Kolumnit

Aika, jossa elämme

CM Punk istuu kehärampilla mikrofoni kädessään ja alkaa puhua: “John Cena, while you lay there hopefully as uncomfortable as you possibly can be, I want you to listen to me.” Yleisö, kotikatsomo tai selostajat eivät tiedä miten reagoida.

27.6.2011 oli päivä, jolloin WWE:ssä kääntyi uusi lehti. Vielä sillä hetkellä kukaan ei sitä tiennyt, mutta nyt näin neljä vuotta myöhemmin asiaa voidaan pitää kiistattomana faktana. Siirryttiin reality eraan – ”aitoon aikakauteen”. Eri aikakausilla on eri yleisö ja erilainen tunnelma; attitude era oli aikansa lapsi, kuten myös tämä nykyinen ajanjakso.

Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon. Aluksi WWE ei oikein näyttänyt tietävän, mitä sosiaalisella medialla tehdään. Selostajat muistivat kyllä vartin välein mainita Twitterin ja myöhemmin nyt jo kuopatun Toutin, mutta muuten some ei näkynyt juuri missään. Twitter on muutenkin nykypäivää ja eräs aikakautemme kulmakivistä. Pidän siitä, ettei painijoilla ole selkeää yhteistä linjaa, kuinka Twitterissä käyttäydytään. Osa on selvästi hahmossaan ja osa taas omana itsenään ja osalla nämä kaksi keinoa sekoittuu iloisesti keskenään.

Zack Ryder on eräs varhaisimmista reality eran arkkitehdeista – voisi jopa sanoa, että Ryder oli suunnannäyttäjä. Hänen ainoa vikansa oli siinä, että hän toimi liian aikaisin. Siihen aikaan WWE ei vielä ymmärtänyt somen voimaa ja yritti parhaansa mukaan suitsia sitä. Lopputuloksena Ryder oli hetken aikaa yksi kuumimmista nimistä koko WWE:ssä. Määrätietoisella työllä Zackista olisi saatu varmasti hyvä keskikortin vakiokasvo ja vielä määrätietoisemmalla työllä jopa enemmän, mutta kävi niin kuin kävi: ilmiöksi noussut Z! True Long Island Story siirrettiin WWE:n omalle YouTube-kanavalle, ja Ryder vaipui unohduksiin. Toisaalta Zackilla ei ollut enää mitään saavutettavaakaan. Aina voidaan spekuloida, oliko niin raju hautaaminen nyt tarpeellista. Nykyään näitä “yleisön huomioimia” painijoita kohdellaan merkittävästi paremmin, ja tässä hieman hämärtyy raja siitä, mikä on WWE:n ja mikä taas yleisön luomaa. Hyvinä esimerkkeinä toimivat Damien Sandow’n kehitys tai vaikkapa #AxelMania. Molemmat antoivat yleisölle jotain, mihin he voivat reagoida, eikä heitä ole puskettu kortissa alas ainakaan niin rajusti kuin Ryderiä.

Jokaiseen aikakauteen liittyy omia kasvukipuja, ja tuote elää yleisönsä mukana, vaikka ihmiset muuta väittäisivätkin. Attitudea seurannut linja oli sellainen juuri siksi, että siihen aikaan tuotetta seuranneet ihmiset olivat luultavasti saaneet omia lapsia; halutaan säilyttää jatkumo, sillä WWE on kuitenkin perheviihdettä. Nykynuoret ovat somessa kuin kotonaan, joten siksikin on syytä ottaa se osaksi ohjelmistoa ja nimenomaan niin, ettei se ole noloa. Nykyään WWE on oppinut käyttämään Twitteriä “oikein”. Enää jokaista yksittäistä trendausta ei mainita eikä ole mitään “sosiaalisen median lähettiläitäkään”. Huomionarvoinen yksityiskohta on myös siinä, että Raw-lähetyksissä alanurkassa ajoittain vilistävät Twitter-viestit eivät ole yksinomaan face-myönteisiä, vaan jokaiseen viestipurskeeseen mahtuu ainakin yksi heelejä kannustava viesti. Tämä on merkki siitä, että WWE on reagoinut muuttuneeseen tilanteeseen. Koskaan aiemmin yhtiö ei ole näkyvästi tiedostanut, että heillä todellakin on kaksi eri faniryhmää, eikä molempia ryhmiä välttämättä voi miellyttää suututtamatta toista.

Vai voiko sittenkin? Daniel Bryan ja ”YES!” Movement on yksi malliesimerkki siitä, miten kaksi fanikuntaa asettuu saman hahmon taakse yhtenä rintamana. Vaikka Danielille kävi kuten kävi, ja loukkaantumisen vuoksi Intercontinental-mestaruus on vähän pimennossa, hän on silti todella over – meni minne tahansa. En ota mitään Bryanilta pois, mutta ilman aktiivisen smark-puolen väsymätöntä kannustamista hän tuskin olisi niin suosittu kuin tällä hetkellä on. Toisaalta se, että on kaksi eri fanikuntaa erilaisine mielihaluineen, tuo ihan uusia ulottuvuuksia tähän hommaan.

Aiemmassa The Shieldiä käsittelevässä tekstissäni mainitsin Roman Reignsin ja hänen kirkossa kuulutetun asemansa firman keulahahmona. Asiaa vielä myöhemmin mietittyäni koin valaistumisen – Roman Reigns on täydellinen kasvo reality eralle. Reigns saa aikaan reaktioita, ja molemmat fanikunnat suhtautuvat häneen intohimolla. Ja sitähän ei tiedä, josko John Cenaa kohtaan vuosien saatossa kehittynyt jaettu suhtautuminen olisi Reignsin kohdalla ollut jopa päätavoite! Toiselle porukalle hän on face ja toiselle heel – ja tämän jaon suurin ydinhän on se, että jossakin vaiheessa hyvä voittaa. Tästä syystä Romanin ottelut ovat kiinnostavia. Siksi ainakin näin alkuvaiheessa on tärkeää, että Reignsiä paritetaan juuri internet-suosikkien kanssa; he saavat hänet näyttämään paremmalta, ja samalla Reigns itse kehittyy. En tiedä, missä välissä smark-yleisön laiva hänen puolelleen kääntyy, mutta ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu.

Lisää...
Lauri Makkonen

Lauri Makkonen

Eräänlainen viihteen sekatyömies. Kainuulainen. WWE:n parissa vuodesta 2005. Hyvä tarina merkitsee enemmän kuin hyvä ottelu.

Previous post

Ennakko: Payback 2015

Next post

Arvio: NWA Starrcade 1983

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.