2002ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE No Mercy 2002

Päivämäärä: 20.10.2002

Sijainti: North Little Rock, Arkansas (Alltel Arena)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


No Mercystä oli muodostunut perinteinen osa WWE:n vuosikalenteria. Ensimmäisen lokakuussa järjestetty No Mercy nähtiin vuonna 1999, ja siitä lähtien se oli pitänyt paikkansa. WWE:n brand split oli No Mercyyn tullessa yhä auki, mutta kovin mainittavia siirtoja ei ollut enää nähty. The Hurricane ja Randy Orton olivat loikanneet Smackdownista Raw’hon, mutta muuta merkittävää ei tällä osastolla ollut tapahtunut.

World Tag Team Championship

Chris Jericho & Christian (c) vs. Booker T & Goldust

Raw’n joukkuedivisioona on ollut kunnon myllerryksessä. Ensin Christianin ja Lance Stormin Un-Americans kaksikko hävisi vyönsä Kanen ja Hurricanen uudelle joukkueelle. Tämä mestaruustappio johti siihen, että parin viikon sisällä koko Un-Americans-porukka ajautui pahoihin sisäisiin erimielisyyksiin. Storm ja Christian syyttivät molemmat toisiaan mestaruustappiosta, ja lopulta kaksikko oli toistensa kurkussa kiinni. Kahdesta muusta epäamerikkalaisesta Regal liittoutui Stormin avuksi ja Test puolestaan Christianin tueksi. Christianilla ei kelvannut Testinkään apu, vaan seuraavalla viikolla hän julisti valitsevansa uudeksi joukkueparikseen painijan kokonaan Un-Americansien ulkopuolelta. Niinpä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Christianin ja Chris Jerichon aivan uusi yhteenliittouma haastoi HurriKanen mestaruusvöistä. Kepulikonstien avulla Jericho ja Christian onnistuivat voittamaan vyöt itselleen. Heidän ensimmäisiksi haastajikseen nousivat Christianin tutut vihamiehet Goldust ja Booker T, joista erityisesti jälkimmäisellä oli ollut edellisviikkojen aikana rajuja erimielisyyksiä myös Chris Jerichon kanssa.

Kuten tarkkaavaisimmat huomasivat ottelun otsikosta, Raw’n joukkuemestaruusvöiden nimi oli muuttunut ilman kummempia selityksiä World Tag Team -mestaruuksiksi, sillä Smackdowniin oltiin perustamassa uusia WWE Tag Team -mestaruuksia. Täysin mysteeriksi minulle on ikuisesti jäänyt se, miksi SD:n mestaruusvöistä ei voitu tehdä World Tag Team -mestaruuksia. Nyt ollaan hullunkurisessa tilanteessa, jossa alkuperäiset (W)WWF/E-joukkuemestaruudet tunnetaan tästä lähtien World Tag Team -mestaruuksina, ja WWE Tag Team Championship -nimeä kantavat vyöt ovat saaneet alkunsa vasta vuonna 2002.

Täytyy nostaa hattua koko nelikolle siitä, kuinka hyvin he klaarasivat ottelun lopun, vaikka se meni kokonaan uusiksi, kun kehäköysi katkesi aivan yllättäen Jerichon yrittäessä Springboard Dropkickiään. Todella harvinaisen näköinen hetki, koska Jericho on tehnyt vastaavan liikken täysin vastaavalla tavalla tuhat kertaa, mutta jostain syystä nyt kehäköysirakennelma ei kestänyt sitä. Hienointa tässä oli kuitenkin siis se, että kaikki nelikossa olivat niin kovia ammattilaisia, etteivät he menneet sekaisin tilanteesta vaan muokkasivat ottelun loppukuviot lennosta kokonaan uusiksi ja tekivät sen vieläpä hyvin. Harmi vain, että ottelu ei muuten ollut mitenkään kovin erityinen vaan enemmänkin aika perustyylistä joukkuepainia. Taso oli ainakin itselleni jopa pieni pettymys, sillä olin odottanut Jerichon, Christianin ja Bookerin tapaisilta kavereilta enemmän. Kokonaisuutena siis ihan kiva joukkueottelu, joka jäi mieleen lähinnä poikkeustilanteensa vuoksi.

