Arvio: WWE Taboo Tuesday 2005
Päivämäärä: 1.11.2005
Sijainti: San Diego, Kalifornia (iPayOne Center)
Yleisömäärä: 6 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Raw’n brändi-ppv Taboo Tuesday oli järjestetty ensimmäisen kerran vuosi sitten. Tämä väli-ppv oli poikkeuksellinen kahdestakin syystä: 1) se järjestettiin normaalin ppv-päivän sunnuntain sijaan tiistaina ja 2) ppv:n pääideana oli vielä 2000-luvun puolivälissä varsin moderni ajatus siitä, että kaikki fanit saivat tietokoneiden avulla vaikuttaa järjestettävien otteluiden stipulaatioihin, ottelijoihin yms. Tänä vuonna ääniä annettiin jo yli 6 miljoonaa, joten ihan hyvin äänestys oli kerännyt suosiota, vaikka tiistaina järjestetyn ppv:n ostoluvut ja katsojamäärät eivät olleet toisenakaan vuonna nousseet toivotulle tasolle.
Tämänvuotisen Taboo Tuesdayn taustoihin liittyy kuitenkin myös yksi lisäkäänne. Tapahtuman selostajina eivät nimittäin olleet tutut JR ja King tai viime kuukausina paikkansa vakiinnuttanut kolmikko JR, King & Coach. Ei, tätä ppv:tä selostivat Jerry Lawler ja…. Joey Styles! Kyllä vain, h****tti oli jäätynyt ja maailmanloppu oli käsillä, mutta toden totta ECW:n vakioäänenä tunnettu Styles selosti virallista WWE:n tapahtumaa. Styles oli toki ollut mukana One Night Standissa (vaikka oli ensin ilmoittanut, ettei olisi tekemisissä minkään WWE-tuotannon kanssa), mutta kukaan ei odottanut näkevänsä (tai kuulevansa) häntä enää sen jälkeen WWE:ssä. Niin vain kuitenkin kävi, että Styles teki tässä tapahtumassa selostusdebyyttinsä WWE:ssä ja vakiinnutti paikkansa Raw’n play-by-play -selostajana kuukausien ajaksi. Itse rakastin tätä Stylesin saapumista selostajaksi, koska Styles oli todella raikas, taitava, yllättävä ja sopivasti paha suustaan. Aluksi Stylesiä ei edes sensuroitu kovin paljon, joten erityisesti tässä TT:ssä Stylesiltä kuultiin sellaisia ilmaisuja, joita ei muilta selostajilta taatusti kuultaisi.
Niin, miksi Styles sitten oli tuotu uudeksi selostajaksi? Koska Vince halusi eroon JR:stä – ainakin toviksi. Samalla kun Raw oli lokakuun alussa palannut USA Networkille, Vince oli päättänyt firman ykkösshow’n tarvitsevan raikkautta selostamoonsa. JR oli Vincen mukaan nähty. Toinen syy oli se, että JR oli joutumassa leikkaukseen, jonka takia hänen pitäisi muutenkin jäädä sairaslomalle. Niinpä 10. lokakuuta nähdyssä Raw’ssa Vince ja Stephanie McMahon (kyllä, McMahonit olivat palanneet on screen -rooleihin) yrittivät pakottaa JR:ää pyytämään anteeksi sitä, että tämä ei ollut edellisellä viikolla keskeyttänyt hyvää ystäväänsä Steve Austinia, joka oli antanut Stunnerit kaikille McMahon-perheen jäsenille. JR ei pyytänyt anteeksi, jolloin paikalle saapui Linda McMahon – joka teki heel-turnin erottamalla JR:n ja potkaisemalla tätä kulkusille. Heel-Linda nähtiin vielä seuraavan viikon Raw’ssa, mutta sitten koko turn (ja Linda) unohdettiin. Samalla kun JR:n poisjääntiä valmisteltiin, Vince etsi kuumeisesti uutta selostajaa. Vincen selvä ykkösvalinta oli UFC:n selostaja Mike Goldberg, ja hetken aikaa WWE ehti olla jo varma, että Goldberg todella jättäisi UFC:n juuri ennen firman seuraavaa ppv:tä ja siirtyisi WWE:hen. Goldberg kuitenkin perui viime hetkellä, ja Vince oli ilman Raw’n ykkösselostajaa. Hätäratkaisuna rooliin iskettiin parin viikon ajaksi Jonathan Coachman, kunnes tässä ppv:ssä Coachin paikan otti sitten Vincen suurella rahalla rekrytoima Joey Styles. Styles tosin väitti tässä ppv:ssä vielä olevansa paikkaamassa Coachia vain yhden illan ajan, koska Coachilla oli ottelu oteltavana.
