2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Royal Rumble 2005

Päivämäärä: 30.1.2005

Sijainti: Fresno, Kalifornia (Save Mart Center at Fresno State)

Yleisömäärä: 12 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuoden 2005 Royal Rumblen posteri oli yksi hienoimmista WWE:n postereista pitkään aikaan. Samoin myös ppv:n mainosvideo oli kaikessa koomisuudessaan täyttä kultaa, kuten jo huomautin silloin, kun What aikoinaan tämän mainion ppv:n arvosteli tässä aiheessa. Jos tuolloin missasit tuon videon, katso se nyt. Selostajina tämän vuoden Rumblessa olivat Raw’n puolelta tutut JR sekä King ja Smackdownin puolelta lähes yhtä tutut Michael Cole ja Tazz. Rumble-ottelun selostivat JR ja Tazz.

Singles Match

Edge vs. Shawn Michaels

Edgen ja Michaelsin feud oli alkanut rakentua siitä lähtien, kun Edge teki syksyllä 2004 heel turninsa. Nuori tulokas Edge ei voinut sietää sitä, kuinka Michaelsin tapaiset konkarit saivat edelleen kaiken huomion ja kuinka Edge ei ollut vielä ikinä päässyt ottelemaan päämestaruudesta 1 on 1 -ottelussa. Kunnon sysäyksen feudi sai Taboo Tuesdayssa, kun Edge (ja Chris Benoit) hävisi(vät) Shawn Michaelsille äänestyksessä, jossa valittiin Triple H:lle haastaja päämestaruusotteluun. Edge sekaantui otteluun, aiheutti Michaelsin tappion ja pieksi HBK:n siten, että tämä joutui jäämään sairaslomalle. Michaels palasi vasta vuodenvaihteen jälkeen, jolloin hänet nimitettiin vakantista päämestaruudesta käydyn Elimination Chamber -ottelun erikoistuomariksi. Tuossa ottelussa Edge oli käydä käsiksi Michaelsiin, jolloin Michaels iski Edgelle Sweet Chin Musicin ja aiheutti tämän eliminoinnin. Tämä vain lisäsi Edgen kaunaisuutta Michaelsia kohtaan, ja lopulta seuraavien viikkojen aikana miesten välit kävivät niin räjähdysherkiksi, että heidän välilleen oli lopultakin buukattava ensimmäinen 1 on 1 -ottelu.

Tätä ottelua katsoessa aloin miettiä, voiko tosiaan olla niin, etten ole koskaan aikaisemmin nähnyt tätä Edgen ja Michaelsin kohtaamista. Aikoinaan nuorena painifanina kun hankin Royal Rumblen itselleni (tietenkin täysin laillisesti), se oli silloisilla nettiyhteyksilläni perhanan kankeaa, ja saattaa hyvin olla, että latasin vain loppupään tiedostot ja skippasin esimerkiksi openerin. Ja voi tosiaan olla, etten ole sittemmin koskaan vaivautunut katsomaan tätä ppv:n avannutta ottelua. Se on ollut suuri virhe, koska tämä oli mielestäni yksinkertaisesti sanottuna hemmetin hieno ottelu. Tämä lähti liikkeelle ehkä vähän hitaasti, ja pelkäsin jo, että eikö tästä tule näillä osanottajilla kummoisempaa kuin hyvä ottelu. Pelkoni oli kuitenkin täysin turhaa, sillä tälle kamppailulle oli siunattu peräti 20 minuuttia aikaa, mikä on täysin poikkeuksellista puhuttaessa WWE:n openereista. 20 minuutissa Michaels ja Edge saivat kerrottua aivan perhanan hienon tarinan, ja ottelun laatu parani aivan älyttömästi sitä mukaa, kun ottelu vain jatkui ja jaktui. Ehdin jo monta kertaa olettaa, että nyt ottelu päättyy, mutta toisin kävi. Sinänsä tässä ei nähty mitään aivan ainutlaatuista tai tajunnanräjäyttävää, mutta sen sijaan nähtiin suoranainen malliesimerkki siitä, miten perhanan kova voi olla hyvin rakenneltu ja hienoilla jännittävillä hetkillä tyylitelty feud ending -ottelu ilman minkäänlaista ylibuukkausta. Mahtavaa työtä. Ilmeisesti osa arvostelijoista ei ole syttynyt tälle ottelulla yhtä paljon, mutta minä tykkäsin kovasti.

