Kadonnut sukupolvi ja Vince McMahonin viimeiset vuodet

Kello käy. WWE 2K16 -videopelin ilmestyminen lähestyy päivä päivältä, ja samalla alitajuntaani iskostuu entistä vahvemmin ymmärrys siitä, että pelin kannessa todella on kuva ”Stone Cold” Steve Austinista. Kannessa ei siis ole kuvaa esimerkiksi Roman Reignsistä, Bray Wyattista, Dean Ambrosesta saati sitten WWE-mestari Seth Rollinsista. Nykypäivän painijoiden sijaan valokeilan vie 1990-luvun lopun kuumin tähti, joka lakkasi ottelemasta jo yli 12 vuotta sitten.

Tulkinta on yksinkertainen. Austin on kannessa siksi, että hän myy. Siitä syntyvä ongelma on niin ikään yksinkertainen. Austin on kannessa siksi, että nykypäivän tähdet eivät myy – ainakaan yhtä paljon kuin Austin. Se kielii WWE:n ahdingosta. Jos päättäjät olisivat pelanneet korttinsa oikein, WWE:n ei tarvitsisi turvautua Austinin kaltaiseen entisaikojen tähteen videopeliään markkinoidessaan.

Myös selitys on yksinkertainen. Nykypäivän tähdet eivät myy, koska WWE:llä on vaikeuksia luoda uusia supertähtiä. Tämän hetken aktiivisesta rosterista ainoastaan John Cena ja Brock Lesnar ovat sellaisia nimiä, joita kykenee vakavalla naamalla luettelemaan samassa yhteydessä mm. Hulk Hoganin, André the Giantin, The Undertakerin, The Rockin ja, kyllä, ”Stone Cold” Steve Austinin kanssa.

 

 

Mistä se johtuu? Onko ongelmana esimerkiksi se, että WWE:n kaltaista mediajättiläistä johtaa edelleen se sama vanha ja kyseenalainen mies, joka on ollut yhtiön ohjaksissa 1980-luvun alkupuolelta asti? Tavanomaisesti tällaiset valtavat organisaatiot toimivat nimenomaan organisoidusti eli järjestelmällisesti, mutta WWE:n johtaja Vince McMahon on kaikkea muuta kuin tavanomainen henkilö.

Jos ajattelee esimerkiksi elokuvateollisuutta, niin sen teoksia koskevat päätökset syntyvät yleensä tarkan harkinnan, ammattitaidon ja yhteistyön myötä. Vince McMahon toimii eri lailla – eläen hetkessä. Se johtunee osittain siitä, että myös WWE elää suoria lähetyksiä järjestävänä firmana alinomaa hetkessä, mutta osasyynä voi pitää myös McMahonin liiallista valtaa. Totuus on, ettei Vince McMahon ole esimerkiksi käsikirjoittamista tai tarinankerrontaa korkeakoulutasolla opiskellut taiteilija, vaan ainoastaan jonkinlaisen kauppakoulun käynyt bisnesmies.

70-vuotiaan McMahonin taito on siis takoa rahaa ja vainuta ottelijoissa ja otteluissa piileviä mahdollisuuksia – ei välttämättä ymmärtää korkealaatuisen tarinan tai dialogin saati trendikkään, nuoria katsojia kiehtovan kulttuurin päälle. Se selittää osittain sen, miksei WWE:ssä järin usein nähdä johdonmukaisia, lineaarisia juonikuvioita, jotka etenevät kronologisesti ongelman syntymisestä sen ratkaisemiseen saakka. Tärkeintä lienee se, että tuloksia saadaan mahdollisimman nopeasti – tässä ja nyt. Muutoin voi käydä esimerkiksi niin, että WWE:n tärkeimmän televisio-ohjelman Monday Night Raw’n katsojaluvut laskevat alas.