* * ½ 

Singles Match

Dawn Marie vs. Torrie Wilson

Tässäpä todellinen klassikkostoryline painihistorian syöveristä. Jos joku ei muista/tiedä, mistä on kyse, niin kehotan keskeyttämään lukemisen tähän. Tätä ei kannata muistella, jos ei ole pakko. Muille muistutuksena, että kyllä vain: Tässä oli kyse juuri siitä storylinestä, jossa Dawn Marie alkoi lähennellä Torrien isää Al Wilsonia, joka oli arviolta reilusti yli 70-vuotias miehenalku. Torrie oli aivan järkyttynyt siitä, että hänen isällään oli jonkinlaista vispilänkauppaa nuoren ja hemaisevan Dawnin kanssa. Todellisuudessa tässä oli tietenkin kyse vain siitä, että Dawn tahtoi järkyttää Torrien mieltä, sillä hän ei voinut sietää Smackdownin kilpakumppaniaan. Monille ECW-ajoilta tuttu Dawn Mariehan oli siis tehnyt Smackdown- ja WWE-debyyttinsä huhtikuussa, ja viime kuukaudet hän oli pyörinyt alakortin kuvioissa yleisenä man eaterina. Tämä oli hänen painidebyyttinsä ppv-tason ottelussa.

Eipä tästä ottelusta ole hirveästi sanottavaa. Parasta oli näiden kahden kaunokaisen ulkomuoto, ja sen varmasti WWE:kin tiedosti tasan tarkkaan tätä ottelua buukatessaan. Sen enempää Dawn Marie kuin Torrie Wilsonkaan eivät ole tunnettuja suurina painitaitureina, joten mitään suurenmoisia painiotteita oli turha edes odottaa. Sen sijaan saimme paljon cat fightiä ja muutamia ihan oikeasti hauskoja hetkiä. Niistä kiitos kuuluu erityisesti tuomari Mike Sparksille, joka otti hyvää roolia puuttuessaan Dawnin ja Torrien pyörimiseen maassa. Kunniamaininta täytyy myös antaa Torrielle, joka tuntui yrittävän kovasti ja väläyttikin pari ihan kivaa painiliikettä. Dawn sen sijaan ei turhaan tällaisiin vaivaantunut. Ulkomuodoista huolimatta tämä oli kaikin puolin varsin turha ja liian pitkä ottelu. Samoilla sanoilla voi myös kuvata otteluun johtanutta storylineä.

Singles Match

Ric Flair vs. Rob Van Dam

Ric Flair teki Unforgivenissä sen, mitä kukaan ei ollut odottanut häneltä. Flairia oli nöyryytetty viikkojen ajan ennen UG:tä, ja ppv:hen saavuttaessa Nature Boy oli vain varjo itsestään. Erityisesti Triple H oli julistanut koko WWE:n fanikunnalle, että Flair on has been, jonka olisi pitänyt eläköityä viimeistään WCW:n kaatumisen jälkeen. Kun Flair vielä hävisi Chris Jericholle IC-mestaruusottelussa tämän käytettyä Flairin omaa kikkaa häntä vastaan, Flair oli kuin maansa myynyt. Pukuhuoneessa Flair sai tukea RVD:ltä, joka oli edellisviikkoina tehnyt yhteistyötä Flairin kanssa Triple H:ta vastaan, sillä RVD oli noussut HHH:n ykköshaastajaksi. Niinpä tilanne näytti päivänselvältä, kun mestaruusottelun lopussa Flair juoksi kehään ja tarttui HHH:n lekaan. Kaikki olettivat Flairin täräyttävän HHH:lta tajun kankaalle, mutta sen sijaan Nature Boy löikin RVD:tä lekalla suoraan vatsaan. Van Dam vajosi maahan lyötynä, ja HHH säilytti mestaruutensa. Heti tämän jälkeen Flair liittoutui yhteen Triple H:n kanssa ja ryhtyi tämän manageriksi. Flairin toinen tämänvuotinen heel turn onnistui paljon ensimmäistä tehokkaammin, sillä HHH ja Flair muodostivat Raw’ta hallitsevan tuhokaksikon hyvin pitkäksi aikaa. RVD:tä ei näiden herrasmiesten yhteenliittouma miellyttänyt suuremmin. Sen sijaan Van Dam kantoi kaunaa Flairille tämän takinkäännöstä, ja nyt hän sai vihdoin mahdollisuutensa kostoon.

