Arvio: TNA Turning Point 2004

Päivämäärä: 5.12.2004

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 700

TNA:n historian kirjoissa oli kääntynyt kokonaan uusi sivu, kun se oli kuukausi sitten aloittanut kerran kuussa järjestettävien kolmetuntisten ppv:eiden tarjoamisen. Marraskuussa 2004 järjestettiin Victory Road -niminen tapahtuma, ja nyt vuorossa oli TNA:n historian toinen sekä tämän vuoden viimeinen kolmetuntinen ppv, joka kantoi nimeä Turning Point. Selostajinamme tälläkin kertaa tutut Mike Tenay ja Don West.

NWA Tag Team Championship

3 Live Kru (c) vs. Team Canada

Kuukausi sitten Victory Roadissa BG James ja Konnan olivat onnistuneet voittamaan NWA Tag Team -mestaruudet Scott D’Amoren luotsaamalta Team Canada -kaksikolta Bobby Roode & Eric Young. Kanadalaiset eivät kuitenkaan tyytyneet häviäjän rooliin, vaan heti mestaruustappionsa jälkeen he lähtivät 3 Live Kru’n perään viedäkseen takaisin joukkuemestaruusvyöt, jotka Rooden ja Youngin mielestä kuuluivat itseoikeutetusti heille. 3 Live Kru ja Team Canada olivat ottaneet useita kertoja rajusti yhteen viime viikkojen Impacteissa, mutta suurin käänne tässä kuviossa tapahtui, kun Konnan loukkaantui ja joutui sairaslomalle. Onneksi klassisen Freebird-säännön turvin Ron Killings saattoi ottaa Konnanin paikan mestarijoukkueesta, ja niinpä nyt tässä Turning Pointissa pitkästä aikaa Jamesin joukkueparina ottelikin Killings, joka oli viime kuukausien aikana keskittynyt Singles-uraansa. Suurin kysymys oli siis, pystyisikö uudessa koostumuksessa painiva 3 Live Kru säilyttämään vyönsä ex-mestareita vastaan.

Tämähän oli huomattavasti pirteämpi suoritus kuin Victory Roadin joukkuemestaruusottelu! Kun rematch-sana lävähti ruutuun ennen openeria, ehdin jo pelätä pahinta, joten noihin odotuksiin nähden lopputulos oli tosi kiva yllätys. Ei tässä toki vieläkään puhuta mistään tajuttoman hienosta joukkuetaistelusta, johon TNA:n joukkuedivarilla olisi kyllä mahdollisuuksia, mutta nyt oltiin jo lähellä hyvään arvosanaan yltävää ottelua. Itse asiassa jos vain lopetus olisi ollut puhdas tai ainakin vähän sujuvammin hoidettu, olisin varmaan antanutkin sen kolme tähteä tälle koitokselle. En olisi etukäteen uskonut, mutta ilmeisesti tuo Konnanin korvaaminen Killingsillä on sen verran iso parannus, että koko ottelun tempo tuntui olevan lähes kaksinkertainen Victory Roadin koitokseen verrattuna. Juuri Killings olikin ottelun suurin tähti: muun muassa Scissors Kick yläköydellä roikkuneelle Youngille oli perhanan näyttävä suoritus. Kokonaisuutena siis ihan mukava avaus illalle.