 

 

Tilanne on toisaalta kovin kinkkinen. WWE on viikosta toiseen televisiolähetyksiä tuottavana organisaationa maailma, jossa moni tekijä saattaa vaikuttaa asioihin kielteisesti ja tehdä suunnitelmille hallaa. Esimerkiksi Breaking Badin kaltaista draamasarjaa voi huoletta käsikirjoittaa kaikessa rauhassa täydelliseen muotoonsa, koska sellaisen fiktiivisen sarjan maailma on staattinen ja muokattavissa. WWE:n maailma kuitenkin muuttuu jatkuvasti; milloin yksi tärkeimmistä painijoista loukkaantuu ja jää pitkälle tauolle, milloin yleisö osoittaa ankarasti mieltään avainasemassa olevaa painijaa tai hahmoa vastaan. Tulevaisuus on aina oikkuileva, ennalta arvaamaton.

Ennalta-arvaamattomuus johtaa siihen, että WWE toimii usein impulsiivisesti. Jos joku painija tai jokin kuvio epäonnistuu, tarinaa ruvetaan viemään eri suuntaan. Tilanteisiin toisin sanoen reagoidaan heti, sillä tulosta on saatava niin nopeasti kuin mahdollista. Toisinaan taas tilanteisiin reagoidaan vasta pakon edestä; esimerkkinä tällaisesta tapauksesta toimii Royal Rumble -voittaja Roman Reigns, josta WWE koetti luoda uutta keulakuvaansa mutta epäonnistui – useasta eri syystä – pahemman kerran. Ongelmana oli taas tulevaisuus, jota oli vaikea ennustaa: jos Reigns olisi voittanut WWE:n mestaruuden WrestleManiassa, ratkaisun vaikutukset olisivat voineet olla minkälaisia tahansa – niin hyvässä kuin pahassa.

Uskomukseni on, että WWE:n pelko yhtiön ennalta arvaamatonta tulevaisuutta kohtaan on ehkäpä se suurin syy, jonka takia uusia tähtiä syntyy vain ani harvoin – ja vanha suola jaksaa janottaa. On yksinkertaisesti helpompi turvautua toimivaan ja myyvään tähteen kuin yrittää luoda uusia tähtiä vanhan tähden kustannuksella. Se korostuu erityisesti silloin, kun WWE on selkä seinää vasten; mikäli katsojaluvut laskevat joka viikko, paras keino ohjelman elvyttämiseksi on tuoda supertähtiä ruutu täyteen. Samalla syntyy kuitenkin noidankehä, jossa tulevaisuuden tähdet jäävät vanhojen tähtien varjoon.

 

 

Tämä kyseinen noidankehä on vahvistunut entisestään viime vuosina. Esimerkiksi vielä noin kymmenen vuotta sitten WWE:tä johti siihen aikaan vain hetken verran valokeilassa ollut John Cena, jonka lisäksi suurimpia supertähtiä olivat niin ikään verrattain tuoreet kasvot Randy Orton, Batista ja Edge. Fokus oli siis uudessa – tai Edgen tapauksessa ehkäpä uudistuneessa – veressä, ei männävuosien veteraaneissa. Vanhat tähdet, kuten The Undertaker, Triple H, Ric Flair ja Shawn Michaels, olivat useimmiten tavalla tai toisella sivuroolissa, ja eritoten Cena ja Batista tuntuivat todellisilta soihdunkantajilta, jotka vetivät WWE:tä perässään. He olivat supertähtiä, sillä heidän annettiin olla supertähtiä.

Tällä hetkellä WWE:n epävirallisia soihdunkantajia ovat yleisön vastustama Roman Reigns ja – kyllä, yhä vielä – John Cena. Kymmenessä vuodessa oikeastaan vain kolme painijaa, CM Punk, Jeff Hardy ja Daniel Bryan, nousi aidosti ylitse muiden, ja heistä Punk on vaihtanut WWE:n UFC:hen, Hardy WWE:n TNA:han ja Bryan kärsinyt vakavista kehävammoista. Moni projekti vaikutti toimivalta ja lupaavalta, mutta vain kolme onnistui. Esimerkiksi Mr. Kennedy, MVP, John Morrison, Alberto Del Rio, Jack Swagger, Sheamus, Dolph Ziggler ja Bobby Lashley epäonnistuivat kaikki – toiset enemmän, toiset vähemmän. Kokonainen sukupolvi katosi sukupuuttoon kuolevan eläinlajin lailla, ja jäljelle jäi vain eräänlainen Nooan arkki vanhoja raakkeja ja pieleen menneitä projekteja täynnä.