Tag Team Match
Chris Masters & Snitsky vs. Matt Hardy & Rey Mysterio
Tämäpä olikin varsin erikoinen alku illan show’lle: kyseessä oli nimittäin ensimmäinen kerta brand split -ppv:eiden aikakauden alkamisen jälkeen, kun väli-ppv:ssä nähtiin Interpromotional Match. Syy tähän oli se, että viimeistään lokakuun alusta lähtien WWE oli tosissaan alkanut rakennella pitkään kytenyttä Raw’n ja Smackdownin välistä brändisotaa. Homma alkoi kunnolla siitä, kun Raw’n Homecoming-erikoisjaksossa (paluu USA Networkille) Eric Bischoff ei antanut Smackdownin kuuden ME-painijan otella omaa otteluaan, joka oli alun perin buukattu illalle, koska Bischoffin mukaan ”Smackdown ei kiinnostanut ketään”. Tästä sitten alkoi Teddy Longin ja Eric Bischoffin välinen nokittelu. Ericillä oli myös oma lehmä ojassa, sillä hän oli viime aikoina epäonnistunut lähes kaikissa tavoitteissaan, ja Vince oli antanut ymmärtää Ericille, että menon olisi muututtava, tai Bischoff saisi kenkää. GM:eiden välinen nokittelu oli muuttunut nopeasti myös painijoiden väliseksi sodaksi: erityisesti Edge ja Chris Masters olivat hyökänneet Smackdownin painijoiden kimppuun ja aiheuttanut näille ongelmia. Niinpä ppv:hen buukattiin tämä ottelu, jossa alun perin Edgen ja Mastersin piti kohdata kaksi yleisön valitsemaa SD-painijaa. Vaihtoehtoina olivat Mysterio, JBL, Christian, Hardcore Holly – ja Matt Hardy, joka oli joutunut lähtemään Raw’sta hävittyään Edgelle lokakuun alussa nähdyn ”Loser Leaves Raw” -ottelun. Teddy Long oli kuitenkin nopeasti kaapannut Hardyn Smackdownin puolelle, joten hän oli nyt osa sinistä brändiä. Yleisö valitsi Mysterion ja Hardyn, ja koska Edge ei halunnut otella Hardya vastaan, hän ilmoitti, ettei hän ole kiinnostunut Raw’sta tai Smackdownista. Samalla Snitsky ilmaantui korvaamaan Edgen. Ottelussa oli myös kaksi tuomaria, yksi molemmista brändeistä.
Vaikka olen tämän tapahtuman katsonut silloin 10 vuotta sitten kun se tuli tuoreeltaan, en todellakaan muistanut tämän tapahtuman kortista paljon mitään. Niinpä minulla ei ollut mitään muistikuvaa myöskään siitä, että Edge vetäytyisi ottelusta viime hetkellä ja että hänen tilalleen tulisi Snitsky. Niinpä olin varmaan yhtä pettynyt tuosta käänteestä kuin olin myös ensimmäisellä kerralla. j******ta: Snitsky? Meinasi tappaa kiinnostukseni heti alkuun. Tsemppasin kuitenkin ja päätin katsoa koko ottelun, ja perhana soikoon – tästä kuoriutuikin oikein 80-luvun henkinen viihdytävä isot köriläät vs. nopeat taiturit -kamppailu. Tuli ihan mieleen kaikki Rockersin kohtaamiset muun muassa Akeemin ja Big Bossmanin sekä muiden vastaavien tyyppien kanssa. Hitto, tämä ottelu oli hyvä. En olisi uskonut sitä etukäteen, mutta Hardy ja ennen kaikkea Mysterio tekivät oikeasti sen verran kovasti töitä, että saivat aikaan viihdyttävän openerin. Jälleen pitää antaa myös kehuja Mastersille, joka yritti kovasti ja hoiti oman roolinsa kunniakkaasti. Eikä se Snitskykään ihan sysipaska ollut tässä. Aikaakin oli oikein mukavasti, eikä ottelu silti tuntunut pitkästyttävältä. Niinpä kokonaisuutena hyvä kamppailu, mutta ei sentään sen enempää ilmeisten puutteiden vuoksi.
