2002ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Rebellion 2002

Päivämäärä: 26.10.2002

Sijainti: Manchester, Englanti (Manchester Arena)

Yleisömäärä: 13 416

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WWF/E oli järjestänyt brittikatsojille eksklusiivisen Rebellion-nimisen ppv:n vuodesta 1999 lähtien. Tämä oli siis historian 4. ja samalla viimeinen Rebellion. Brand splitin saapuminen oli nimittäin pistänyt WWE:n miettimään britti-ppv:eiden jatkamista. Vielä vuonna 2002 nähtiin sekä Insurrextion että Rebellion, joista Insurrextion oli pelkästään Raw-painijoiden tähdittämä ja tämä Rebellion vastavuoroisesti historian ensimmäinen SD:n oma ppv. Ensi vuonna nähtäisiin enää Insurrextion, joka jäisikin toistaiseksi viimeiseksi Briteissä järjestetyksi ja pelkästään briteissä lähetetyksi ppv:ksi. Pitää muuten huomauttaa, että tapahtuman selostajat Michael Cole ja Tazz mainitsivat tapahtuman alkujuonnossa, että Smackdownin kalusto oli vieraillut ppv:tä edeltävän viikon aikana muun muassa Helsingissä. Tuo vierailu oli siis kaikkien aikojen ensimmäinen Suomessa järjestetty house show, jonka varmaan muutama tämänkin laudan kävijöistä muistaa yhä. Omistakin kavereistani pari ryntäsi tuonne innolla. Oma WWE-kiinnostukseni oli tässä vaiheessa laskenut kesän huumasta sen verran pahasti, etten olisi vähäisiä rahojani jaksanut tuollaiseen reissuun käyttää. Ensimmäistä omaa WWE:n live-show’tani sain odottaa vielä kolme vuotta.

Singles Match

Booker T vs. Matt Hardy

Sekä Bookerin että Hardyn läsnäolo ainoastaan Smackdownin painijoille tarkoitetussa ppv:ssä vaatinee selitystä. Booker T:n tarina on helpompi: hän oli rosterin lisänä ainoastaan Euroopan-kiertueen ajan, mitä Stephanie McMahon selitti show’n alussa pitämässä promossaan jotenkin ovelasti sillä, että Smackdown oli treidannut Big Show’n Raw’sta itselleen kuluneella viikolla (ja silti Show ei jostain syystä ollut mukana tässä ppv:ssä). En ihan ymmärtänyt, miten se oikeutti heitä käyttämään myös Bookeria tässä show’ssa, mutta samapa tuo. Matt Hardy on sen sijaan asia erikseen. Matt oli nimittäin lähtenyt Raw’sta SD:hen ja hylännyt veljensä jo kesän lopuilla kyllästyttään jäämään aina kakkoseksi Jeffille. Samalla Matt oli tehnyt kunnolla sen heel-turnin, jota hän yritteli jo edellisen vuoden lopuilla mutta epäonnistui surkeasti. Hardy viimeisteli heel-turninsa aloittamalla oman Mattitude-”kulttinsa” ja nimeämällä itsensä sen johtajaksi, Matt Hardy Version 1.0:ksi. Ensimmäiseksi Mattitude Followerikseen hän rekrytoi Shannon Mooren, joka ei kuitenkaan ollut Hardyn rinnalla tässä ottelussa. Tämä oli myös sitä aikaa, kun Hardyn sisääntuloissa alettiin käyttää nerokasta tietokone-screeniä, jonka reunassa näkyi aina hauskoja Matt Hardy -faktoja.