Epätoivoinen tilanne on johtanut siihen, että WWE on turvautunut vahvemmin ja vahvemmin nostalgiaan. Siitä kielii muun muassa se, ketkä kaksi hahmoa tähdittää WWE Networkin seuraavaa erikoislähetystä; valokeilan vievät The Undertaker ja Kane, Brothers of Destruction. Heidän lisäksi show’n valttikortteja ovat Brock Lesnar, John Cena ja ”ysäriltä tuttu” The Dudley Boyz. Edelleen tilannetta kuvaa se, että viimeisimmän erikoislähetyksen tähdittäjä oli 56-vuotias ja jo 1980-luvulla debyyttinsä tehnyt Sting. Uusia tähtiä ei ole, tai jos on, niin heihin ei luoteta yhtä paljon kuin vanhoihin tähtiin – mikä johtuu nimenomaan siitä, ettei heihin uskalleta luottaa.

Eräs merkki nostalgian lisääntymisestä on myös se, kuinka paljon WWE itse mainostaa ja hehkuttaa aikaisempia vuosiaan, erityisesti vuosituhannen vaihteen aikaa. Kyseinen aika oli kieltämättä taianomainen, sillä silloin WWE:llä oli ilmiömäinen määrä ilmiömäisiä painijoita ja supertähtiä, mutta samalla sen markkinoiminen ja lypsäminen alleviivaavat nykyisen tilanteen ankeutta. Miksi kiinnostuisin tai innostuisin kaiken maailman jackswaggereista ja dolphzigglereistä, kun muistan edelleen sen, kuinka viihdyttäviä painijoita mm. Kurt Angle tai Eddie Guerrero aikanaan olivat? Huomionarvoista on, että vielä silloin kymmenisen vuotta sitten eli Batistan, Cenan, Edgen ja Ortonin aikakautena nostalgiaan turvauduttiin rutkasti vähemmän – ja uusia supertähtiä syntyi enemmän. Yhtälö vaikuttaa yksinkertaiselta, ja sellainen se myös on.

 

 

Kuvitella esimerkiksi sitä, että CM Punk olisi kohdannut The Rockin vasta WrestleManiassa. Jos WWE olisi todella säästänyt Punkin ja Rockin ensimmäisen kohtaamisen WrestleManiaan, moni asia voisi olla toisin. Valokeilassa olisi ollut Punk, ”WWE:n seuraava soihdunkantaja”, joka olisi pitänyt silloin WWE:n mestaruutta hallussaan yli 500 vuorokauden verran. WWE ei kuitenkaan antanut valokeilaa Punkille, tuoreelle tähdelle, vaan päätti turvautua vanhaan tähteensä John Cenaan, joka sai kunnian selättää Rockin WrestleManiassa. Se oli ratkaisu, joka koitui CM Punkin WWE-uran kohtaloksi. Punk ei ollut enää koskaan entisensä, ja soihtu säilyi visusti Cenan kädessä.

Vastaavanlaisia esimerkkejä riittää vaikka millä mitalla. Mitä olisi käynyt, jos esimerkiksi Bray Wyatt olisi päihittänyt Cenan WrestleManiassa, kasvanut voittamattomaksi ottelijaksi ja noussut WWE:tä hallitsevaksi hirviöksi? Entä missä olisi Rusev nyt, jos mies olisi voittanut Cenan, jatkanut Yhdysvaltain mollaamista ja muuttunut Ivan Dragon kaltaiseksi pysäyttämättömäksi tuhoajaksi? Kuinka suuren WWE olisi voinut tehdä Rybackista, jos – vielä silloin voittamaton – ”The Big Guy” olisi voittanut CM Punkilta WWE:n mestaruuden vuonna 2012? Mitä jos se olisikin ollut John Morrison, joka vei The Miziltä WWE:n mestaruuden nimiinsä?