* * *
Tag Team Match
Rob Conway & Tyson Tomko vs. Jimmy Snuka & Eugene
Haha, Rob Conwayn singles-push. Oikeastaan kaikkien La Résistance-kavereiden singles-pushit olivat aika surullista katsottavaa La Resin hajoamisen jälkeen. Grenieristä tehtiin malli nimeltä Sylvan, Duprée ei tehnyt mitään järkevää ja Conway… Conwaysta tuli itseään ja omaa ulkonäköään rakastava ”Con-Man”. Kieltämättä Conwayn uusi look oli aika huikea, ja samaa voi sanoa miehen sisääntulomusiikista. Muistan kun monet Alertissakin oikeasti uskoivat, että Conwaysta tulisi vielä merkittävä nimi midcardissa tällä gimmickillä. Eikä sinänsä mikään ihme: Conway oli ihan hyvä sekä mikissä että kehässä. Homma ei vain toiminut. No, Conwayn singles-uran merkittävimmäksi jäänyt feud oli varmaan tämä, joka alkoi tuosta monesti mainitsemastani Homecoming-jaksosta, jossa WWE-paluunsa tehnyt ja TNA:lle pitkät haistattanut Dusty Rhodes oli koonnut porukan legendoja juhlimaan Raw’n historiaa. Conway keskeytti nuo juhlat, alkoi aukoa päätään legendoille ja sai lopulta turpaansa. Tämä jos mikä raivostutti Conwayn, ja seuraavina viikkoina hän pieksi kehässä sellaiset… legendat kuin Doink The Clownin, Koko B. Waren ja Greg Valentinen. Hyvin nopeasti legendat saivat avukseen aina yhtä innokkaan Eugenen, joka ei voinut sietää Conwayn ilkeyttä ja tahtoi yhdessä legendojen kanssa antaa tälle opetuksen. Niinpä ppv:hen buukattiin Handicap Match, jossa yleisö saisi päättää, kenen legendan kanssa Eugene painisi Conwayta vastaan. Vaihtoehdot olivat Jim Duggan, Jimmy Snuka ja Kamala. Viime hetkellä ennen ottelun alkua Eric Bischoff päätti tasoittaa ottelun lähtökohtia antamalla Conwaylle joukkuepariksi Tyson Tomkon.
Monilla arvostelijoilla on eri näkemyksiä siitä, miten eri tyylisiä otteluita pitäisi arvostella. Esimerkiksi enska on viime aikoina Smarksidessa ottanut kantaa sen puolesta, että kaikkia otteluita ei voi arvioida samalla tähtiarvosanaskaalalla, koska se ei ole reilua eri roolissa olevia otteluita varten. Hyväkään filler-ottelu ei ole perinteisellä tähtiarvosanalla (ainakaan yleensä) huippuluokan ottelu, jos sitä arvioidaan samoilla kriteereillä kuin pääotteluita. Allekirjoitan tämän väitteen, mutten näe mitään ongelmaa silti arvioida kaikkia otteluita samoilla kriteereillä. Tilanne olisi eri ehkä sitten, jos antaisin PPV:eistä jonkun keskiarvosanan tähtiarvosanojen pohjalta, mutta sitä en ole tehnyt koskaan. Ei, huomioin kokonaisarvosanassa monta muuta asiaa kuin tähtiarvosanojen keskiarvosanan. Niinpä minusta juuri reiluuden nimissä onkin kiva arvioida kokonaisuuden lisäksi myös sitä, minkä tasoinen jokainen ottelu ihan puhtaasti painiotteluna on tiettyjen kriteerien mukaan. Tämä pitkä pohjustus päättyy lyhyeen arvioon: otteluna tämä oli juuri näillä kriteereillä varsin heikko, ja tämä onnistui tarjoamaan varsin nimellisesti viihdyttäviä painiotteita. Roolissaan tämä oli kuitenkin varsin ok: kiva kevyt välihassuttelu.