Harmillisesti ei niin erityinen ottelu kuin olisi voinut toivoa. Taustalla oli hyvä storyline, ja Flair sekä RVD ovat vieläpä mielenkiintoisia painijoita. Ikävä kyllä tässä kuitenkin jatkuu Flairin viime kuukausien trendi sen osalta, ettei hän ole pystynyt itseään nopeampia ja nuorempia painijoita vastaan sellaisiin otteluihin, joita olisi voinut odottaa. Ensin oli Chris Jericho ja nyt Rob Van Dam. Molemmissa tapauksissa ottelu kuulostaa paperilla ihan huippuottelukandidaatilta, mutta niin vain lopputuloksessa jäädään parhaimmillaankin vain hyvän tasolle. Tämä ottelu ei yllä ihan edes kolmeen tähteen, sillä erityisesti Flairin hallintaosuus oli aika vaisua katsottavaa, jonka aikana yleisökin hiljeni täysin. Ottelu kyllä lähti käyntiin hyvin ja vauhdikkaasti, ja myös loppuvaiheet olivat ihan jees, mutta eipä niissäkään mitään ennennäkemätöntä meininkiä meille tarjoiltu. Ihan kiva, mutta parempaa olisi voinut toivoa.

* * ½ 

WWE Cruiserweight Championship

Jamie Noble (c) vs. Tajiri

Parin kuukauden tauon jälkeen oli taas aika päästää cruiserweightit ppv-tason otteluun. Mestaruus oli edelleenkin Jamie Noblen käsissä, ja samojen käsien käsittelystä tuntui pitävän myös Noblen sekopäinen tyttöystävä Nidia. Viime aikoina Noblella ja Nidialla oli kuitenkin ollut jonkinlaista kärhämää, ja niinpä hieman ennen No Mercyä heidät oli pistetty ottelemaan toisiaan vastaan ottelussa, jonka tuomariksi määrättiin Noblen ja Nidian kanssa jonkun verran viime aikoina yhteistyötä tehnyt Tajiri. Ottelu päättyi Noblen voittoon, minkä jälkeen Tajiri yritti auttaa Nidian ylös. Sen sijaan Nidia hyökkäsikin Tajirin kimppuun, ja myös Noble liittyi karkeloihin pieksemällä Tajirin kanveesiin. Tämän jälkeen Noble ja Nidia sopivat erimielisyytensä ja aloittivat SD-faneille hyvin tutuksi tulleen lääppimisen keskellä kehää. Tajiri ei kohtalostaan innostunut, ja nyt hän tahtoi päästä kostamaan Noblelle ja samalla viemään häneltä CW-mestaruuden itselleen.