* * * * 

Seuraavaksi oli vuorossa Heidenreichin ja The Undertakerin kohtaaminen, mutta ennen sitä nähtiin taas yksinkertaisen upea – ja aivan lievästi homoeroottinen – backstagekohtaaminen Heidenreichin ja Snitskyn välillä. En sano enempää, jätän vain linkin tähän.

Casket Match

Heidenreich vs. The Undertaker

Jos joukossa on nyt sellaisia Jumalan hylkäämiä paskiaisia, jotka eivät jostain syystä katsonut tuota äskeistä timanttista videota, niin kerrottakoon, että Heidenreich tosiaankin pelkäsi hauta-arkkuja. Se oli sinänsä aika ikävää, koska tämä ottelu oli tosiaan Casket Match. Heidenreichin arkkufobia paljastui kaikille vasta sen jälkeen, kun Heidenreichin arkkivihollinen Undertaker oli saanut luvan päättää miesten ottelun stipulaation, ja hän oli valinnut oman lempiottelunsa Casket Matchin. UT oli siis voittanut Heidenreichin Survivor Seriesissä, mutta feud ei suinkaan päättynyt siihen, sillä Armageddonissa Heidenreich teki paluunsa ja aiheutti Undertakerille (taas) tappion päämestaruusottelussa. Tuon jälkeen Undertaker janosi entistä enemmän kostoa Heidenreichille, ja luultavasti juuri siksi hän valitsi stipulaatioksi Casket Matchin. Heidenreichin manageri Paul Heyman yritti tehdä kaikkensa, jotta Heidenreichin kammoama stipulaatio peruttaisiin. Heidenreich ja Heyman saivatkin mahdollisuuden stipulaation peruuttamiseen, kun Teddy Long buukkasi Smackdowniin ottelun Heyman & Heidenreich vs. Undertaker. Jos Heyman ja Heidenreich olisivat voittaneet, stipulaatio olisi peruttu. Sen sijaan Undertaker voitti, ja hän vieläpä iski ottelun jälkeen Heymanin hauta-arkkuun. Heymania ei ollut nähty tuon jälkeen, eikä häntä nähtäisi seuravaan kerran ennen kuin vasta myöhään keväällä.

Tästä paljastui loppujen lopuksi parempi ottelu kuin miltä erityisesti ensimmäiset viisi minuuttia näyttivät. Aluksi homma lähti käyntiin todella kankeasti, ja pelkäsin jo, että näiden kahden rymistelystä tulee tämän Rumblen flow’n pilaaja. Homma alkoi kuitenkin muuttua, kun Undertaker väläytti poikkeuksellisen Triangle Choken (tai kuten Michael Cole sanoi: Triangle Throatin) nousemalla käsiensä varassa yläköydelle ja nappaamalla tuosta asennosta Heidenreichin lukkoon. Tuon tyylikkään teknisen liikkeen päätti se, kun ensin Gene Snitsky ja hieman myöhemmin Kane sekaantuivat otteluun. Näiden kahden osuus toi otteluun sopivaa lisämeininkiä, ja kun Snitsky ja Kane olivat poistuneet paikalta, muuttui myös UT:n ja Heidenreichin loppuosuus ihan mukavaksi brawliksi. Undertaker lensi tosi rajusti teräsportaita päin ja vähän myöhemmin nähtiin oikeasti komea spotti, kun Undertaker isku Heidenreichin pään arkun ja kannen väliin ja iski sen jälkeen apronilta Leg Dropin arkun kannelle. Kokonaisuutena tämän ottelun suurin ongelma oli toki taas se, että kunnollinen painillinen anti jäi hyvin vajaavaiseksi, mutta tällaisena alakortin brawlina tämä toimi ihan kohtuullisesti. Heidenreichilla on tuskin rahkeita paljon tätä parempaan.