* * ½

Six Man Tag Team Match

Kid Kash & Kazarian & Matt Bentley vs. Sonny Siaki & Hector Garza & Sonjay Dutt

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, tämän ottelun taustatarinan päätekijät ovat Jimmy Snuka, Roddy Piper – ja kookos. Mitään näistä ei nähty ottelun aikana, mutta näistä kolmesta seikasta koko ottelu kuitenkin alkoi. Victory Roadissa nähtiin siis Roddy Piperin paluu TNA:han, kun hän järjesti In the Pit With Piper -segmentinsä ja toi sen yllätysvieraaksi Jimmy Snukan. Segmentti meni hienosti vanhoja muistellessa, kunnes Kid Kash saapui paikalle ja alkoi pilkata molempia legendoja. Kashin pilkkaamisen keskeytti Sonjay Dutt, joka hyökkäsi suoraan Kashin kimppuun. Dutt, joka myöhemmin tunnusti olevansa suuri Jimmy Snukan ihailija, taisteli yhdessä kahden legendan kanssa Kashia vastaan, kunnes soppaan sekoitettiin vielä kaksi egomaanikkoa, Kazarian ja Matt Bentley. Yhdessä heelit pääsivätkin niskan päälle, ja lopulta tappelu päättyi siihen, kun Kash täräytti Duttia päähän kookoksella, jonka alun perin Roddy Piper oli tuonut kehään. Bentley ja Kazarian eivät jostain syystä tykänneet Kashin halpamaisesta kookostempusta, eivätkä he suuremmin arvostaneet sitäkään, kun Kash seuraavien viikkojen aikana kolkkasi muun muassa Sonny Siakin ja Hector Garzan tuolla samaisella kookoksella. Kash oli ilmeisesti nyt hylännyt joukkueparinsa ja ”sukulaisensa” Dallasin ja tähtäsi uudestaan singles-uralle. Kashin uhreiksi joutuneet Dutt, Garza ja Siaki puolestaan hautoivat kostoa Kashille, ja niinpä Kash joutui yhdistämään voimansa Kazarianin ja Bentleyn kanssa. Piperiä ja Snukaa ei ollut nähty enää vikkoihin, mutta se ei ollut varsinainen menetys.

Olipa piristävä yllätys saada tällainen ottelu heti show’n alkupuolelle! Etukäteen en osannut odottaa tältä kamalasti, koska ottelua pohjustanut storyline ei ollut mitenkään erityisen mielenkiintoinen ja pelkäsin sen takia tähän liittyvän jotain typerää Jimmy Snuka- tai Roddy Piper -pelleilyä. Onneksi sellaiset oli kuitenkin unohdettu suosiolla, ja sen sijaan kuuden perhanan taidokkaan X-Divarin painijan annettiin näyttää parasta osaamistaan lähes 15-minuuttisessa ottelussa. Hemmeti, tämä sai enemmän aikaa kuin suurin osa X-Divarin mestaruusotteluista viime aikoina, ja se myös näkyi lopputuloksessa. Tämä oli ehdottomasti viihdyttävämpi ja parempi ottelu kuin vaikkapa Petey Williamsin ja AJ Stylesin kohtaaminen Victory Roadissa. Parasta tässä oli ottelun monipuolisuus. Alussa nähtiin vauhdikasta teknistä painia muutamalla näyttävällä spotilla. Sen jälkeen alkoi varsin pitkään kestänyt muttei silti tylsäksi käynyt Sonjay Duttin käden telominen, joka oli oikeasti viihdyttävää katsottavaa, koska heeleillä oli monipuolisia keinoja käden tuhoamiseen ja koska Dutt myi iskuja perhanan hyvin. Lopulta sitten oli vuorossa hillitön loppuspottailu, joka kruunasi koitoksen. Kokonaisuutena ehdottomasti hieno X-Divarin ottelu. Lisää tätä.

* * * ½

Serengeti Survival Match

Abyss vs. Monty Brown

Omituisella asenteellaan ja fyysisellä ylivoimallaan fanien suosikiksi noussut Monty Brown oli tehnyt Victory Roadissa uransa kovimman tempun voittamalla Abyssin ja Ravenin historian ensimmäisessä Monster’s Ball Matchissa. Tuon voiton jälkeen Brown ansaitsi vihdoin NWA World Heavyweight -mestaruusottelun Jeff Jarrettia vastaan, ja Brown oli varma, että nyt hän nousisi TNA:n päämestariksi. Toisin kuitenkin kävi, ja suurin syyllinen siihen oli Abyss. Monster’s Ball -tappiosta katkeroitunut hirviö nimittäin hyökkäsi backstagella Brownin kimppuun ja teloi tämän keskivartalon juuri ennen mestaruusottelun alkamista. Vaikka Brown selvisi kehään, oli Jeff Jarrettin ja Scott Hallin yhteistyö loukkaantuneelle haastajalle lopulta liikaa. Arvatenkin Brown kantoi tästä tappiosta kaunaa ennen kaikkea Abyssille, ja seuraavalla viikolla hän vannoi kostavansa kärsityn tappion. Brown haastoi Abyssin otteluun, muttei suinkaan mihin tahansa kohtaamiseen, vaan ”Serengeti Survival Matchiin”. Käytännössä kyseessä oli No DQ Match ainoastaan sillä lisästipulaatiolla, että selätyksen ja luovutuksen lisäksi ottelu voisi päättyä siihen, jos saa iskettyä vastustajansa nastojen päälle. Kuten Victory Roadin arvostelussa sanoin, nastoista oli tullut Abyssin vakioase, joten niitä varmasti nähtäisiin ottelussa.