Ei tämäkään parasta cruiserweight-toimintaa ollut, ja kieltämättä nyt meininki tuntui hetkittäin hieman laimealta verrattuna TNA:n materiaaliin. Tuo ongelma on tosin enemmänkin oman pääni sisällä, sillä tällä hetkellä tulee katsottua niin paljon X-Divisioonan järkyttävän räiskyvää spottailua, että tämmöinen tarkoituksella rauhallisemmaksi rakennettu CW-ottelu ei millään voi tuntua samalta. WWE:n logiikka näissä otteluissa on nimenomaan se, että jokaisen spotin pitää tuntua merkittävältä, ja ymmärrän sen täysin. Siitä huolimatta täytyy todeta, että ei tämä tosiaan ollut parasta CW-meininkiä edes WWE:n mittapuulla. Se on itse asiassa pienoinen yllätys, koska Noble ja Tajiri ovat kaksi todella taitavaa kaveria, joten olisin odottanut heiltä mahdollista showstealeria. Sen sijaan nyt jäätiin vain hyvän tasolle. No, oli tämä illan paras ottelu tähän mennessä.

* * * 

World Heavyweight & WWE Intercontinental Championships
Winner Take All Match

Triple H (c) vs. Kane (c)

Hmm, perun sittenkin kaiken pahan sanottavani siitä Al Wilson -anglesta. Se oli nimittäin todellista kultaa tähän verrattuna. Tämä on nimittäin SE kuuluisa Kane vs. HHH -feud. Alkunsa kuvio sai oikein rauhallisesti: Kane oli ollut syyskuisen paluunsa jälkeen liekeissä. Ensin hän voitti Tag Team -mestaruudet uuden ystävänsä Hurricanen kanssa ja heti seuraavalla viikolla hän voitti IC-mestaruuden Chris Jericholta. Seuraavalla viikolla Raw’n General Manager Eric Bischoff saapui ilmoittamaan, että yhdellä show’lla ei voi olla kahta päävyötä (WHW ja IC). Oli aika yhdistää nämä vyöt ja samalla luopua WWE:n perinteikkäästä Intercontinental-mestaruudesta. No Mercyyn buukattiin Kanen ja HHH:n välille ottelu, josta tulisi Raw’n kiistaton ykkösnimi.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta tästähän se todellinen hauskuus alkoi. Nimittäin seuraavalla viikolla Triple H saapui areenalla kertomaan, että Kane oli murhaaja. 10 vuotta sitten hän oli murhannut (arvasitte jo varmaan) Katie Vick -nimisen naisen. Kane puolustautui saman tien näiltä törkeiltä syytteiltä ja kertoi Katien olleen hänen vanha ystävänsä, joka kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa. Kane oli ajanut autoa, muttei voinut mitään, kun suuri eläin hyppäsi pimeästä tielle. HHH ei uskonut Kanen selityksiä, mutta tämä oli vasta alkua koko feudin legendaarisimalle ja samaille painihistorian naurettavimmalle hetkelle, jota ei löydy edes YouTubesta. Long story short: seuraavalla viikolla meille näytettiin angle ”hautajaisista”, jossa arkussa oli mukamas Katie Vickin ruumis. Yhtäkkiä paikalle saapuu Triple H pukeutuneena Kanen maskiin. Hetken ajan hän katsoo ”ruumista” ja alkaa sitten panna tätä ”ruumista” keskellä huonetta. Juuri niin. HHH väitti, että Kane ei ollut pelkästään murhannut vaan myös raiskannut Katien – luultavasti vieläpä Katien kuoleman jälkeen, koska Vickin ruumiista löydetty siemenneste oli tuoretta. Jostain syystä tätä anglea ei ikinä mainittu uudestaan WWE:n lähetyksessä. Ei edes tässä ppv:ssä. Ottelun hypevideossa tyydyttiin ainoastaan murhasyytöksiin, jotka nekin olivat jo tarpeeksi idioottimaisia. Tämä feud on jotain aivan älytöntä.