* ½
Singles Match
Carlito vs. Mankind
Lokakuun puolivälin Raw’ssa Carlito sai Cabana-talk show’hunsa yllätysvieraan, kun Mick Foley keskeytti Carliton, joka oli keskittynyt haukkumaan (juuri vikkoa aiemmin potkut saanutta) Jim Rossia. Foley puolusti JR:ää ja haukkui muutenkin Carlitoa. Carlito oli puolestaan sitä mieltä, että Foley oli kaikkea sitä, mitä Carlito inhosi painissa: Foley ei ollut pätkän vertaa cool. Miesten välinen sanasota ei muuttunut tuolla kertaa fyysiseksi, mutta seuraavalla viikolla Carlito hyökkäsi Foleyn kimppuun, kun tämä toimi Raw’n ottelussa erikoistuomarina, ja sylki omenat Foleyn naamalle. Ppv:hen buukattiin miesten välille ottelu, jossa yleisö saisi päättää, missä kolmesta persoonastaan (Dude Love, Cactus Jack vai Mankind) Foley saapuisi paikalle. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Foley veti titantronilta hienon promon, jossa hän dissasi Carlitoa esiintymällä vuorotellen kaikissa kolmessa persoonassaan.
Kuten muistelin 10 vuoden takaisen mielikuvani perusteella, tämä ottelu jäi ikäväksi pettymykseksi. Tässä oli kyllä pari nättiä kohtaa, kuten Carliton Standing Dropkick kehän ulkopuolella, minkä seurauksena Mankind rojahti todella kivuliaan näköisesti teräsportaita päin. Muutenkin Mankind ja Carlito kyllä tuntuivat toimivan ihan kivasti toisiaan vastaan… mutta lopulta tästä ottelusta – samoin kuin koko kaksikon minifeudista – puuttui se todellinen tekemisen meininki. Tämä ei todellakaan ollut seuraava Orton vs. Foley, eikä WWE:llä tuntunut olevan edes mitään halua tehdä tästä sellaista. Se on tosi harmi, koska Carliton tulevaisuus tästä eteenpäin olisi voinut olla hyvin erilainen (tai sitten ei), jos tästä feudista olisi lähdetty tekemään vastaavaa spektaakkelia. Nyt tämä oli vain minifeud, jonka päätteeksi Mankind ja Carlito ottelivat varsin yhdentekevän ottelun. Foley – vaikka ei ollut missään nimessä uransa parhaassa kunnossa – ja Carlito pystyivät heikommankin buukkauksen keskellä ja aivan liian lyhyellä ajalla vetäisemään oikein kivan väliottelun, mutta olosuhteiden takia eivät yhtään enempää.
* * ½
World Tag Team Championship
Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. Big Show & Kane
Illan ensimmäisessä mestaruusottelussa uudet joukkuemestarit Cade ja Murdoch puolustivat vöitään vaatimatonta Big Show’n ja Kanen joukkuetta vastaan. Cade ja Murdoch olivat siis voittaneet vyöt Hurricanelta ja Roseylta, mutta tämä oli nyt heidän ensimmäinen todellinen haasteensa. Haastajat joukkuemestareille oli viime vuoden tapaan valikoitu niin, että päämestaruusottelun osanottajaäänestyksen kaksi häviäjää pääsivät lohdutuspalkintona haastamaan joukkuemestarit. Viime vuoden tapaan päämestaruusottelun äänestyksen oli voittanut Shawn Michaels, joten näin 10 vuotta myöhemmin varsin merkittävää kulttimainetta (ja myös suurta inhoa) nauttivat Big Show ja Kane joutuivat muodostamaan joukkueen tätä ottelua varten. Tässä vaiheessa syksyllä 2005 Show’n ja Kanen yhteistyökyky oli täysi mysteeri: miehet olivat lähinnä painineet toisiaan vastaan eivätkä toistensa kanssa. Erityisen suuri kysymysmerkki oli Kane, joka oli kesän Edge-feudin jälkeen jäänyt pois ruudusta ja tehnyt paluunsa vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä.