* * 

Tässä Rumblessa nähtiin poikkeuksellisen mahtavia backstage-angleja, joissa painijat kävivät poimimassa arvontakulhosta oman sisääntulonumeronsa Rumble-otteluun. Ensimmäisenä nähtiin Ric Flairin ja Eddie Guerreron numeroiden arvonnat, joka päättyi siihen, että Eddie varasti Flairin numeron, mutta joutui myöhemmin palauttamaan sen (ja myös varastamansa lompakon) Flairille. Myöhemmin arvontapaikalla kohtasivat Christian ja John Cena, jotka ajautuivat legendaariseen räppi-battleen, josta tuleville sukupolville on jäänyt kerrottavaksi ainakin Christianin ja hänen henkivartijansa Tomkon välinen dialogi. Christian: ”Tomko, give me a beat”. Tomko: ”No.” Mutta siis, juuri tällaiset backstage-anglet olivat loistavaa viihdettä, jota soisi näkevän joka vuosi Rumblessa. Näiden jos minkä buukkaaminen olisi niin yksinkertaista kuin mahdollista.

WWE Championship

JBL (c) vs. Kurt Angle vs. Big Show

JBL oli päihittänyt vuoden 2004 aikana suurimman osan Smackdownin Main Eventtereistä puolustaessaan WWE-mestaruutta, jota hän oli pitänyt hallussaan heinäkuusta lähtien. Jäljellä oli kuitenkin kaksi nimeä, joita JBL ei ollut mestaruuskautensa aikana kohdannut: Kurt Angle ja Big Show, jotka olivat viime kuukausien aikana keskittynyt feudaamaan keskenään. Anglen ja Show’n keskittyminen päämestaruuteen alkoi, kun Armageddonin jälkeen Smackdownissa Angle sai mahdollisuuden otella mestaruudesta JBL:ää vastaan. Angle voitti ottelun diskauksella, ja ottelun jälkeen Big Show saapui paikalle ja pieksi sekä Anglen että JBL:n. Teddy Long buukkasi Royal Rumbleen tämän kolminottelun, minkä jälkeen näiden kolmen välit kiristyivät entisestään. Erityisesti JBL ja Angle yrittivät aiheuttaa mahdollisimman paljon vaikeuksia toisilleen, ja kummankin miehen taustajoukot (Anglelle Jindrak ja Reigns, JBL:llä The Cabinet) kävivätkin tiiviisti sotaa toisiaan vastaan. Lopulta Angle ja JBL saivat yhdistettyä voimansa ja joukkonsa, kun pari viikkoa ennen ppv:tä he hyökkäsivät koko porukalla Big Show’n kimppuun ja jättivät tämän makaamaan kehään tajuttomana ja verisenä. Ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Show järjesti vastayllätyksen houkuttelemalla Teddy Longin buukkaamaan SD:n Main Eventiksi Last Man Standing Matchin Anglen ja JBL:n välille. Rankka ottelu päättyi lopulta tasapeliin, kun molemmat iskivät toisiaan päähän terästuolilla samanaikaisesti.

