Kolumni: Miksi NXT on 2010-luvun tärkein ilmiö showpainissa

Vuosikymmenen loppu tarkoittaa aina myös sitä, että asioihinsa vihkiytyneet nörtit ryhtyvät kasaamaan vuosikymmenlistoja. Tämän puuhailun seuraaminen pisti pohtimaan paitsi listattavia asioita 2010-luvun showpainista myös sitä, mikä yksittäinen asia on ollut menneellä vuosikymmenellä se kaikkein tärkein (amerikkalaisen) showpainin muutosvoima.

Etenkin vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko on pullollaan hyviä kandidaatteja: suoratoisto on mullistanut tapamme niin katsoa WWE:tä kuin löytää tiemme vaihtoehtojen pariin, puroresu on läntisessä maailmassa suositumpaa kuin koskaan, AEW tavoittelee universumin muuttamista ja satumaisen rahakkaat diilit ovat tehneet kiristyneestä kilpailusta huolimatta WWE:stä vakaamman monoliitin kuin koskaan.

Yksikään näistä ilmiöistä ei kuitenkaan vedä vertoja sille, miten pseudo-realitykisasta WWE:n farmiliigan kautta “kolmanneksi brändiksi” kehittynyt NXT, ja etenkin sen “TakeOver-aikakausi” vuodesta 2014 eteenpäin, on muovannut koko pohjoisamerikkalaista showpainin kenttää.

NXT muutti sen, miltä WWE näyttää

ROH:ssa, TNA:ssa tai muualla indymaailman kuumiksi nimiksi nousseet painijat olivat vielä kuluvan vuosikymmenen alussa harvinainen näky edes WWE:n farmijärjestelmässä, saati sitten menestyneinä päärosterin painijoina. Poikkeuksia sääntöön oli kaksi: CM Punk, joka vielä viime vuosikymmenen puolivälissä vietti liki vuoden OVW:ssä uudelleenohjelmoitavana tunnin tasapelivääntäjästä WWE:n normit täyttäväksi urheiluviihdyttäjäksi, sekä Daniel Bryan, joka aikalaisten suureksi yllätykseksi ei kokenut samaa tai kehnompaa kohtaloa, vaan nousi reality-NXT:n – ja mielettömien taitojensa – siivittämänä nopeasti päärosteriin.

Kahta poikkeusta yhdisti se, että he olivat aikanaan ROH:n ykköstähtiä, tietynlaisia poikkeustalentteja, kun taas yleisvire oli se, että WWE:ssä mahdollisuuden saadakseen kannatti edelleen mieluummin näyttää Sheamusilta, Wade Barrettilta tai Rybackiltä kuin painia viiden tähden matseja PWG:n jumppasalissa. Seuraavat suunnannäyttäjät olivat jo farmi-NXT:hen ehtineet Shieldin Seth Rollins ja Dean Ambrose, mutta iso pyörä lähti pyörimään NXT:n TakeOver-erikoislähetysten aikakaudella.

Kun Mason Ryanin kaltaisista oman farmin kultakimpaleista ei tullut uutta Hogania tai edes uutta Lugeria, alkoi NXT värvätä WWE:n ulkopuolisen maailman kiinnostavimpia (länkkäri)nimiä riveihinsä. PAC/Neville, Generico/Zayn, Steen/Owens, DeVitt/Bàlor, Samoa Joe, Shinsuke Nakamura. Sitten koko ROH:n yläkortti. Seuraavaan TakeOveriin saattoi olla buukattuna mielenkiintoisia matseja, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa oli spekuloida, kuka onkaan seuraava eturivissä seisova “hottest free agent”. Ja kun edellinen saapumiserä nousi seuraavan edeltä päärosteriin, muuttui WWE:n päärosterin painopiste muutamassa vuodessa koko uransa WWE:ssä tehneistä urheiluviihdyttäjistä menneen kymmenen vuoden indypainin kunniagalleriaksi.

Mutta toisin kuin CM Punk, uutta polvea ei enää opetettu painimaan kokonaan uudelleen, vaan ainoastaan kevyemmin ja tietynlaisen televisiopresentaation ehdoilla.

