja Stingin kuukausien ajan pohjustetun feudin ensimmäinen kohtaaminen. Jos elettäisiin vuotta 2020 ja oltaisiin WWE:ssä, nämä kaksi olisivat kohdanneet ennen ensimmäistä ppv-otteluaan jo noin miljoona kertaa Raw’ssa, ja ketään ei enää kiinnostaisi koko ottelu. Mutta koska oltiin vuodessa 2007 ja TNA:ssa, jotain sentään oli osattu tehdä oikein. Tätä ottelua oli säästelty ppv:hen. Ja vaikka koko feudin pohjustus oli ollut parhaimmillaankin kehnoa, oli tämä silti pirun kiinnostava ottelu. Mitä Christopher Daniels ja Sting saisivat aikaan kehässä? No, eivät kovin paljon, koska heille oli annettu aikaa se sama seitsemän vitun minuuttia, jotka oli annettu Animalille, Rick Steinerilla ja 3D:lle. Jos todella oli niin, että otteluille oli annettavissa näin vähän aikaa, niin olisiko esimerkiksi nuo alakortin turhimmat ottelut voinut leikata kortista pois? Olisiko? Nyt esimerkiksi tämä ja alkuillan Sabin vs. Lethal kärsivät todella pahasti siitä, että aikaa ei vain ollut tarpeeksi, ja koko matsi tuntui siksi platkulta. Sting ja erityisesti Daniels tekivät kyllä tässä ottelussa parhaansa, ja lopputuloksena oli ihan hyvä ottelu, mutta ei tämä vain sen enempää ollut, koska aikaa ei ollut tarpeeksi.

* * ½

No DQ Match

Tomko vs. Abyss

Pitkän aikaa facen ja heelin rajoilla liikkunut Abyss oli tehnyt lopullisen face-turninsa pian Lockdownin jälkeen, kun Abyssin suorituksiin pettynyt Christian Cage ystävineen oli piessyt Abyssin keskellä kehää Impactissa niin rajusti, että Abyss oli kiidätetty paikalta sairaalaan. Abyssia ei ollut tuon hyökkäyksen jälkeen nähty TNA:ssa yli kuukauteen – ennen kuin hieman ennen Slammiversarya Impactissa oli Christian Cagen King of the Mountain -karsintaottelun aika. Jim Cornette oli jo etukäteen luvannut, että Cagen vastustaja olisi joku hänelle hyvin tuttu henkilö… Ja tuo tuttu henkilö oli tietenkin paluunsa tehnyt Abyss. Cage oli Abyssin paluusta aivan kauhuissaan, mutta hän onnistui voittamaan ottelun ja ansaitsemaan paikan King of the Mountain -ottelussa – tosin ainoastaan siksi, että Abyss sekosi täysin ottelussa, löi sekä Cagea että tuomaria terästuolilla ja joutui diskatuksi. Sitä ennen Cagen henkivartija Tomko sekaantui otteluun ja yritti auttaa Cagen voittoon. Nyt sitten olisi aika sille, että nämä kaksi monsteria kohtaisivat toisensa ottelussa, jossa ei tunnettaisi diskauksia.

Olen varmaan taas ainut arvioitsija, joka antaa tälle näin hyvän arvosanan, mutta minä olenkin poikkeuksellisen suuri tällaisten brutaalien HC-mähinöiden ystävä. Tässäkään ei sinänsä ollut mitään ihan älytöntä brutaalia mäiskimistä esimerkiksi terästuolien avulla, mutta ei tarvinnutkaan, kun pelkästään nastoille, lasinsiruilla ja yhdellä sisääntulorampin viereen viritetyllä korkealla pudotuksella saatiin hemmetin näyttäviä hetkiä aikaan. Muutenkin Tomko on ehdottomasti kehittynyt todella paljon WWE-uransa jälkeen. Painiminen Japanissa on todellakin tehnyt intensiiviselle Tomkolle hyvää: mies on oppinut ottamaan rajumpaa bumppia ja painimaan intensiivisemmin. Abyss toki on omimmillaan juuri näissä No DQ -otteluissa, joissa on valmis ottamaan melkein minkälaista bumppia tahansa. Erityisesti pitää silti nostaa nyt hattua Tomkolle, joka otti pari todella rajua bumppia – erityisesti ottelun lopetusspotti oli kyllä Tomkolta sellainen temppu, että kovin moni tuskin olisi valmis vastaavaan. Yksittäisten bumppien lisäksi ottelu oli siis muutenkin rakennettu hyvin, se toimi alusta loppuun hyvin, oli intensiivinen ja viihdyttävä. Illan paras ottelu tähän mennessä, ja se on kyllä kieltämättä aikamoinen yllätys.