Usein sanotaan, että elokuvan ensimmäinen osa on paras ja että sen jatko-osat ovat väsyneitä, mielikuvituksettomia ja yliampuvia teoksia. Tämä pätee esimerkiksi legendaariseen Halloween-elokuvasarjaan, jonka antagonisti Michael Myers on kaikin puolin hyytävä ja vangitseva näky siinä ihan ensimmäisessä leffassa mutta jonka taianomaisuus kaikkoaa jatko-osien myötä kokonaan. Täysin samalla tavalla esimerkiksi Kane oli kaikin puolin hyytävä ja vangitseva näky vielä vuonna 1997, kun taas nykyään hahmo on vanha, raihnainen ja kulutettu loppuun. Kane, kuten Myers, on kasvanut brändiksi, jonka yhdistää muistoihinsa eli nostalgiaan – mutta josta on tullut vuosien saatossa huono. Kaipaa jo jotain uutta, jotakuta seuraavaa.

 

 

Vaan kuka se seuraava voisi olla? Toinen kysymys on se, onko soihdunkantajan oltava vain yksi tietty henkilö, kuten Roman Reigns, vai olisiko WWE:n syytä nostaa useita eri hahmoja kortin kärkeen – ja mitä haittaa siitä olisi? 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku tarjosivat allekirjoittaneen näkökulmasta mielenkiintoisinta showpainia koskaan, mikä johtuu siitä, että moni painija saattoi ihan hyvin nousta WWE:n mestariksi ja sekoittaa pakkaa jännittävästi. Vanhan ”viisauden” mukaan on jollain lailla kielteistä, jos mestaruus vaihtaa omistajaa ”liian” usein, mutta mielestäni kaikki on ainoastaan tarinankerronnasta kiinni. Jos voitto – ja tappio – on suunniteltu hyvin, lyhyt mestaruuskausi voi olla vain erinomainen asia. Tästä esimerkkinä toimii oma kestosuosikkini eli Christianin ensimmäinen WWE-maailmanmestaruuskausi, joka kesti vain neljän päivän verran. Moni fani muistelee tapausta yhä edelleen vihamielisesti, mikä ainoastaan todistaa sen, että kausi oli lyhyestä kestostaan huolimatta – tai nimenomaan sen ansiosta – vahva ja ikimuistoinen. Se herätti tunteita, jotka elävät yhä, ja siitä showpainissa on pohjimmiltaan kysymys.

Yksi vaihtoehto olisi siis luoda useita tasaväkisiä supertähtiä samaan aikaan. WWE olisi kuin NHL, jossa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa – mutta jossa ennakkosuosikki vie silti useimmiten voiton. Cena olisi ikään kuin Chicago Blackhawks, Reigns kuin Los Angeles Kings, Seth Rollins kuin Tampa Bay Lightning ja Bray Wyatt kuin New York Rangers. Pienemmät tähdet olisivat taas altavastaajia: Neville kuin Florida Panthers, Dolph Ziggler kuin Calgary Flames, Cesaro kuin Winnipeg Jets, Bo Dallas kuin Buffalo Sabres. Ei olisi siis ennenkuulumatonta, jos esimerkiksi Buffalo (Bo Dallas) onnistuisi jollain ilveellä peittoamaan Chicagon (Cenan), mutta todennäköisyys siihen olisi yhtä kaikki alhainen. Tällainen tasaväkisyys tekisi WWE:stä jännittävän ja arvaamattoman maailman, jossa mikä tahansa on mahdollista ja joka ei takertuisi enää genren ikiaikaisiin kliseisiin kiinni.

Tässä vaiheessa totean lyhyesti, että vaikka liputan WWE:n ”kastijärjestelmän” (main event, upper midcard, midcard, lower midcard) täydellisen romuttamisen puolesta, rakastan Brock Lesnarin hahmon vahvuutta. Se johtuu osittain siitä, että täysin ylivertainen Lesnar on nimenomaan jotain uutta, jotain modernia, jollaista ei ole aikaisemmin nähty ja joka rikkoo lajin kliseitä lekan lailla. Hän on ikään kuin videopelin tai elokuvan loppuvastus, jonka kuuluu olla voittamaton tasan niin pitkään, kunnes joku uskomaton sankari hänet kykenee kaatamaan.