Aika kahtiajakoinen ottelu. Ensimmäisen vajaan 10 minuutin ajan olotilani muuttui aste asteelta epätoivoisemmaksi, sillä HHH ja Kane eivät aloittaneet ottelua ollenkaan sillä tavalla kuin olin odottanut. Ajattelin etukäteen, että tästä tulisi ensiminuutista lähtien todella fyysinen ja ehkä jopa vauhdikas mäiskintä. Sen sijaan ensimmäiset vajaat 10 minuuttia olivat ihan peruspainia, joka oli osittain jopa aika tylsää ja jossa kaikki liikkeetkään eivät menneet kohdalleen. Yleisökään ei ollut erityisen hienosti mukana. Sitten kuitenkin nähtiin käänne, kun Ric Flair ja Hurricane sekaantuivat otteluun. Yhtäkkiä homma lähtikin käyntiin juuri sillä tavalla kuin olin heti alussa toivonut, ja koko juttu tuntui saivan kokonaan uuden alun. Loppuosuus olikin sitten vauhdikasta, intensiivistä ja jopa jännittävää mäiskintää. Nähtiin jopa hieno selostuspöytäbumppi. Loppuosuuden ansiosta tämä nousee hyväksi, mutta alkuosuuden perusteella tämä olisi voinut jäädä tv-ottelutasoiseksikin.

* * *

WWE Tag Team Championship Tournament Final Match

Chris Benoit & Kurt Angle vs. Edge & Rey Mysterio

Tosiaan. Vähän toisenlaisiin tunnelmiin sitten. Stephanie McMahon oli julistanut, että Smackdownin olisi aika saada omat joukkuemestaruusvyönsä, kun he olivat menettäneet alkuperäiset vyöt Raw’lle Un-Americansien siirtymisen vuoksi. Lokakuun aikana nähtiin kahdeksan joukkueen turnaus, jossa välieriin selvisivät Chavo & Eddie Guerrero, Edge & Rey Mysterio, Reverend D-Von & Ron Simmons sekä Kurt Anglen ja Chris Benoit’n yllätysjoukkue. Steph oli nimittäin määrännyt, että joukkuemestaruusturnauksen arvon nostamiseksi Benoit ja Angle joutuisivat tekemään yhteistyötä joukkueena, vaikka viime aikoina he olivatkin lähinnä olleet toistensa kurkuissa kiinni. Jos jompi kumpi kävisi turnauksen aikana toisen kimppuun, molemmat joutuisivat hyllytetyksi vuoden ajaksi ilman palkkaa. Anglen ja Benoit’n yhteistyö olikin sujunut odotettua paremmin, sillä välierissä he voittivat Guerrerot. Edge ja Mysterio puolestaan voittivat D-Vonin ja Simmonsin, joten tässä sitä nyt oltiin.

Edellinen ottelu on tunnettu painihistorian idioottimaisimmasta storylinestä. Tämä ottelu on puolestaan yleisesti IWC:n keskuudessa tunnettu vuoden 2002 parhaana otteluna ja itsestäänselvänä *****-otteluna. Dave Meltzer on antanut tälle ottelulla arvosanaksi ****3/4, mikä on yleisen käsityksen mukaan huutava vääryys. Nämä kaikki faktat selvisivät minulle vasta tämän ottelun jälkeen, mikä sai minut todella hämmästelemään omaa arvosteluani. Katsoin jopa ottelun uusiksi, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt muiden mielipiteiden takia, mutta mielipiteeni ei muuttunut. Niinpä teen varmaan jonkinlaisen loukkauksen tälle ”kaikkien aikojen joukkueottelulle” ja postaan tässä nyt oman mielipiteeni tästä ottelusta:

Tämän huikean alkujohdattelun jälkeen on hyvä tehdä heti aluksi selväksi, että tämä oli minusta huippuluokan ottelu ja että annoin tälle arvosanaksi neljä tähteä. Neljä tähteä, mutta en yhtään enempää. Jos näille neljälle kaverille annetaan yli 20 minuuttia aikaa, on lähestulkoon varmaa, että he käyttävät sen hyödykseen ja näyttävät, millaista upea joukkuepaini voi olla. Oli hienoa nähdä, että WWE on vihdoin nostamassa joukkuedivisioonansa imagoa uudelleen yli vuoden rypemisen jälkeen. Mutta silti. Minä uskon, että tästä ottelusta voidaan vielä parantaa. Ottelun alkupuoliskosta nimittäin huokui hetkittäin sellainen fiilis, että nelikko yritti väkisin rakentaa ottelusta vielä suurempaa kuin se oli. Ilmeisesti tämä rakentelu on uponnut kaikkiin muihin arvostelijoihin, mutta minusta se tuntui väkinäiseltä. Lisäksi se kostautui lyhytkestoisilla vaisuilla hetkillä, jotka saivat minut jo epäilemään, onko tästä ottelusta showstealeriksi. Onneksi epäilyt olivat toki lopulta turhia, sillä loppua kohti ottelun meininki parantui aivan huikeasti. Loppuminuutit olivat sellaista tykitystä, jota minä toivoisin näkeväni enemmänkin. Silti tämä ei mielestäni ollut se vuosituhannen paras joukkueottelu tai edes tämän vuoden paras ottelu. Huippuluokan kohtaaminen toki, mutta ei sen enempää. Loppuun on myös hyvä mainita, että Cole oli tämän ottelun aikana aivan jumalattoman rasittava. Hän mainitsi ainakin 30 kertaa ottelun aikana, kuinka tämä ”on kiitos Smackdownin uskollisille faneille”. Tulee selväksi vähemmälläkin yrittämisellä, Michael.

* * * * 

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Victoria

WWE:n naisten divisioona oli kesällä saanut uuden tulokkaan, kun Victoria teki WWE-debyyttinsä. Sekopäisen ja jopa mielipuolisen oloinen Victoria puhui itsekseen ja kuuli ääniä päänsä sisältä. Lisäksi hän kuitenkin syytti Trish Stratusta siitä, että Trish oli puukottanut häntä selkään vuosia sitten, kun he olivat molemmat toimineet fitness-malleina. Niinpä Victoria olikin käynyt Trishin kimppuun heti debyytissään, ja kuukausia kestäneen vihanpidon ja yhteenottojen jälkeen Victoria vihdoin teki tässä No Mercyssä ppv-debyyttinsä ja pääsi heti ottelemaan WWE:n Women’s-mestaruudesta.

Harmillisesti täytyy todeta, että tämä(kin) ottelu oli pettymys. Odotin, että Trish ja Victoria näyttävät aikaisemmin esiintyneille Dawn Marielle ja Torrie Wilsonille, millaista todellinen naisten paini on. Toki he hoitivat homman paremmin kuin Dawn ja Torrie, mutta aika heikoksi jäi tämän kaksikon suoritus, kun otetaan huomioon, että he ovat oikeasti lahjakkaita naispainijoita ja Dawn sekä Torrie puolestaan lähinnä malleja. Victorian ensimmäinen ppv-tason esiintyminen ei kieltämättä vakuuttanut ollenkaan sillä tavalla kuin tämän lahjakkaan naispainijan otteet tulisivat onneksi tulevina vuosina tekemään. Tässä Victoria botchasi pari kertaa aika pahasti ja oli muutenkin hieman kömpelön oloinen. Samoin Trish tuntui taantuneen otteissaan verrattuna vaikkapa Unforgivenin oikeasti hyvään naisten otteluun. Tämä oli heikoin Women’s-mestaruusottelu kuukausiin, mutta ehkäpä ensi kerralla onnistutaan paremmin. Olen silti iloinen Victorian debyytistä.