Tämä ottelu oli ihan jees joukkueottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Oikeastaan Raw’n joukkuedivisioonan ongelmia kuvastaa aika hyvin se, että kahtena vuotena peräkkäin mestaruuden haastajat on Taboo Tuesdayssa pitänyt raapia niistä ME-painijoista, jotka eivät päässeet illan päämestaruusotteluun. Tällä kertaa tosin otteluun valikoitunut kombinaatio oli paljon parempi kuin viime vuoden Benoit & Edge, eikä tässä vaiheessa kukaan varmaan arvannut, kuinka pitkäaikainen kaksikko Kanesta ja Show’sta tämän ansiosta muodostui. Osittain juuri Kanen ja Show’n joukkueen vahinkosyntymisen ja ottelun sinänsä ihan mielenkiintoisen tarinan vuoksi olisin halunnut kovasti tykätä tästä ottelusta enemmän kuin mitä oikeastaan tykkäsin… Mutta ei tässä vain ollut painillisesti mitään erikoisempaa kuin tavallisessa tv-tason joukkuekamppailussa. Ei erityisen näyttäviä liikkeitä, onnistunutta tarinankerrontaa tai hyvää tunnelmaa. Ihan vain kiva välipalaottelu, mutta se siitä. Huonomminkin voisi toki vielä mennä.
* *
Street Fight Match
Jonathan Coachman vs. Batista
Illan toinen Interpromotional Match oli semmoinen katastrofi, etten tiedä, mistä aloittaa. No, kaikki lähti liikkeelle siis niistä arvostelun alussa mainitsemistani JR:n potkuista. Kun Coachista tuli seuraavalla viikolla Raw’n ”ykköselostaja”, otti hän kaiken ilon irti pukeutumalla JR-tyyliseen cowboy-hattuun ja pilkkaamalla muutenkin JR:ää parhaansa mukaan. Tämä pilkka päättyi kuitenkin lyhyeen, kun Steve Austin hiljensi Coachin ja pakotti tämän poistumaan pelokkaana kehästä. Stephanie McMahon suostui Austinin vaatimukseen siitä, että Taboo Tuesdayssa nähtäisiin hänen ja Coachin välinen kohtaaminen, jossa olisi selvät stipulaatiot: Jos Austin voittaisi, JR saisi tulla takaisin. Jos Coach voittaisi, myös Austin saisi kenkää. Yleisö saisi päättää, olisiko kohtaaminen väittely, kädenvääntö vai Street Fight Match. Näin painihistoriallisesti jälkikäteen tämä on aika merkittävä juttu: Austin ei ole paininut ikinä yhtään ottelua vuoden WM XIX:n Rock-ottelun jälkeen, eli jos homma olisi mennyt suunnitellusti, Austinin viimeiseksi otteluksi olisi voinut jäädä TT-kohtaaminen Coachin kanssa.
Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Vince halusi, että Austin häviää Coachille puhtaasti. Tämmöiseen pelleilyyn Austin ei suostunut, joten hän teki samoin kuin vuonna 2003 kieltäydyttyään jobbaamasta: pakkasi kamansa ja häipyi. Tämä siis vain pari päivää ennen Taboo Tuesdayta. Niinpä WWE:llä oli käsissän järjetön soppa, ja se päätettiin ratkaista niin, että Vincen ilmoitettua Austinin ”joutuneen onnettomuuteen”, Coach esitti avoimen haasteen ppv-otteluun kenelle tahansa Smackdownin painijalle. Tuon haasteen otti vastaan kukapa muu kuin yhden illan Raw-paluunsa tekevä World Heavyweight -mestari Batista. Äänestettävät stipulaatiot tälle ottelulle pysyivät samana, mutta JR-panokset unohdettiin ilman mitään lisämainintaa. Tässä ei kuitenkaan edes ollut kaikki, sillä lisähuumoria koko kuvioon aiheutti se, että viimeisessä Raw’ssa ennen TT:tä Coach oli raahannut paikalle kaksi ”henkivartijaa” Austinin menneisyydestä (koska Coachin oli tarkoitus kohdata Austin): Goldustin ja Vaderin. TNA:sta WWE:hen hetkeksi loikannut Goldust oli aika heikkokuntoisen näköinen, mutta se oli pientä verrattuna rapakuntoiseen Vaderiin, joka kaatui perseelleen yrittäessään poistua kehästä. Klassikkokamaa. Sitä on myös tähän feudiin kuulunut videoangle, joka nähtiin pari viikkoa ennen TT:tä ja jossa Vince McMahon teki törkeää pilaa JR:n leikkauksesta kiskomalla erinäisiä asioita Rossin p****estä. Stay classy, WWE.