Piristävän erilainen avausottelu illalle. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa Hardyakin kunnon tasaväkisessä ottelussa, erityisesti tällä nerokkaalla heel-hahmollaan. Booker T ei ole ensimmäinen painija, jonka olisin itse kehitellyt Hardyn ppv-vastustajaksi, mutta tämä parivaljakko tempaisikin kasaan oikein viihdyttävän openerin. Oli mukava nähdä, kuinka Booker ja Matt eivät alkaneet hannailemaan vaan pistivät oikeasti parastaan brittiyleisön edessä. Ei tämä toki mikään painitaiteen superteos ollut, mutta sellaista tuskin kukaan odottikaan filleri-openerilta. Odotuksiin nähden siis todella mukava tapa avata show. Keskivaiheen turha lukottelu oli hetkellisesti ehkä hiukan tylsää katsottavaa, mutta sen paikkasivat ottelun viimeiset minuutit, jotka olivat todella viihdyttävää meininkiä. Plussaa myös siitä, että molemmat saatiin näyttämään ottelussa hyvältä.

* * *  

Singles Match

John Cena & Dawn Marie vs. Billy Kidman & Torrie Wilson

Tässä ottelussa oli yhdistetty kaksi Smackdownin midcard-feudia. Dawn Marien ja Torrie Wilsonin feudi ei ollut ehtinyt muuttua paljoakaan No Mercyn jälkeen, sillä tuosta ppv:stä oli vain viikko aikaa. Dawn ahdisteli edelleen Torrien isää Al Wilsonia, mistä Torrie ei ollut erityisen innoissaan. Sen sijaan tätä toista feudia ei ollutkaan vielä selvitetty ppv-tasolla. Billy Kidman ja John Cena olivat osallistuneet Smackdownin joukkuemestaruusturnaukseen joukkueena, mutta kaksikko hävisi ottelunsa heti ensimmäisellä kierroksella. Tämän jälkeen uikkari-Cena teki elämänsä ensimmäisen heel-turnin ja pieksi Kidmanin maahan, koska heidän tappionsa oli Cenan mukaan yksin Kidmanin syytä. Seuraavina viikkoina Kidman ja Cena olivat ottaneet yhteen Singles-otteluissa, joissa molemmat olivat vieneet voiton kevyillä kepulikonsteilla. Nyt Cena sai joukkueparikseen Dawnin ja Kidman puolestaan Torrien, joka oli hänelle läheinen tuttavuus jo WCW:n ajoilta.

Tällä kertaa Dawnin ja Torrien feudiin liittyvä ottelu oli jopa ihan kiinnostavaa katsottavaa, koska mukaan oli heitetty Cena ja Billy Kidman. Ehdottomasti parasta antia tässä ottelussa olikin näiden kahden herrasmiehen keskinäinen välienselvittely. Aikaa tuo meininki tosin sai sen verran vähän, että ei sitä kovin massiivisesti voi lähteä kehumaan. Kidman näytti jälleen kerran hyvältä liikkuessaan vauhdikkaasti kehässä, ja Cenakin pysytteli ihan mukavasti mukana. Naisten osuus jätettiin juuri sopivan pieneksi niin, että yleisö innostui siitä muttei kuitenkaan ehtinyt tylsistyä. Buukkauksellisesti tämä ottelu siis täytti ehdottomasti tavoitteensa, mutta ei tämä laadultaan ollut silti tv-show’n tasoista joukkueottelua kummempia. Ihan jees välipala, ja loppuratkaisu aiheuttaa toki tänä päivänä pientä hykertelyä.