* ½ 

WWE Championship
Hell In A Cell Match

Brock Lesnar (c) vs. Undertaker

Undertakerin ja Brock Lesnarin feud oli jäänyt Unforgivenissä pahasti kesken, sillä ottelu oli päättynyt tupladiskaukseen, koska tuomari ei saanut pidettyä hommaa aisoissa. Seuraavilla viikoilla feud syveni entisestään, ensin fyysisesti ja sitten henkisesti. Fyysisen osuuden huipentuma oli se, kun Lesnar ja Heyman pieksivät ’Takerin backstagella niin pahasti, että ’Takerin käsi murtui hyökkäyksessä. UT joutui pitämään kädessään kipsiä, mutta hän tahtoi silti otella Lesnaria vastaan, ja Stephanie McMahon vieläpä teki ottelusta Hell In A Cellin. ’Takerin käden murtaminen ei kuitenkaan ollut Lesnarille ja Heymanille tarpeeksi, sillä seuraavaksi he toivat mukanaan Smackdowniin Tracy-nimisen naisen, joka väitti, että hänellä oli viimeisen kolmen kuukauden ajan ollut seksisuhde ’Takerin kanssa, vaikka UT:n vaimo Sara oli ollut viimeisillään raskaana. ’Taker kiisti syytökset ja kertoi, että Tracy oli sekopäinen nainen, jonka kanssa hän oli seurustellut 7 vuotta sitten ennen kuin oli edes tavannut vaimonsa. ’Taker sai vihdoin kostonsa ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, jossa hän sai piestyä Lesnarin ja Heymanin. Lisäksi Steph ilmoitti, että UT saisi pitää kipsin kädessään myös tämän ottelun ajan.

Tämä oli mielestäni illan paras ottelu. Kaikessa brutaaliudessaan tämä aiheutti jopa tietynlaista pahaa oloa, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole huono asia. Tämä oli ainutlaatuisen brutaali Hell In A Cell, vaikka sekunniksikaan ei poistuttu häkistä. Samalla tämä osoitti, ettei huikeaan HIAC:hen tarvita välttämättä häkistä poistumista. On myös vielä todettava, että Undertaker ei ole varmasti monesti vuotanut yhtä paljon verta kuin tässä ottelussa. Hetkittäin verenvuoto näytti aivan käsittämättömän pahalta, ja se toi tämän ottelun tunnelmaan huikean lisän. Erinomainen esimerkki siitä, miten verta oikeasti WWE:ssä pitäisi edelleen voida käyttää. Tässä ottelussa ei sinänsä nähty mitään suuria painiliikkeitä tai muuta ilmiömäisiä spotteja, ja se ei todellakaan ollut tämän kohtaamisen tarkoitus. Tämän oli tarkoitus olla vuoden rajuin, fyysisin ja intensiivisin tappelu, ja siinä se onnistui täydellisesti. Minun silmissäni tämä ei nouse vuoden otteluksi, koska SS:n Michael vs. HHH:ssa oli paljon samaa kuin tässä mutta vielä ainutlaatuisella paluutarinalla ja upeilla painiotteilla höystettynä. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että tämä oli kiistaton klassikko ja roolissaan aivan huikea kohtaaminen.

* * * * ½ 


Vähän tällaiseksi kahden ottelun show’ksihan tämä meni. Main Event oli aivan huikea klassikko, ja ei WWE Tag Team -mestaruusotteluunkaan hienoutta voi ruveta yhtään kiistämään, vaikkei se minusta ollutkaan MOTY-tasoinen. Toki on myös huomioitava, että tarjolla oli pari muuta hyvää ottelua ja että naisten kohtaamisia lukuun ottamatta mikään ottelu ei edes jäänyt alle **½:n. Keskiarvonsa puolesta tämä oli siis varsin kova tapahtuma, mutta silti kokonaisfiilistä heikentää hieman esimerkiksi se, kuinka vaisusti yleisö oli mukana suurimman osan show’sta. Annan arvosanaksi kuitenkin Hyvän, koska tavallaan tämä oli tosi kova show, mutta parempaankin olisi pitänyt voida pystyä.

Wikipedia: WWE No Mercy 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.5.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #13

Next post

Arvio: WWE Rebellion 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.