Smackdownin mestaruusottelut jatkavat ihan mukavalla tasolla. Monen mielestä aliarvioin Armageddonin Fatal 4-Wayn, mutta itse en vain pitänyt sitä mitenkään erityisen upeana mestaruusotteluna vaan pelkästään hyvänä kamppailuna, jossa oli omat heikot hetkensä. Aika samoilla sanoilla voi kuvailla myös tätä Big Show’n, Kurt Anglen ja JBL:n kohtaamista. Itse asiassa välillä tämä tuntui jopa laadultaan paremmalta ottelulta kuin Armageddonin kohtaaminen, ja siitä voi kiittää pitkälti Anglen upeita otteita koko ottelun ajalta. Toisaalta pitää nostaa hattua myös Big Show’lle, joka otti varsin kovaa bumppia tässä rojahtamalla ensin koko painolla selostuspöydän läpi ja sitten vielä heittäytymällä JBL:n kanssa turvavallin läpi näyttävästi. Nykyisinhän tuo turvavallin läpi meneminen alkaa olla aika perusbumppi, mutta tässä vaiheessa en muista vastaavaa nähneeni WWE:ssä. Hienoista bumpeista ja Anglen hyvästä painista huolimatta tämä ottelu ei kuitenkaan noussut hyvää paremmaksi, mikä johtuu osittain siitä, että tässä ei yksinkertaisesti ehtinyt tapahtua niin paljon, että tämä olisi ehtinyt nousta hienoksi. Erityisesti lopetus tuli aika tyhjistä. Toinen suuri ongelma ottelussa oli se, että lopetus oli turhan ylibuukattu, kun koko Cabinet ja Anglen jengi sekaantuivat. Mukava mestaruusottelu silti.

* * * 

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Randy Orton

Vihdoin ja viimein Randy Orton sai uusintamahdollisuuden otella entistä mentoriaan ja nykyistä pahinta vihamiestään Triple H:ta vastaan 1 on 1 -mestaruusottelussa. New Year’s Revolutionin Elimination Chamberissa kaksi viimeistä miestä olivat Orton ja HHH, ja Hunter voitti tuon ottelun saatuaan apua Batistalta, jonka Orton oli jo aikaisemmin eliminoinut. Seuraavassa Raw’ssa Orton keskeytti Triple H:n mestaruusjuhlat ja vaati uusintaottelua, koska Batista oli puuttunut otteluun, jossa ei ollut enää siinä vaiheessa mukana. Kerrankin Eric Bischoff oli samaa mieltä Ortonin kanssa, ja hän buukkasi Raw’hon ykköshaastajuusottelun Ortonin ja Batistan välille. Orton voitti tuon ottelun, kun Triple H yritti sekaantumalla auttaa Batistaa mutta löikin vahingossa tätä. Seuraavien viikkojen aikana Orton jatkoi Triple H:n ärsyttämistä ja uskottavuuden keräämistä muun muassa voittamalla Ric Flairin, vaikka Triple H yritti jälleen sekaantua otteluun. HHH:n suurin ongelma oli kuitenkin se, että hänen ja Batistan välit huononivat hetki hetkeltä. Lopullinen käännös huonompaan tapahtui, kun Orton osoitti nauhalta, että Triple H ei ollut edes yrittänyt auttaa Batistaa Elimination Chamberissa, kun Orton selätti Batistan. Seuraavina viikkoina Batista ja Triple H ajautuivat jatkuvasti erimielisyyksiin, eikä HHH ollut ollenkaan iloinen siitä, että Batista ilmoittautui mukaan Royal Rumbleen. Juuri ennen tämän ottelun alkua Eric Bischoff ilmoitti backstagella, että Evolution ei saisi sekaantua otteluun millään tavalla.