Mitäpä tähän nyt edes sanomaan? Tätä ottelua ei ollut tarkoitettu millään asteikolla hyväksi kokonaisuudeksi, ja tavoitteen täyttymisestä pitää nostaa hattua, koska sitä se ei todellakaan ollut. Batista vs. Coach on jo paperilla sellainen kombinaatio, että on oikeastaan ihan sama, mikä stipulaatio tai mitä tahansa muuta tähän otteluun olisi tungettu, koska lopputulos olisi ollut joka tapauksessa sama. Ottelu ei kiinnosta ketään, ja lyhyen kestonsakin ajan touhu on lähinnä vaivaannuttavaa. Tästä kaikesta sitten herääkin kysymys siitä, että oliko WWE:n oikeasti pakko tunkea tämä kokonaisuus mukaan ppv:hen vielä sen verran, kun Austin jäi viime hetkellä pois? En tiedä, olisiko Austin vs. Coach ollut yhtään sen parempi kokonaisuus, mutta ainakin siinä olisi ollut jotain taustaa. Nyt tämä oli vain aivan järjetön squash. Silti tästä kaikesta haukkumisesta huolimatta annan ottelulle puolikkaan, koska kyllähän Coach + Goldust + Vader -kombinaatio oli kaikessa absurdiudessaan jotain niin mieletöntä, että se herätti parikin naurunpyrskähdystä. Batistan ja Vaderin yhteenotto vuonna 2005: hinnatonta.
½
WWE Women’s Championship
6 Diva Fulfill Your Fantasy Battle Royal
Participants: Ashley, Candice Michelle, Mickie James, Victoria, Maria, Trish Stratus (c)
Viime vuoden Taboo Tuesdayn tapaan naisten mestaruudesta oteltiin Battle Royalissa, jossa yleisö sai päättää, mihin asuun naiset olivat pukeutuneet. Vaihtoehdot olivat niinkin yllättävät kuin Lingerie, Leather & lace ja Cheerleader. Kun suosikiksi valikoitu lingerie, Jerry Lawler tarjosi kevyesti yhden koko uransa parhaista vitseistä: ”Lingerie! I like that. It’s almost as good as bra and panties.” Niin, asuvalintojen lisäksi mielenkiintoista tässä Battle Royalissa oli muuan Mickie Jamesin ppv-debyytti. Alexis Lareena indykehissä tunnettu James oli tehnyt WWE-sopparin alkuvuodesta ja teki WWE-debyyttinsä lokakuussa ilmoittautumalla Trish Stratuksen suurimmaksi faniksi. Tähän mennessä Jamesin fanitus oli vaikuttanut varsin viattomalta, ja hän oli keskittynyt taggailemaan fanituksen kohteensa kanssa heel-diivoja vastaan. Tämä oli ehkä hieman harmittanut Diva Search -voittajaa Ashleyta, joka oli tähän saakka ollut Trishin joukkuepari.
Tämä ppv ei ole openerin jälkeen tarjonnut mainittavammin (tai siis, ollenkaan) iloisia yllätyksiä, joten nyt kun edes pieni iloinen yllätys on käsillä, on siitä otettava ilo irti. Tämä oli nimittäin varmaan yksi parhaista näkemistäni WWE:n naisten Battle Royal -otteluista. Kaikki lähtökohdat huomioon ottaen ei tämä silti missään tapauksessa ollut enempää kuin kahden tähden arvoinen suoritus, koska painillinen anti jäi kuitenkin sen verran vähäiseksi ja koska WWE:n piti parhaansa mukaan yrittää pilata ottelun uskottavuutta pistämällä kaikki naiset painimaan alusvaatteissaan. Näistä seikoista huolimatta tämä ottelu ihan oikeasti onnistui tehtävässään: tämä oli hyvin buukattu, tässä nähtiin viihdyttäviä painiotteita ja tässä oli oikeasti kunnon tarina (liittyen Trish Stratuksen ja hänen uuden faninsa/stalkkerinsa Mickie Jamesin tilanteeseen). Painijat eliminoitiin juuri oikeassa järjestyksessä aloittaen heikoimmista ja jättämällä ne kolme oikeasti taidokasta lopuksi kehään vetämään rehellisesti hyvää naisten ottelua. Myös Candicelle ja Ashleylle pitää antaa peukut ylös siitä, että molemmat yrittivät tosissaan. Ainut turhake oli Maria. Kokonaisuutena siis yllättävän ok naisten ottelu, kun lähtökohtana oli alusvaate-Batte Royal.