Illan kolmas ottelu oli samalla illan ensimmäinen pettymys, muttei onneksi kovin paha sellainen. Lähinnä tässä sapettaa se, että mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempään niin materiaalin kuin ajan puolesta. Alun intenssiivinen tappelu vaikutti vielä oikein hyvältä, ja kehään siirryttäessäkin nähtiin muutama sopivan raju bumppi, kuten Brownin jyrääminen terästuolin alle. Siten kuitenkin joko uskallus tai innovaatio loppuivat kesken, ja hyvien mahdollisuuksien hyödyntäminen jäi aika puolitiehen. Pöytä makaili tosi pitkään kehän reunalla odottamassa käyttöä, ja lopulta koko pöytäbumppi oli vähän laimeahko. Lisäksi HC-ottelun teemaan sopien olisin odottanut enemmän aseilla kikkailua, koska nämä kaksi ovat osoittaneet pystyvänsä siihen, mutta meininki oli pääasiassa yleistä mätkintää, joka oli sinänsä kyllä ihan viihdyttävää katsottavaa. Nyt olisin vain odottanut jotain vielä enemmän. Pahin pettymys oli kuitenkin nastojen käyttö: kaikki tiesivät heti ottelun alkaessa, että eihän tämä ottelu ennen nastojen esittelemistä pääty, ja kun nastat lopulta tuotiin kehään, lopputulos oli aika pliisu. Viime kuun Monster’s Ballissakin nähtiin paljon rajumpi nastabumppi. On toki myönnettävä, että nastabumppi oli ilmeisesti hieman myös botchattu, mikä on harmi, muttei poista pettymystä. Täytyy siis silti korostaa, että kokonaisuutena tämä oli oikein kiva rymistely, mutta koko ajan oli sellainen olo, että vielä enemmän olisi voinut odottaa.

* * ½

Special Referee: Jacqueline

NYC vs. Pat Kenney & Johnny B. Badd

Tämän ottelun tarina liittyy ottelun erikoistuomariin Jacquelineen, joka teki Victory Roadissa TNA-debyyttinsä vastaamalla Trinityn jättämään avoimeen haasteeseen. TNA:n köykäistä naisdivisioonaa pitkän aikaa dominoinut Trinity oli varma, ettei TNA:sta löytyisi yhtään mielenkiintoista haastajaa hänelle, joten hän oli jättänyt avoimen haasteen Victory Roadiin. Kaikkien yllätykseksi kehään saapui WWE:stä tuttu Jacqueline, joka olisi luultavasti piessyt Trinityn, elleivät tämän NYC-stablekaverit Glenn Gilberti ja Johnny Swinger olisi pelastaneet Trinityä. Tuosta lähtien Jacqueline oli janonnut kostoa Trinitylle ja koko NYC:lle. Trinityä ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan, mutta sen sijaan uusi Director of Authority Dusty Rhodes oli buukannut NYC:n pojille ottelun Johnny Swingerin entistä pitkäaikaista joukkuekaveria Pat Kenneytä ja tämän uutta kaveria Johnny B. Baddia vastaan. Jos joku ei siis vielä tiennyt, Kenney on yhtä kuin Simon Diamond, mies vain muutti paininimensä jokunen kuukausi sitten. Kenneyn ja Swingerin feud oli oikeastaan (Luojan kiitos) päättynyt jo ajat sitten, eikä siitä ollut viime aikoina puhuttu TNA:ssa mitään, mutta nyt tuo feud lämmiteltiin uusiksi vielä yhden illan ajaksi, jotta Jacqueline pääsisi tuomaroimaan vihaamansa joukkueen ottelua.