Uudehkosta WWE:n katsojasta voi tuntua oudolta, että sellainen perusliike kuin suicide dive oli vielä vuosikymmenen alussa todella harvinainen näky Raw’ssa tai SmackDownissa. Nyt, kiitos indytyylisen NXT:n, WWE:n painijat syöksyvät läpi köysien, ja german suplex on jälleen turvallinen liike. Ei NXT tietenkään sitä tyyliä keksinyt, ja päärosterin usein robottimaisia liikesarjoja muistuttavat ottelut piirtävät pahimmillaan eräänlaisen “indytyylisen” painin irvikuvan. Tässä kehityskulussa NXT on kuin Apple, joka 80-luvulla kopioi graafisen käyttöliittymän Xeroxilta (ROH:lta) ja toi sen valtavirran tietoisuuteen. Jatkumon päässä on Windows 95:ltä maistuva WWE:n päärosteri, jossa ei välttämättä ole enää jäljellä uuden suuntauksen jännittävyyttä tai edistyneimpiä puolia, mutta se sama käyttöliittymä se silti edelleen on – ainoastaan tasapäistettynä ja tylsistettynä, suurilta massoilta rahat keräävänä ääristandartoituna ja turvallisena versiona.

”Seuraavaan TakeOveriin saattoi olla buukattuna mielenkiintoisia matseja, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa oli spekuloida, kuka onkaan seuraava eturivissä seisova ’hottest free agent’.”

NXT näytti, että AEW on mahdollinen

Yleisin AEW:n synnystä kerrottu tarina kuuluu näin: Dave Meltzerin twiitti lyö kipinän, josta roihuaa Cody Rhodesin ja Young Bucksin unelma: 10 000 katsojan indyshow. Ajatusta pidetään ennakkoon pähkähulluna. All In myy loppuun 30 minuutissa. Nälkä kasvaa syödessä. Miljardööri Khan ryhtyy mesenaatiksi. AEW syntyy.

Mutta mikä sai Codyn ja Pukit vakuuttuneeksi, että ison areenan indyshow olisi mahdollinen? Bullet Clubin t-paitamyynnit? Bingohalleissa kaikuneet, eräänlaiseksi meemiksi muuttuneet rytmikkäät Elite-huudot? Vai kenties, mahdollisesti, olisiko pikkuriikkinen vaikutus voinut olla sillä, että entiset ROH:n painijat tähdittivät turbotuotetun ROH:n näköistä show’ta, joka myi 15 589 lippua Barclays Centeriin jo kolme vuotta aiemmin ja toisti vastaavan tempun tämän jälkeen neljännesvuosittain?

Samat fanaattiset smarkit, jotka kuvasivat YouTuben täyteen vihavideoita WWE:tä kohtaan, lähettivät joulukuussa 2014 Triple H:lle hedelmäkorin kiitokseksi mahtavasta tapahtumasta. Okei, en voi osoittaa että faktisesti tismalleen samat smarkit, mutta ei pilata hyvää tarinaa faktoilla. Ymmärrätte kuitenkin mitä haen takaa. Sama porukka täytti isoille areenoille siirtyneiden TakeOvereiden penkit upouusissa t-paidoissaan, ja näille nostalgisille NXT-paidoille varisivat sipsimurut, kun samat fanit löysivät Being the Elite -tubeshow’n vajaat kaksi vuotta myöhemmin. TakeOverit näyttivät konkreettisesti, että kysyntää on. Se, että Cody ja Jacksonin veljekset lähtivät sen pohjalta kokeilemaan, oli edelleen rohkeaa muttei enää pähkähullua. Voidaan myös spekuloida, olisiko kysyntä ylipäänsä ollut samanlaista ilman NXT:n kirittävää ja fanipohjaa laajentanutta vaikutusta – jokin syy sillekin on, ettei ROH tai TNA kasvanut orgaanisesti samanlaisten areenoiden täyttäjäksi.

NXT muovasi indykentän uuteen uskoon

Vuosikymmenen alussa TNA:n päämestari oli AJ Styles, joka puolusti vyötään arkkivihollisiaan Samoa Joe’ta ja Kurt Anglea vastaan.

Kaksi vuotta myöhemmin, Hogan–Bischoff-aikakauden ensimmäisen aallon sekoilun jälkeisessä krapulassa, firman huipulle nousivat oma kasvatti Bobby Roode ja pienikokoinen indyveteraani Austin Aries.

Toisen aallon sekoilu nimeltä Aces & Eights tapahtui, fanit – ja tuhon arkkitehteinä häärineet Hulk ja Eric – kaikkosivat, rahat vähenivät, tv-diilit huononivat. Uppoavan laivan “uuden ajan” keulakuvat olivat Lashley, EC3 ja Drew Galloway.