* * * ½

Ennen Main Eventiä kehään nousi Mike Tenay, joka kertoi, että yleisölle näytettäiisin nyt erikoishaastattelu. Kyseessä todellakin oli erikoishaastattelu: TNA:n perustaja ja yhtiön historian merkittävin painija Jeff Jarrett puhui screenillä näytetyllä videohaastattelulla ensin TNA:n perustamisesta, urastaan ja parhaista hetkistään TNA:ssa. Sitten video kääntyi kuitenkin hyvin henkilökohtaiseksi ja dramaattiseksi. Jarrett kertoi, miten hänen vaimonsa, nuoruudenrakkautensa Jill Jarrett oli ollut hänen tukenaan kaikkina vaikeinakin hetkinä. Tänä vuonna Jillin rintasyöpä uusiutui. Ja vaikka Jill taisteli syöpää vastaan, tätä taistelua hän ei pystynyt voittamaan. ”She won the real race”, Jarrett sanoi kyynelehtien ja ilmoitti, että Jill oli kuollut rintasyöpään 23. toukokuuta. Tämä kaikki oli tietenkin täysin totta, koska edes TNA ei ole niin sairas firma, että tekisi tällaisista asioista juonikuvioita. Jarrett ei ymmärrettävästikään ollut perhetragediansa vuoksi nyt kykeneväinen saapumaan paikalle Slammiversaryyn, ja videolla hän sanoi, ettei tiedä, milloin – jos koskaan – pystyisi astumaan taas TNA:n kehään. Videon jälkeen yleisö antoi Jarrettille valtaisat ”Thank you Jeff” -chantit, mikä on hyvä osoitus siitä, että yksi TNA:n historian vihatuin painija on samalla TNA:n historian merkittävin ja arvostetuin yksittäinen henkilö.

TNA World Heavyweight Match
King of the Mountain Match

Chris Harris vs. AJ Styles vs. Samoa Joe vs. Christian Cage vs. Kurt Angle

Sitten oli illan Main Eventin aika, ja se oli King of the Mountain -ottelu vakantista TNA World Heavyweight -mestaruudesta. Mestaruus oli vakantti siksi, että Sacrificen päämestaruusottelu oli päättynyt sotkuun. Samalla kun Sting oli napannut Christian Cagen roll uppiin, oli Kurt Angle lukinnut Cagen Ankle Lockiin. Kehässä oli sattumalta kaksi tuomaria, joista toinen laski Stingin selätyksen ja toinen käski soittaa kelloa, kun Cage luovutti Anglen Ankle Lockissa. Ottelun jälkeen Angle julistettiin voittajaksi ja uudeksi NWA World Heavyweight -mestariksi (NWA ei tunnista enää tuota mestaruusvaihdosta, koska NWA oli riisunut mestaruusvyöt TNA:lta). PPV:tä seuranneessa Impactissa Jim Cornette päätti kuitenkin, että Sacrificen sekavan lopputuloksen takia mestaruus vakatoitaisiin ja että uusi TNA World Heavyweight -mestari kruunattaisiin vasta Slammiversaryn King of the Mountain -ottelussa, johon jokaisen osanottajan pitäisi ansaita paikkansa karsintaotteluissa. Angle voitti karsintaottelussa Rhinon, Samoa Joe Stingin, Christian Cage Abyssin ja AJ Styles Tomkon, joka korvasi sivuun jättäytyneen Jeff Jarrettin. Viides karsintaottelu käytiin Chris Harrisin ja James Stormin välillä, mutta se päättyi ratkaisemattomaan, ja niinpä ppv:n alkaessa tämän ottelun viimeisen osanottajan paikka oli vielä auki.