* * 

Singles Match

Funaki vs. Crash

Näitä kumpaakaan ei ole nähty ppv-tasolla painimassa lähes vuoteen. Itse asiassa molempien viimeisin ppv-ottelu on Survivor Series 2001:stä, jossa he osallistuivat Immunity Battle Royaliin. Sen jälkeen oli tapahtunut aika paljon molempien miesten uralla. Funaki oli luopunut lopullisesti Kaientai-aikojen gimmickistä, ja brand splitissä hänet draftattiin Smackdowniin. Siellä hän vähitellen alkoi siirtyä painijasta enemmänkin backstage-haastattelijaksi, ja kuukausien aikana hän kehitteli itselleen legendaarisen #1 Smackdown Announcer -gimmickin, joka nousi jonkinlaiseksi fani-ilmiöksi asti. Crash (Holly) puolestaan pyöri Hardcore-divisioonassa kuukausien ajan, ja brand splitissä hänet draftattiin Raw’hon. Siellä hän jatkoi HC-kuvioissa häseltämistä (oli hetken aikaa mestarinakin Insurrextionissa), mutta vähitellen hänen roolinsa pieneni olemattomiin. Lopulta Crash siirtyi syyskuun alussa Smackdowniin, jossa hän nousi Cruiserweight-mestaruuskuvioihin. Mestaruutta hän ei kuitenkaan onnistunut voittamaan, ja vähitellen sekopäisemmäksi ja omituisemmaksi muuttunut Crash vajosi taas alemmalle kortissa. Nyt hän pääsi ottelemaan Funakia vastaan. Tämä jäisi Crashin viimeiseksi ppv-otteluksi WWE:ssä.

Malliesimerkki ottelusta, jota ei ikipäivänä voisi nähdä nykyisin ppv:ssä, koska brand splitit ovat lopullisesti historiaa. Jokainen voi toki muodostaa oman käsityksensä siitä, onko tällaisten otteluiden poisjääminen enemmän hyvä kuin huono juttu. Toki on myös muistettava, että brändien omat ppv:t mahdollistivat paljon tärkeämpienkin midcard-otteluiden pääsyn ppv:hen. Sitä paitsi minun on myönnettävä, että minä ihan oikeasti nautin tämän katsomisesta. Hyvin vedetty huumoripitoinen väliottelu, jonka viihdyttävyyteen vaikutti huomattavasti se, että molempien painijoiden gimmickit olivat juuri sopivan typeriä ja hauskoja. Kokonaisuutena hauskasti rakenneltu ottelu, jossa yleisökin oli hyvin mukana. On myös muistettava, että eivät Crash ja Funaki mitään onnettomia tapauksia ole kehässä. Minulla ei ole kummemmin pahaa sanottavaa tästä, vaikkei tämä toki tv-ottelua kummoisempi ollut.

* * 

WWE Cruiserweight Championship

Jamie Noble (c) vs. Tajiri vs. Rey Mysterio

Cruiserweight-divisioonan aktiivisuus sen kuin jatkuu. Juuri tällaisia kuukausittaisia CW-mestaruusotteluita olen odottanut, ja viimeistään brändien omien ppv:eiden alkamisen jälkeen odotan näkeväni CW-mestaruusottelun mahdollisimman monessa SD:n ppv:ssä. Noblen ja Tajirin välejä kiristi edelleen sama riita kuin No Mercynkin aikoihin: uusimpana käänteenä Tajiri oli lukinnut Nidian legendaariseen liplockiin NM:n jälkeen, ja Noble ei sattuneesta syystä ollut kovin innostunut tästä. Nyt soppaan oli heitetty myös Rey Mysterio, joka pääsi ottelemaan itselleen hyvin tutusta CW-mestaruudesta ensimmäistä kertaa WWE:n ppv:ssä. Ottelu käytiin eliminointisäännöillä.

Harmillista, että ensimmäinen eliminointi tapahtui niin aikaisessa vaiheessa, koska tuo alun osuus oli huikeinta CW-toimintaa, mitä WWE:ssä on pitkään aikaan nähty. En toki väitä, etteikö tuon ensimmäisen eliminoinnin jälkeen alkanut pitkä kaksinkamppailukin olisi ollut todella viihdyttävää ja monipuolista katsottavaa, mutta vähän hukatulta potentiaalilta tämän ottelun buukkaus tuntui. WWE:llä on ollut ppv:eissään monia hyviä 1 vs. 1 CW-otteluita, mutta nyt olisi voitu räjäyttää pankki kunnon 3-Way-menolla. Jostain syystä sitä ei kuitenkaan nyt haluttu. Kaikesta kritiikistä huolimatta on todettava, että tämä oli ehdottomasti vuoden parhaita CW-mestaruusotteluita. Alku oli tosiaan aivan mahtavaa menoa, mutta myös tuo 1 vs. 1 -osuus oli oikein jännittävää, mielenkiintoista ja ennen kaikkea monipuolista toimintaa. Tätä lisää, niin minä tykkään. Hieno ottelu.