* *
WWE Intercontinental Championship
Steel Cage Match
Ric Flair (c) vs. Triple H
Sitten tämä. Kaikki oli alkanut siitä, kun Ric Flairin paras ystävä Triple H teki paluunsa Homecoming-Raw’ssa Flairin joukkueparina Carlitoa ja Chris Mastersia vastaan. HHH sai ensimmäistä kertaa moneen vuoteen suuret hurraukset, koska näytti tosiaan siltä, että myös Hunter oli Flairin tavoin kääntynyt faceksi. Toisin kuitenkin kävi: ottelun jälkeen HHH poimi tutun lekansa ja täräytti sillä Flairia suoraan kalloon. Sen jälkeen HHH pieksi Flairia kehässä niin kauan, että tämä vuoti verta kuin pistetty sika. Tämäkään ei riittänyt Hunterille, joka raahasi Flairia ympäri backstagea ja paiskasi hänet limusiiniin, joka ajoi Flairin pois paikalta. Seuraavalla viikolla HHH antoi selityksen teoilleen: HHH:n mukaan hän oli pelastanut Flairin siitä tilasta, mihin tämä oli 2000-luvun alussa ajautunut. Flairista oli HHH:n mukaan tullut vain haamu menneisyyden suurusajoistaan, ja Flair oli aivan lähellä kadota kokonaan painimaailmasta, kun HHH poimi hänet ja teki hänestä taas merkittävän antamalla Flairin seistä Triple H:n taustalla. Nyt Flair oli päättänyt irtautua HHH:sta, eikä Hunter voinut hyväksyä sitä, että Flair seisoi keskellä kehää ja antoi toisten sylkeä omenat kasvoilleen. Tai että Flair alentuisi juhlimaan keskinkertaista Intercontinental-mestaruutta. HHH:n mukaan oli aika päästää Flair tuskistaan. Seuraavilla viikoilla miehet ottivat sitten brutaalisti yhteen, ja ppv:hen buukattiin miesten välille IC-mestaruusottelu. Fanit saisivat valita stipulaatioksi joko Singles Matchin, Submission Matchin tai Steel Cage Matchin. Ennen ppv:tä Flair aneli faneilta, että nämä valitsisivat Steel Cagen.
Huh huh. Tämä ottelu oli jotain aivan muuta kuin mitä WWE on yleensä tarjonnut – ja aivan jotain muuta kuin mitä PG-WWE ikinä pystyisi tarjoamaan. Tämä oli brutaali. Tämä oli väkivaltainen. Tämä oli verinen. Tämä oli niin lähellä Death Matchia kuin WWE:ssä voidaan päästä. Tätä ottelua katsoessa tuli taas sellainen olo, että vaikka yleensä en ikinä enää kaipaakaan nyky-WWE:tä katsoessa verta, päähän kohdistettuja tuoliniskuja tai muuta vastaavaa, jossain todella poikkeuksellisessa tapauksissa ne vain kuuluvat erottamattomasti tarinaan ja nykylinjauksellaan WWE jättää nuo tarinat kertomatta. Tämä oli yksi niistä harvoista tapauksista, joka ei olisi ollut ollenkaan sama juttu ilman kaikkia edellä luettelemiani elementtejä. Triple H ja ennen kaikkea Ric Flair kaikessa yksinkertaisuudessaan pistivät kroppansa 100-prosenttisesti likoon, vetivät aivan käsittämättömän hurjan tappelun, hyödynsivät hyvin teräshäkkiä ja kertoivat samalla aivan mielettömän tarinan. Tällaisia otteluita nähdään aivan liian vähän. Painiteknillisesti tämä ei ollut mikään vuoden ottelu -tasoinen koitos, mutta tällä on niin paljon muita ansioita, että tämä huippuottelu on kiistaton MOTYC. Mieletön koitos.