Eräs WWE:n suurimmista ongelmista on siis sen ohjelmiston ennalta-arvattavuus, joka johtuu genren kulahtaneista kaavoista, joita noudatetaan yhä. Näistä ongelmallisin on nimenomaan rosterin kastijärjestelmä, joka lokeroi hahmoja liian vahvasti tietynlaisiin muotteihin; keskikorttilainen ei voi voittaa main eventeriä eikä main eventer hävitä keskikorttilaiselle – ellei lopetus ole jollain lailla likainen, jolloin mikään ei kuitenkaan muutu miksikään, vaan hahmot säilyvät tuloksesta huolimatta yhtä vahvoina ja heikkoina kuin aikaisemmin. Tästä syystä oli todella raikas tuulahdus, kun Kevin Owens selätti John Cenan puhtaasti toukokuun Elimination Chamberissa. Owens oli voittonsa jälkeen voimatasoltaan arvoituksellinen, sillä kukaan ei tiennyt, mihin kastiin hän kuuluu – ja juuri se teki hänestä kiinnostavan hahmon. Myöhemmin iso osa siitä kiinnostuksesta kaikkosi kokonaan, kun ilmeni, että Owens on Intercontinental-mestaruuden tasoinen keskikorttilainen, joka elää WWE:ssä Intercontinental-mestaruuden tasoisten keskikorttilaisten tavoin. Arvoituksesta syntynyt jännitys oli jo poissa.

 

 

Onneksi tulevaisuus näyttää sentään valoisalta. Valtaosa WWE:n ongelmista johtuu eittämättä Vince McMahonista, ja McMahon on jo 70-vuotias mies. Vaikka vanhan vitsin mukaan Vince ei tule eläköitymään koskaan, vaan siirtää aivonsa kyborgin päähän ja jatkaa WWE:n hallitsemista vielä jopa fyysisen kuolemansa jälkeen, niin ennemmin tai myöhemmin miehen on yksinkertaisesti pakko luovuttaa yhtiön kontrolli joillekuille toisille. On tietenkin mahdotonta ennustaa niitä vaikutuksia, joita Vincen eläköityminen aiheuttaa, mutta todennäköisesti – ja toivottavasti – valtaosa niistä johtaa parempaan suuntaan. Esimerkiksi Triple H on NXT:tä pyörittäessään osoittanut ymmärtävänsä hyvän painiohjelman päälle, vaikka NXT:stä puhuttaessa on aina toki syytä huomioida sen erilainen kohdeyleisö WWE:n pääohjelmistoon verrattuna. (Triple H itse kutsui tuoreessa kyselytuokiossaan WWE:tä ”pop-musiikiksi” ja NXT:tä ”metallimusiikiksi”.) Triple H voisi siis mahdollisesti olla se henkilö, joka tulee WWE:n pelastamaan, mutta toisaalta myös hän lienee vanhan koulukunnan painijana ja sanansaattajana melko vahvasti lajin ikiaikaisissa kliseissä kiinni. NXT:n innovatiivinen maailma on yhtä kaikki kuin lyhty pimeän tunnelin päässä, ja olen täysin varma, että WWE tulee olemaan paremmissa käsissä Triple H:n kuin (70-vuotiaan) Vince McMahonin hallussa.

Elämme siis tällä hetkellä eräänlaista aikakautta, joka tiivistyy sanoihin ”Vince McMahonin viimeiset vuodet”. Muutos on väistämätön, ja se voi tulla milloin tahansa. Toivottavasti se tarkoittaa sitä, ettei seuraava sukupolvi koe ”kadonneen sukupolven” kaltaista kohtaloa – enkä oikeastaan edes usko niin, sillä kyllähän muun muassa Bray Wyattin, Seth Rollinsin, Roman Reignsin, Dean Ambrosen, Finn Bálorin, Kevin Owensin, Sami Zaynin, Hideo Itamin, Sasha Banksin, Charlotten, Asukan, Tyler Breezen, Apollo Crewsin ja Chad Gablen kaltaiset nimet tuntuvat rehellisesti sanottuna paljon potentiaalisemmilta supertähdiltä esimerkiksi Mr. Kennedyyn, MVP:hen tai jopa fanittamaani John Morrisoniin verrattuna.