* * * ½ 

Tag Team Match

The Big Valbowski & Chuck Palumbo vs. D-Von & Ron Simmons

Val Venis oli kadonnut WWE:stä keväällä 2001 Right To Censorin kaatumisen yhteydessä. Legendaarinen naistenmies oli kuitenkin tehnyt paluunsa vanhalla aikuisviihdetähti-gimmickillään jo vuoden 2002 alussa nähdyssä Royal Rumblessa, mutta sen jälkeen Veniksen ura oli ollut varsin laskusuhdanteinen. Valin parhaat vuodet alkoivat olla takana päin, ja hänen uransa alkoi lähennellä sitä jobberivaihetta, josta me tunnemme Veniksen kaikkein parhaiten. Tässä vaiheessa Venis oli yrittänyt saada uralleen pientä piristysruisketta, ja hän oli jopa vaihtanut viralliseksi kehänimekseen entisen lempinimensä The Big Valbowskin. Joukkueparikseen hän sai tässä puhtaassa filleri-ottelussa Chuck Palumbon, jonka joukkueyhteistyö Billyn kanssa oli virallisesti ohi. Samalla Chuck oli palannut käyttämään koko nimeään. Valbowskin ja Palumbon täysin randomilla kasattu kombinaatio sai vastaansa D-Vonin ja Ron Simmonsin joukkueen, jolla oli jopa hieman yhteistyötä takanaan. D-Von ja Simmons olivat nimittäin aloittaneet yhdessä painimisen Smackdownin joukkuemestaruusturnauksessa, ja kaksikko oli yltänyt tuossa turnauksessa välieriin asti. D-Von oli vähitellen alkanut luopua pastori-gimmickistään (vaikka sisääntulomusiikki olikin yhä tämä), ja samalla nimeksi oli typistynyt pelkkä D-Von. Myös Deacon Batistan kanssa sukset olivat menneet ristiin jo jokunen aika sitten, ja Batista oli sittemmin hylännyt D-Vonin ja loikannut Raw’hon. Ron Simmons oli tehnyt jossain vaiheessa vuotta heel-turnin ja luopunut samalla Faarooq-nimestään. Kunnon nimenvaihtajien poppoo tässä ottelussa siis kasassa.

Tämä alkaa mennä jo turhan pahasti fillerin puolelle. Funaki vs. Crash oli vielä buukkauksensa ansiosta hauska, mutta tämä oli lähinnä aika tylsää katsottavaa. Taustalla ei ollut mitään varsinaista tarinaa, eivätkä kehäotteetkaan olleet niin vakuuttavia, että minulla olisi ollut mitään erityistä syytä kiinnostua tästä kamppailusta. Olen toki nähnyt runsaasti paljon huonompiakin otteluita, mutta ei se tarkoita, että tällaisia tarvitsisi silti ppv:hen tunkea. Tätä ottelua voi kuvata lähinnä sanoilla mitäänsanomaton ja tylsä. Neljä kehäveteraania (tai kolme veteraania ja Palumbo) hoitivat kyllä hommansa ihan rutiinilla, mutta tässä tapauksessa siitä ei paljon mitään jäänyt käteen.