Tässä ottelussa ei ollut sinänsä mitään vikaa – paitsi, että kaikki tämä oli nähty jo miljoonaan kertaan aikaisemmin. Toki Badd toi otteluun pientä lisäsäväystä, mutta ei tämä Meron TNA-run ole rehellisesti sanottuna ollut niin mielenkiintoinen, että sen takia olisin jaksanut innostua ottelusta. Baddin tarjoama painillinenkin anti oli varsin mitäänsanomatonta perusmeininkiä. Muut kehässä heiluneet kaverit olivatkin sitten entuudestaan aivan liian hyvin tuttuja, enkä todellakaan odottanut, että näiden miesten välille tarvitsisi buukata enää yhtään ppv-ottelua. Toki suurimpana taustatarinana oli nyt NYC:n erimielisyydet vierailevan tuomarin Jacquelinen kanssa, mutta miksi juuri Pat Kenney piti sitten pistää tällaisessä fillerissä painimaan NYC:tä vastaan? Tai miksi tällainen filleri piti ylipäänsä laittaa ppv:hen? Sinänsä olisi toki voinut käydä huonomminkin, koska kehämeiningissä itsessään ei ole mitään suurta moitittavaa. Ihan mukavaa peruspainia, mutta ei yhtään sen enempää.

* *

Singles Match

Raven vs. Diamond Dallas Page

Kyllä vain, TNA oli saanut taas yhden veteraanipaluumuuttajan lisää, kun DDP oli liittynyt TNA:n rosteriin pian Victory Roadin jälkeen. Itselleni tämä oli mieluinen uutinen, koska DDP oli tässä vaiheessa reilusti paremmassa iskussa kuin esimerkiksi Hall, Nash tai Savage. DDP ei kuitenkaan ollut suunnannut päämestaruuskuvioihin, vaan sen sijaan hän oli heti debyytissään hyökännyt Ravenin kimppuun. Seuraavilla viikoilla nähtiinkin sitten useita yhteenottoja DDP:n ja Ravenin välillä, ja useimmissa niissä Raven jäi alakynteen, kun Page onnistui joka kerta yllättämään Ravenin Diamond Cutterillaan. Kuvio siis sinänsä kuulostaa ihan selkeältä – kenelläkään ei ollut vain mitään hajua, miksi DDP oli hyökännyt Ravenin kimppuun ja miksi nämä kaksi vihasivat toisiaan. Toki miehillä oli pitkä historia WCW:stä takanaan, ja sitä oli puheissa hiukan sivuttu, mutta se ei tuntunut olevan feudin todellinen syy. Sen sijaan sekä Raven että DDP puhuivat jostain kahden vuoden takaisista tapahtumista ja viittasivat puheissaan jatkuvasti Erik Wattsiin ja sanoivat, että koko kuviossa olisi kyse Wattsista. Watts, joka saapui myös selostamaan tätä ottelua, ei suostunut kommentoimaan syytöksiä. Mielenkiintoista mutta samalla myös todella turhauttavaa.

Kyllä nämä kaksi konkaria edelleen hommansa osaavat, se kävi ainakin tässä ottelussa selväksi. Ihan sellaiseen vuonna 1998 nähtyyn neljän tähden iloitteluun ei sentään tässä ylletty, sillä mihinkään tajunnanräjäyttävään tai erityisen hämmästyttävään kehämeininkiin eivät Raven ja DDP tällä kertaa revenneet. Ennemminkin tarjolla oli aimoa annos vankalla kokemuksella vedettyä entertainment-brawlia, joka toimi tässä kohtaa kortissa oikein mainiosti. Hyvän lisän tähän otteluun toi se, että ottelu vedettiin Raven’s Rules -linjalla, jolloin äijät saivat mäiskiä toisiaan ilman mitään diskausrajoituksia, vaikka ei tässä mihinkään suoranaiseen HC-meininkiin lähdettykään. Jotenkin tämä Ravenin ja DDP:n ottelu oli sellainen hyvän mielen konkarikohtaaminen, ja ilman idioottimaista lopetusta olisin antanut tälle kolme tähteä. Tästä tuli juuri sellainen hyvän tuulen WCW-nostalgia, koska näiden kahden (ja Chris Benoit’n) feud oli ehdottomasti yksi niistä kultakimpaleista WCW:n paskahistorian keskellä. Harmi vain, että tarjolla oli tosiaan myös huonoa WCW-nostalgiaa, kun ottelun lopetukseen piti sitten sekoittaa Erik Wattsin idioottimaiset sekoilut, vaikka taatusti ketään ei voisi Watts vähempää kiinnostaa. Huonosta lopetuksesta siis puolikas pois, mutta silti varovaiset peukut ylös tälle kohtaamiselle.