Jos muutama juttu olisi mennyt toisella tavalla, tämä ottelu olisi hyvinkin saattanut olla WrestleMania 21:n Main Event – eikä syyttä suotta. Triple H:n ja Ortonin feud oli alkanut viime elokuussa, eivätkä nämä kaksi olleet kohdanneet toisiaan 1 on 1 -ottelussa kuin kerran tähän mennessä. Harmi vain, että jossain vaiheessa yleisö alkoi menettää kiinnostuksensa Ortonia kohtaan, ja WWE päätti muuttaa suunnitelmia. Painilliselta anniltaan tämä ottelu pystyi nimittäin kilpailemaan helposti sen ottelun kanssa, mistä lopulta tuli Raw’n Main Event WrestleManiassa. Toisaalta sen enempää tämä kuin tuo toteutunutkaan Main Event eivät silti olleet mitään klassikko-otteluita. On vaikea edes sanoa, mikä HHH:n ja Ortonin otteluissa tuntui aina puuttuvan, mutta jotenkin nämä kohtaamiset eivät vain nousseet huippuottelun tasolle. Tämäkin ottelu oli täynnä erinomaista tarinankerrontaa (HHH teloi monipuolisesti Ortonin jalkaa, joka oli loukkaantunut aikaisemmin), hyvää myyntiä sekä näyttäviä liikkeitä (HHH mm. counteroi Ortonin RKO:n alussa heittämällä Ortonin yläköyden yli kehästä ulos). Silti se jokun jäi puuttumaan. Lopussa nähty Ortonin ”aivotärähdys” ja sitä seuranneet loppukäänteet olivat ehkä hieman korneja, mutta toisaalta Orton myi tuon aivotärähdyksensä hienosti, ja lopetus toimi sen ansiosta varsin mallikkaasti. Kokonaisuutena siis oikein hieno mestaruusottelu, mutta ei silti sen enempää. Seuraavina viikkoina Ortonin aivotärähdyksen vaikutuksien puimista jatkettiin vielä, ja muistan, että tähän aikaan tuosta pelättiin jotain pysyvämpää juonikuviota Ortonille.

* * * ½ 

WrestleMania 21 Title Shot

30 Man Royal Rumble Match

Participants: Eddie Guerrero, Chris Benoit, Daniel Puder, Hardcore Holly, The Hurricane, Kenzo Suzuki, Edge, Rey Mysterio, Shelton Benjamin, Booker T, Chris Jericho, Luther Reigns, Muhammad Hassan, Orlando Jordan, Scotty 2 Hotty, Charlie Haas, René Duprée, Simon Dean, Shawn Michaels, Kurt Angle, Jonathan Coachman, Mark Jindrak, Viscera, Paul London, John Cena, Gene Snitsky, Kane, Batista, Christian, Ric Flair

Rumble-ottelun tarinasta ei ole sen kummempaa sanottavaa, joten keskityn muutamiin huomioihin painijoista. Daniel Puder oli siis voittanut Tough Enough -kilpailun joulukuussa ja ansainnut ”miljoonan dollarin sopimuksen” WWE:n kanssa sekä paikan Rumble-ottelussa. Tuo niin sanottu miljoonan dollarin sopimus ei kuitenkaan koskaan realisoitunut Puderille, koska heti Rumblen jälkeen hänet tiputettiin WWE:n silloiseen farmiin OVW:hen treenaamaan, eikä häntä nostettu sieltä päärosteriin enää koskaan. Puder sai kenkää syyskuussa 2005, minkä jälkeen hän siirtyi nopeasti takaisin MMA-puolelle. Scotty 2 Hotty oli ollut pitkän aikaa sairaslomalla, mutta hän oli palannut kehiin joitakin viikkoja ennen Rumblea. Simon Dean oli Muhammad Hassanin ohella ehdoton suosikkipainijani vuodelta 2005. ECW:ssä vuosien ajan Novana paininut Mike Bucci oli siis saapunut WWE:hen, ja hänet oli nostettu vuoden 2004 lopulla päärosteriin uudella Simon Dean -gimmickillä. Käytännössä Dean oli huijarimainen laihdutus- ja hyvinvointiguru, joka yritti kaupitella kaikille omaa ”Simon Systemiään”, joka auttoi mukamas pääsemään kuntoon. Deanista ei koskaan tullut (ikävä kyllä) mitään merkittävää WWE:ssä, mutta hänestä oli paljon hupia monissa segmenteissä – ja myös tässä ottelussa. Jonathan Coachman teki pitkästä aikaa esiintymisen painijana, vaikka hän oli jo siirtynyt pitkälti selostuspuolelle. Paras uutinen lienee se, että kaikkien ikisuosikki Viscera teki tässä ottelussa ppv-comebackinsa. Viscera oli siis palannut WWE:hen syksyllä 2004 ensin JBL:n apurina Smackdowniin ja pari kuukautta myöhemmin Christianin apurina Raw’hon. Yhteistyö Christianin kanssa päättyi nopeasti, mutta Viscera solmi kuitenkin WWE:n kanssa vakituisen sopimuksen ja jäi täydentämään Raw’n rosteria.