* ½ 

Kiss My Ass Match

Albert vs. Rikishi

Myös Albertin meno oli ollut koko brand split eran ajan aika hiljaista. Aivan viime aikoina hänen uransa oli alkanut saada kunnolla nostetta, ja samalla hän oli alkanut haastaa riitaa Smackdownin vakkari yläkortti-facen rooliin jumiutuneen Rikishin kanssa. Rikishi tunnetusti tykkäsi työntää takamustaan vastustajien naamaa vastaan, mutta Albertin mielestä tämä ei ollut kovin kohtelias tapa. Albert tahtoi tehdä lopun tälle toiminnalle, joten hän haastoi Rikishin ppv:ssä käytävään Kiss My Ass Matchiin, jossa häviäjä joutuisi ottelun jälkeen pussaamaan voittajan peppua.

Tässä puolestaan hyvä esimerkki siitä, että jonkinlainen feudikaan ei pelasta kaikkia ppv:hen buukattuja otteluita. Albert ja Rikishi eivät ole kumpikaan mitään varsinaisia painitaitureita, ja hyvään otteluun he ovat tarvinneet aina oikeasti painitaitoisen vastustajan. Niinpä ei ollut mikään yllätys, että keskinäisessä ottelussa kumpikaan ei varsinaisesti päässyt loistamaan. Reiluuden nimissä täytyy tosin sanoa, että tämä ottelu olisi varmaan voinut olla huonompikin, mutta äijien kova yritys pelasti kokonaisuutta vähän. Rikishi täräytti pari oikeasti hienoa potkua, ja Albert liikkui paikoitellen kehässä yllättävänkin hyvin. Nämä seikat eivät poista kuitenkaan sitä, että kokonaisuutena ottelu oli liian pitkä ja turhan tylsä. Minua ei myöskään kiinnosta selostajien analyysi Albertin karvaisesta p****estä. Ei lisää tätä.

* ½

WWE Tag Team Championship

Chris Benoit & Kurt Angle (c) vs. Eddie & Chavo Guerrero

Chris Benoit’n ja Kurt Anglen epätodennäköinen yhteenliittymä oli noussut Smackdownin ensimmäisiksi joukkuemestareiksi No Mercyssä. Ensimmäisessä ppv-tason mestaruudenpuolustuksessaan he saivat vastaansa Eddie & Chavo Guerreron, jotka olivat hävinneet Anglelle ja Benoit’lle mestaruusturnauksen välierissä ja joiden kanssa mestarikaksikolla oli ollut jo pidemmän aikaa kränää. Erityisen pitkä tausta oli tietenkin Benoit’lla ja Guerrerolla, jotka olivat vielä kesällä painineet yhdessä ja loikanneet samaan aikaan Smackdowniin. Vähitellen heidän välinsä olivat kuitenkin viilentyneet, kun Eddie alkoi tehdä enemmän yhteistyötä veljenpoikansa Chavon kanssa. Tämä oli muuten vasta toinen Chavon ppv-ottelu WWE:ssä, vaikka hän oli siirtynyt WWF:ään heti WCW:n kaatumisen jälkeen. Angle ei puolestaan voinut sietää Guerreroja, joten tilanne oli räjähdysherkkä. Eikä Benoit’n ja Anglenkaan välit olleet kunnossa: kaksikko oli käydä toistensa kimppuun monta kertaa ottelun aikana.

Ymmärtämättömyyteni näitä ”klassikko-otteluita” kohtaan ilmeisesti vain jatkuu. Jotkut arvostelijat ovat väittäneet tätä huipputason otteluksi (****), mikä ei millään mene minun kaaliini. Tämä oli hyvä joukkueottelu muttei ainakaan minun silmissäni edes illan paras kohtaaminen. Olin oikeastaan hieman hämmästynyt siitä, kuinka kömpelöä erityisesti Guerrerojen osalta liikkuminen tuntui olevan paikoitellen. Myös Anglesta ja Benoit’sta huomasi sen, ettei nyt ollut kaikki pelissä brittikatsojien edessä. Kritiikistä huolimatta on todettava, että paikoitellen ottelu oli oikein menevää painia ja juuri sellaista huippumeininkiä, jota näiltä neljältä sopii odottaakin. Lisäksi Anglen ja Benoit’n keskenäisiä välienselvittelyjä oli taas viihdyttävää katsoa. Silti itseäni häiritsi se, kuinka kehnosti ottelu eteni parissakin kohtaa. Mitään erityisen säväyttäviä liikkeitäkään ei nähty. Ehkä tänään ei vain ollut paras päivä näiltä neljältä, sillä odotuksiin tämä ottelu ei yltänyt millään, vaikka tämä ehdottomasti olikin hyvä joukkuemestaruusottelu.