* * ½

TNA X Division Championship

Petey Williams (c) vs. Chris Sabin

Pian Victory Roadin jälkeen TNA:n painijat vierailivat suositussa The Best Damn Sports Show -tv-ohjelmassa, ja tuon vierailun huipennuksena ohjelmassa nähtiin Ultimate X Match Chris Sabinin, Prime Timen ja Sonjay Duttin välillä. Sabin voitti tuon ja ansaitsi samalla ykköshaastajuuden X-Divisioonan mestaruuteen. X-Divarin mestari Petey Williams ei ollut aluksi huolissaan Sabinista, koska hän tunsi Sabinin perinpohjaisesti. Sabin ja Williams olivat nimittäin aloittaneet uransa samassa painikoulussa Scott D’Amoren koulutuksessa, ja jo tuolloin Williams oli varma siitä, että hän olisi parempi kuin Sabin. Vähitellen Williamsin itseluottamus kuitenkin karisi, kun seuraavien viikkojen aikana Sabin onnistui tekemään kolme kertaa peräkkäin tempun, johon kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin pestynyt: counteroimaan Williamsin tappavan Canadian Destroyer -finisherin ja vieläpä iskemään saman tien Williamsille oman Cradle Shock -finisherinsä. Kolmannella kerralla Sabin oli vieläpä selättänyt Williamsin tuon Cradle Shockin jälkeen, joten haastaja oli todellakin niskan päällä ppv:hen tultaessa. Ennen ottelua nähdyssä haastattelussa Williams kuitenkin vakuutti, ettei hän kokenut oloaan uhatuksi. Vaikka kaikki ilmeisesti luulivatkin niin, Williams ei ole mikään yhden liikkeen ihme, vaan hänellä olisi monia keinoja Sabinin päihittämiseen.

No nyt! Mahtavaa, TNA! Tässä on hieno osoitus siitä, että kun tarpeeksi kauan jaksaa rutista ja valittaa liian lyhyistä X-Divarin mestaruusotteluista, varmasti jossain vaiheessa asiaan tulee muutos. Tässä se muutos nyt tuli. Chris Sabin ja Petey Williams saivat yli 15 minuuttia aikaa, ja se kannatti. Pitkästä aikaa saatiin nauttia huippuluokan ottelusta. Tästä ottelusta ei kuitenkaan tullut huippuluokan kohtaaminen pelkästään sen saaman ajan vuoksi, vaan annan tälle neljä tähteä puhtaasti siksi, että Williams ja Sabin käyttivät ajan aivan täydellisesti hyödykseen. Erityisesti Sabin oli niin liekeissä, ettei mitään järkeä: sekä kehässä että kehän ulkopuolella Sabin väläytteli sellaisia spotteja, ettei niitä kannata tässä edes ruveta listaamaan, koska niitä oli niin paljon. Toki Williams hoiti myös hommansa hienosti vetämällä heel-roolia aivan täydellisesti ja väläyttämällä muutaman todella komean liikkeen. Vaikka Williamsin lopussa repäisemä Sharpshooter ei ollutkaan mikään maailman kaunein, oli se myös loistava lisä ottelun tarinaan. Kyseessä oli siis ehdottomasti yksi parhaista X-Divarin mestaruusoteluista, ja tämä olisi voinut saada jopa vielä puolikkaan enemmän, jos vain TNA:lla olisi ollut munaa lopettaa tämä ottelu ilman turhaa sähläystä. Siihen TNA ei kuitenkaan jostain syystä pystynyt, mutta onneksi ottelu oli muuten niin pirun kova, ettei harmitus ole kovin suuri.