* * * * ½
WWE Championship
John Cena (c) vs. Kurt Angle vs. Shawn Michaels
Kurt Angle oli voittanut John Cenan Unforgivenissä, mutta ainoastaan diskauksella. Eric Bischoff ei meinannut antaa tämän haitata, vaan hän oli luovuttamassa mestaruusvyötä Anglelle Unforgivenin jälkeisessä Raw’ssa. Vince McMahon kutenkin keskeytti tämän ja ilmoitti, että Cena on yhä mestari. Sen sijaan Vince buukkasi Bischoffin ja Cenan välille ottelun Homecoming-Raw’hon. Tuossa ottelussa oli myös panoksena Cenan mestaruus, mutta Cena onnistui voittamaan ottelun Anglen loputtomista sekaantumisista huolimatta. Samaan aikaan Anglen lisäksi myös monet muut Raw-painijat olivat alkaneet ilmoittaa kiinnostustaan päämestaruutta kohtaan. Heidän mielestään oli vähintään kohtuutonta, että Angle sai otella mestaruudesta kuukaudesta toiseen. Myös Vince halusi nähdä mestaruudesta Triple Threat Matchin Taboo Tuesdayssa, joten sellaisen Bischoff buukkasi. Toiseksi haastajaksi Bischoff tietenkin valitsi luottomiehensä Anglen, joka ei ollut vieläkään virallisesti hävinnyt Cenalle (Angle oli voittanut Cenan pari viikkoa ennen ppv:tä non title -ottelussa, kun Bischoff oli pistänyt Cenan väkisin taputtamaan pitämällä kiinni tämän kädestä). Kuten jo tiedämme, äänestyksessä toiseksi osanottajaksi tähän valittiin Shawn Michaels, jolla olikin runsaasti historiaa Kurt Anglen kanssa. Miesten välinen ratkaiseva ottelu oli nähty Homecoming-Raw’ssa, mutta tuo Iron Man Match oli päättynyt tasatilanteeseen.
Periaatteessa tämä oli oikein hyvä suoritus ja onnistunut päätös illalle. Kolmen kovatasoisen painijan Triple Threat Match, joka pysyi kasassa alusta loppuun ja jossa nähtiin muutamia kovia spoteja, kuten Cenan paiskaaminen Front Suplexilla pöydästä läpi ja Michaelsin mieletön Flip Dive kehästä ulos Anglen päälle. Oikeastaan tällä olisi ollut siis kaikki mahdollisuudet nousta huippuluokan otteluksi – mutta tästä vain puuttui se joku. Se todellinen merkittävyyden tuntu ja intohimoinen taistelu WWE:n arvokkaimmasta vyöstä. Tämä oli vain hieno taidonnäyte erityisesti Michaelsin ja Anglen osaamisesta, mutta ei lopulta sen enempää. Suurin syy tähän tunteeseen oli se, että Cena osoitti tässä ottelussa taas ikävästi vihreytensä vetämällä ottelun loppupuolella niin älytöntä no-sellausta, etten yhtään ihmettele sitä, että tämä oli nyt ensimmäinen ppv, jossa yleisö tuntui olevan lähes puhtaasti Cenaa vastaan ja Anglen puolella. Tämä oli vielä aikakautta, jolloin selostajat eivät saaneet mainita asiasta mitään, joten Cena-buuausten aikana King ja Styles olivat vain hiljaa. Mutta olisin minäkin tosiaan buuannut, kun selostuspöydän läpi paiskattu Cena ryntää muutamaa minuuttia myöhemmin kehään ja sekoittaa soppaa sellaisella vauhdilla kuin ei olisi mitään iskua ottanut koko ottelun aikana. Jo pelkästään tämä söi sen verran paljon tunnelmaa, että tämä ottelu ei onnistunut lunastamaan kaikkea potentiaaliaan vaan jäi hienoista liikkeistään huolimatta huippuottelutason alapuolelle.
* * * ½
WWE teki sen taas. Ennen viimeistä kahta ottelua olin jo valmis kiroamaan tämän ppv:n täysin ja toteamaan, että tämä on oikein malliesimerkki kaoottisesta välitapahtumasta. Sitten kuitenkin WWE hiljensi taas kaikki kriiitikot (myös minut) tarjoamalla aivan pirun kovan Flair vs. HHH:n ja siihen päälle vielä oikein hienon päämestaruusottelun. Tästä voisi ottaa mallia muuan TNA, joka tarjoaa vuoden suurimman ppv:nsä Main Eventinä pelkkää suunnitelematonta kuraa. Hyvän openerin ja kahden viimeisen ottelun upeuden ansiosta tämä nousee kuin nouseekin Ok:n puolelle.
Wikipedia: WWE Taboo Tuesday 2005
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.7.2015
No Comment