Kolumni: Uuden vuoden suositukset Vince McMahonille – Financial Times ja Spotify

Keskiviikkona 18. syyskuuta 2019 ehkä maailman tunnetuin talouslehti ja liberaalin markkinatalouden äänenkannattaja Financial Times ilmoitti näyttävästi, että kapitalismi tulee resetoida: 2010-luku on näyttänyt, ettei pelkkä voiton maksimointi enää riitä, vaan yrityksillä tulee olla myös muita, korkeampia tavoitteita.

Samaan aikaan, kun luit uutista FT:n ulostulosta, radiossa soi luultavasti jokin sooloartisti. Kaukaiselta tuntuvat ajat, jolloin maailman suurimmat bändit olivat, noh, bändejä. Eikä Suomen suurin karaokekilpailu The Voice of Finland ole suunnattomasta suosiostaan huolimatta muovannut yhdestäkään voittajasta eturivin supertähteä – omassa huoneessaan musiikkia tekevä teini Billie Eilish puhuttelee someajan ihmistä autenttisuudessaan paljon enemmän kuin viihdekoneiston tuote.

Hetkinen. Tämä on kolumni showpainisivustolla. Ihmetyttääkö, mitä oikein luet?

Luet yhtä selitystä siitä, miksi WWE:llä oli vuonna 2019 niin vähän puolustelijoita Riadin länsipuolella, satunnaisia Iowasta lähetettyjä twiittejä lukuun ottamatta.

Perspektiiviä voi hakea menneestä.

Miksi “Attitude Era” oli sellainen menestys? Olivatko WWE:n supertähdet silloin kertaluokkaa parempia kuin nykyiset urheiluviihdyttäjät? Nähtiinkö silloin poikkeuksellisen paljon hyviä matseja?

Ei ja ei.

Otetaan satunnainen henkilö WWE:n rosterista, ja hän on suurella todennäköisyydellä parempi painija kuin vuoden 2000 satunnaisverrokki. Matsit olivat usein lyhyitä ylibuukattuja sotkuja. Mikä tärkeintä, harva todella pitäisi vuoden 2000 satunnaisesta Raw’sta vuonna 2019, vaan show’ssa olisi todennäköisesti lukuisia kiusallisia elementtejä.

Mutta sitä ei kukaan voi sanoa, etteikö Attitude olisi tarjonnut juuri sitä, mikä maistui Jackassin, nu-metallin ja alkutekijöissään olleen Internetin alakulttuurin löytäneille nuorille miehille vuosituhannen vaihteessa.

WWE voitti maanantai-iltojen sodan, koska se oli täydellisesti kiinni ajassaan ja populäärikulttuurin trendien pulssilla.

2010-luvun jälkipuoliskolla erityistä suitsutusta ovat saaneet eri tekijät – ne, jotka ovat ymmärtäneet, millaisella tuotteella puhutellaan nykypäivän kuluttajia.

Hyvä esimerkki kehityksestä on Impact Wrestling.

Vain muutama vuosi sitten Impact näytti tuhoon tuomitulta, mutta viimeisen parin vuoden aikana promootion ympärillä on ollut kasvavaa positiivista pöhinää. Impactin johtokaksikon Scott D’Amoren ja Don Callisin julkilausuttu filosofia on, että Impactin tulee tarjota alusta, jossa yksilöt pääsevät toteuttamaan itseään.

Impact on onnistunut ylläpitämään posiitivista virettään palkkaamalla jatkuvasti uusia indynimiä ja antamalla heille mahdollisuuden tehdä omaa juttuaan tilanteessa, jossa riski syttyneiden tähtien menettämisestä WWE:hen tai AEW:hen on suurempi kuin koskaan.

Saavutus on merkittävä – etenkin, kun katsoo Ring of Honorin päinvastaista kehityskäyrää.

Samaan aikaan Impactin ja ROH:n entisistä tukipilareista he, jotka jatkoivat uraansa NXT:ssä tai WWE:ssä, ovat yleensä hapanneet viimeistään yksilöiden luovuuden tukahduttavassa päärosterissa.

Entä se kapitalismi? AEW:n taustalla on Vince McMahonia rikkaamman miljardöörin tarjoama rahoitus, mutta silti AEW:lla on ainakin sosiaalisen median perusteella WWE:tä sitoutuneemmat fanit, jotka haluavat tunnustaa väriä ja sijoittavat rahansa asuntosäästötilin sijaan viimeisimpiin t-paitoihin.

Miten? Miksi kuuman indynimen urasiirto AEW:hen pitää yllä pöhinää, kun taas siirtyminen WWE:hen tappaa sen?

Koska AEW:n itsetarkoitus ei ole koostaan huolimatta tehdä rahaa, vaan mahdollisimman hyvä viikoittainen painiohjelma.

Milloin viimeksi WWE:tä katsoessa sinulle on tullut fiilis, että produktion päämäärä on pistää pystyyn maksimaalisen hyvä show?

WWE – tai sen ikuinen ylijohtaja McMahon – tuntuu elävän omassa kuplassaan, jossa hierarkkisesti ylhäältä alas johdettuna tarjotaan juuri riittävän isoilla puitteilla “maailmanluokan meininkiä” sitä tyhjin katsein tapittavalle kansalle ja jaetaan mainosrahat osinkoina. Siihen kuvitellaan riittävän friikkisirkuksen brändi, ja liian suuria yksilötähtiä suorastaan kavahdetaan, sillä heillä on tapana hakeutua jonkin ajan jälkeen uusiin haasteisiin.

Edellinen – hyvin mahdollisesti viimeinen – suuri televisiodiili WWE:n brändillä vielä saatiin, mutta nyt sitä uhkaavat epäkiinnostuneet katsojat, joista kaiken lisäksi yhä useampi, tärkeiden yhteistyökumppaneiden tavoin, kavahtaa yhtiön tuottoisaa mutta turmelevaa veljeilyä Saudi-Arabian kruununprinssin kanssa.

Mikäli WWE haluaa olla mitenkään kulttuurisesti relevantti 2020-luvulla, sen on pakko luoda nahkansa uudelleen. Muuten sitä uhkaa alati kiihtyvä negatiivinen kehä, jonka rinnalla 2010-luvulla nähty pudotus katsojaluvuissa voi tuntua kymmenen vuoden kuluttua McMahoneista suorastaan lämpimältä muistolta.

”Samaan aikaan Impactin ja ROH:n entisistä tukipilareista he, jotka jatkoivat uraansa NXT:ssä tai WWE:ssä, ovat yleensä hapanneet viimeistään yksilöiden luovuuden tukahduttavassa päärosterissa.”