* * * *

Six Man Tag Team Match

Kings of Wrestling vs. AJ Styles & Jeff Hardy & Randy Savage

Tällä kertaa ilta ei päätykään päämestaruuskuvioihin, ja ehkä ihan hyvä niin. En ole nimittäin tämän kuvion mikään suurin ystävä. Ihan ensimmäisenä on todettava, että on aika hauska sattuma, että vain muutama kuukausi ennen kaikkien indy-fanien tunteman Kings of Wrestling -porukan (Hero, Castagnoli yms.) syntymistä TNA perusti hieman toisenlaisista painijoista koostuvan stablen, joka käytti tuota samaa nimeä. Kuten siis kaikille Victory Roadin arvostelun lukeneille kävi varmaan selväksi, Kevin Nash kääntyi ME:n aikana Jeff Hardya vastaan ja auttoi vanhaa ystäväänsä Jeff Jarrettia säilyttämään NWA World Heavyweight -mestaruuden. Tämän jälkeen Jarrett, Nash ja Hall vetivät promon, jossa he käyttivät vanhaa kunnon ”We’re taking over” -fraasia. Käytännössä TNA siis päätti, että vuonna 2004 heidän ME-kuvionsa tarvitsevat nWo-kopiota. Mahtavaa. Seuraavassa Impactissa Jarrettin, Nashin ja Hallin porukkaa alettiin kutsua Kings of Wrestlingiksi, ja Nash sekä Hall alkoivat käyttää Elvis-tyylisiä asuja. Kuluneen kuukauden aikana Kings of Wrestling oli kylvänyt tuhoa ja kauhua TNA:ssa pieksemällä kaikki mahdolliset painijat, jotka heidän eteensä asettuivat – paitsi yhtä he eivät olleet onnistuneet pieksemään.

Tuo yksi oli tietenkin Randy Savage, joka teki TNA-debyyttinsä Victory Roadin päätteeksi ja alkoi pian VR:n jälkeen kasata faceista koostuvaa vastarintaliikettä. Päänimiksi Savagen porukkaan liitettiin TNA:n kaksi ME-facea AJ Styles ja Jeff Hardy, joista tosin tehtiin tämän feudin aikana lähinnä Savagen aisankannattelijoita. Stylesin ja Hardyn uskottavuuden olemattomuus kävi selväksi viimeistän siinä vaiheessa, kun kesken tämän ppv:n Kings of Wrestling hyökkäsi backstagella Savagen kimppuun ja lähetti tämän limusiinilla pois areenalta. Niinpä ottelun alkaessa näytti siltä, että tästä tulisi 3 on 2 Handicap Match, joka muun muassa Don Westin mukaan tarkoitti sitä, että faceilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Lopulta sitten toki Savage saapui kehään – ilman mitään sen kummempia selityksiä siitä, miten hän oli päässyt takaisin areenalle.

On kieltämättä hieman surullista, että päämestaruuskuviot tarjoavat ppv:n kankeimman ottelun. Kun edellä puhuin siitä hyvälaatuisesta WCW-nostalgiasta, tässä on nyt sitä pelottavaa WCW-nostalgiaa – varsinkin kun otetaan huomioon, että ottelun kuudesta painijasta neljä oli ME-nimiä nimenomaan WCW:n pahimpina aikoina. Toivottavasti tämä TNA:n WCW-kopiointi päämestaruuskuvioissa ei jatku pitkään, koska potentiaalia olisi niin paljon muuhunkin. Siitä sai tässäkin ottelussa maistiaisia erityisesti silloin, kun Styles ja Jarrett painivat toisiaan vastaan. Vaikka Styles/Jarrett ei ole koskaan ollut mikään match made in heaven, ovat nämä kaksi saaneet aikaan silti hyviä mestaruusotteluita, ja tässäkin heidän yhteenottonsa oli kivaa katsottavaa. Myös Hardy pystyi ihan kivoihin otteisiin Jarrettin kanssa. Sen sijaan Nash ja Hall olivat kehässä todella kankeita, eikä ottelua auttanut kaikki se ylimääräinen sähläys, mitä nimenomaan Nashin ja Hallin buukkaaminen toi mukaan. Suurin miinus tulee ottelulle kuitenkin siitä, että mukaan oli saatava Randy Savage, vaikka hänellä ei ilmeisesti ollut joko a) halua, b) kykyä tai c) molempia otella oikeassa painiottelussa. Savage tosiaan saapui otteluun vasta aivan loppupuolella, ei tehnyt mitään järkevää ja keräsi silti kaiken kunnian. Tämä jos mikä vei fiilistä vielä enemmän pois. Stylesin ja Hardyn kovan yrityksen ansiosta tämä oli sentään ihan ok, mutta vaisu fiilis tästä kyllä jäi.