Kun ottelu oli sitten alkaisimillaan, Jim Cornette nousi kehään ja kertoi, että hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa tämän ottelun viidenneksi osanottajaksi. Ensimmäinen oli ollut tietenkin Jeff Jarrett, mutta Jarrett oli sanonut hänelle, että hän ei olisi valmis painimaan tässä ottelussa nyt eikä ehkä koskaan. Niinpä Jarrett itse oli suositellut Cornettelle samaa nimeä, joka Cornettella oli ollut toisena mielessä – ja tuo henkilö oli niin ikään painija, joka oli paininut TNA:ssa aivan sen historian alusta lähtien ja joka nyt vihdoin ansaitsisi paikan näyttää osaamisensa isossa KOTM-ottelussa… Tuo henkilö olisi tietenkin ”Wildcat” Chris Harris! En ihan ymmärrä, miksi Harris ei vain alun perin voinut voittaa tuota karsintaotteluaan Stormia vastaan ja nousta sillä tavalla ottelun osanottajaksi. Ehkä TNA:ssa oli loppuun asti toivottu, että Jarrett pystyisi sittenkin esiintymään ja saapumaan tähän otteluun? Niin ja King of the Mountain -ottelun säännöthän kuuluivat lyhykäisyydessään niin, että kyseessä oli ”Reverse Ladder Match”: ottelun voittaisi se, joka ripustaisi mestaruusvyön ensimmäisenä kattoon tikkaiden avulla. Painijoiden pitäisi kuitenkin ansaita oikeus ripustaa mestaruusvyö kattoon selättämällä joku vastustajistaan. Selätetty painija puolestaan joutuisi kahdeksi minuutiksi kehän laidalla olevaan ”jäähyboksiin”.

Ai saatana, että tämä oli kova ottelu! Jumalauta, nyt oltiin ytimessä. Samassa ottelussa viisi upeaa painijaa. TNA:n koko viisivuotisen historian paras painija ja firman tärkein kulmakivi AJ Styles. Viime vuosien kovimmassa nosteessa ollut upean monipuolinen Samoa Joe. Firman ehdoton ykkösheel, kehässä parhaimmillaan erinomainen Christian Cage. Koko TNA:n historian suurin hankinta, yksi maailman parhaista painijoista Kurt Angle. Ja sitten vielä tällä hetkellä kovaa nostetta nauttiva, vihdoin singles-uralleen (josta ei ikävä kyllä koskaan tullut mitään) siirtymäisillään oleva Chris Harris. Tässä oli kaikki palaset kohdalleen. Viisi firman kiinnostavinta painijaa. Tikapuuottelu. Kaikki valmiina ottamaan hurjia bumppeja. Ei mitään typerää backstagepolitikointia, Jarrett-kikkailua tai mitään muuta vastaavaa, mitä niin usein King of the Mountain -otteluihin oli liittynyt. Voin tältä istumalta sanoa, että tämä on paras King of the Mountain -ottelu koko ottelumuodon historiassa, ja samalla tämä oli alusta loppuun niin upean huikea tikapuuottelu, että tämä on ehdottomasti MOTYC-tasoinen koitos. Kaikki antoivat kaikkensa, ja se näkyi tässä. Sen enempää en ala yksittäisiä spotteja edes käymään läpi, koska tämä ottelu kannattaa katsoa kokonaisuudessaan. Tämä pelasti paljon tästä show’sta.

---

Pahasti oli jo näyttää siltä, että tämä ppv olisi katastrofaalinen floppi, jossa olisi ihan liian paljon otteluita ja liian vähän aikaa oleellisille otteluille. Paljolti tämä kritiikki pitääkin yhä paikkansa, mutta MOTYC-tason Main Event pelasti paljon tästä show’sta. Kun tähän lisätään se, että toiseksi viimeisenä otteluna nähtiin hieno hardcore-mättö kahden mörssärin välillä ja että show’n alussa nähtiin kaksi oikein mainiota opener-tyylistä ottelua (joista toinen tosin liian lyhyt), niin oli tässä pajon hyvääkin. Samoin Rooden ja Youngin ottelu oli hyvä. Harmi vain, että mukana oli myös paljon turhaa kuraa, miksi tämä ei nouse Ok:ta paremmaksi.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.3.2020