Tämä on varmaan tyyliltään yksi klassisimmista Rumble-otteluista, ja juuri siksi tämä on erinomaisen toimiva kokonaisuus. Ei samanlainen klassikko kuin esimerkiksi vuoden 2004 Rumble mutta ehdottomasti kuitenkin parempaa keskiluokkaa Rumble-otteluita arvioidessa. Klassisen tästä tekee se, että tässä ei ollut mitään suuria yllätyksiä, paluita tai muita superjännittäviä kummallisuuksia, mutta sen sijaan tässä oli hemmetisti hyvää painia, monia hienoja yksittäisiä hetkiä ja kokonaisuutena varsin upea paketti. Osallistujista reilu enemmistö oli tässä vaiheessa oikeasti mielenkiintoisia, ja joukossa oli ainakin pari potentiaalista voittajaehdokasta. Edes ottelun mörssärit (Kane, Snitsky, Viscera…) eivät olleet kamalia, vaan he hoitivat osuutensa varsin kunniakkaasti ja pysyivät ottelussa sopivan vähän aikaa. Muutamia erityisen upeita suorituksia korostakseeni pitää nostaa hattua suurimman osan ottelusta painineille Benoit’lle ja Guerrerolle, aivan huikean suorituksen tehneelle Mysteriolle, hienon feud-aloituksen vetäneelle Michaelsille ja Anglelle sekä ennen kaikkea Paul Londonille, joka otti vastaan yhden Rumble-historian sairaimmista bumpeista. Tämä Rumble-ottelu oli ennen kaikkea hieno juuri siksi, että tässä oli paljon oikeasti hyvää painia.

Toki kaikkein parhaiten tämä ottelu muistetaan klassisen sekavasta lopetuksestaan. Näin 10 vuotta myöhemmin tuon loppusäätämisen katsominen on todellinen nostalgiapläjäys, koska juuri tähän aikaan painifaniuteni oli varmaan huipussaan, ja muistan tuon lopetuksen jälkipuinnit erittäin hyvin. Tälläkin foorumilla oli varmaan viikkojen ajan keskustelua siitä, oliko kahden viimeisen painijan yhtäaikainen tippuminen maahan botch vai suunniteltu lopetus. Muistini saattaa olla ihan väärässä, mutta mielestäni aika moni oli aluksi vielä sitä mieltä, että kyseessä oli selvästi suunniteltu juttu, mutta mielipiteet kääntyivät vähitellen tarkemman selvittelyn jälkeen. Mitään lopullista satavarmaa vastausta kysymykseen ei kai koskaan ole saatu, mutta nykyään on kaiketi aika yleisesti hyväksytty fakta, että tuo oli varsin karu botch. Tuota näkemystä tukee hyvin moni seikka, kun tuota lopetusta nyt yksityiskohtaisesti taas kerran katseli. Joka tapauksessa jo pelkästään tuo todella poikkeuksellinen loppu teki tästä piirun verran merkittävämmän ja legendaarisemman Rumble-ottelun.

* * * *


Kokonaisuutena tämä on todella vahva tapahtuma. Ainut ongelma on se, että yhtään todellista klassikko-ottelua tai vastaavaa ei show’ssa nähty, minkä takia tämä ei nouse aivan parhaille ppv-arvosanoille. Muuten kasassa oli kuitenkin aivan esimerkillisen upeasti vedetty 3-tuntinen painipaketti, jossa oli hienoja otteluita, viihdyttäviä backstage-angleja ja toimivia juonikuvioita. Hyvä osoitus WWE:n tämän ajan viihdyttävyydestä. Hyvä ppv.

Wikipedia: WWE Royal Rumble 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.1.2005

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Final Resolution 2005

Next post

Arvio: TNA Against All Odds 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.