* *

Ennen Main Eventiä oli vuorossa vielä yksi lisäkäänne, josta Turning Point muistetaan. WWE:hän oli jokunen aika sitten järjestänyt show’n Orlandossa, ja TNA oli päättänyt herättää hieman Monday Night Wars -henkeä saapumalla kuvauspaikalle oman kameraryhmänsä ja pienen painijaporukan kanssa. Shane Douglas, Abyss, Traci ja 3 Live Kru ilmestyivät siis WWE:n Orlandon-show’n kuvausalueelle ”toivottaakseen WWE:n tervetulleeksi Floridaan”. Videossa ei tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä. TNA-porukka jutteli muutaman (kasvoiltaan sumennetun) WWE:n painijan kanssa, ja erityisesti BG James veti varsin hyvää show’ta huutelemalla Vincen nimeä ja sanomalla, kuinka paljon rahaa hän Vincelle teki. Ron Killings puolestaan otti lautallisen WWE:n catering-sapuskaa. Siinäpä ne jännimmät hetket sitten olivatkin. WWE kuitenkin (for real) veti tästä tempusta herneen nokkaansa ja uhkasi TNA:ta oikeustoimilla, jos TNA ikinä julkaisisi kuvaamansa videon. Tämä jos mikä sai WWE:n näyttämään idiooteilta ja antoi samalla mukavaa lisäjulkisuutta TNA:lla. TNA tietenkin (koska oli varma, ettei oikeusjuttu menisi läpi) päätti hyödyntää saamaansa huomiota ilmoittamalla, että he näyttävät kohuvideon Turning Pointissa.

Koko show’n ajan Director of Authority Dusty Rhodes oli hehkuttanut videon näyttämistä. Lisäksi nähtiin enemmän tai vähemmän hupaisia angleja, kun areenalle saapui limusiini, josta astui Vinceä näyttelevä heppu ja Triple H:ta näyttelevä tyyppi. Nämä ”Billionaire Vince” ja tämän ”vävypoika” yrittivät koko show’n ajan etsiä videota, mutta lopulta heidät heitettiin pihalta areenalle. Itse video oli tosiaan aika vaisua kamaa, eikä olisi muuten ollut erityisen hauska, mutta hulvattoman siitä teki se, että TNA sai näpäytettyä WWE:tä tämän omilla tempuilla. WWE:hen oli siis itse Monday Night Warsien aikana käyttänyt lähetyksissään Ted Turneria pilkkaavaa ”Billionaire Ted” -hahmoa, ja koko WCW vs. WWF -sodan yksi kuuluisimmista hetkistä oli se, kun Raw’ssa näytettiin video, jossa D-Generation X julisti sodan WCW:n päätoimistolla. Koko hässäkän paras hetki olikin, kun videon jälkeen Mike Tenay sanoi viattomasti, ettei hän ymmärrä WWE:n aiheesta nostamaa hässäkkää ja että asia voisi olla eri, jos TNA:n painijat olisivat esimerkiksi rynnineet tankin kanssa WWE:n päätoimistolle.

Six Sides of Steel Match

Triple X vs. America’s Most Wanted

Kyllä vain, tässä oli illan Main Event – ja täysin ansaitusti. Tämä AMW:n ja Triple X:n feud oli nimittäin alkanut lähes kaksi vuotta sitten, ja tämä tulisi olemaan koko historian viimeinen ottelu näiden joukkueiden välillä. Ottelun panoksena oli nimittäin se, että hävinnyt joukkue hajoaisi eikä saisi enää painia yhdessä. Samalla tämä oli aivan ehdottomasti TNA:n tähänastisen historian kovin joukkuefeud ja yksi kovimmista feudeista ylipäänsä. Mitään sen kummempia selittelyitä tämä tuskin enää tarvinnee. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 2003 AMW ja Triple X olivat kaksi TNA:n kovinta joukkuetta, ja Triple X ryösti tammikuussa 2003 joukkuemestaruudet America’s Most Wantedilta. AMW ei saanut moneen kuukauteen kunnollista mahdollisuutta otella XXX:ää vastaan joukkuemestaruuksista, kunnes kesäkuussa 2003 nähtiin historiallinen Steel Cage Match AMW:n ja XXX:n välillä. AMW voitti ottelun, ja Triple X katosi joksikin aikaa kokonaan. Keskinäisten erimielisyyksien sopimisen jälkeen Triple X palasi kuvioihin keväällä 2004 (tosin ilman Low Ki’tä), ja aika pian paluun jälkeen alkoi taas kilvoittelu AMW:n kanssa. Tällä kertaa se oli tosin pitkän aikaa ystävällishenkistä paremmuuden selvittelyä, mutta kuluneen syksyn aikana se muuttui jälleen väkivaltaiseksi sodaksi. Triple X käytti jatkuvasti halpamaisempia temppuja, ja viimeinen silaus nähtiin Victory Roadissa, jossa XXX lukitsi AMW:n käsiraudoilla kehään ottelun jälkeen. Nyt kaikki oli sanottu ja tehty, ja jäljellä oli enää yksi mahdollisuus: paluu Steel Cageen, josta tämä kaikki oli toden teolla alkanut.