* * * 

WWE Championship
2 on 1 Handicap Match

Brock Lesnar (c) & Paul Heyman vs. Edge

Tässä ottelussa Brock Lesnarin haastajan piti alun perin olla Undertaker, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Undertakerin vaimo Saran synnytys alkoi juuri tämän turnauksen aikana. ’Taker jäi vaimonsa kanssa sairaalaan, ja kayfabe-selitykseksi hänen poissaololleen annettiin se, että Big Show oli SD-debyytissään tehnyt heel-turnin ja paiskannut UT:n sisääntulorampilta alas Chokeslamilla. Niinpä Undertakerin paikan otti nuori ja nouseva tähti Edge, joka oli ollut viime kuukausien aikana ilmiliekeissä. Tämä oli Edgen uran ensimmäinen todellinen mahdollisuus päästä ottelemaan WWE:n ykkösmestaruudesta. Vaikka vastassa olikin WWE:n dominoivin mestari pitkään aikaan, Edgen mahdollisuuksia paransi se, että tämä oli 2 on 1 Handicap Match. Edge nimittäin nousisi mestariksi myös silloin, jos hän onnistuisi selättämään Lesnarin agentin Paul Heymanin.

Mielenkiintoinen päämestaruusottelu. En olisi uskonut näkeväni Edgeä vielä tässä vaiheessa uraansa WWE-mestaruusottelussa ppv:n Main Eventissä. Juuri tämän takia tavallaan tykkään näistä britti-ppv:eistä, vaikka ne ovatkin monilta osin hiukan turhia. Tällaista Main Eventiä ei olisi millään voitu buukata mihinkään muuhun ppv:hen vuonna 2002, mutta tämän ppv:n Main Eventinä se toimi oikein pätevästi, ja yleisökin oli upeasti mukana. Täytyy vielä antaa hatunnosto Edgelle, joka todellakin otti kaiken tästä tilaisuudesta irti ja esitti läpi ottelun ajan hienoja otteita. Edge jopa buukattiin näyttämään yllättävän hyvältä ja vakavasti otettavalta haastajalta. Lesnarilta tämä ottelu ei sen sijaan ollut mikään erityinen suoritus, ja etenkin keskivaiheen hallintavaihe oli aika tylsää katsottavaa. Heyman oli onneksi aika pienessä roolissa mutta hoiti osuutensa ihan kunnialla. Kokonaisuutena mukava ottelu ja kiva tapa päättää tämä väli-ppv.

* * * 


Eipä jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa tästä historian viimeisestä Rebellionista. Yksi yli kolmen tähden ottelu, eikä yhtään ikimuistettavaa hetkeä. Hetkittäin ne monesti aikaisemminkin britti-ppv:eiden kohdallani moittimat tv-show -fiilikset olivat turhankin vahvoja, jotta olisin jaksanut olla erityisen kiinnostunut tästä menosta. Koko show’n läpi tuntui siltä, että kaikista kuvioista tarjottiin vähän niitä B-luokan kuvioita, koska ykkösjutut säästeltiin Survivor Seriesiin. Toisaalta oli kiva nähdä pitkästä aikaa Funakin, Val Veniksen, Matt Hardyn ja Billy Kidmanin tapaisia nimiä ppv:ssä. Silti tämä oli vuoden heikoin WWE-ppv. Kehno.

Wikipedia: WWE Rebellion 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 12.5.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE No Mercy 2002

Next post

Arvio: NWA TNA Lokakuu 2002

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.