Tässä kohtaa viime vuosina WWE:tä seurannut lukija onkin jo varmaan pannut merkille, että jokainen luetelluista ex-mestareista päätyi WWE:n palkkalistoille, useimmat NXT:n kautta.

TNA oli itse vastuussa omasta tuhostaan, mutta NXT taatusti myötävaikutti tilanteeseen tarjoamalla talentille hyvän ja helpon paikan jatkaa uraa. Eikä NXT:kään turhan nirso rosteria kasvattaessaan ollut: kuvaavimpana esimerkkinä TNA nosti midcard-maskottinsa Eric Youngin jopa päämestariksi, mutta siitä huolimatta EY:kin totesi katoamisen NXT:n midcardiin olevan TNA:ssa jatkamista houkuttelevampi vaihtoehto.

Kun TNA kuvitteli kilpailevansa WWE:n kanssa tuomalla Nasty Boyzin kaltaisia nuorisoidoleita ottelemaan vauhdikkaita klassikkomatseja, jatkoi ROH rauhallisesti identiteettinsä vaalimista.

Yli vuosikymmenen kirjainyhdistelmä ROH edusti keskittymistä “oleelliseen”: Japanista, Britanniasta ja Meksikosta vaikutteita ottaneeseen, Meltzerin tähtiarvosanoja jahtaavaan urheilulliseen painiin. Vielä menettäessään yksitellen tähtiään TNA:han ja WWE:hen se selviytyi, mutta kun NXT imuroi vuosina 2014–2017 lähes kaikki ROH:n tähdet – voitte miettiä jonkin nokkeluuden Matt Tavenistä tähän – oli kunnian kehä jo valmiiksi henkitoreissaan, ja lopulta AEW:n perustaminen iski mahdollisesti kuolettavan iskun.

Pahinta ROH:lle on ollut se, ettei se menettänyt NXT:lle pelkästään parhaita painijoitaan, vaan koko identiteettinsä. Muutaman vuoden ajan NXT oli parempi versio ROH:sta parhailla ROH-painijoilla. Loput identiteetistä vei mennessään NXT:n vanavedessä syntynyt AEW. Kriisissä olevan yhtiön yritys löytää paikkansa yhdistelmänä maan kolmanneksi tai neljänneksi parasta ROH-tyylistä painia ja sekavaa Bully Rayn muotoista mähinää on ollut katastrofi.

Samaan aikaan NXT:n, ROH:n ja nousevan AEW:n rajaamassa nurkassa TNA:n tarinaa jatkanut Impact Wrestling on löytänyt itselleen selvän, erottuvan tyylin, jota toteuttaessaan se elää vähintään pienimuotoista laadullista renessanssia ja nauttii kohenevaa painifanien arvostusta.

Ei lopulta ole kauhean kaukaa haettua, että tästäkin muodonmuutoksesta saamme kiittää WWE:n keltabrändin liikkeelle laittamaa tapahtumaketjua, joka pakotti Impactin joko muuttumaan tai katoamaan.

Saman “valinnan” edessä ovat olleet monet muutkin toimijat, kuten NXT:n yhteistyöpromootioksi muuttunut Evolve. NXT:n laajentuminen Isoon-Britanniaan lienee jo oma lukunsa, mutta mainittakoon kuitenkin, että sama kirjainyhdistelmä on myllännyt saarivaltion skeneä kuin Nigel Farage tai Boris Johnson konsanaan.

Olit sitten keuhkojesi pohjasta “ADAM COLE, BAYBAY” huutava meemimies tai indyjen imuroinnista katkeroitunut puristi, et voi kiistää, etteikö NXT olisi vyörynyt 2010-luvulla pohjoisamerikkalaisen showpainiskenen yli, jättäen jälkeensä hyvin erilaisen maaperän vuonna 2019 kuin mistä liikehdintä vajaat kymmenen vuotta sitten alkoi. 20-luvun uudet tuulet puhaltavat jo, ja pian alkavalla vuosikymmenellä NXT:n rooli erillisenä brändinä saattaa hyvinkin olla kuihtua takaisin kuiskaukseksi – mutta kymppilukua se tulee määrittämään showpainin historiankirjoissa tästä ikuisuuteen.

”Pahinta ROH:lle on ollut se, ettei se menettänyt NXT:lle pelkästään parhaita painijoitaan, vaan koko identiteettinsä.”