Voi j******ta. Mitä tähän voi oikein sanoa? Aivan uskomattoman huikea ottelu. Ja vielä uskomattomamman tästä tekee se, että jostain syystä vielä kuukausi sitten nämä joukkueet eivät saaneet mitään maininnan arvoista aikaan, kun heidät pistettiin toisiaan vastaan Last Team Standing Matchiin. Tiesin toki, että potentiaalia XXX:llä ja AMW:llä on mihin saakka tahansa, koska se edellinen Steel Cage Match oli upea. Ja mikäpä olisikaan siis TNA:lta parempi ratkaisu kuin pistää nämä kaksi joukkuetta uudestaan teräshäkin sisälle historian viimeisessä AMW vs. XXX -ottelussa? Silti hiukan pelotti etukäteen, vaikka muistin Ravenwoodin kommentit tästä ottelusta, mutta onneksi pelkoon ei ollut mitään syytä. Tämä oli MOTN ja heittämällä myös MOTYC. Aivan kiistatta yksi vuoden parhaita otteluita, vähintäänkin top kolmosessa. Ja ehkä jopa TNA:n historian paras ottelu tähän mennessä. En ala tästäkään mitään muuta erittelemään sen tarkemmin, mutta yksi spotti on nostettava ylitse muiden: Prime Time kävelemässä kapean häkin reunuksilla ja tempaisemassa sitten tuosta asennosta Hurracanran James Stormille, joka istui häkin reunuksella… Aivan käsittämätöntä. Kun näin, että Prime Time alkoi valmistella tuota, pelkäsin pahinta, mutta lopputulos oli aivan perkeleellisen upea. Hatunnosto kaikille, tämä oli joukkuepainia parhaimmillaan. Ja huikeaa, että TNA uskalsi nostaa tämän illan Main Eventiksi.

* * * * ½

Vähemmän on toisinaan enemmän. Onneksi TNA tajusi tuon kliseisen lauseen Victory Roadin jälkeen, sillä tässä ottelussa oli vähemmän otteluita ja vähemmän turhia angleja, jolloin jäi huomattavasti enemmän aikaa kaikelle tärkeälle ja oleelliselle. Jos NYC vs. Badd/Kenneytä ei lasketa, tässä ppv:ssä ei oikeastaan ollut yhtään turhaa osaa. Toki päämestaruuskuviot olisivat voineet olla kiinnostavampia, mutta eivät nekään nyt olleet niin pahaa kuraa kuin esimerkiksi WCW:ssä oli pitkän aikaa. Potentiaalia silläkin suunnalla on ihan kohtuullisesti, jos sitä potentiaalia vain halutaan hyödyntää. Sen sijaan tässä show’ssa nähtiin MOTYC ja lisäksi ehkä vuoden paras X-Divisioonan ottelu. Kun tähän vielä lisätään hieno alakortin 6-Man Tag ja monta muuta ihan mukavaa ottelua, kasassa on sellainen paketti, jota paremmaksi WWE:kään ei tänä (kieltämättä hieman heikkona) vuotena ole yltänyt kuin kerran. Tämä ppv oli Hyvä ja loistava tasonnosto TNA:lta. Tämä show oli hieno osoitus siitä, miten paljon potentiaali TNA:lla parhaimmillaan on.

Wikipedia: TNA Turning Point 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.11.2014

Lisää...

Arvio: TNA Turning Point 2004